"Jeesus, Maaria", ähkyi vanhus, hänen käsivartensa vaipuivat alas ja
työkalu liukui pois hänen kädestään; hän horjahti takaperoisin seinää
vasten ja tuijotti kuin mieletön ja kadotettu Helenaan.
"Minä kysyn, mitä sinä teet siellä?" toisti tämä.
Sillävälin oli vanhus tointunut jäätävästä kauhustaan. Hän hymyili
ilkeästi Helenalle. "Pitäisikö sinun tietää mitä täällä teen."
"Pitäisi."
"Hm! He-he! Mitä minä täällä teen, -- mitäkö minä täällä toimin?
Niin, he-he", -- hän sanoi tämän hämmentyneesti hymyillen,
poikasen tavoin, joka saadaan kiinni jostain kepposesta, jonka
kekseliäisyydestä hän hiukan ylvästelee, -- "no, onnen kaivan teiltä
tässä pois."
Helena katsoi häneen suurin kysyvin silmin.
"Millä tavalla, arvelet kai?" jatkoi vanhus ja katseli häneen
värähtelevin silmäluomin, vääntäen avointa suutaan niin että
kiiltävät hampaat tulivat näkyviin. "Tähtikiveni otan pois
perusmuurista." [Sternstein = tähtikivi.]
"Sinä varas, sinä velvollisuutesi unohtanut varas!" huusi vaimo. "Sen
saat jättää tekemättä! Talo on meidän, perustuksineen päivineen, ja
sinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen. En välitä tähtikivestä,
sen sulle sanon, en vähintäkään siitä huoli, mutta koko rakennus
voisi sortua päällemme, kun noin kaivat. Nouse heti ylös!"
"Ikäänkuin pitäisin kiirettä sinun sanoistasi!"
"Oikeuteen sinä voit siitä joutua, ymmärrätkö?"
"Oikeuteenko, niinkö luulet?" ivasi vanhus, tarttui vasaraan ja
läjäyttti iskun, joka kaikui holvissa.
"Taukoa vielä hetkiseksi", huusi emäntä, "kuule vain pari sanaa!
Sinä luulet, ettemme toki asiasta oikeuteen mene, jotta emme tekisi
itsellemme mitään häpeää, ja siinä voit olla oikeassakin, mutta minä
osaan tehdä jutun paljon lyhemmäksi."
"Kutsut ehkä Tonin tänne", nauroi vanhus, "ja katselette sitten
kahden toimiani."
"En minä ole sellainen, etten osaisi itse auttaa itseäni." Näin
sanottuaan otti Helena nopeasti lyhdyn ylös maasta, sammutti valon,
otti sitten kynttilän pois ja singahutti sen taakseen erääseen
nurkkaan. "Noin! No, ole nyt järkevä ja nouse ylös ja lähde pois
mukaani; täksi päiväksi on sinun kai hämärän vuoksi keskeytettävä
etsimisesi, ja jotta et huomenna etkä minään muunakaan päivänä enää
siihen ryhtyisi, telkeän tästäpuoleen kellarin oven ja otan avaimen
haltuuni."
Vanha mies ei vastannut mitään, hän nojautui liikahtamatta ja
sanattomana muuria vastaan; mutta kun kyyneleet voimattomasta
raivosta tunkeutuivat hänen silmiinsä, kätki hän äkkiä kasvot
käsiinsä ja alkoi katkerasti itkeä.
Kummastuneena astui emäntä askeleen lähemmäksi. "Oletko lapsi? Älä
nyt toki ole niin itsepäinen kuin lapsi silloin kun sitä kielletään
pahaa tekemästä. Oliko sinun työsi muullaista? Ajattele sitä aikaa,
jolloin Sternsteinin hovia ei vielä siksi nimitetty ja jolloin sinä,
ollessasi vielä nuori, sait sen haltuusi isältäsi, tuskin nimeksikään
suurempana ja rikkaampana kuin sadat muut; että siitä sittemmin on
tullut yksi maan suurimmista kartanoista, siitä saa se kiittää sinun
työtäsi ja sinun toimeliaisuuttasi, ja nytkö tahtoisit repiä alas
sen, mitä omin käsin olet rakentanut? Senkö voisit sinä tehdä, kun
sitävastoin minä en tunne mitään muuta surua kuin sen, että Toni
on pikemmin valmis hävittämään kuin enentämään, eikä mitään muuta
ajatusta kuin sen, että kaikki ainakin on pysytettävä sen verran
koossa, ettei tuleva omistaja kerran saa vakoakaan vähemmän maata,
kappalettakaan vähemmän karjaa; yhtä ainoata kattotiiltäkään ei
pidä puuttuman siitä, mitä sinä olet luovuttanut pojallesi, hänen
isälleen! Sinun pitäisi edes minun -- vaimoihmisen -- edessä hävetä,
ellet sitäkään syntiä pelkäisi, että otat talosta sen mikä sille on
onnea tuottanut ja, kuten itse uskot, vieläkin tuottaa!"
Emäntä näytti siis kuitenkin, huolimatta äskeisestä
ajattelemattomasta puheestaan, panevan jonkun verran arvoa
"tähtikiven" hyville ominaisuuksille.
Vanhus seisoi yhä vielä kuopassa pää kumarassa; nyt huokasi hän
raskaasti ja sanoi hitaasti: "En häpeä enkä syntiä pelkää, mutta" --
hän tunki sen hampaittensa välistä esiin -- "mene edeltä!"
Lyhyitten tikapuiden nappulat olivat loitolla toisistaan ja horjuvin
säärin raahasi hän itsensä vaivaloisesti niiden astuimille. "Älä
koske minuun", huusi hän, kun Helena ojensi hänelle käsivartensa.
"Älä ole hupsu", sanoi Helena, "salli nyt auttaa itseäsi. Ei se
tapahdu sinulle mieliksi eikä häpeäksi. Sinun jäsenissäsi on vielä
äskeistä kauhua ja ne eivät tahdo lähteä liikkeelle, mutta minulla ei
ole tuhlata enempää aikaa ja sinäkin tulet hyvillesi, kun pääset pois
tästä paikasta."
Autettuaan vanhuksen ylös kuopasta otti Helena vasaran, lapion
ja lyhdyn haltuunsa ja meni edellä; kellarinportailla piteli hän
kynttilää hieman takanaan ja huomautti vanhukselle porrasten
vaarallisuudesta.
Porstuassa puhalsi hän kynttilän sammuksiin. "Pitääkö minun kantaa
nämä sinun luoksesi?" kysyi hän, kohottaen kapineilla sälytettyä
käsivarttaan.
Vanhus pudisti päätään, otti häneltä kaivamisvehkeet ja lyhdyn ja
asteli hitaasti pois.
Helena telkesi kellarinoven.
Muutaman askeleen päässä seisahtui vanhus paikalleen, katsahti
taakseen emäntään ja murahti: "Hm?"
"Mitä niin?"
"Kuka luo kuopan umpeen?"
"Minä sen kyllä toimitan."
"Sinä?"
"Voit luottaa siihen."
"Etkö myöskään puhu kellekään mitään?"
"En kellekään."
"Et Tonillekaan?"
"En Tonillekaan. Ei kenenkään tarvitse tietää siitä mitään."
Vielä kerran kohotti vanhus päätään ja katsoi Helenaan suurin silmin;
sitten hän kääntyi menemään.
Lapio ja vasara löivät kalahdellen toisiaan vastaan vapisevassa
kädessä hänen astuessaan pihan poikki ja nopeasti pakenivat hänen
edeltään talon vahti Tiikeri ja sen toveri Turkki kartanon toiseen
päähän.
Kun emäntä oli antanut vanhan Sternsteiniläisen tuntea etevämmyytensä
ja tämä oli saanut kokea syvän nöyryytyksen, jota ei mikään harkinta,
vaan ainoastaan suotuisa tilaisuus voisi korvata, niin ei kumpikaan
enää tästäpuoleen asettunut toisensa tielle, vaan syntyi heidän
välillään aselepo; mutta että he -- ja lisäksi vielä niin pian --
tulisivat solmimaan keskenään täydellisen rauhan, sitä he eivät olisi
uskoneet.