THUVIA, MARSIN NEITO
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 49
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1923.
SISÄLLYS:
1. Carthoris ja Thuvia.
II. Orjuuteen.
III. Kavallus.
IV. Vihreän Miehen Vankina.
V. Vaalea rotu.
VI. Lotharin jeaddak.
VII. Jousimies-aaveet.
VIII. Tuomiosali.
IX. Taistelu tasangolla.
X. Kar Korak, jousimies.
XI. Vihreätä Kansaa ja Valkeita Apinoita.
XII. Dusarin pelastamiseksi.
XIII. Turjun, urhea Panthan.
XIV. Kulak Titoin uhraus.
Mars-romaaneissa käytettyjen nimien ja erikoissanojen luettelo.
ENSIMMÄINEN LUKU
Carthoris ja Thuvia
Jättiläismäisen, upeakukkaisen pimalian juurella istui nainen
jykevällä, kiiltäväksi hiotulla ersitepenkillä. Hän naputti siroa,
sandaalin suojaamaa jalkaansa kärsimättömästi jalokivillä siroiteltuun
käytävään, joka kiemurteli komeiden sorapuspuiden varjossa, halkoen
Ptarthin jeddakin Thuvan Dihnin kuninkaallisen puiston tulipunaista
nurmikkoa, kun mustatukkainen, punaihoinen sotilas kumartui syvälle
häntä kohti kuiskaten kiihkeitä sanoja hänen korvaansa.
"Oi, Ptarthin Thuvia", huohotti mies, "sinä pysyt kylmänä huolimatta
liekehtivästä rakkaudestani, jonka hehku jäytää sydäntäni! Tuo kova
ja kylmä, kolmin kerroin onnellinen ersitepenkki, joka kannattaa
jumalaista, kuihtumattoman ihanaa olentoasi, ei ole yhtään kovempi,
ei vähääkään kylmempi kuin sinun sydämesi! Sano, oi Ptarthin Thuvia,
saanhan vielä toivoa — että vaikka et nyt minua rakasta, niin
tuonnempana, tulevaisuudessa, prinsessani, minä —"
Neitonen hypähti seisomaan huudahtaen hämmästyksestä ja suuttumuksesta.
Hän kohotti ylväästi jalomuotoista päätään oikaisten hienohipiäisen
punaisen niskansa. Tummat silmät sinkauttivat mieheen vihaisen katseen.
"Unohdat ympäristösi ja Barsoomin tapojen vaatimukset, Astok", lausui
hän. "En ole antanut sinulle lupaa puhutella Thuvan Dihnin tytärtä
tuolla tavalla, etkä myöskään ole taistelemalla hankkinut sellaista
oikeutta."
Mies ojensi äkkiä kätensä ja tarttui häntä käsivarteen.
"Sinusta tulee prinsessani!" huudahti Astok. "Kautta Issuksen poven,
sinusta tulee, eikä, yksikään muu mies pääse Astokin, Dusarin prinssin,
ja hänen sydämensä lemmityn väliin. Jos joku on pyrkimässä, niin
ilmoita vain minulle hänen nimensä, ja minä halkaisen hänen rintansa
ja heitän hänen saastaisen sydämensä kuivuneiden merien pohjilla
harhaileville villeille kaloteille!"
Kun neitonen tunsi miehen käden kosketuksen ihossaan, kävivät hänen
kuparin väriset poskensa kalmankalpeiksi, sillä Marsin hoveissa
pidetään hallitsijaperheiden naisia melkeinpä pyhinä. Dusarin prinssi
Astokin teko oli pyhyyden häpäisemistä. Ptarthin Thuvian silmistä ei
kuvastunut vähääkään pelkoa, vaan yksinomaan miehen käyttäytymisen ja
siitä mahdollisesti koituvien seurauksien herättämää kauhua.
"Päästä minut irti!" Neidon ääni oli tasainen ja jääkylmä. Mies mumisi
sekavasti ja veti häntä raa’asti lähemmäksi itseään.
"Päästä irti!" toisti tyttö kiivaasti. "Muuten kutsun vartiosotilaita,
ja Dusarin prinssi tietää, mitä se merkitsee."
Astok kietoi nopeasti kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja koetti
vetää hänen kasvojaan puoleensa. Hieman huudahtaen Thuvia löi häntä
vasten suuta vapaassa kädessään olevalla paksulla rannerenkaalla.
"Kalot!" kirkui hän ja huusi sitten: "Vahdit! Vahdit! Joutukaa Ptarthin
prinsessan turvaksi!"
Hänen huutonsa johdosta meni tulipunaisen nurmikon poikki
toistakymmentä vartiosotilasta, joiden paljastetut pitkät miekat
välkkyivät auringonpaisteessa ja aseet kalahtelivat nahkaisten
varustusten metalliosia vasten, samalla kun he päästivät kumeita,
raivoisia kiljahduksia nähdessään, mitä oli tekeillä.
Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet kuninkaallisen puiston
puoliväliin, kiitäessään rimpuilevaa neitoa pitelevää Dusarin Astokia
kohti, ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, joka hypähti lähellä olevaa
kultaista suihkukaivoa reunustavasta tuuheasta lehvistöstä. Hän oli
solakka, ryhdikäs nuorukainen, jolla oli musta tukka ja terävät,
harmaat silmät, leveät hartiat, hoikat vyötäiset, sorea, sotilaallinen
vartalo. Hänen ihossaan oli vain heikko vivahdus kuparinväriä, joka
erottaa Marsin punaiset ihmiset tämän kuolevan taivaankappaleen muista
roduista. Hän oli punaisten barsoomilaisten kaltainen, mutta erilaisuus
oli kuitenkin selvä, vieläkin suurempi kuin vaaleasta ihosta ja
harmaista silmistä johtuva.
Jo hänen liikkeensäkin olivat toisenlaisia kuin heidän. Hän saapui
pitkin harppauksin, kiitäen sellaista vauhtia, että vahtisotilaiden
nopeus oli siihen verrattuna mitättömän hidasta.
Kun nuori sotilas ehti Astokin luokse, puristi tämä yhä Thuviaa
ranteesta. Tulija ei haaskannut aikaa, vaan virkkoi vain yhden sanan.
"Kalot!" hän sähähti, ja sitten sattui hänen nyrkkinsä toisen miehen
leukaan. Mies lennähti ilmaan ja sinkoutui yhdessä sykkyrässä
ersitepenkin vierellä olevaan pimaliapensaikkoon.
Pelastaja kääntyi neitoon päin. "Kaor, Ptarthin Thuvia!" hän huudahti.
"Kohtalo näkyy satuttaneen vierailuni hyvään aikaan."
"Kaor, Heliumin Carthoris!" vastasi prinsessa nuorukaisen
tervehdykseen. "Mitäpä muuta olisi voinut odottaakaan sellaisen isän
pojalta?"
Nuori mies kumarsi päätään hyvillään isäänsä, John Carteria, Marsin
sotavaltiasta, kehuvista sanoista. Samassa saapuivat paikalle juoksusta
läähättävät vahtisotilaat ja Dusarin prinssi, jonka suusta vuoti verta,
ryömi miekka kädessä esille pimaliatiheiköstä.
Astok olisi tahtonut heti käydä Dejah Thorisin pojan kanssa taisteluun
elämästä ja kuolemasta, mutta vahtisotilaat piirittivät hänet, estäen
hänen aikeensa, vaikka oli ilmeisen selvää, että mikään ei olisi ollut
sen mieluisempaa Heliumin Carthorisista.
"Lausu vain sana, Ptarthin Thuvia!" rukoili viimeksi mainittu. "Minusta
olisi mitä suurin nautinto antaa tuolle vintiölle ansaittu rangaistus."
"Se ei käy päinsä", vastasi neito. "Tosin hänellä ei enää ole
minkäänlaista oikeutta vaatia minulta ystävällistä kohtelua, mutta hän
on joka tapauksessa jeddakin, isäni, vieras, ja vain jeddak saa vaatia
hänet tilille surkean kehnosta käyttäytymisestään."
"Kuten tahdot, Thuvia", sanoi heliumilainen. "Mutta tuonnempana hänen
on vastattava myöskin Carthorisille, Heliumin prinssille, tästä
isäni ystävän tytärtä kohdanneesta loukkauksesta." Hänen puhuessaan
osoitti kuitenkin hänen silmistään hehkuva tuli, että hänellä oli
myöskin lähempi, hellempi syy pyrkiäkseen Barsoomin ihanan tyttären
suojelijaksi.
Neitosen pehmeille, silkinhienoille poskille kohosi tummempi väri,
ja Astokin, Dusarin prinssin, katse synkkeni kun hän näki molempien
toisten välillä liikkuvat lausumattomat ajatukset.
"Ja sinun minulle!" ärähti hän Carthorisille vastaukseksi nuorukaisen
taisteluhaasteeseen.
Astok oli edelleen vahtisotilaiden ympäröimä. Näitä komentavan nuoren
upseerin asema oli vaikea. Hänen vankinsa oli mahtavan jeddakin poika,
Thuvan Dihnin vieras — vielä aivan äsken kunnioitettu vieras, jolle
hallitsija oli runsaasti osoittanut suosiotaan. Hänen väkivaltaisen
pidättämisensä täytyisi johtaa sotaan, ja hän oli kuitenkin
tehnyt sellaista, mikä ptarthilaisen sotilaan silmissä ansaitsi
kuolemanrangaistuksen.
Nuori mies empi. Hän katsahti prinsessaan. Myöskin tämä käsitti,
kuinka suuri merkitys seuraavan hetken menettelyllä oli. Useita vuosia
oli rauha vallinnut Dusarin ja Ptarthin välillä. Näiden maiden isot
kauppalaivat olivat säännöllisesti purjehtineet edestakaisin molempien
kansojen suurkaupunkien väliä. Parhaillaankin näkyi korkealla ilmassa
jeddakin palatsin kullasta välkkyvän, tulipunaisen kupukaton kohdalla
valtava, jättiläiskokoinen rahtilaiva, joka lähti ylväästi lentämään
Barsoomin ohuen ilman halki länteen päin, Dusaria kohti.
Yhdellä sanalla hän saattaisi syöstä nämä kaksi mahtavaa kansaa
veriseen sotaan, jossa niiden uljain veri vuotaisi ja ne menettäisivät
äärettömät varansa, jääden turvattomina alttiiksi kateellisten,
heikompien naapureittensa hyökkäyksille ja ainakin kuivuneiden
merenpohjien villien vihreiden laumojen saaliiksi.
Hänen ratkaisuunsa ei vaikuttanut pelko, sillä siitä Marsin lapset
harvoin tietävät mitään. Thuvian päätöksen saneli pikemminkin
vastuunalaisuus, jota hän, jeddakin tytär, tunsi kansansa menestyksestä.
"Kutsuin teitä, padwar", puhutteli hän vartiosotilaiden päällikköä,
"suojelemaan prinsessaanne ja turvaamaan rauhaa, jota ei saa loukata
jeddakin kuninkaallisessa puistossa. Siinä kaikki. Te saatatte minut
palatsiin, ja Heliumin prinssi tulee seurassani."
Sitten hän kääntyi ympäri vilkaisemattakaan Astokiin, tarttui
Carthorisin ojennettuun käteen ja lähti verkkaisesti astelemaan
isoa, upeata marmorirakennusta kohti, jossa Ptarthin hallitsija ja
hänen loistava hovinsa majailivat. Vartiosotilaat marssivat rivissä
kahden puolen heitä. Täten Ptarthin Thuvia osasi selviytyä pulasta
tarvitsematta turvautua isänsä kuninkaallisen vieraan väkivaltaiseen
pidättämiseen ja erottaen samalla molemmat prinssit, jotka muuten
olisivat olleet toistensa kurkussa heti hänen ja vahtisotilaiden
poistuttua.
Astok jäi seisomaan pimaliapensaiden vierelle. Silmät supistuneina
pelkiksi raoiksi, jotka säkenöivät vihaisesti rypistyneiden kulmien
alta, hän katseli poistuvia. Siellä meni nainen, joka oli herättänyt
hänen luontonsa rajuimmat intohimot, ja mies, jota hän nyt piti
rakkautensa täyttymisen ainoana esteenä.
Kun menijät katosivat rakennukseen, kohautti Astok olkapäitään, päästi
hiljaisen kirouksen ja asteli puiston halki palatsin toista siipeä
kohti, johon hänet seurueineen oli majoitettu.
Samana iltana hän sanoi Thuvan Dihnille muodolliset jäähyväiset, ja
vaikkakaan puistossa sattuneesta kohtauksesta ei mainittu mitään, näkyi
jeddakin kohteliaan kylmistä ilmeistä kuitenkin selvästi, että vain
hallitsijan hovissa noudatettavat vierasystävälliset tavat estivät
häntä tuomasta ilmi halveksimistaan Dusarin prinssiä kohtaan.
Carthoris ei ollut saapuvilla jäähyväisjuhlallisuuksissa eikä
myöskään Thuvia. Kaikki kävi niin jäykästi ja muodollisesti kuin vain
hovimenojen mukaan oli mahdollista ja kun viimeinen dusarilainen oli
kiivennyt laidan yli taistelulaivaan, joka oli tuonut seurueen tälle
onnettomalle vierailulle Ptarthin hoviin, ja valtava tuhoväline oli
hitaasti kohonnut lentoasemalta ilmoille, kuulosti Thuvan Dihnin ääni
huojentuneelta hänen puhutellessaan erästä upseeriaan, lausuen tälle
käskyn, jolla ei ollut mitään yhteyttä kaikkien mieliä tuntikausia
voimakkaimmin liikuttaneen asian kanssa.
Mutta eikö yhteyttä sittenkin ollut?
"Ilmoita prinssi Sovanille", määräsi jeddak, "tahtomme, että tänä
aamuna Kaoliin lähtenyt laivasto on kutsuttava takaisin risteilemään
Ptarthin länsipuolella!"
Samaan aikaan, kun sotalaiva, jolla Astok palasi isänsä hoviin,
kääntyi länttä kohti, istui Ptarthin Thuvia samalla penkillä, jolla
Dusarin prinssi oli häntä loukannut, ja tarkkaili aluksen tuikkivia
valoja, jotka edetessään kävivät yhä pienemmiksi. Hänen vieressään oli
Carthoris. Lähempi kuu valaisi istujoita kirkkaasti. Nuorukaisen silmät
eivät olleet tähdätyt taistelulaivan kaukana häämöttävään runkoon, vaan
sivulta neidon ylöspäin kääntyneihin kasvoihin.
"Thuvia", kuiskasi Carthoris.
Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin. Carthoris hapuili hänen
kättään, mutta hän veti kätensä lempeästi pois.
"Ptarthin Thuvia, minä rakastan sinua!" huudahti nuori sotilas. "Sano,
eihän se loukkaa sinua!"
Thuvia pudisti päätään alakuloisesti. "Heliumin Carthorisin rakkaus",
hän virkkoi koruttomasti, "ei voi olla muuta kuin kunniaksi kelle
naiselle hyvänsä; mutta sinä, ystäväni, et saa puhua minulle
tunteestasi, johon en voi vastata."
Nuorukainen nousi hitaasti seisomaan. Hänen silmänsä menivät
hämmästyksestä levälleen. Heliumin prinssin mieleen ei ollut
juolahtanutkaan, että Ptarthin Thuvia saattaisi rakastaa jotakuta
toista.
"Entä Kadabrassa!" hän kuohahti. "Ja sittemmin täällä isäsi hovissa!
Oletko millään tavoin, Ptarthin Thuvia, varoittanut minua, osoittanut
minulle, ettet voi vastata rakkauteeni?"
"Olenko sitten, Heliumin Carthoris", vastasi neito, "millään tavoin
antanut sinulle aihetta uskoa, että olen tuntenut vastarakkautta?"
Carthoris vaikeni hetkeksi mietteissään. Sitten hän pudisti päätään.
"Et, Thuvia, se on totta. Mutta olisin kuitenkin voinut vannoa, että
rakastit minua. Ja epäilemättä olet hyvin tietänyt, kuinka lähellä
jumaloimista rakkauteni sinua kohtaan on ollut."
"Rakastatko häntä, Ptarthin Thuvia?"
"Minut on hänelle luvattu", vastasi tämä koruttomasti.
Carthoris ei tiukannut häneltä tarkempaa selitystä; "Hänen sukunsa
on Barsoomin jaloimpia, ja hän on mainio miekkamies", hän virkahti
mietteissään. "Isäni ystävä ja minun ystäväni. Toivoisinpa, että
hän olisi ollut joku toinen!" mumisi hän melkein rajusti. Neito ei
ilmaissut ajatuksiaan. Hän säläsi ne kasvojensa ilmeillä. Niissä
näkyi vain hieno surumielisyyden varjo, joka saattoi johtua säälistä
Carthorisia, häntä itseään tai heitä molempia kohtaan.
Heliumin Carthoris ei udellut sen syytä, vaikka huomasikin sen,
sillä hän oli vilpittömän uskollinen Kulan Tithiä kohtaan, kuten
virginialaisen John Carterin pojan tulikin olla ystävää kohtaan, niin
pettämättömän uskollinen, ettei kukaan voinut olla sen luotettavampi
ystävä.
Hän kohotti huulilleen jalokivillä päällystetyn kappaleen neidon
suurenmoisen komeista varuksista.
"Toivotan onnea ja kunniaa Kulan Tithille ja hänen osakseen suodulle
rajattoman arvokkaalle helmelle", hän lausui, ja vaikka hänen äänensä
olikin käheä, oli siinä kuitenkin teeskentelemätön kaiku. "Kerroin
sinulle, Thuvia, rakastavani sinua, ennenkuin tiesin, että olit luvattu
toiselle. En saa sanoa sitä uudestaan, mutta olen iloinen siitä, että
tiedät sen, sillä se ei voi vähimmässäkään määrin loukata, ei sinua,
ei Kulan Tithiä eikä minua. Rakkauteni on sellainen, että se ulottuu
Kulan Tithiinkin — jos sinä häntä rakastat." Hänen sanansa kuulostivat
melkein kysymykseltä.
"Olen hänelle luvattu", selitti Thuvia taaskin.
Carthoris vetäytyi hitaasti taaksepäin ja nosti kätensä sydämelleen
tarttuen toisella pitkän miekkansa nuppiin.
"Nämä ovat sinun — aina", hän virkkoi. Vähän ajan kuluttua hän oli
poistunut palatsiin ja kadonnut neidon näkymästä.
Jos hän olisi heti tullut takaisin, niin hän olisi tavannut Thuvian
pitkällään ersitepenkillä kasvot käsien peitossa. Itkikö hän? Ketään ei
ollut näkemässä.
Heliumin Carthoris oli sinä päivänä saapunut isänsä ystävän hoviin
aivan aavistamatta. Hän oli tullut yksin pienellä lentokoneella varmana
ystävällisestä vastaanotosta, joka häntä aina odotti Ptarthissa. Kun
ei ollut pidetty muodollisia tervetuliaisia, ei myöskään tarvittu
muodollisia jäähyväisiä hänen lähtiessään.
Thuvan Dihnille hän selitti olleensa vain koettamassa erästä
lentokoneensa uutta laitetta — omaa keksintöään — älykästä parannusta
marsilaisten tavalliseen ilmailukompassiin, joka kerran asetettuna
määrättyyn suuntaan osoittaa jatkuvasti sitä kohti, niin että lentäjän
tarvitsee vain aina pitää aluksensa keula kompassin neulan osoittamassa
suunnassa päästäkseen lyhyintä tietä haluamaansa Barsoomin kohtaan.
Carthorisin keksimä parannus oli apukoje, joka automaattisesti
ohjasi alusta kompassin suuntaan ja lentokoneen saavuttua kompassin
asetuskohdan yläpuolelle pysäytti sen ja antoi sen taaskin
automaattisesti laskeutua maahan.
"Tämän keksinnön tuottama hyöty on ilmeisen selvä", huomautti
Carthoris Thuvan Dihnille, joka oli saattanut häntä palatsin katolla
olevalle lentoasemalle tarkastaakseen kompassia ja sanoakseen
jäähyväiset nuorelle ystävälleen, kymmenkunta hoviupseeria ja
useita kamaripalvelijoita tunkeili jeddakin ja tämän vieraan takana
innokkaasti kuunnellen keskustelua — yksi palvelijoista niin
innokkaasti, että hän sai kahdesti nuhteita eräältä ylimykseltä
tungettelevaisuutensa tähden, kun hän työntäytyi itseänsä ylempien
eteen nähdäkseen "itsetoimivan määräkompassin" — kuten kojetta
nimitettiin — monimutkaisen koneiston.
"Olettakaamme esimerkiksi", jatkoi Carthoris, "että minun on lähdettävä
koko yön kestävälle matkalle, kuten tänä iltana. Silloin asetan tämän
oikeanpuolisen, Barsoomin itäistä pallonpuoliskoa esittävän ympyrän
osoittajan täsmälleen Heliumin pituus- ja leveysasteen kohdalle. Sitten
panen koneen käyntiin, kääriydyn vuodesilkkeihini ja -turkiksiin! ja
kiidän ilmassa Heliumia kohti, varmasti tietäen, että määrätunnilla
laskeudun hiljalleen oman palatsini katolla olevalle lentoasemalle,
nukunpa sitten yhä tai olen hereillä."
"Jollet", huomautti Thuvan Dihn, "ole sitä ennen sattunut törmäämään
yhteen jonkun toisen yölentäjän kanssa."
Carthoris hymyili. "Siitä ei ole vaaraa", hän vastasi. "Katsos tänne",
hän osoitti erästä määräkompassin oikealla puolella olevaa laitetta.
"Tämä on 'törmäystenvälttäjäni', kuten sitä nimitän. Näkyvissä oleva
osa on vipu, joka panee koneiston toimimaan. Koje itse on kannen alla
ja se on kytketty sekä ohjauslaitteeseen että korkeudenmäärääjään.
"Se on perin yksinkertainen, vain radiumgeneraattori, josta lähtee
radioaktiivisia säteitä kaikkiin suuntiin noin sadan metrin päähän
lentokoneesta. Jos nämä voimasäteet kohtaavat jollakin suunnalla
esteen, tuntuu häiriö heti herkässä vastaanottokoneistossa, josta
vaikutus heti siirtyy erääseen magneettilaitteeseen. Tämä vuorostaan
vaikuttaa ohjauskoneistoon, niin että aluksen keula kääntyy poispäin
esteestä, kunnes viimeksimainittu joutuu koneen radioaktiivisen
kentän ulkopuolelle, minkäjälkeen alus jälleen ohjautuu alkuperäiseen
suuntaan. Jos häiritsevä esine lähenisi takaapäin, kuten esimerkiksi
nopeamman lentokoneen tavoittaessa minua, niin koneisto vaikuttaa
nopeudenmäärääjään ja ohjauslaitteeseen, joten alukseni lähtee
kiitämään nopeammin, samalla joko kohoten tai laskeutuen sen mukaan,
onko lähestyvä lentokone sitä ylempänä vai alempana.
"Vaikeissa tapauksissa, kun esteitä on useita tahi sellaista, että
keula kääntyy enemmän kuin neljäkymmentäviisi astetta johonkin suuntaan
tai kun alus on saapunut perille ja painunut sadan metrin päähän
maasta, seisauttaa koneisto aluksen täydelleen, samalla kilisyttäen
äänekkään hälytyksen, joka heti herättää lentäjän. Kuten näette, olen
edeltäkäsin ottanut huomioon melkein kaikki mahdolliset tapaukset."
Thuvan Dihn hymyili hyväksyvästi silmäillessään ihmeteltävää kojetta.
Tunkeileva palvelija työntyi melkein alukseen kiinni. Hänen silmänsä
olivat supistuneet kalpeiksi raoiksi.
"Kaikki muut paitsi yhtä", tokaisi hän.
Ylimykset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja yksi heistä tarttui
kovakouraisesti miehen olkapäähän tyrkätäkseen hänet takaisin hänelle
kuuluvalle paikalle. Carthoris kohotti kättään.
"Maltahan!" hän kehoitti. "Antaapa kuulua, mitä miehellä on sanomista
— ei mikään kuolevaisten luoma laite ole täydellinen. Kenties hän on
havainnut jonkun puutteen, joka on hyvä heti tuntea. Suu puhtaaksi,
veikkonen! Mika tapaus on minulta jäänyt huomaamatta?"
Vasta puhuessaan Carthoris kiinnitti huomionsa palvelijaan. Tämä oli
jättiläiskokoinen mies, sirorakenteinen kuten kaikki Marsin punaisen
rodun ihmiset. Mutta hänen huulensa olivat ohuet ja julmat, ja toisen
posken yli ulottui himmeä, vaalea miekan arpi ohimosta suupieleen.
"Anna tulla!" hoputti Heliumin prinssi. "Anna tulla!"
Mies empi. Ilmeisesti hän katui maltittomuuttaan, joka oli kohdistanut
häneen kaikkien uteliaat katseet. Mutta oivaltaen, ettei muuta neuvoa
ollut, hän vihdoin puhkesi puhumaan.
"Vihollinen saattaisi hypistellä sitä", hän sanoi.
Carthoris veti nahkaisesta repustaan pienen avaimen.
"Katsoppa tätä!" hän virkkoi, ojentaen sen miehelle. "Jos tunnet
lukkoja vähääkään, niin tiedät, että siihen koneistoon, jonka
tämä avaa, eivät tiirikat pysty. Se suojaa koneiston tärkeät osat
petolliselta peukaloimiselta. Ilman sitä vihollisen on puolittain
turmeltava koko vehje, niin että hänen jälkensä huomaa jo ohimennen
vilkaistessaan."
Palvelija otti avaimen ja silmäili sitä ymmärtävästi. Ojentaessaan sitä
takaisin Carthorisille hän pudotti sen marmorilattialle. Pyörähtäessään
etsimään kiiltävää esinettä hän sijoitti sandaalinsa sen päälle,
astahtaen koko painollaan avainta peittävälle jalalleen. Sitten hän
peräytyi, huudahti muka ilosta löydettyään avaimen, kumartui, otti
sen lattialta ja ojensi sen heliumilaiselle. Senjälkeen hän vetäytyi
paikalleen ylimysten taakse ja oli pian unohdettu.
Hetkistä myöhemmin Carthoris oli sanonut jäähyväiset Thuvan Dihnille ja
tämän ylimyksille ja sytytettyään lentokoneensa valot kohonnut Marsin
öiseen, tähtikirkkaaseen ilmaan.
TOINEN LUKU
Orjuuteen
Kun Ptarthin hallitsija laskeutui hovilaistensa saattamana palatsinsa
katolla olevalta lentoasemalta, sijoittuivat palvelijat paikoilleen
kuninkaallisten tai ylimyksellisten isäntiensä taakse. Toisten selän
takana viivytteli heistä yksi viimeiseksi. Muiden poistuttua hän
kumartui vikkelästi, päästi sandaalin oikeasta jalastaan ja pisti sen
reppuunsa.
Kun jeddak seurueen saavuttua palatsin asuinkerroksiin antoi sille
hajaantumismerkin, ei kukaan pannut merkille sitä seikkaa, ettei
tunkeileva palvelija, joka Heliumin prinssin lähtiessä oli herättänyt
niin paljon huomiota, enää ollut muiden palvelijoiden joukossa.
Kenellekään ei ollut johtunut mieleen kysäistä, kenen seurueeseen
hän kuului, sillä marsilaisylimyksillä on runsaasti palvelijoita,
joita vilisee kaikkialla täyttämässä isäntiensä päähänpistoja. Oudot
kasvot tuskin herättävät senvuoksi kenessäkään minkäänlaisia arveluja.
Sitä seikkaa, että joku henkilö on päässyt palatsin muurien sisälle,
pidetään riittävänä todistuksena hänen ehdottomasta uskollisuudestaan
jeddakia kohtaan, sillä jokaisesta, joka pyrkii hoviylimysten
palvelukseen, otetaan perin tarkka selko.
Se on hyvä tapa, ja siitä luovutaan vain kohteliaisuussyistä
ystävällisissä suhteissa olevien ulkovaltojen hallitsijasukuihin
kuuluvien, vierailemaan saapuvien henkilöiden seurueihin nähden.
Seuraava aamu oli jo pitkälle kulunut, kun jättiläiskokoinen palvelija,
jonka varustuksissa oli erään korkea-arvoisen ptarthilaisylimyksen
merkit, asteli palatsin portista kaupungille. Hän käveli ripeästi
leveitä katuja, kunnes oli joutunut ylimysten alueen ulkopuolelle
kauppakortteleihin. Siellä hän meni upeaan rakennukseen, joka solakkana
kohosi taivasta kohti ja jonka ulkoseinät oli koristettu siroilla
korkokuvilla ja monimutkaisilla mosaikeilla.
Rakennus oli Rauhan palatsi, jossa ulkovaltojen edustajat majailivat,
tahi oikeammin, jossa niiden lähetystöt sijaitsivat, sillä itse
ministerit asuivat uhkeissa palatseissa ylimysten kaupunginosassa.
Mies tiedusti Dusarin lähetystöä. Hänen astuessaan ovesta nousi eräs
virkailija kysyvännäköisenä paikaltaan ja kuultuaan, että tulija
pyrki ministerin puheille, kysyi hänen suosituksiaan. Vieras irroitti
olkavarrestaan yksinkertaisen metallirenkaan, näytti sen sisäpinnassa
olevaa kirjoitusta ja kuiskasi virkailijan korvaan sanan tai pari.
Viimeksimainitulta menivät silmät pystyyn, ja hänen käytöksensä muuttui
heti alamaisen kohteliaaksi. Kumartaen hän kehoitti muukalaista
istumaan ja kiiruhti rengas kädessään sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua
hän ilmestyi jälleen ja opasti puheillepyrkijän ministerin luokse.
Nämä kaksi keskustelivat kahden kesken ison aikaa, ja kun kookas
palvelija tuli taaskin näkyville viraston sisähuoneesta, väikkyi hänen
kasvoillaan pahaenteinen, tyytyväinen myhäily. Rauhan palatsista hän
riensi suoraa päätä Dusarin ministerin palatsiin.
Saman päivän iltana lähti viimeksimainitun palatsin katolta kaksi
nopeakulkuista lentokonetta. Toinen kiiti huimaa vauhtia Heliumia
kohti, toinen — —
Ptarthin Thuvia oli tavanmukaisella iltakävelyllään isänsä
palatsin puistossa ennen maatamenoaan. Hän oli kietonut silkki- ja
turkisvaippansa ympärilleen, sillä Marsissa on ilma heti koleata, kun
aurinko on painunut länteen taivaanrannan taakse.
Neidon ajatukset siirtyivät pian tapahtuvasta avioliitosta, joka tekisi
hänestä Kaolin hallitsijattaren, soreaan heliumilaisnuorukaiseen, joka
edellisenä päivänä oli laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen.
Olisi vaikea sanoa, sääli vaiko murhe synkistytti hänen kasvojaan, kun
hän silmäili eteläistä taivasta, jonne hän edellisenä iltana oli nähnyt
nuorukaisen lentokoneen häipyvän.
Samoin on mahdotonta arvata hänen tunteitaan, kun hän havaitsi juuri
siltä suunnalta lähenevän lentokoneen tulet, joka kiiti nopeasti
puistoa kohti ikäänkuin prinsessan ajatuksien voiman vetämänä.
Alus kaarsi palatsin kohdalla alemmaksi, niin että hänestä näytti
varmalta, että se leijaili valmistautuen laskeutumaan.
Äkkiä välähti sen keulasta voimakas, alaspäin suunnattu valosuihku. Se
valaisi lyhyen tuokion lentoasemaa, että ptarthilaiset vahtisotilaat
näkyivät selvästi ja heidän upeiden varustustensa jalokivet välkkyivät
ja liekehtivät.
Sitten huikaiseva juova alkoi liikkua, hipoi kiiltäviä kupukattoja ja
siroja minaretteja, siirtyi pihaan, puistoon ja puutarhaan ja pysähtyi
vihdoin valaisemaan ersitepenkkiä ja neitoa, joka seisoi sen vieressä
kasvot käännettyinä ylöspäin lentokonetta kohti.
Valonheittäjän sädekimppu kohdistui Ptarthin Thuviaan vain hetkisen
aikaa, sitten se sammui äkkiä, kuten oli syttynytkin. Alus jatkoi
lentoaan hänen ylitseen kadoten palatsin alueella kasvavien korkeiden
skeelpuiden taakse.
Neito seisoi jonkun aikaa paikallaan. Hän taivutti vain päänsä kumaraan
ja loi silmänsä maahan mietteissään.
Kuka muu se olisi voinut olla kuin Carthoris? Hän koetti olla vihainen
siitä, että tämä oli palannut tällä tavoin vakoilemaan häntä; mutta
hänen oli vaikea suuttua Heliumin nuoreen prinssiin.
Mikä hullu päähänpisto oli voinut saada nuorukaisen näin polkemaan
kansainvälisiä tapoja? Vähäisemmistäkin syistä oli syttynyt sota
suurvaltojen välille.
Prinsessana hän oli loukkautunut ja kiukuissaan — mutta entä naisena?
Entä vahtisotilaat — mitä he tekivät? Ilmeisesti hekin olivat
muukalaisen kuulumattoman käyttäytymisen johdosta ällistyneet siihen
määrin, etteivät he edes olleet tiedustaneet aluksen aikomuksia. Mutta
pian kävi selväksi, etteivät he aikoneet jättää tapahtumaa ilman
muuta, ottamatta selkoa lentäjästä, sillä lentoasemalta alkoi kuulua
moottorien surina ja solakka vahtialus sujahti nopeasti ilmaan.
Thuvia tarkkasi sitä sen kiitäessä vinhasti itää kohti. Myöskin toiset
silmät tähystivät sen lentoa.
Skeelpuiden tummassa varjossa, lehväkatoksen peittämässä leveässä
kujassa seisoi lentokone paikoillaan ilmassa lähes neljän metrin
korkeudella maasta. Sen kannelta pidettiin vahtialuksen valonheittäjän
kauas valaisevaa sädekimppua tarkasti silmällä. Varjossa olevasta
lentokoneesta oli kaikki valot sammutettu. Sen kannella vallitsi
haudanhiljaisuus. Sen miehistö, puoli tusinaa punaisia sotilaita,
tarkasteli vahtialuksen etäisyyteen häipyviä valoja.
"Esi-isäimme henget ovat tänä iltana kanssamme", virkahti heistä yksi
hiljaa.
"Kaikki käy kuin rasvattu", huomautti eräs toinen. "Vahdit menettelivät
aivan kuten prinssi ennusti."
Ensiksi puhunut mies kääntyi ohjauspöydän ääressä kyyröttävän miehen
puoleen.
"Nyt!" hän kuiskasi. Muuta komennusta ei kuulunut. Jokaiselle aluksessa
olevalle miehelle oli ilmeisesti edeltäpäin teroitettu mieleen tämän
illan tehtävät yksityiskohtaisesti ja tarkoin. Äänettömästi lipui pimeä
alus synkän ja hiljaisen lehtikatoksen alta.
Itään päin katseleva Ptarthin Thuvia näki tumman täplän tummaa
lehvätaustaa vasten, kun alus kohosi tukipatsailla vahvistetun
puiston muurin ylitse. Hän näki häämöttävän varjon liukuvan keveästi
tulipunaiselle nurmikolle.
Hän tiesi, että tällä tavoin saapuvilla ihmisillä ei voinut olla
rehelliset aikomukset. Mutta sittenkään hän ei huutanut hälyttääkseen
lähellä olevia vahtisotilaita eikä myöskään paennut palatsin turvaan.
Minkä tähden?
Voin mielessäni nähdä, kuinka hän kohauttaa somia olkapäitään
lausuessaan naisen ikivanhan, yleismaailmallisen vastauksen:
"Sentähden!"
Tuskin oli alus laskeutunut nurmikolle, kun sen kannelta hypähti neljä
miestä maahan. He juoksivat neidon luokse.
Vieläkään hän ei osoittanut minkäänlaista hätäytymisen merkkiä, seisoi
vain paikallaan ikäänkuin hypnotisoituna. Vai odottiko hän kenties
mieluista kohtausta?
Hän ei liikahtanut, ennenkuin miehet olivat aivan likellä häntä.
Silloin pilkisti lähempi kuu ympäröivien puiden takaa, valaen puistoon
hopeista hohdettaan ja valaisten tulijoiden kasvot.
Ptarthin Thuvia näki edessään vain muukalaisia — dusarilaisiin
varustuksiin puettuja sotilaita. Nyt hänet valtasi pelko, mutta liian
myöhään!
Ennenkuin hän ennätti päästää ainoatakaan kirkaisua, oli häneen
tartuttu lujin kourin. Paksu silkkivaippa kietaistiin hänen päänsä
ympärille. Vankat käsivarret nostivat hänet maasta ja kantoivat hänet
lentokoneen kannelle. Hän kuuli, kuinka potkurit alkoivat äkkiä
surista, tunsi viiman puhaltavan ihoaan vasten ja erotti kaukaa
vahtisotilaiden huutoja.
* * * * *
Etelään päin, Heliumia kohti, kiiti toinen lentoalus. Sen hytissä
istui kookas punainen mies kumartuneena tarkastamaan sandaalin pehmeän
anturan pohjaa. Hän mittaili tarkoilla koneilla siinä näkyvää, pienen
esineen painamaa heikkoa jälkeä. Hänen vieressään olevalla paperilla
oli avaimen luonnos, johon hän merkitsi mittausten tulokset.
Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän sai puuhansa valmiiksi ja
oikaisihe puhuttelemaan pöydän toisessa päässä odottavaa miestä.
"Mies on nero", hän puhkesi puhumaan. "Vain neron aivoissa on voinut
kehittyä ajatus sellaisesta lukosta, jonka avaamiseen tämä on
tarkoitettu. Kas tässä luonnos, Larok. Pane paras taitosi liikkeelle ja
valmista metallista samanlainen avain!"
Lukkoseppä-sotilas kumarsi. "Ihminen ei ole luonut mitään", hän
huomautti, "jota toinen ihminen ei saa hävitetyksi." Sitten hän poistui
luonnos kädessään hytistä.
Päivän sarastaessa lähestyi pohjoisesta päin hitaasti liikkuva
lentokone korkeita torneja, jotka ovat Heliumin kaksoiskaupunkien
tuntomerkkeinä — punainen torni toisen ja keltainen sen sisarkaupungin.
Aluksen keulassa välkkyvät merkit osoittivat, että se kuului eräälle
Heliumin valtakunnan rajamailla olevassa kaupungissa asustavalle
pienylimykselle. Se lensi kaupungin ylitse niin verkkaisesti ja
ilmeisen varmasti, ettei se herättänyt vähääkään epäilyksiä unisissa
vahtisotilaissa. Näiden valvontavuoro oli päättymäisillään, eivätkä he
ajatelleet juuri mitään muuta kuin heidän tilalleen saapuvien miesten
tuloa.
Kaikilla Heliumin rajoilla vallitsi rauha, toimeton, veltostava rauha.
Heliumilla ei ollut vihollisia. Ei tarvinnut pelätä mitään.
Hätäilemättä pyörsi lähin vartioalus ympäri ja lähestyi hitaasti
muukalaista. Sen saavuttua hyvästi kuulomatkan päähän huikkasi kannella
seisova upseeri saapuvalle lentokoneelle merkkihuudon.
Hilpeä "Kaor!" ja todennäköiseltä tuntuva selitys, että aluksen
omistaja oli saapunut rajamailta muutamiksi päiviksi iloiseen Heliumiin
huvittelemaan, riittivät selitykseksi. Vartioalus loittoni jälleen
lähtien jatkamaan matkaansa. Muukalainen suuntautui julkiselle
lentoasemalle, johon se laskeutui.
Samoihin aikoihin astui sen hyttiin sotilas.
"Työ on valmis, Vas Kor" hän sanoi, ojentaen pienen metallisen
avaimen kookkaalle ylimykselle, joka oli juuri noussut silkki- ja
turkisvuoteeltaan.
"Sepä hyvä!" huudahti viimeksimainittu. "Olet varmaankin saanut tehdä
työtä koko yön."
Sotilas nyökkäsi päätään.
"Anna minulle nyt ne heliumilaiset merkit, jotka valmistit joku päivä
sitten!" käski Vas Kor.
Tehtyään sen sotilas auttoi päällikköään vaihtamaan varustuksiensa
komeiden, jalokivillä koristettujen merkkien sijalle tavallisen
heliumilaissotilaan yksinkertaisimmat korut ja samanlaiset kotipaikkaa
osoittavat merkit kuin aluksen keulassa oli.
Vas Kor söi aamiaistaan lentokoneessaan. Sitten hän meni
lentolaiturille, astui hissiin, joka vei hänet nopeasti alas kadulle,
missä hän pian sekaantui varhaisena aamuhetkenä jokapäiväisiin
askareihinsa kiiruhtavien työläisten tungokseen.
Kadulla eivät hänen sotilastamineensa herättäneet sen enempää huomiota
kuin housut New Yorkin pääkadulla Broadwaylla. Kaikki marsilaiset
miehet ovat sotilaita lukuunottamatta niitä, jotka eivät jonkin
ruumiinvamman tähden kykene kantamaan aseita. Kauppamies ja hänen
apulaisensa ovat ammattiaan harjoittaessaan puettuja kalahtelevaan
sota-asuun. Jo koulupoikana, kohta sen jälkeen kun hän on saapunut
melkein täysikasvuisena maailmaan lumivalkeasta kuoresta, joka on ollut
hänen suojanaan viiden pitkän kehitysvuoden aikana, marsilainen pitää
kupeellaan riippuvaa miekkaa niin tähdellisenä, että hänestä olisi
ulkosalle lähteminen aseettomana yhtä vastenmielistä kuin Maan pojasta
olisi kaduilla kuljeksiminen ilman housuja.
Vas Korin määräpaikka oli suuremmassa Heliumissa, johon pienemmästä
Heliumista on linnuntietä matkaa noin satakaksikymmentä kilometriä.
Hän oli ohjannut aluksensa viimeksimainittuun kaupunkiin, koska
lentopatrullit eivät siellä olleet niin valppaita ja epäluuloisia kuin
sisarkaupungissa, jossa jeddakin palatsi sijaitsee.
Astellessaan tungoksen mukana pitkin puistomaista valtakatua hän sai
nähdä, kuinka elämä alkoi sykkiä heräävässä marsilaisessa kaupungissa.
Asuntoja, jotka yöksi oli nostettu korkealle ohuiden metallipatsaitten
varaan, laskettiin hiljaa maahan. Rakennusten vierustalla olevien
tulipunaisten nurmikkojen kukkien keskellä löivät lapset jo leikkejään,
ja sievät naiset pilailivat hilpeästi naapureidensa kanssa poimiessaan
kukkia huoneita somistaviin maljakkoihin.
Barsoomilaisten hauska tervehdyssana "kaor" kaikui muukalaisen korvissa
yhtä mittaa ystävien ja naapurusten ryhtyessä uuden päivän tehtäviin.
Vas Kor oli laskenut maihin hyvästi menestyvien kauppiaiden
asumassa kaupunginosassa. Kaikkialla hänen ympärillään oli merkkejä
ylellisyydestä ja hyvinvoinnista. Orjia liikkui kaikkien talojen
katoilla tuoden upeita silkkivaippoja ja kallisarvoisia turkiksia
tuulettumaan auringonpaisteeseen. Jalokivistä säihkyviä naisia
loikoili jo näin varhain makuuhuoneiden veistokoristeisilla
parvekkeilla. Päivemmällä he vetäytyisivät taaskin huoneiden turviin
orjien järjestettyä vuoteet ja järjestettyä silkkiuutimia suojaksi
auringonsäteitä vastaan.
Avoimista ikkunoista helkkyi ihania, hilpeitä säveliä, sillä
marsilaiset ovat osanneet saada hermonsa ilman vastenmielistä, yrmeätä
tunnetta sopeutumaan äkilliseen siirtymiseen unesta valveillaoloon,
mikä useimmille Maan asukkaille on niin kovin vaikeata.
Ilmassa kiiti pitkiä, keveitä lentoaluksia, jotka, liikkuen kukin
omalla tasollaan, välittivät kaupungin sisäistä matkustajaliikettä
lukuisten lentoasemien välillä. Korkealle taivasta kohti
kohoavia lentoasemia on rakennettu isoja, ulkolinjoilla kulkevia
matkustaja-aluksia varten. Rahtilaivoilla on omat asemansa, jotka eivät
ole niin korkeita, viidenkymmenen metrin korkuisia ja siitä alaspäin.
Myöskään eivät lentokoneet saa kohota eivätkä laskeutua tasolta
toiselle paitsi määrätyillä, rajoitetuilla alueilla, joilla vaakasuora
lentäminen on kielletty.
Katuja peittävän, lyhyeksi leikatun nurmikon yläpuolella liikkui
lentokoneita yhtämittaisina, vastakkaisiin suuntiin kulkevina jonoina.
Enimmäkseen ne lensivät melkein nurmikon pintaa hipoen, nousten
silloin tällöin ilmaan joko päästäkseen edellään olevan, hitaamman
lentäjä sivuitse tai risteyksien kohdalla, jossa pohjois-eteläisellä
liikenteellä on etusija ja länsi-itäisen on kohottava sen ylitse.
Useiden talojen katoilla olevista yksityisten lentovajoista sukelsi
lentokoneita liikkuvaan jonoon. Iloisia jäähyväishuudahduksia ja
erojaiskehoituksia sekaantui moottorien surinaan ja kaupungin
hiljaiseen hälyyn.
Mutta vaikkakin liike oli vilkasta ja lukemattomia tuhansia ihmisiä
hyöri sinne tänne, oli kaupungin yleisvaikutelma kuitenkin ylellinen
mukavuus ja miellyttävä meluttomuus.
Marsilaiset inhoavat räikeätä, epäsointuista hälinää. Ainoat kovat
äänet, joita he voivat sietää, ovat sotainen taistelun pauhu, aseiden
kalahdukset, mahtavien ilmahirviöiden yhteentörmäys. Ja ne ovatkin
heistä mitä suloisinta musiikkia.
Kahden leveän kadun risteyksessä Vas Kor laskeutui kadun tasolta
maanalaisen radan asemalle. Pienen aukon suulla hän maksoi kyydin
määräpaikkaansa parilla himmeällä, soikealla heliumilaisella rahalla.
Aukon toisella puolella liikkui jono esineitä, jotka Maan asukkaista
näyttäisivät jättiläiskokoisen tykin kartiokärkisiltä, kaksi ja puoli
metriä pitkiltä ammuksilta. Ne kulkivat kaikki hitaasti peräkkäin
samassa uurteessa. Puolitusinainen palveluskunta oli auttamassa
matkustajia "vaunuihin" ja ohjaamassa niitä määräpaikkoihinsa.
Vas Kor meni tyhjälle vaunulle. Sen kärjessä oli osoittajalla
varustettu taulu. Hän asetti osoittajan erään Suur-Heliumissa olevan
aseman kohdalle, aukaisi kuperan kannen, astui sisään ja kävi
pitkäkseen pehmoiselle alustalle. Virkailija sulki kannen, joka meni
lukkoon heikosti kilahtaen, ja vaunu lähti verkkaisesti jatkamaan
matkaansa.
Pian se automaattisesti kääntyi toiseen uurteeseen ja katosi hetkisen
kuluttua erääseen tummasuisen putkisarjan aukkoon.
Heti kun se oli koko pituudeltaan joutunut pimeään putkeen, se lähti
kiitämään vinhasti kuin pyssynkuula. Vähän aikaa kuului vinkunaa,
sitten pehmeä, vaikka äkillinen pysähdys, ja vaunu kohosi hitaasti
toiselle asemasillalle. Kansi avattiin, ja Vas Kor astui asemalle
Suur-Heliumin keskustan uumenissa, sadankahdenkymmenenviiden kilometrin
päässä siitä paikasta, jossa hän oli mennyt vaunuun.
Hän nousi jälleen kadun tasolle ja astui heti odottavaan
pohja-lentokoneeseen virkkamatta sanaakaan ohjaajan paikalla istuvalle
orjalle. Oli ilmeistä, että häntä ol varrottu ja mies oli saanut ohjeet
ennen hänen saapumistaan.
Tuskin oli Vas Kor ehtinyt istuutua alukseen, kun se vikkelästi liittyi
nopeasti kulkevaan jonoon, kääntyen ennen pitkää leveän valtakadun
vilinästä vähemmän käytetylle kadulle. Pian oli vilkasliikkeinen
kaupunginosa jäänyt sen taakse. Oli tultu pienien kauppojen kortteliin.
Ohjaaja pysäytti erään oven eteen, joka kilvestä päättäen vei
ulkolaisten silkkien myymälään.
Huone, johon Vas Kor astui, oli matala. Sen toisessa päässä oleva mies
viittasi häntä tulemaan sisempään huoneeseen, näyttämättä sen enempiä
tuntemisen merkkejä, ennenkuin Vas Kor oli mennyt kutsujan jälestä
sisään ja sulkenut oven.
Sitten hän kääntyi vieraaseensa päin ja tervehti tätä kunnioittavasti.
"Jalosukuinen —" hän alkoi, mutta Vas Kor vaiensi hänet käden
liikkeellä.
"Ei mitään muodollisuuksia!" epäsi hän. "Meidän on unohdettava kaikki
muu paitsi se, että olen orjasi. Jos kaikki on suoritettu yhtä
huolellisesti kuin suunniteltu, niin emme saa hukata vähääkään aikaa.
Meidän olisi pikemminkin jo oltava matkalla orjamarkkinoille. Oletko
valmis?"
Kauppias nyökkäsi päätään ja otti isosta kaapista esille orjan
koruttomat tamineet. Vas Kor pukeutui niihin viipymättä. Sitten
molemmat miehet poistuivat takaovesta, menivät kiemurtelevaa kujaa
myöten toisella puolen olevalle kadulle ja astuivat heti odottavaan
lentokoneeseen.
Viittä minuuttia myöhemmin kauppias talutti orjaansa julkiselle
huutokauppapaikalle. Tiheään sulloutunut väkijoukko täytti aukeaman,
jonka keskellä oli orjalava.
Tänään oli ihmisiä kokoontunut tavattoman runsaasti, sillä pääostajana
esiintyi Heliumin prinssi Carthoris.
Myyjä toisensa jälkeen astui orjalavan vieressä olevalle korokkeelle
orjan sijoittuessa lavalle. Lyhyesti ja selvästi teki kukin selkoa
tarjoamansa orjan kyvyistä.
Kaikkien tehtyä tarjouksensa, kutsui Heliumin prinssin hovimestari
lavalle ne orjat, jotka olivat tehneet häneen suotuisan vaikutuksen, ja
lupasi niistä runsaan hinnan.
Tinkimistä ei syntynyt usein eikä ollenkaan silloin, kun lavalla oli
Vas Kor. Hänen kauppias-isäntänsä hyväksyi heti ensimmäisen tarjouksen,
ja niin pääsi dusarilainen ylimys Carthorisin palatsiin.
KOLMAS LUKU
Kavallus
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Vas Kor oli saapunut Heliumin
prinssin palatsiin vallitsi kaksoiskaupungeissa levoton kiihtymys,
joka oli ylimmillään Carthorisin palatsissa. Oli saapunut sanoma siitä
ett Ptarthin Thuvia oli ryöstetty isänsä hovista. Peitetysti oli
samalla vihjattu epäiltävän, että Heliumin prinssi kenties tunsi hyvin
tapahtuman ja tiesi prinsessan olinpaikan.
John Carterin, Marsin sotavaltiaan, neuvotteluhuoneessa oli koolla
seurue, johon kuuluivat Tardos Mors, Heliumin jeddak, hänen poikansa
Mors Kajak, Pien-Heliumin jed, Carthoris ja parikymmentä valtakunnan
suurylimystä.
"Ptarthin ja Heliumin välille ei saa syttyä sotaa, poikani", puhui John
Carter. "Me tiedämme hyvin, että olet viaton rikokseen, josta sinua
juonittelijain ja pärjääjien puuhien johdosta syytetään. Mutta Thuvan
Dihnin täytyy myös saada siitä täysi selko.
"Vain yksi ihminen voi saada hänet varmasti uskomaan, ja se olet sinä.
Sinun on heti riennettävä Ptarthin hoviin ja sinne saapumisellasi
ja sanoillasi saatava vakuutetuksi hänelle, että hänen epäluulonsa
ovat aiheettomat. Barsoomm sotavaltiaan ja Heliumin jeddakin nimessä
on sinun tarjouduttava liittoutuneiden valtioiden kaikella mahdilla
auttamaan Thuvan Dihniä hänen tyttärensä löytämiseksi ja hänen
ryöstäjiensä rankaisemiseksi, keitä he sitten lienevätkin.
"Mene! Tiedän, ettei minun tarvitse teroittaa mieleesi kiiruhtamisen
tarpeellisuutta."
Carthoris poistui salista, rientäen palatsiinsa.
Siellä pantiin orjat heti häärimään ja laittamaan kuntoon isännän
matkavalmistuksia. Useita heistä puuhaili nopean lentokoneen kimpussa,
jolla Heliumin prinssi kiitäisi Ptarthiin.
Vihdoin oli kaikki valmista. Vain kaksi aseistettua orjaa oli jätetty
vahtimaan. Laskeva aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Pian kattaisi
pimeys kaikki.
Toinen vahdeista, jättiläiskokoinen mies, jonka oikeassa poskessa oli
ohut, ohimosta suupieleen ulottuva arpi, lähestyi toveriaan. Hänen
katseensa oli suunnattu etäisyyteen toisen pään ylitse. Siirryttyään
aivan tämän viereen hän kysäisi:
"Mikähän vieras alus tuo on?"
Toinen pyörähti vikkelästi katsomaan taivaalle. Tuskin hän oli ehtinyt
kääntää selkänsä jättiläiseen päin, kun tämän lyhyt miekka upposi hänen
vasemman lapaluunsa alitse suoraan hänen sydämeensä.
Päästämättä äännähdystäkään orja vaipui kuolleena permannolle. Murhaaja
raahasi ruumiin ripeästi lentovajan pimeään nurkkaan, rientäen sitten
takaisin lentokoneen luo.
Repustaan ottamalla sukkelatekoisella avaimella hän aukaisi
itsetoimivan määräkompassin oikeanpuolisen taulun peitelevyn. Hetkisen
hän tarkasteli sisuskoneistoa. Sitten hän pani taulun paikoilleen,
siirsi osoittajaa ja otti taulun taaskin pois nähdäkseen, miten
koneosien asento oli siirron johdosta muuttunut.
Hänen huulensa kaareutuivat myhäilyyn. Pienillä hohtimilla hän nipisti
poikki osoittajasta taulun läpi ulottuvan akselin. Nyt saatiin
osoittajaa siirtää taululla mielin määrin sen vaikuttamatta koneistoon
mitään. Toisin sanoen, itäisen pallonpuoliskon taulu oli käyttökelvoton.
Sitten hän ryhtyi käsiksi läntisen puoliskon tauluun. Ensiksi hän
asetti osoittajan määrätylle kohdalle, poisti senjälkeen peitelevyn ja
katkaisi pihdeillään osoittajan alapuolella olevan teräsvivun.
Sen tehtyään hän sijoitti toisenkin peitelevyn mahdollisimman nopeasti
paikoilleen ja asettui uudelleen vahtiin. Kompassi näytti olevan
kaikin puolin entisessä kunnossaan. Mutta osoittajien siirtäminen ei
tietystikään enää saanut aikaan vastaavia liikkeitä sisuskoneistossa ja
koje oli asetettu hievahtamatta osoittamaan orjan haluamaan paikkaan.
Pian saapui Carthoris vain muutamien ylimysten saattamana. Hän vilkaisi
ohimennen vahdissa seisovaan orjaan. Miehen ohuet, julmat huulet
ja ohimosta suupieleen ulottuva arpi herättivät hänen mielessään
vastenmielisen muiston. Hän ihmetteli, mistä Saran Tal oli löytänyt
tuon miehen — sitten koko asia haihtui hänen ajatuksistaan, ja
seuraavalla hetkellä Heliumin prinssi puheli hilpeästi seuralaistensa
kanssa, vaikkakin iloisen pinnan alla sydäntä kouristi rauhaton pelko
niiden arvaamattomien vaarojen tähden, joissa Ptarthin Thuvia kenties
parhaillaan oli.
Aluksi oli hänen päähänsä luonnollisesti juolahtanut, että kauniin
ptarthilaisneidon ryöstäjä oli Dusarin Astok. Mutta melkein samaan
aikaan kuin sanoma Thuvian katoamisesta oli myöskin saapunut tieto
suurenmoisista juhlallisuuksista, joita Dusarissa oli pidetty isänsä
hoviin palaavan jeddakin pojan kunniaksi.
"Se ei voinut olla hän", ajatteli Carthoris, "sillä samana yönä, jolloin
Thuvia ryöstettiin, oli Astok ollut Dusarissa, mutta kuitenkin —"
Hän nousi lentokoneeseen, puhellen yhtä ja toista saattajiensa
kanssa aukaistessaan kompassin ja siirtäessään osoittajan Ptarthin
pääkaupungin kohdalle.
Lausuttuaan jäähyväiset hän painoi työntävän säteiden käyttönappulaa,
ja lentokone kohosi keveästi ilmaan. Hänen sormensa kosketettua toista
nappulaa alkoivat koneet surista, hänen käännettyään vauhtivipua
pyörivät potkurit vinhasti ja Heliumin prinssi katosi Marsin kiitävien
kuiden ja miljoonien tähtien valaisemaan, loistavaan yöhön.
Tuskin oli aluksen vauhti ehtinyt tasaantua, kun lentäjä kääriytyi
silkki- ja turkispeitteisiinsä ja ojensihe nukkumaan ahtaalle kannelle.
Mutta hän ei heti saanut toivomaansa unta.
Sensijaan risteilivät ajatukset hurjasti hänen aivoissaan, karkoittaen
unen kauaksi. Hän muisteli Ptarthin Thuvian sanoja, jotka olivat
saaneet hänet puolittain uskomaan, että neito rakasti häntä. Olihan
Thuvia, kun Carthoris oli kysynyt, rakastiko hän Kulan Tithiä,
vastannut vain olevansa hänelle luvattu.
Nyt hän käsitti, että tässä vastauksessa oli useammankin kuin yhden
selityksen vara. Se voisi tietysti merkitä sitä, ettei hän rakastanut
Kulan Tithiä, joten voisi päätellä, että hän rakasti jotakuta toista.
Mutta mitä takeita oli siitä, että tämä toinen oli Heliumin Carthoris?
Kuta enemmän hän mietti asiaa, sitä varmemmalta hänestä näytti, ettei
Thuvian sanoista voinut suinkaan päättää, että hän rakasti Carthorisia,
eikä hänen käytöksensä myöskään antanut vähääkään aihetta sellaiseen
luuloon. Ei, tosiasia oli, ettei neito rakastanut häntä. Hän rakasti
jotakuta toista. Häntä ei oltukaan ryöstetty — hän oli vapaaehtoisesti
paennut rakastajansa kanssa.