Vuodet vierivät, Toni ei palannut takaisin. Molemmat lapset
kasvoivat Sternsteinin hovissa äidin ja isoisän valvonnan alaisina.
Muckerl tunsi suurta kunnioitusta ensimainittua kohtaan ja
todellista kiintymistä isoisään; tämä oli hänestä kaikkia muita
ylempänä, hän oli pojan mielestä kaiken miehisen ja talonpoikaisen
täydellisyyden esikuva, jota hän tavotteli, ja vanhus, jolle tämä
mieltymys teki hyvää, jonka tämä arvonanto täytti ylpeydellä ja
jota pojan hyväoppisuus ilahutti, oli häneen ihastunut ja selitti
harkitsemattoman avoimella tavallaan, että lapsenlapsi oli hänelle
rakkaampi kuin konsanaan oma poika, hän kun ei ollut taipuisa eikä
kykenevä.
Julianalla taas oli suuremmoinen kunnioitus isoisää kohtaan --
enempää ei tämä voinut häneltä vaatia -- ja rakkaus emäntään, jonka
kauneus ja viisaus teki hänelle hyvää; se joka äitiä "ylisteli",
se puhui hänen mielihyväkseen ja se, joka antoi selvästi ymmärtää,
että hän kehittyisi äitinsä kaltaiseksi, se oli sanonut hänelle
kaikkein mieleisimmän asian. Tämä valtava kiintymys, tämä lapsellisen
uhmaileva puolenpito voitti emännänkin sydämen ja se, ettei
huolimatta molempien kasvattajain erikoisesta mieltymyksestä toiseen
hoidokkaistaan, kuitenkaan syntynyt minkäänlaista hemmottelua ja
liialla hyvyydellä pilaamista kummankaan lapsen suhteen, se johtui
vain siitä, että vanha isäntä ja nuori emäntä olivat toisilleen
avuksi velvollisuuksiensa täyttämisessä; äiti ei sietänyt
minkäänlaista pojan erikoista etevämmyydenosotusta eikä isoisä tytön,
kilpailu, joka tuli lapsille hyödyksi.
Usein kehotettiin emäntää toimittamaan miehensä kuolemanilmotus
virastojen tiedoksi, jotta hän sopivan ajan kuluttua ja tilaisuuden
sattuessa jälleen voisi mennä naimisiin, mutta emäntä selitti
mieluummin tahtovansa nähdä poikansa kerran isännöivän Sternsteinin
hovissa ja tyttärensä joutuvan naimisiin, siihen asti oli hänellä
kylliksi huolta ja puuhaa noiden kahden vuoksi eikä häntä enää
haluttanut olla riippuvainen yhdestä ihmisestä ja elää hänen
mielikseen. Lastensa mieliksi hän eli, koska ne olivat häneen
kiintyneet eikä hän huolinut hankkia niille isäpuolta, joka
mielellään olisi voinut tuppautua kaikkien herraksi, -- ja kun häntä
huomautettiin siitä että hän itsekin oli Julianan äitipuoli, niin
kysyi hän hymyillen: "Olenko minä? Huomaatko sinä sitä?" Ja tyttö
pudisti silloin harmistuneena päätään.
Tosin katseltiin epäillen tuota hilpeätä, kauneudestaan tietoista
naista, mutta ei kukaan Zwischenbühelissä eikä muuallakaan tiennyt
sanoa, että Sternsteinin hovin emäntä olisi koskaan ollut kenellekään
loukkaukseksi. "Jos hän on salaperäinen", -- niin tuumivat jotkut,
joita suuresti harmitti etteivät he voineet saada selville mitään, --
"niin ompa hän hyvänlaatuinenkin."
Tämä hänen riippumattomuudenhalunsa, joka lopullisesti oli
hyödyksi kartanolle ja sen perillisille, hänen tosin hiukkasen
turhamaisuudestakin johtuva ponnistuksensa kasvattaa oma poikansa ja
tytärpuolensa tunnollisesti, voidakseen näyttäytyä maailman silmissä
hyväntapaisten lasten kunnioitettavana äitinä, hänen auliutensa
avustamaan tarvitsevia, silloin kun puutteen näkeminen, jonka hän
omasta kokemuksestaan tunsi, oli tuskallista ja hän mielellään tahtoi
siitä päästä, hänen tosin jonkinlaisella kerskumisella esiintyvä
anteliaisuutensa yleishyödyllisiin tarkotuksiin, -- teiden ja
siltojen tekoon, koulujen rakentamiseen ja sen semmoiseen, -- mutta
ainoastaan niihin, ei milloinkaan anottuihin, tuo kaikki teki hänet
hyvin suosituksi ja Zwishenbühelissä samoin kuin ympäristölläkin
kehuttiin häntä "kaikin puolin kelpo naiseksi." Tämän "kelpo naisen"
rinnalla unohdettiin Zinshoferin tyttö ja pyhänkuvaintekijän vaimo,
ei kysytty mikä Sternsteinin emäntä oli ollut tai miksi hän tulisi,
hänet otettiin sellaisena kuin hän oli.
Hän tiesi tämän.
Kun sunnuntaisin kellojen kolmannen kerran soidessa Sternsteinin
hovin vaunut pysähtyivät kirkonportaiden eteen, silloin astuivat
Muckerl ja Juliana ensimäisinä rappusia ylös, -- todellakin pulska
pari nuoria ihmisiä, -- ja heitä seurasi isoisä ja äiti. Emäntä pistää
käsivartensa kevyesti isännän kainaloon, ei hän näytä tahtovan tukea
vanhusta, vaan pikemmin näyttää se tapahtuvan siitä syystä, että hän
tahtoo ottaa tasaisia askelia vanhuksen rinnalla, sillä tämä näyttää
haluavan toteuttaa aikomuksensa elää satavuotiaaksi.
Vanhemmat katsahtavat tyytyväisinä ja ylpeillen edellään astuviin
nuoriin ja nyökäyttävät tutunomaisella ystävällisyydellä päätään
tervehtiville ihmisille, ja silloin välähtää emännän yhä vieläkin
nuoruudeniloisissa silmissä niin itsetietoisesti ja ylimielisesti:
Olenpa toki jotakin!
Hän oli tietoinen arvostaan ja siitä että hänessä jotain
menetettäisiin, ja pelkkä turhamaisuus se oli, joka ensi hetkestä
alkaen, jolloin tämä tietoisuus hänessä heräsi, sai hänet pyrkimään
myös johonkin "oikeaan" eikä lyömään laimin mitään, mikä voisi tehdä
hänen kadottamisensa huomattavaksi, ja näin teki hän, joka aina ja
alati vain eli yksikseen, suuremman ja paremman vaikutuksen moneen
kuin useat toiset, jotka alttiudella elävät vain yhden ainokaisen
olennon tai muutamien harvojen heitä lähinnä olevain ihmisten
hyväksi, usein yksinomaan tämän eristämisen kautta kovetuttaen kaikki
loitompana olevat aina väärintekoon saakka itseään kohtaan, ja jotka
annettuaan maailmalle esimerkin melkein itsekkäältä näyttävästä,
ahdasmielisestä velvollisuudentäyttämisestä, merkitsemättä sille
vähääkään, astuvat pois näyttämöltä.
Kuka on säälinyt kelpo oljenpunojatarta ja hänen kunnon poikaansa,
pyhänkuvaintekijää? Kuka säälii oikeudentuntoista Sepherliä? Ei
kukaan. He tekivät sen aina keskenään, eloonjäänyt poismenneelle;
mutta toisin on laita, kun Helena kuolee, ei ainoastaan hänen omien
lastensa sydämet tule murheellisiksi, vaan vieraskin itkee kuumia
kyyneliä; ympäristön köyhille ja kaikille niille, jotka olivat
tottuneet naapurin tuttavallisuudella pyytämään itselleen neuvoa ja
apua, on se päivä oleva raskas, jolloin kuolema noutaa pois emännän
Sternsteinin hovista.
Lukija voi nyt tehdä yhden kysymyksen. Minkävuoksi kerrotaan
sellaisia juttuja, jotka vain osottavat "miten elämässä käy?"
Tosin se tuottaa hyödyttömän tiedon, se kun ei opeta muuttamaan
menettelytapoja ja koska opetuksessa kuulemiaan ei kuitenkaan
milloinkaan itse tiedon saaneetkaan yritä saada sopusointuun
tekojensa kanssa; näin jää siis arvattavasti vielä pitkiksi
ajoiksi kaikki inhimillinen pyrkimys ja työskentely vanhalle
kannalleen ja vain uusi kertomus voi todistaa, että ennen
tapahtunutta vieläkin tapahtuu. Sitäpaitsi ei ole mitään
uutta kertoa kauneuden vaaroista sille, joka kaunis on, yhtä
vähän kuin muillekaan; ei ole mitään uutta kertoa, että monen
ihmisen elämässä uskollisuus omaa itseään kohtaan näyttää
olevan yhdistetty toisen pettämiseen; ja panna uuteen pukuun
tuollaisia vanhoja juttuja, joilla on koeteltu vaikutus,
on vain keinotekoinen hätäapu, ja toinen samanlainen on
leikata viimemainittu karkeasta villakankaasta; tämä ei
tapahdu siinä yksinkertaisessa uskossa että talonpojat sillä
olisivat lukijoiksi voitettavissa, eikä siinä keinottelevassa
tarkotuksessa että tällä suosittaisiin erästä yhä enemmän ja
enemmän muotiin tulevaa suuntaa, vaan yksinomaan siitä syystä,
että maalaiselämän rajotettu toimintapiiri vähemmän vaikuttaa
luonteiden luonnollisuuteen ja alkuperäisyyteen, intohimot joko
julkeasti ilmenevät tai vain vääristellyn esityksen kautta
tulevat ymmärrettävämmiksi; ja miten luonteet tulevat kohtalojen
vaikutuksien alaisiksi ja joko turmeltuvat tai alistuvat itse
ja saavat toisetkin alistumaan sen määräyksiin, -- se on
selvemmin käsitettävissä koneistossa, joka on ikäänkuin silmin
huomattavissa, kuin sellaisessa, jota ruma suojus verhoaa ja
huonot koristelut ja huono numerotaulu ympäröivät; olivathan
vanhimmissa, yksinkertaisissa, vaikuttavimmissa kertomuksissakin
sankarit ja ruhtinaat karjankasvattajia ja suurtilallisia, ja
sikopaimenet heidän hoviministerejään ja kanslerejaan.