Tähän saakka oli Sternsteinin nuori isäntä mielellään lähtenyt
jokavuotisiin aseharjotuksiin, olihan se kuitenkin parin viikon
ajaksi "toista", ja kaikesta totutusta pääsi silloin eroon; häntä
huvitti heitellä rahoja ympärilleen ja antaa köyhien miesparkojen
ihmetellä itseään, miehien, jotka seisoivat samassa rivissä hänen
kanssaan, ja saada heidät juovuksiin ja harjottamaan kaikenlaista
ilkeyttä, josta he sitten perästäpäin usein saivat kärsiä kylläkin
kovan rangaistuksen, kun sitävastoin hänen suhteensa, jos
jotain kysymystä tuli, oltiin olevinaan vikoja huomaamatta tai
annettiin hänen ainakin niin lievästi kuin mahdollista suoriutua
rangaistuksesta. Eipä paljon puuttunut, ettei hän pian kohonnut
aliupseeriksi, sillä nämä eivät koskaan kieltäneet toveruuttaan
sellaiselta, joka oli niin suuriarvoinen iloisille veikoille ja
janoisille kurkuille, ja he ilmottivat hänen olevan parhaan miehen
mikä milloinkaan oli seissyt heidän "riveissään". Tosin saattoi tämä
tarjona oleva toveruus maksaa hänelle hyvän joukon enemmän rahaa
kuin vaatimaton entinen, mutta olihan hänellä sitä. Mielettömästi
ja määrättömästi tuhlasi hän sitä joka vuosi tähän aikaan, jota hän
nimitti juhlahetkekseen, eikä antanut hiukkastakaan toivoa muutokseen
tässä suhteessa. Ja niitä oli maassa kai vain harvoja, jotka
sellaisella tyytyväisyydellä kuin hän vastaanottivat kutsuntapoletit;
kenties sen tekivät vain kaikkein köyhimmät, jotka harjotuskentällä
tiesivät saavansa paremman ravinnon kuin kotonaan. Mutta nyt tuli
hänelle tavallisuudesta poikkeavalla ajalla käsky, joka kutsui
hänet rykmenttiinsä, ja silloin tapahtuikin, että hän otti sen
vastaan kaikilla "tuhattulimmaisilla" ja "tuhannenvietävillä", sillä
kaikkialla puhuttiin ja sanomalehdet kertoivat siitä, että jossain
tuolla kauempana valtakunnassa puolivillit ihmiset olivat nousseet
kapinaan keisaria vastaan ja sotamiesten oli nyt riennettävä sinne
ottelemaan heidän kanssaan.
Tuhannen peeveliä! Jos viholliset tulisivat rajan yli tänne, niin
kyllä hän, Sternsteinin Toni, näyttäisi heille kyytiä ja auttaisi
heitä osaamaan kotiinsa; mutta juosta kokonaan maasta pois sodan
vuoksi, se näytti hänestä ihan järjettömältä. Tulkoot nuo tunkeilevat
miehet tänne, jos jotakin tahtovat, niin kyllä heistä pian
selviydytään! Mutta ajaa heitä takaa Karstiin [Laaja kalkkikivialue
Itävallan rantamalla] saakka, noita konnia, jotka turvattomia
silpovat ja häväisevät... senkin vietävät!
Mutta muuta ei voinut tehdä kuin totella, ja niin lähti sitten Toni,
kun se aika tuli, pois Sternsteinin hovista. Helena, joka tahtoi
saattaa häntä piirin pääkaupunkiin saakka, istui molempine lapsineen
vaunuissa; Toni oli ottanut sijansa kuskipukille rengin viereen ja
ohjasi hevosta, pitääkseen hyödyttömät ajatukset loitolla.
Oli kolkko päivä, harmaiden sadepilvien alla ajelehti sakea usva
vuorenhuipuille. Kun vaunut kolisivat kaupungin katukivitykselle,
oli siinä jo ensimäisten putoavien pisaroiden jälkiä, ja heidän
saavuttuaan asemahuoneelle virtasi vettä taivaan täydeltä.
Isäntä heitti rengille ruoskan ja ohjakset. "Jumalan haltuun,
Heiner", sanoi hän.
"Jumalan haltuun, isäntä! Pidä huoli siitä, että pian jälleen palaat
luoksemme!"
"Älä murehdi", huusi Toni vielä taakseen, kun hän vaimoineen ja
lapsineen, joita hän oli auttanut vaunuista alas, katosi ovesta
sisään.
Käytävässä ojensi emäntä hänelle ensin pojan, sitten tytön
suudeltavaksi; pian riippui hän itse miehensä kaulassa.
Toni oli nopeasti asettanut pienokaiset jälleen jaloilleen ja nyt
irtautui hän Helenan syleilystä. "Heitä nyt jo, älä turhanpäiten
raskauta sydäntäsi, tiedäthän etten voi tuollaista sietää."
Hän puristi Helenan kättä ja lähti astumaan vaunuun päin.
Junan lähtiessä liikkeelle viittasi hän vielä kerran hätäpikaa
kädellään akkunasta; sitten hän peräytyi sen luota -- ja oli poissa!
Emäntä muisteli myöhemmin usein tätä hetkeä. Kaikki koneiden sihinä,
kaikki ketjujen kalina ja pyörien kolina hukkui syöksyvän veden
pauhinaan, veden, joka liehuvan esiripun tavoin putosi lähimmän
ympäristön päälle, niin että ratakiskot vähän matkan päässä asemalta
katosivat hämärään harmauteen, ja sinne liukui juna ikäänkuin
äänettömästi ja kuulumattomasti ja hävisi jäljettömiin.
* * * * *
Niin hoiti nyt sitten Sternsteinin emäntä yksin tuota suurta
kartanoa. Hän tuli hyvin toimeen, naapurit olivat ystävällisiä ja
palvelijat hyväntahtoisia, sillä Helenan asemaa pidettiin ankarana
pakkona, jota ei voinut verratakaan Tonin tilaan, joka ylimielisesti
oli tunkenut vanhuksen syrjään ja keltään neuvoa kysymättä
herrastellut ylimäisenä talossa, jonka mielihyvällä sallittiin joutua
pulaan, ellei suorastaan ilkeydestä sellaiseen toimitettu. Emännältä
sitävastoin ei annettu minkään hyvän neuvon puuttua.
Niityt alkoivat kellastua ja puiden lehdet lakastua ja koko tuona
pitkänä aikana oli vain yksi vieraan käden kirjottama kirje
saapunut Sternsteinin hoviin tuomaan tietoja Tonista. Nuori isäntä
oli sen, huomattavan huonolla tuulella ollen, sanellut eräälle
kirjotustaitoiselle toverilleen; hän ilmotti lyhyesti, että hän --
Jumalalle kiitos siitä -- oli hyvissä voimissa, mutta oli saanut
kaikesta raahaamisesta kyllikseen eikä uskonut voivansa odottaa siitä
loppua tulevankaan. Itsellään ei hänellä ollut aikaa kirjottamiseen
ja se kävi häneltä sitäpaitsi vaivaloisesti.
Enempiä tietoja ei tullut, mutta tämä lyhyydessään ja pontevuudessaan
sai hänen väkensä samoinkuin palvelijatkin siihen luuloon, että hän
yhtäkkiä ilmestyisi taloon, ennenkuin kukaan osaisi sitä aavistaakaan!
Muuanna aurinkoisena iltapäivänä, kun zwischenbüheliläiset palasivat
kotiin "rukoushetkestä", lähti Sternsteinin emäntä viimeisten
joukossa ulos kirkosta. Miettiväisenä hän astui leveitä portaita
alas, hänen edellään kulki enää vain eräs vanha vaimo horjuvin,
avuttomin jaloin; hän tunsi tämän Matznerin emännäksi, saavutti
hänet, talutti häntä ja vei hänet vaarattomasti tasaiselle maalle.
"Ohhoh", hymyili vanhus, "miten hyvä sinä emäntä olet. Jumala sen
sinulle palkitkoon!"
"Ei siinä mitään kiittelemistä, mielellänihän sen teen. Mutta
sanoppas minulle, onko sulla niin kiire?"
"Ompa kyllä, täytyyhän minun mennä Sepherlini luo kotiin."
"Miten hän sitten jakselee? En ole pitkiin aikoihin häntä nähnyt."
"Eikö se ole joutunut sinun korviisi? Heinää niittäessään ja
turhanpäiten siinä kisaillessaan oli se tokero -- tyttöparka --
tarttunut erään toisen sirppiin ja pahasti loukannut kätensä, niin
että hänen nyt täytyy istua kotona; hän ei voi mitään ansaita, ja
mitä voin minäkään toimittaa, joka näin vaivaloisesti kävelen ja
liikun?"
Vanhus katsoi Helenaan kostein silmin.
"Miks' ette heti tulleet minun luokseni, kun se tapahtui?" kysyi tämä.
"Olisimmeko me uskaltaneet?"
"Minun mielestäni ei siinä olisi mitään ihmettelemistä, jos te
luottaisitte minuun ja minä vanhan ystävyyden vuoksi auttaisin teitä."
Matznerin emäntä yskähti hämillään. "Kyllähän minä sinua heti
ajattelin, mutta hän ei tahtonut sitä sietää."
"Hullusti kyllä häneltä."
Vanhus nyökäytti päätään, sitten jatkaen tuttavallisella
puheliaisuudella: "Et voi kuvitellakaan, emäntä, mikä risti minulla
tuosta tytöstä on! Hänellä ei nyt kerran ole mitään onnea maailmassa,
ja sentäänkin hän työntää luotaan tarjona olevan avun! Tiedät kai
minkävuoksi hän ei tahtonut tulla sinun luoksesi, olet kai huomannut
miten sinun autuas miesvainajasi oli juurtunut hänen sydämeensä?
Mutta tämä ei välittänyt hänestä. No, tehköön joku solmun siihen
missä nuoralta toinen pää puuttuu!"
Emäntä painoi miettiväisenä päänsä alas. "En tahdo Sepherlin kanssa
kiistellä, eikö Muckerl hänen kanssaan olisi paremmin sopinut, se oli
miehen oma asia ja -- jos niinkin oli -- oma vahinko; mutta ne ovat
vanhoja juttuja, Matznerin emäntä, ja ne eivät enää kuulu tähän. Sano
hänelle terveiset minulta ja käske hänen terveeksi tultuaan käydä
meillä. Minä ottaisin hänet mielelläni vanhan Kathelin apulaiseksi,
ja jos hän on taitava, niin kuka tietää mitä vielä tapahtuu. Siihen
saakka voit sinä, kun teiltä jotain puuttuu, tulla minun luokseni;
minä autan sinua, se ei koske häneen. Ethän toki liene ylpeä?"
Vanha vaimo erosi tuhansin kiittelyin emännästä.
Kun Sepherl sai kuulla tuosta "suuresta onnesta", joka oli hänelle
tulossa, ja siitä avusta, joka oli tuleva hänen äitinsä osaksi,
sanoi hän: "Sinä voit ottaa Sternsteinin emännältä mitä saat ja mitä
hän sinulle tarjoo; sinua en vaadi kärsimään mitään haittaa enkä
hylkäämään hänen kristillistä tekoaan; mutta minä en ota häneltä
vastaan vähintäkään ja elostelemista _saman_ katon alla kuin hän en
voi sietää. Ymmärrä minua oikein; itse puolestani en soimaa häntä
mistään, vaikkakin ehkä minun onnettomuuteni johtui yksinomaan siitä,
että hän on ollut yht'aikaa minun kanssani samassa maailman kolkassa,
ja hänen menettelystään sitä henkilöä kohtaan, joka oli minulle
omaa itseäni rakkaampi, sen voin antaa hänelle anteeksi, johon
kristillisyytenikin minut velvottaa, mutta unohtaa -- unohtaa en sitä
voi!"
-- -- --
Sepherl ei milloinkaan pitkän elämänsä aikana mennyt Sternsteinin
hoviin; vuodet läpeensä auttoi hän yksin itseään eteenpäin maailmassa
ja vanhana eukkona antoi hän pienen majansa eräälle köyhälle,
nuorelle avioparille, vaatien itselleen vain tarvittavan elatuksen
lyhyiksi elinpäivikseen ja takimaisen kamarin asuinhuoneekseen.
Viimeisellä hetkellään pani hän "surevan jumalanäidin" kuvan
kuolinvuoteensa ääressä istuvan papin käteen. "Se oli oikea, pyhä
kuva ja hyvin kallis muisto", ja hän pyysi, että sitä "pidettäisiin
hyvästi", hänelle lohdutukseksi ja kunniaksi eräälle "toiselle
kuolleelle", jonka hän nyt toivoi tapaavansa, jos Jumala hänelle
tämän ilon soisi.
-- -- --
Kun Sternsteinin emäntä palasi kotiin kirkosta, oli vanha Kathel
häntä vastassa ovella ja sanoi: "Kirje on tullut, emäntä, olen pannut
sen ylös kamarisi pöydälle. Paperia ja sinettilakkaa ei siinä ole
säästetty; se on kai jostain virastosta."
"Hm, uusi verotuslista ehkä." Näin sanottuaan astui emäntä nopeasti
portaita ylös. Muutama silmänräpäys myöhemmin piti hän kirjelmää
kädessään; se oli piirikaupungin notariolta, jonka osote oli painettu
siihen ylimäiseksi; Helena mursi auki kotelon, kirjotettu paperi
ja yksi numero paikkakunnan sanomalehteä, joka julkaisi viralliset
tiedonannot, tulivat hänen käsiinsä siitä.
Hän alkoi, lukea, mutta kalpeni äkkiä ja vaipui vieressään olevalle
tuolille; papereja pitelevä käsi lepäsi voimattomana pöydällä.
Hetkisen kuluttua nousi hän ylös ja hiipi akkunan ääreen, paperit
ratisivat hänen vapisevissa käsissään, vielä kerran luki hän ne
tarkkaavaisesti rivi riviltä; loppuun päästyään vaipui kirjelmään
tarttunut käsi raskaasti alas ja toinen otti nopeasti esiin
nenäliinan ja painoi sitä kyyneltyneille silmille.
Sitten seisoi hän kauan ympäristönsä unohtaneena ja mietteisiin
syventyneenä, painaen kosteata nenäliinaa otsalleen ja tuijottaen
ulos ympäristöön, mitään näkemättä. Äänekäs huokaus, joka hänen
huomaamattaan pääsi kuuluville, sai hänet säikähtämään, hän kääntyi
ympäri ja lähti pois huoneesta. Astuessaan pihalle juoksi pikku
Muckerl tallinnurkkauksen takaa esiin, kantaen Julianaa selässään.
"Äiti", huusi hän iloisesti, "katsoppa kuinka tämä jauhosäkki antaa
raahata itseään! Kun se väsyy, niin se itkee, ja kuitenkin se tahtoo
olla joka paikassa!"
Emäntä viittasi torjuen kädellään ja sanoi vakavasti: "Olkaa hiljaa".
Hän otti pienokaisen alas pojan selästä ja pani hänet veljensä
viereen. "Se on hyvä, että jo nuorena hoivaat naisväkeä. Varsinkin
pienestä siskostasi sinun kai täytyy pitää huolta, poika parka." Hän
liitti lasten kädet yhteen ja asteli pienokaisten kanssa Sternsteinin
vanhan isännän eläkerakennukseen. Tämä istui sen edessä olevalla
penkillä ja hänen vieressään Olutjuusto-Martel; kun viimemainittu
näki emännän, sanoi hän: "Katsoppas, eikö tuolla kävele se noita?
Miten tulet toimeen hänen kanssaan?"
"Noita hän tosin on", murahti vanha isäntä, "mutta sellainen, joka
vartioi aarretta; kun sellaisen antaisi tutkia paikkansa ja jättäisi
hänet sitten rauhaan, niin siten parhaiten tulisi toimeen; mutta
kuka kernaasti katselee tuollaista ilkiötä talossaan? Muutoin, mikä
totta on, se on totta, pulskat olot hänellä on, vahingolta osaa
hän varjella itseään, hänen on vain vielä näytettävä, oppiiko hän
ymmärtämään hyötyä, silloin on hän isäntä siellä; poikani ei siksi
kelpaakaan. Ja se on myös totta, ettei sinulla ole mitään syytä olla
vihamielinen hänelle, sinun tyttärenlastasi pitää hän kuin omaansa.
Mutta minä -- joka hänet alunpitäen tahdoin sieltä pysyttää poissa
ja jonka uhallakin hän siellä istuu -- minä en tahdo olla missään
tekemisissä hänen kanssaan."
"En minäkään, jo sinun mieliksesikin. Ja koska hän nyt on tulossa
tännepäin, niin minä lähden. Jumalan haltuun!" Olutjuusto-Martel
nousi ylös ja lähti, lausuen kuitenkin emännälle suloisesti hymyillen
hyvänpäivän ja mutisten jotain "yhä kauniimmaksi" tulemisesta.
Helena nyökäytti päällään lyhyen tervehdyksen hänelle ja astui ohi;
vanha Sternsteiniläinen otti piipun pois suustaan ja sylkäisi tuon
miehen jälkeen, joka edessä puhui hyvää ja selän takana pahaa.
Emännän saavuttua vallan lähelle katsahti vanhus häneen ja nähdessään
hänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmänsä kysyi: "Mikä sinulla on?"
"Minulla on tietoja Tonista."
"Mitä hän kirjottaa?"
"Muut ne kirjottavat."