Kuukaudet kuluivat, Sternsteinin vanha isäntä ja nuori emäntä olivat
lukemattomat kerrat, toisiaan etsimättä tai välttämättä, sattuneet
toistensa tielle; tosin huomasi isäntä sen epäsuopean katseen, mikä
häneen joka kohtaamalla sivultapäin osui, mutta se ei kumminkaan
pannut häntä miettimään, miten se aina pysyi samanlaisena ja
muuttumattomana sittenkin kun hän julkisesti käänsi yhä ivallisemmin
kasvonsa siihen päin. Ompa jo suukopua pidettykin, ja jos sellainen
vielä tulisi kysymykseen, niin pitäisi vanhus kyllä huolen siitä,
että se jäisi tyhjiin sanoihin; siinä hän on vielä se -- vanha.
Oli muuan kirkas ilta, jolloin vanhus omilla vaunuillaan palasi
takaisin Schwenkdorfista, jossa hän oli käynyt tapaamassa
Olutjuusto-Martelia; hän antoi hevosen mielensä mukaan ravata pitkin
tietä, tuprutteli piippuaan ja katseli mielihyvällä verkalleen ohitse
siirtyviä majoja, puita ja mäkiä. Kun hän Zwishenbühelissä kääntyi
sillalle päin, kahahti pensaikossa jokin, ja vaikkei hän ollutkaan
vähääkään taikauskoinen, säikähti hän kuitenkin hämärässä nähdessään
vanhan vaimon haahmon, joka piti laihoja käsivarsiaan viittovin
liikkein ojennettuna häntä kohden, rientävän ajopelejä vastaan;
mutta ääneensä ratkesi hän nauramaan tuntiessaan tulijan vanhaksi
Katheliksi.
"Pysähytä!" huusi tämä puolikovaa. "Pysähytä, isäntä!"
"Ptruu, tamma! No, mikä nyt sitten on hätänä? Vääristelethän vallan
kuin noitatemppuilija!"
"Minun täytyy sanoa sinulle jotakin. Pyhä Maaria ja Joosef!"
"No, älä nyt huuda kaikkia pyhimyksiä. Mitä on tapahtunut?"
"Oo, isäntä, enkö minä ajatellutkin onnettomuutta; että sinun näin
aavistamatta pitää pääsemän sen perille."
"Minkä perille, sinä vanha noita? Älä siinä enää kiertele."
"Huuda kärsivällisyyden enkeliä, niin, kärsivällisyyden enkeliä huuda
avuksesi, jotta ei vihan paholainen sinua voittaisi."
"Sinun kanssasi tarvittaisiin jo legioona kärsivällisyyden enkeleitä.
No, minä huomaan että jokin on saanut sinut aivan pois suunniltasi;
siis rauhotu ja ala jo kerrankin puhua."
"Sinulta on jotain poissa kun kotiin saavut."
"Niinkö?"
"Mutta varastettu sitä ei ole."
"Mitä sitten, piru soikoon?!"
"Herranen aika, älä kiroa, älä nyt vielä ennenkuin mitään tiedätkään."
"Puhu sinä, niin säästän pahat sanani."
"Sinun rautainen raha-arkkusi, -- sitä ei ole sinulta varastettu --"
"Luulenpa ettei kukaan sitä säkkiinsä pistä."
"Mutta pois se on viety."
"Oletko järjiltäsi? Kuka siihen olisi voinut koskea?"
"Emäntä --"
"Voi sun vietävä", kivahti vanhus, "se hiiviskelijä, se varas, minun
omaisuuteni hän anastaa, se --"
Kathel pani kätensä ristiin. "Jumalan tähden, isäntä, älä huuda niin
kovaa, muutoin rientävät ihmiset kylästä tänne tai kuuluu se ylös
hoviin asti, ja joku voisi tulla katsomaan mitä täällä tapahtuu;
juorujen kantaminen ei ole tapani ja jos joku minut näkisi täällä,
ajettaisiin minut vielä vanhoilla päivilläni tuolta pois. Sallihan
mieluummin minun kertoa miten se on tapahtunut."
"Puhu", ärjäsi isäntä.
"Sinä olit tuskin lähtenyt, kun emäntä kutsuu Michlin, Vastlin,
Heinerin ja Seffin saapuville ja käskee nämä toimittamaan rautaisen
raha-arkun pois sinun eläkehuoneestasi."
"Minne? Minne?"
"Siihen sievään kamariin, jossa se ennenkin on ollut ja jonne se
kuuluu, kuten emäntä sanoi."
"Onko hän niin sanonut?" nauroi vanha Sternsteiniläinen katkerasti.
"Ja onko se nyt siellä?"
Kathel nyökäytti päätään.
"Siitä on lyhyt ilo. Heti kun pääsen tuonne ylös, sanon tuolle
suloiselle emännälle mielipiteeni asiasta, ja vielä tänään, nyt heti
paikalla, on kaikki jälleen pantava entiseen kuntoon! Ja ne neljä
pölkkypäätä, jotka sokeasti koskevat vieraaseen omaisuuteen, ne minä
tahdon kelpolailla löylyyttää, niin että toiste muistavat minua;
mitenkä voivatkaan he uskaltaa --?! --"
"Mutta minkä ne sille voivat? Heitä käskettiin siihen. Ompa siinä
kuitenkin ollut siksi paljon raahaamista ja ponnistelua että kirkas
hiki on juossut pitkin heidän ruumiitaan."
"He-he-he! Sen kyllä uskon. Se on niille oikein ja samaa ne saavat
taas heti uudelleen maistaa, sillä ennen en levähdä -- vaikkapa
siihen tarvittaisiin aikaa puoliyöhön saakka, -- ennenkuin kassa
jälleen on vanhalla paikallaan."
"Kuulehan, Vastl, katsos, tuo mies parka, oli saanut koko tuon
rautamöhkäleen jalalleen, ja mölissyt hän oli niinkuin härkä ja
yksijalkaisena hänet sitten oli kannettu paikalta pois."
"He-he-he! Saiko edes yksi kyllikseen? Sepä hyvä ja samalla ikävä
että se tapahtui vain yhdelle! He-he-he, se mies kyllä muistaa
olleensa mukana! Luulenpa totta vie ihmisen, joka joutuu parin
sentnerin painon alle, kuulevan kaikkien enkelien laulavan ja
huutavan, vaikkei se juuri varsin kauniilta kuulosta. He-he-he! Ei
tuollainen muistutus ole haitaksi Ontukoon nyt ryökäle! He-he-he!"
Mutta kesken äänekästä riemuaan rengin onnettomuudesta muisti vanhus
kuitenkin, kuinka kovin lapsellista ja hänen omista tavoistaan
poikkeavaa tuo oli, ja hän veti kasvonsa totisiin ryppyihin. "Saakeli
soikoon", murahti hän, "niin pitkälle et toki vielä ole tullut. --
Sternsteiniläinen -- että olisit tästä ymmällä! Oliko toisella oikeus
ruveta sinun herraksesi? Ah ei, kaukana siitä!" Hän siirtäytyi hieman
syrjemmälle kuskipukilla ja sanoi vanhalle emännöitsijälle: "Astu
vaunuihin! Menkäämme heti paikalla emännän silmien eteen!"
"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Kathel kauhistuneena. "Minähän sanoin
hänelle meneväni muutamaksi hetkeksi vanhan Matznerin emännän
luo, siihen pyysin luvan ja nyt olen jo kuluttanut pitkän aikaa
sinun odottelemiseesi! Todistajaksi en sulle rupea etkä sellaista
tarvitsekaan. Nyt minun vaan on kiiruhdettava, että kerkiän kylään,
jotta sitten voin sanoa siellä käyneeni, jos asiasta tulisi kysymys.
Hyvää yötä, isäntä, katso eteesi äläkä toimi ajattelemattomasti." Hän
riensi vaunujen ohitse sillan poikki, kylään päin.
Sternsteinin vanha isäntä heilautti ruoskaansa ja läjähytti hevosta;
tämä karahutti juoksemaan mäkeä ylös ja tempoi vaunuja perässään.
Kartanoon saavuttuaan ajoi vanhus heti pihamaalle, jossa kolme
nuorukaista seisoi oven edessä juttelemassa keskenään. Kaksi
lähti nauraen käpälämäkeen, kolmas, joka kädet housuntaskussa
oli hypähtänyt taaksepäin välttääkseen rattaita, jäi laiskana ja
huolettomana paikalleen.
"Miksi nuo pois juoksevat?" ivasi vanhus, viitaten ruoskallaan
poisrientäviin.
"Koska ovat pelkureita", vastasi nuorukainen.
"Ja sinä, lurjus, tahdot olla hyvällä omallatunnolla, vaikka
otat osaa varkauteen, ja uskallat vielä pöyhistellä siinä vasten
kasvojani!?"
Renki kohautti olkapäitään.
"Enkö ole mielestäsi puhuttelemisen arvoinen? No, odotappas, kyllä
opetan sinulle itsepintaisuutta!"
Ukko oli jo kohottanut ruoskansa iskeäkseen ja renki torjuen
ojentanut käsivartensa, kun emäntä astui porstuasta ulos. "Vaikka hän
löisi sinua kuinka paljon tahansa, Heiner", huusi tämä, "niin lyö
sinä vain takaisin! Ei sinun tarvitse alistua. Sinä olet tehnyt vain
sen, mihin sinua käskettiin."
Silloin antoi vanha isäntä ruoskan pudota takanaan olevan puupinon
päälle ja kapusi raivosta tärisevin jäsenin vaivaloisesti alas
vaununistuimelta. "Sinä -- sinä -- ", ähkyi hän tukahtuneella
äänellä, "kiihotatko sinä palvelijoita tekemään väkivaltaa miehesi
lihalliselle isälle! -- Missä on Toni?!"
"Ylhäällä omassa kamarissaan, avoimen akkunan kautta hän kuulee
joka sanan minkä täällä puhumme, ja jos hän tahtoo minua jostakin
estää tai kieltää, niin tarvitsee hänen vain pistää päänsä ulos.
Sen kunnioituksen, joka sinulle minun mieheni lihallisena isänä on
tuleva, antaisin sinulle mielelläni, ellet tahtoisi täällä hovissa
suuremmasta käydä, mutta toista herraa en tunne, ja sitä en kärsi
että sinä tahdot rangaista niitä palvelijoitamme, jotka tottelevat
käskyä!"
"En tunne -- en kärsi --", matki vanhus pilkaten. "Voi sinä --!
Mutta oletpa oikeassa, mitä minun tarvitsee ensinnä käydä käsiksi
tuohon mieheen? Yksinomaan sinuun minun on vihani kohdistettava. Ja
nyt kysyn sinulta, en toisena herrana, vaan omaisuuteni herrana ja
omistajana, mitä sinulla on ollut hakemista tuolta ylhäältä ja mitä
sinulla on sieltä raahaamista?"
"Kuuleppas vaan, sinä tiedät sen jo ennenkuin vielä olet katsonut
ympärillesikään huoneessasi! No, sitä arvoitusta ei ole vaikea
arvata; sitä tietä, jota sinä tulet, ei ole kulkenut kukaan muu kuin
vanha Kathel, se juorukello."
"Hän on kunniallinen nainen ja täällä hovissa vanhaksi tullut."
"Ja jos minä tahdon, ei hän täällä enää tule päivääkään vanhemmaksi!"
"Ajatko hänet pois?!" tiuskasi vanhus hampaitaan kiristäen.
"Jos hän olisi sanonut sinulle sellaista, mitä sinun ei tarvitsisi
tietää, niin en hetkeäkään epäröisi, mutta koska hän on sinulle
sanonut vain sen, mikä pysyy julkisena asiana, niin ei asia minusta
ole niin suuren melun arvoinen. Aika lailla minä häntä kovistan
petollisuutensa vuoksi, en enempää."
"Niin, ole niin armollinen ja myöskin niin hyvä ja toimita heti
huomisaamuna minun rautainen raha-arkkuni jälleen sinne, mistä sen
tänään olet pois raahauttanut."
"Se on juttu. Se jää sinne missä se on."
"Tahdotko pidättää sen minulta, varas?!" ärjäsi vanha isäntä,
kohottaen nyrkkinsä vaimoa vastaan, joka peräytyi askeleen, ei
uhkauksen vaan häväistyksen vuoksi. Isäntä antoi kätensä vaipua alas
ja lausui pilkalliseksi: "Luuletko siitä mitään hyötyväsi, tyhmä?
Eikö sinulta puutu avain? Sitä minä en sinulle luovuta!"
"Pidä se vaan hallussasi", virkkoi Helena ylpeästi. "Minä tahdon
järjestystä, en sinun omaasi! Arkku on hyvässä säilössä _meidän_
luonamme ja avain _sinun_ luonasi. Sinä olet vanha mies, sinä voisit
helposti joskus jättää sen lukitsematta, hukkaisit siitä jotakin tai
anastaisi sieltä vieraan käsi; silloin täytyisi päällimäisten kääntyä
alimaisiksi, santarmit tulisivat taloon ja palvelijat joutuisivat
ikävän epäluulon alaisiksi. Parempi katsoa kuin katua! Me emme koske
sinun omaasi, mutta eihän se ole muuta kuin kohtuullista, että
tiedämme mihin sinun rahasi joutuvat. Voisithan sinä muistamattasi
tehdä ostoksia ja kauppoja ilman kirjallista kuittia, antaa petkuttaa
itseäsi, ja lopulta et enää tietäisi mihin rahat ovat joutuneet,
ovatko velkojat, jotka ilmottautuvat, myös oikeat ja mistä velalliset
on etsittävä. Senvuoksi kuuluu arkku sinne, missä se nyt on, eikä se
ole viimeinen mikä talteen on otettava, jos tuolla tavoin edelleenkin
menettelet. Katsohan tuota hevosparkaa tuossa, siinä se vielä seisoo
nääntyneenä hurjasta ajosta mäkeä ylös; jos sinä hevosia ja härkiä
tuolla tavoin pitelet, niin en voi sallia viattomain eläinten kärsiä
sellaista, vaan on nekin pian siirrettävä meidän navettoihimme ja
talleihimme."
"Ottaisitko sinä vielä karjanikin minulta?!" Emäntä käänsi hänelle
selkänsä ja astui porstuaan; yhden katseen hän vielä loi vanhukseen
olkansa takaa, ja vaikkei tämä sen ilmeen hämäryydestä voinut
mitään erottaa, käsitti hän sen kuitenkin yhtä varmaksi kuin
pilkalliseksikin kysymyksensä myöntämiseksi. "Oh, sinä!!"
Vanhus huudahti ja sitten, heristellen molempia yhteenpuristettuja
nyrkkejään poislähtevän jälkeen, huohotti. "Kaikkiko -- kaikki --
ottaisit minulta?! -- Siitä hyvästä minä otan siunaukseni pois --
talosta ja tavarasta, maasta ja mannusta! Talosta -- ja tavarasta --
maasta ja mannusta!"
Horjuen asteli hän eläkerakennukseensa. Kun ruskea tamma hetkisen
oli miettiväisenä seissyt paikallaan ja tämän jälkeen voimallisesti
pudistanut päätään, kuten kärpästen kiusaamana, seurasi se hitaasti
perässä vaunuineen.
* * * * *
Oli kolmas yö tämän jälkeen, kuu paistoi makuukamariin, Sternsteinin
nuori isäntä haukotteli vuoteellaan ja emäntä kysyi omalta
vuoteeltaan: "Kuuleppas Toni."
"Mitä?" kysyi tämä.
"Oletko viime öinä nukkunut hyvin?"
"Niinkuin pölkky."
"Etkö ole kuullut mitään?"
"En äännähdystäkään. Mitä se sitten olisi ollut?"
"Ehkä se oli vain minun kuvitteluani."
"Niin kai."
"Tai yksinomaan minun kuultavakseni aijottu."
"Se on taas vain luulottelua. Nuku pois, älä valvoskele, niin et
kuule mitään. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, Toni."
Molemmat kääntyivät seinään päin, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin
emäntä jälleen käännähti, kohotti päätään, tuki sitä käsivarrellaan
ja katseli ympärilleen huoneessa; maidonvalkealta paistoi nurkkaus,
jossa hienon teräslankaverkon ympäröimänä sänky sijaitsi. Siinä
nukkuivat kuusivuotias Muckerl ja puolitoistavuotias Juliana;
täysikuu valaisi lasten kasvot. Helena nousi nopeasti ylös, riensi
vuoteen luo ja verhosi teräslankaverkon peitteillä, jotta eivät
lapset näkisi pahoja unia tai tulisi unissakävijöiksi.
Lapset olivat potkineet peitteen pois päältään ja makasivat paljaina.
Helena katseli voimakkaasti kehittynyttä, tervettä poikaa ja kosketti
hiljaa hänen poskeaan. "Olet minun pulska poikani, sinä", virkkoi
hän; pikku tyttö veti sattumalta samalla hetkellä suunsa itkuun ja
pani kätösensä silmilleen, jonka nähtyään Helena jatkoi hyvitellen:
"Ei, ei, olet sinäkin minun kaunis tyttöseni." Hän levitti peitteen
molempien päälle ja asteli takaisin vuoteelleen. Sängyn viereen
päästyään hypähti hän äkkiä siihen ja istui kuuntelemaan.
Se se oli taas, mikä hänet jo kahtena yönä oli tehnyt levottomaksi,
mikä varmaankin oli määrätty vain hänen kuultavakseen, koskei kukaan
muu hiiskunut siitä mitään. -- Ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä
kuului rapinaa ja koputusta, hiljaa mutta kuitenkin selvästi,
aivankuin kajahtaisi se seinien sisäpuolelta, lyhyeksi hetkeksi
hereten, sitten taas sitä kovempana jatkuen; mutta nyt oli jyskytys
äänekkäämpää kuin molempina edellisinä öinä.
Hiljainen vilunväristys puistatti emäntää.
Mikä kummitus tahtoi sinne pesiytyä ja turmella hänen kotinsa?
Elämöikö siellä vanha oljenpunojatar, jonka kuolemaa hän oli
toivonut, vai Muckerl, joka soimasi häntä uskottomuudesta, vai Sali,
jonka tilalle hän oli asettunut?
Tosin oli hän saapunut päämaaliinsa näiden kolmen yli, mutta hän ei
ollut kulkiessaan ketään jalallaan koskettanut, tuntenut vain heidän
olevan tiellään, ikäänkuin jonkinmoista tuskaa tuottamassa; kuka tai
mikä tahtoi nyt yhtäkkiä, saattaa sanoa vähäpätöisen jäännöspalan
vuoksi, kiusata häntä?
Ei, ei, ei oljenpunojatar eikä Muckerlkaan voinut "liikkua" täällä
Sternsteinin hovissa, jossa he eivät milloinkaan olleet käyneet;
heidän täytyi, elleivät maan povessa lepoa löytäneet, "harhailla"
kirkkomaalla tai niissä asunnoissa, joissa he elivät ja kuolivat,
ei täällä ylhäällä. Se saattoi vaan olla autuas emäntä! Mutta
minkävuoksi hän ei, jos hän kerran Helenalta jotakin tahtoi,
tullut tähän kamariin, jossa hän pisimmän ajan loppunsa edellä oli
viettänyt, tälle vuoteelle, jossa hän silmänsä sulki?
Kova kauhu tärisytti Helenaa, hän pani jalkansa lattialle ja astui
pois vuoteeltaan.
Kummitus tahtoo hänet yksin kutsua johonkin yksinäiseen paikkaan
eikä suo itselleen ennen rauhaa, vaan tulee yhä tungettelevammaksi
ja rajummaksi, kunnes hän tottelee ja seuraa sinne, minne se hänet
tahtoo saada!
Ei ollut mitään muuta neuvoa rauhan palauttamiseksi taloon kuin
tahtoen tai tahtomattaan mennä sitä "katsomaan", mikä se sitten
lieneekin! Mutta pahimmassa tapauksessa, jos kummitus tekisi
väkivaltaa, saattoi toki puolustaa itseään. Ja eihän henkiä saa joka
päivä nähdäkseen; varmaankin kuulee silloin asioita, joita ei joka
ihminen tiedä. -- Jos se on entinen emäntä, niin on hänen sanottava,
onko häneltä jäänyt maan päälle joku suru, jolta hän ei saa rauhaa,
onko jotain tehtävä hänen pelastuksekseen vai ilkeydestä ja
kateudestako hän noin "hoveeraa". Surusta pitää hänen päästä vapaaksi
ja pelastua; mitä sieluparan hyväksi voidaan tehdä, se tehdään, mutta
jyskytys ja kiusanhenki osattaisiin myös ajaa ulos ja karkottaa
tiehensä! Ei vähimmässäkään tahdo nykyinen emäntä antaa perään
entiselle, vaikka tämä siinä paikassa kahleiden kalistessa ilmi
elävänä jumalattomana ihmisenä nousisi maasta ylös! Oi, ilmottakoon
vaan mitä tahtoo, ja vaatimuksiin hänen kai on vastattava, mieluummin
nyt heti, ennenkuin kauhu tekee hänet kykenemättömäksi ja kun hän
vielä on järkensä ja kielensä herra.
"Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa, Herraa, sano mikä on sinun
vaatimuksesi?"
Vielä kerran toisti Helena kuiskaten tuon lauselman. Sitten alkoi
hän, raskaasti huokaisten, ottaa vaatteita ylleen. Pantuaan sukat
jalkaansa hiipi hän seinäkaapin luo, veti varovaisesti yhden
laatikon auki ja otti sieltä vihityn vahakynttilän; ohi mennessään
sieppasi hän kenkänsä ja luoden aran katseen miehensä ja lastensa
makuutiloille avasi hän oven. Selvempänä kuului tuo kamala jymy hänen
korviinsa. Hän seisoi kotvasen aikaa epäröivänä; sitten raapaisi hän
tulitikulla muuriin, sytytti kynttilän, otti yhden vihkivesiastian
yläpuolella riippuvista vihityistä oksista, ja kastettuaan sormensa
veteen ja kolmasti ristittyään ja pirskotettuaan itsensä, lähti hän
tuvasta.
Kynttilä ja oksa vasemman käden sormien välissä, samassa kainalossa
jalkineet, ja vapaana olevalla oikealla kädellään suojaten valoa hän
riensi käytävän läpi portaille, siellä pisti kengät jalkaansa ja
astui sitten rappu rapulta varovaisesti alas.
Porstuassa kuuli hän jyskinän kajahtavan ikäänkuin maan sisästä. Sitä
seuratakseen oli hänen siis suunnattava tiensä alas kellarikerrokseen.
Koiran ulvontaa kuului pihalta.
Hän painoi kätensä aivan ylös rintaluuta vastaan, sillä ihan kaulaan
asti tuntui hänen sydämensä tykyttävän. Hän astui pari askelta
eteenpäin, nojautui erääseen ovipieleen ja tuijotti hiljaiseen,
kuutamon valaisemaan yöhön.
Vähän matkan päässä oli suuri, ruskea, mustatäpläinen koira, joka
piti paksun kuononsa taivasta kohden suunnattuna ja päästi aika-ajoin
pitkäveteisiä äännähdyksiä, jotka kuuluivat perin valittavilta.
"Tiikeri", huusi emäntä puoliääneen.
Eläin käänsi päänsä ja tuli kömpelösti hypäten, häntäänsä
heilutellen, lähemmäksi.
Helena tarttui koiran kaulanauhaan vetääkseen elukan porstuaan,
mutta se ehätti ennen häntä ja pyöriskeli hurjasti hänen ympärillään
ja katseli häntä niin tyhmän hyväntahtoisesti kuin ainakin, eikä
ainoakaan karva hänen nahassaan ollut pystyssä; mutta paikat, jotka
eivät ole oikein turvallisia, saavat koirat pelkäämään ja hevoset
arkailemaan.
Tiikeri haisteli rauhallisesti kellarinrappusia, mutta kun emäntä
valmistautui astumaan niitä alas, törmäsi se nopeasti edelle.
Helena heitti vihityn palmunoksan taakseen, mitään kummituksia ei
ollut tiellä, "elävät" ihmiset harjottivat siellä jotain ilkeyttä ja
varmastikin olivat he taloon kuuluvia, minkä saattoi selvästi huomata
koiran käytöksestä ja liikkeistä.
Hän oli ehtinyt portaiden puoliväliin, kun alhaalla syntyi eloa; hän
kuuli huudahduksen, sekavaa torailua, tärähdyksen seinää vasten,
ikäänkuin kivenheitosta, ja koiran tuskanulvonnan, kaikki nopeasti
perätysten; sitten törmäsi Tiikeri portaita ylös, juoksi hänen
ohitseen ja livahti pysähtymättä porstuan läpi ulos pihalle.
Helena astui nopeasti kokonaan alas ja tuli kellariholviin.
Rohkeus oli taas kokonaan pettämäisillään hänet. Hän huomasi olevansa
yksin tuossa tilavassa paikassa. Seinät ynnä kellariin säilöön
pantujen astioiden ja muutamien työkalujen ääriviivat liehuivat
vapisevassa kädessä pidellyn kynttilän epävakaisessa valossa ja
toisesta päästä, likeltä muuria, pilkutti valoa lyhdystä, joka
oli maassa, ja siitä kohosi pystyyn kaksi tankoa, joita yhdisti
poikkipuu, kuten hirsipuita nähdään kuvattavan.
Nyt kuului sieltä ähkymistä, käsi kohottautui maasta ja harmaantunut
pää ja häränniska tuli näkyviin...
Nyt ei ollut enää puhettakaan mistään kummituksesta. Hirsipuu oli
tikapuitten pää, joka pisti esiin eräästä kuopasta; sen reunalla oli
lyhty ja lähellä, multaläjän päällä, oli lapio, ja olkapäihin saakka
oli Sternsteinin vanha isäntä piilossa tuolla syvyydessä ja hakkasi
vasaralla perusmuurin paljaiksi kaavittuja kiviä.
Mikä hänellä oli tarkotuksena?