Emäntä pudisti päätään.
"Haavottunutko?"
"Ei."
"Eikö sitäkään? Mitä sitten?"
Helena ojensi hänelle kirjeen.
Vitkastellen tarttui vanhus siihen ja luki sen hiljaa itsekseen.
-- -- Notario, monivuotisena asiatuttavana ja vilpittömänä
osanottajana kunnioitettavien holhokkiensa kohtaloihin oli
määrättömästi pahoillaan siitä, että tunsi itsensä pakotetuksi
raskaaseen, surulliseen velvollisuuteen. Täytyessään olettaa, että
suoranaiset tiedot sotakentältä näin levottomina aikoina sattuvien
postinkulku-häiriöiden vuoksi usein ennättävät ennen virallisia
julistuksia ja etteivät nämä taas niin pian olleet arvoisain omaisten
saatavissa, salli hän itselleen luvan todellisimmalla osanotolla,
mutta myöskin mieleenpantavalla viittauksella siihen toivoon, että
taivaan suotuisa sallimus kuitenkin vielä olisi voinut pahimman
ehkäistä, liittää tähän nähtäväksi erään sanomalehtinumeron, jossa
oli virallinen kaatuneiden lista viime taisteluista. -- -- Paperi
rapisi sormen alla, joka siirtyi riviltä riville, nimestä nimeen.
Äkkiä hän säpsähtäen taukosi lukemasta.
"Mennyttä." Vanhus loi hitaasti katseensa ylös, mutta pian teki hän
tilaa viereensä ja Helena vaipui istumaan penkille hänen sivulleen.
"No, pitää olla järkevä. Nyt ei ole ensinkään tietoa siitä, missä
Toni on, mutta notario on oikeassa, eihän tarvitse heti uskoa
pahinta, voihan hän vielä ilmestyä esiin. Olen vakuutettu siitä, että
hän vielä kerran palaa takaisin. Rikkaruoho ei kuole."
Hän yritti olla hilpeän näköinen ja Helena koetti hymyillä, mutta
se oli vain silmänurkkain ja suupielten hetkellistä värähtelyä; he
tunsivat kumpikin ikäänkuin saaneensa toisensa valheesta kiinni ja
tulivat jälleen vakaviksi.
Taistellen kyyneliä vastaan alkoi emäntä: "Toivokaamme parasta,
mutta meidän on myöskin varustauduttava pahimpaan. Minä pyytäisin
sinua muuttamaan ylös minun luokseni, jotta en elelisi niin yksin
tuossa laajassa rakennuksessa ja jotta sinä myöskin ohjaisit minua
talon hoidossa, mutta ellet tahdo tulla minun kanssani _saman_
katon alle etkä antaa minulle mitään neuvoja, niin voithan jättää
sen tekemättä, minä koetan sitten tottua kaikkeen ja toimia yksin
niin hyvin kuin osaan. Mutta _se_ armo minulle suo" -- hän painoi
ristissä olevia käsiään rintaansa vasten, -- "että pidät huolta
pojasta, sinä olet hänen isoisänsä, hän on sinun lihaasi ja vertasi,
sinun täytyisi opettaa häntä ja sinulta hän voi jotain oppia, eikä
pojasta ilman miehistä johtoa tule mitään! Alussa pienokainen kai
usein juoksentelee hänen mukanaan sinne; älä kuitenkaan luule
minun tahtovan tehdä itsestäsi lastenpaimentajaa, siinä ijässä
pysyttelevät lapset mielellään yhdessä, mutta kun tyttäreni tulee
suuremmaksi, otan hänet luokseni ja olen pitävä huolen siitä, että
ohjaan ja opetan häntä oikeaan, kuten minun tulee, mutta neuvo ja
opeta sinä poikaa, älä anna hänen kärsiä siitä, mitä sinulla ehkä
vielä entiseltään on minua vastaan." Hän nousi ylös, raskaasti tukien
kättään vanhuksen olalle, ja työnsi pojan tämän polvien väliin.
"Näetkös, ellei nyt olisikaan asia siten kuin se on tapahtunut ja
käynyt, niin en ainoastaan minä olisi maailman hylkäämä, vaan sinäkin
olisit nyt yksin suuressa, rikkaassa kartanossasi."
Vanhus kurtisti kulmakarvojaan ja katsoi synkästi eteensä; sitten
nyökäytti hän pari kertaa päätään ja laski leveän kätensä pikku
Muckerlin päälaelle.
Hetkisen kuluttua nousi hän hiljaa istualtaan, vetämättä oikeaa
kättään pois, mutta vasempansa selustalla pyyhkäisi hän aivan
hatunreunan alapuolelta otsaansa ja huohotti: "Kuuma on, emäntä,
kuuma, -- ei sitä olisi uskonutkaan vielä tähän aikaan..." Äkkiä
painoi hän käden kasvoilleen ja huokasi äänekkäästi: "Ah, se on
kovaa."
"Niin kovaa", itki Helena hiljaa.