Minkälaisten muutoksien alaiset kansan mielipiteet ovat, se
näyttäytyi Zwishenbühelissäkin, Sternsteinin hovissa sattuneiden
tapahtumien johdosta.
Karkea yleisten siveellisten peruslakien ja katsantotapojen
rikkominen herättää ensin äänekkään vastenmielisyyden purkauksen
molempia syyllisiä kohtaan, mutta pian johtaa yhdessä-elämisen
täytymys asian ajattelemiseen, myönnyttelemiseen puolustuskuntoista
puolta kohtaan ja nurjuuteen turvatonta kohtaan, johon pahat puheet
yksinomaan kohdistuvat ja jota ne seuraavat aina siihen asti kunnes
ihmiset, kyllästyneinä häväisemiseen ja koko juttuun tulevat
välinpitämättömiksi ja alkavat vähitellen sen unohtaa; kerran vielä
-- tulkoon sitte uusia virheitä tai ei -- leimahtaa tosin vihanliekki
jälleen tuleen, mutta silloin alistutaan, katsomatta yleiseen
voimassaolevaan lakiin, pitämään tapausta poikkeuksena, jonka kyllä
vaaratta saattaa tehdä, koska se vain voi vahvistaa säännön, ja sitä
armahtavaisempana lankeaa lopputuomio, mitä jyrkempänä ja lujempana
tuo alkujaan kaikkien harmin herättänyt tosiseikka pysyy. Mutta
jolleivät totutut ajatustavat eikä alkuperäinen, vastenmielinen
tunne pelasta yhteentörmäyksestä, niin vetoaa syytös, jos asia on
järkyttävää laatua, lopulta viimeiseen tukikohtaan: kohtaloon; mutta
jos asiat jälleen pyrkivät asettumaan tasapainoon jokapäiväisyyden
mukana, etsii suuri yleisö kaikella rikkiviisaudella sitä, jonka
sekautuminen tuon harmillisen asiantilan aiheutti, ja huomaa
täksi uudeksi, lopullisestikin syylliseksi usein henkilön, joka
alustapitäen on ollut asiasta ihan syrjässä.
Kun paikkakunnalla huomattiin, ettei Sternsteinin nuori isäntä juuri
tuon luvatun kuvan vuoksi niin usein ollut käynyt puunleikkelijän
majassa, nousi mieliala voimallisesti tuota "hurskasta, surevaista"
isäntää vastaan eikä Helenassakaan havaittu hiuskarvan vertaakaan
hyvää; ja aivan "tavattoman häpeällisenä" pidettiin sitä, että
isäntä oli saattanut ottaa tuon lesken luokseen hoviin ja antaa
hänen oleilla siellä! Sternsteinin emäntä selitettiin "puhtaaksi
marttyyriksi". Mutta isäntä saattoi kuitenkin "hiton lailla nipistää"
yhtä ja toista, joka tuli liian nenäkkääksi, -- ja itse teossa
hänellä oli sairas vaimo -- niin -- niin kyllä -- mutta Helenan
olisi naituna vaimona kuitenkin pitänyt heti ensi lähentelemisestä
karkottaa hänet pois, vaikka olisi mitä seurannut! Tosiaankin,
paljon tapahtuu maailmassa ja kaikkialla kuulee kuinka usein vaimo
asiaankuuluvasti kohottaa kätensä mutta unohtaa lyönnin. Toisin
oli taas silloin kun emäntä hautaan vietiin, silloin eivät ihmiset
olleet niinä miehinäänkään ja vaeltavaan saattueeseen liittyi väkeä
hyönteisparven tavoin, ja noiden kahden sanottiin, tosin ei vallan
suoraan, mutta kuitenkin huomattavasti, "melkein niinkuin ottaneen
hengiltä nuo toiset kaksi." Mutta Sternsteinin emäntä oli kuin olikin
nyt kuollut ja makasi viileässä mullassa, ja se olikin kai hänelle
parhaaksi, kuten toisillekin; elleivät he voineet luopua toisistaan,
oli se kai sallimus ja Jumalan armo, että he nyt kunniallisesti
voivat päästä yhteen ja täyttää aikomuksensa, ja jos heidän aikanaan
olisi sallittu saada tahtonsa perille, niin olisi koko tuo harmi
ja kaikki jäytävä sydämen tuska säästynyt. Niin, niin, kaikkeen
tapahtuneeseen oli oikeastaan kumminkin vain syypää -- Sternsteinin
vanha isäntä!
Tuohon tapaan kävivät useimpien ajatukset ja arvelut siitä, mitä oli
tapahtunut ja mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja vain harvat pysyivät
lujina alkuperäisessä ankarassa tuomiossaan, niiden joukossa myöskin
kappalainen Sederl; ainoastaan yksi selitti jo alusta pitäen, ettei
hän mitään niin kuumana nielaise kuin se tarjottaessa on, nimittäin
vanha pastori. Tosin hänkin ajatellessaan tuota "rumaa juttua", --
että senkin juuri hänen kirkkoherrakunnassaan piti tapahtua! --
veti samettiviittansa arveluttavasti vinoon harmistuneena raapien
päätään ja hänen otsansa vetäytyi pahaaennustaviin ryppyihin; mutta
syyllisten saattamisen oikeuden eteen jätti hän ihmisten huoleksi ja
tuomion sen ratkaistavaksi, jonka silmät milloinkaan uneen vaipumatta
näkevät enemmän kuin kaikkien ihmisten silmät saattoivat nähdä!
Hänellä oli herkkä tuntemus kansan luonteesta ja tavoista, tarkka
tieto sen puheista, ja lopullinen rauha ja sopeutuminen asiassa, joka
ei tahtonut "antautua" ei unohtua, ei tullut hänelle odottamatta.
"Ette milloinkaan, ette ikinä, Sederl", virkkoi hän kiivastuneena
nuorelle pappismiehelle, "opi ymmärtämään maailmaa ja ihmisiä!
Teillä ei vielä ole käytännöllistä silmää. Jos antaisin Teidän nyt
toimia sijassani, niin Te varmaankin uhraisitte jotakin eläville
vahingoksi ja kuolleille ei miksikään hyödyksi!... Tuhannenvietävän
tulimmaista!" Tämä "kirottu lauseparsi" ei millään tavoin kohdistunut
kappalaiseen; vanha herra oli varottavalla liikkeellä kohottanut
etusormensa häneen päin ja sitten laskenut sen alas painaakseen
tupakkaa piipun pesään; nyt singahutti hän sen keltaiseksi käynein
kynsin ulos, heilutteli sitä ja puhallellen kivistävää kohtaa jatkoi:
"Ptyh, -- hyi! Te ette tiedä, kuinka ihmisiltä oikein putoaa kivi
sydämeltä, kun joku epäkohta jälleen näyttää tulevan järjestykseen,
ja kuinka auliisti silloin kaikki avustavat asian ratkaisua sopivalla
ja säädyllisellä tavalla, niin että harmista ja kiertelemisestä
tulisi loppu. Sinne ihmisten syliin heittäytyminen olisi Jumalalle ja
maailmalle huono palvelus!"
"Teidän korkea-arvoisuutenne", virkkoi kappalainen nousten ylös
ja tarttuen vanhaan kirkonkirjaan, jota hän juuri oli huvikseen
tutkinut, sekä valmistautuen poislähtöön, "en tahdo väitellä, mutta
tuo kaikki on minulle syvimpään sieluuni saakka vastenmielistä."
"Hävetkää sitten myöskin sieluun asti, niin syvälle kuin sitä
riittää", virkkoi pastori. Hän pidätti hänet oikealla kädellään ja
ojensi vasemman käsivartensa seinällä olevaa ristiinnaulitunkuvaa
kohden. "Tuo tuolla ei myöskään ole ajanut luotaan publikaaneja ja
syntisiä ja ihmeelliset ovat usein ne tiet, joille hän eksyneet
johdattaa, että he eivät kadotetuiksi tulisi! Juuri tällä kertaa
tuntuu minusta kuin näkisin hänen armonsa ja viisaan johdatuksensa
pohjaan. Sederl, ei niin että rikkoisin sinetin rippisalaisuudesta
-- mutta sallikaa minun sanoa Teille, että nuo kaksi hän varmaankin
armahtavaisuudessaan on säästänyt yhdestä rikoksesta!"
"Yhdestäkö rikoksesta?" sammalsi kappalainen.
Vanha sielunpaimen puristi nuoren miehen kättä. "Kenties
kahdestakin." Hän nyökäytti tälle vakavana päätään ja meni pois.
* * * * *
Pahimmin kävi vanhalle Zinshoferin emännälle. Häntä eivät ihmiset
ensin syyttäneet, vaan olivat julkisesti vihoissaan hänen
"avustuksestaan"; häntä välteltiin ja oltiin karttelevia ja
lyhyitä hänen seurassaan, ja itse Sternsteinin hovissakin, jossa
hän kuitenkin odotti osakseen kaikkea kiitosta, kohdeltiin häntä
epäystävällisesti.
Eräänä iltana, jolloin hänen selittelyjään ja valituksiaan taas
ei otettu kuuleviin korviin ja hän katkeroituneena riensi hovista
pois, tarttui hän käteen Sternsteinin vanhaa isäntää, joka sattui
hänen tielleen. "Isäntä", huudahti hän, "nyt saan minä kokea sitä,
mitä sinä jo aikoja sitten olet saanut, ja _siinä_ suhteessa olemme
täydelleen yhdenvertaiset!"
Vanhus veti kätensä pois ja pyyhkäisi nuttunsa hihaa, ikäänkuin
kosketus olisi sen tahrannut. "Älä nyt kiinni tartu", sanoi hän
tylysti. "Sinun vertaisesi en tiedä missään suhteessa olevani."
"Etkö siis ehkä tunnekaan lapsen kiittämättömyyttä?!" kivahti vaimo.
"Ilman kiitosta -- olkoonpa niinkin! Kiittämättömyyttä vastaan olen
hyvästi varustautunut. Toisaalta sinä saat itsellesi kumppanin
hakea." Näin sanottuaan käänsi hän vaimolle selkänsä.
Kaikki mitä tuo korskea tuleva vävypoika teki vanhuksen hyväksi
supistui siihen, että hän antoi tälle talven tullessa luvan muuttaa
ränstyneestä hökkelistään pyhänkuvaintekijän majaan. Siellä hän nyt
istui siistimpien ja lujempien seinien sisällä kuin muulloin ja oli
kylmissään kuten ennenkin, sillä puukuorma, jota hän oli toivonut ja
johon hän oli luottanut, jäi tulematta. Hän kärsi siitä niin kauan
kunnes se -- kuten hän sanoi -- kävi liian joutavaksi.
"Jos ne minulle sanovat yhdenkin sanan, silloin minäkin levitän
kitani suureksi", murahti hän, tarttui kirveeseen, hakkasi autuaan
pyhänkuvaintekijän puuvaraston pieniksi paloiksi ja poltti sen. Kun
siitä sitten ei enää ollut siruakaan jälellä, pani hän puolivalmiin
uhrikuvan kuviot saha- ja hakkuupölkylle. Ilkeydestä värähtelevin
silmin katseli hän leiskahteleviin liekkeihin ja tuumi: pyhimykset
palavat yhtä hyvin kuin puukin.
Hän pääsi aivan auttavasti yli talven; vähän sen jälkeen oli
Sternsteinin nuoren isännän suruvuosi täysi; silloinhan pitäisi
kuitenkin jotain tapahtua ja kaiketi hänenkin tilansa muuttua.
Pidellen molemmin käsin päätään oli hän menossa kotiin, kun
sai kuulla, -- vierailta piti hänen sekin tieto saada, -- että
notario jo oli siksi ja siksi päiväksi tilattu Sternsteinin hoviin
avioliittosopimusta tekemään ja panemaan kaiken muun tarpeellisen
kirjoihin ja vahvistamaan nimellään.
Mutta sinä päivänä, jona notario -- Toni oli hankkinut sen
saman "kekseliään miehen" kuin isänsäkin -- ylhäällä kartanossa
pani asioita kuntoon, vaivasi vanhusta kiduttava uteliaisuus
ja tuskallinen levottomuus, hän syöksyi huoneesta ulos ja tuli
jälleen sisälle, meni ullakkokamarista kellariin ja tästä kosteasta
pohjakuopasta jälleen ylös. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla
kärsivällinen ja vasta illan tullen näki hän jonkun kiireisesti
rientävän majaa kohti; tulijan lähemmäksi saavuttua tunsi eukko hänet
Zwishenbühelin pormestariksi.
Tuolla kylän korkeimmalla virkamiehellä oli pitkät sääret ja
ihmeellisen lyhyt yläruumis, jonka leveiltä olkapäiltä taas kohosi
silmäänpistävän pieni pää. Molemminpuolisen, lyhyen poskiparran
yläpuolelta työntyi kaksi mahtavan suurta korvalehteä melkein "päätä
paeten" esiin. Vaikkakin hänen suuret silmäteränsä olivat hieman
esiinpistävät, olivat ne kuitenkin varustetut riittävän suurilla
kansilla, joita hän sitten ensinmainittujen suojaksi tavallisesti
pitikin aina miltei suljettuina, mikä teki hänen ulkomuotonsa sekä
miettiväisen että lempeän näköiseksi. Mutta kasvojen alemman osan,
joka oli ikäänkuin litistynyt ryppyisten poskien väliin, suun ja
lyhyen leuan varjosti kauas ulottuva nenä, jota zwischenbüheliläiset
helposti ymmärrettävistä syistä nimittivät "lyhdyksi"; kun nenä oli
näin suuri ja suu pieni, ei hän voinut estää puhuessaan useain äänten
kulkemista mukavampaa tietä nenän läpi.
"Oletko sinä Zinshoferin emäntä?" honotti hän. "Luulen sinun toki
minut tuntevan", virkkoi tämä myrkyllisesti.
"Vaikka sokeakin olisin, niin voisin tehdä valan, että sinä olet se,
sillä minä tunnen sinut kärnytyksestäsi, mutta se mikä pitää tulla
toteennäytetyksi, se pitää tulla toteennäytetyksi, sillä minun on
puhuttava kanssasi virka-asioissa."
"No, tule sitten sisälle, tulehan toki sisälle." Vanhus juoksi
ripeästi edellä ja pormestari kompuroi perässä. Vaimo kuivasi tuolin
ja asetti sen keskelle tupaa.
Pormestari teki kädellään torjuvan liikkeen. "Me selviämme asiasta
pian."
"Ah, ei! kuulehan nyt kumminkin!" virkkoi eukko kiihkeästi,
vihanpunan kohotessa poskille. "Kun ei kerran kukaan noista tuolla
ylhäällä katsonut maksavan vaivaa kutsua minua sinne tai tulla tänne
alas, ja kun ne vieraalla ilmotuttavat minulle asiansa, niin tahdon
toki tietää niin paljon kuin vieraskin tietää, ja ennenkuin sanot
minulle kaikki mikä uteliaisuuttani herättää, ennen en päästä sinua
tuvasta ulos, kestäköön se sitten vähäsen tai kauan aikaa!"
"Mitä sitten tahdot tietää?"
"Mitä tapahtuu?"
"Mitä pitäisi sitten tapahtua? Tyttärestäsi tulee Sternsteinin
emäntä. Sen kai hyvin tiedät."
"Mitä muuta?"
"No, minun mielestäni siinä olisi kylliksi! mutta päällepäätteeksi
ottaa isäntä vielä hänen poikansa, autuaan pyhänkuvaintekijän
Muckerlin omaksi lapsekseen."
"Oikeinko hän siihen itsensä pakottaa?" Vanhus veti suunsa irviin,
mutta kun hänen edessään oleva mies pysyi vakavana ja ihmetellen
avasi silmäluomensa, malttoi hän mielensä ja sanoi: "No, kauniisti
hän siinä tekee."
"Tietysti, tietysti, Jumalalle kiitos siitä! Holhoojaksi kun olin
asetettu, ei se ollut minulle vähäinen ilo. Uskothan toki etten
minä ole vastustellut holhokkini pääsemistä kerran herraksi ja
omistajaksi yhteen maan suurimmista kartanoista!? Niin. Mutta
vaikkakin onni jo aivan kukkuramitalla on tullut pojan osaksi, täytyy
minun kuitenkin vielä pitää kiinni yhdestä seikasta, jotta täytän
kaiken vastuunalaisuuden ja voin puhtaalla omallatunnolla ruveta
holhoustoimeen. Tämä mökki tässä on isän kuoleman jälkeen
lapselle --"
"Mitä", ärjäsi Zinshoferin eukko lyöden nyrkillään pöytään, "aivanko
ne ajaisivat minut ulos täältä, ja sinä, vanha kuokkavieras, autat
heitä siinä?! Mutta kuulostaapa se totisesti kauniilta noiden kahden
työksi, joille kyllä kaikkeen pahuuteen kelpasin ja nyt olisin liian
huono siihen mikä oikein on, mutta sinä huolekas holhooja, sinä saat
vielä nähdä, että teen tuumanne kokonaan tyhjäksi! Minä avaan kitani
ja näytän, ettei mökki kuulu tuolle kirotulle mukulalle, minä teen
valani siitä sen päälle, ettei sillä ole vainajaan mitään oikeutta ja
ettei tuo toinen häntä ottolapseksi..."
Pormestari oli hyppinyt jonkinlaista piiritanssia toruskelevan
vanhuksen ympärillä, -- kuvaannollinen esitys, joka ei millään
tavalla herättänyt aistillisuutta, -- jolloin hän kerran toisensa
perään rauhottavasti kohotti käsivarsiaan ja herkeämättä mutisi:
"suus kiinni! pidä kirottu kitasi kiinni, sanon minä". Mutta kun ei
eukko siihen taipunut eikä näyttänyt milloinkaan tahtovan taipua,
keksi hän itse oikean keinon ja sulki omin käsin hänen suunsa. "Sinä
tuhannen peevelin kyykäärmeensikiö, ennenkuin oksennat tyhjiin
myrkkysi ja sappesi, salli toki ihmisen puhua asia selväksi, enhän
minä vielä ollut lopussa. Sitten -- sitten saat hakea aihetta
haukkumiseen, tottahan sinun joku sellainen pitää löytää!"
"No, puhu sitten", kivasi vanhus, "puhu puhu."
"Koska tämä samainen mökki kuitenkaan ei mitään merkitse, niin olin
minä sitä mieltä, että se pitäisi myydä ja myyntisumma panna pojan
nimiin. Isäntä oli samaa mieltä, mutta teki heti itse tarjouksen,
joka käy mökin arvon ylitsekin, no jaa, sehän tulee kuitenkin
lapsen hyväksi. Niin oli nyt sitten Sternsteinin väki sen omistajia
ja Sternsteinin väki lahjottaa sen jälleen sinulle, ja toimiin on
ryhdytty, että sinä näinä päivinä tulet maakirjoihin merkityksi sen
omistajana. Nyt sen tiedät. Oletko sinäkin ymmärtänyt asian?"
"No voi hyvänen aika, kyllähän minä tietenkin, helppohan se nyt on
ymmärtää. Mökki on nyt minun!"
"Se on sinun -- ja nyt kai kadut äskeistä epäkohteliasta puhettasi."
"Niinpä tietenkin, sehän ei ollut kun tyhmää lörpöttelyä. Et kai
sinä järkevänä miehenä sitä kuunnellutkaan. Minähän muka niin
melusin tietäväni jotakin ja voivani tehdä vaikka valan sen päälle!
Olisipa se sentään synnillistä noita kelpo ihmisiä ja lihallista
tyttärenlastani kohtaan! Eikö olisikin? Olisipa tietenkin!
Pormestari, etkö sinä tekisi minulle sen kunnian että hyvän sanomasi
muistoksi tyhjentäisit lasin viiniä? Kotona minulla tosin ei ole
mitään, --"
"Kiitoksia vain. Minä olen tyytyväinen hyvään tahtoon, sinun kanssasi
vähempäänkin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, pormestari!"
Se mikä vanhusta nyt ajoi tuvasta ulos ja taas sisään ja kellarista
ylös kattoparrujen alle, se ei ollut uteliaisuus eikä levottomuus,
vaan ilo uudesta omaisuudestaan. Monta kohtaa, johon hän ennen ei
ollut kiinnittänyt huomiotaan, katseli hän nyt vasta tarkemmin; nyt
oli jokainen naula pysytettävä paikallaan ja laskettava lukuun. Hän
riensi myöskin ulos puutarhaan ja löi puut ja pensaat nähdessään
iloisesti käsiään yhteen; mutta kaiken tämän ohella ei häntä
hetkeksikään jättänyt se siveellisesti kohottava ajatus, ettei hänen
ollut vähintäkään kiittäminen sokeata onnensattumaa, vaan että hän
oli kaiken omakseen saamansa -- rehellisesti ansainnut.
* * * * *
Hiljainen oli se hääjuhlallisuus, joka pian tämän jälkeen
vietettiin Sternsteinin hovissa, kuten hyvin sopiikin sellaiselle
morsiusparille, joka lyhyen leskeyden jälkeen solmii toisen
avioliiton.
Kovin ihmetellen ja hämmästyneinä seisoivat kunnon
zwishenbüheliläiset, kun tuo nuori vaimo astui pois alttarin edestä.
Että Helena oli kaunis, se tiedettiin, mutta niin kauniina kuin nyt
toisena vihkimispäivänään ei häntä vielä kukaan ollut nähnyt. Ensi
kerralla oli hän masentuneena astunut kirkkoon ja samoin sieltä
lähtenyt; nyt asteli hän niin ylpeänä ja itsetietoisena esiin, aivan
kuin se, mikä hänen osakseen nyt oli tullut, oikeudenmukaisesti
olisi ollut tulevakin hänelle, mutta silmänsä piti hän kuitenkin
kainosti alas luotuina, ikäänkuin olisi väitellyt kohtaamasta
kateellisia katseita ja arastellut sellaisia herättämästä; ja
vaikkakin yläpuolella kukoistavia poskia, joiden kuoppia syvensi
hiljainen hymyily, loistavat silmät monasti kohottivat säkenöivän
katseen ympärilleen, näytti se niin viattomalta kuin lapsen,
jonka saavutettavissa oleva ihanuus hetkiseksi on lumonnut. Ei
ainoakaan menneisyyden varjo, ei ainoakaan pilvi, joka olisi
syntynyt pelokkaasta katseesta tulevaisuuteen, pimitttänyt noita
onnekkaita, iloisia kasvoja, ja tuo yksi ajatus, minkä niistä lukea
saattoi, nimittäin: "saavutettu!" ei myöskään värisyttänyt jäseniä
pidätetyn riemuhuudon tavoin, vaan kätkeytyi hiljaisen iloiseen,
itsetyytyväiseen ilmeeseen.
Ihmiset olivat Sternsteinin hovin emännän vuoksi, joka niin
itsestäänymmärrettävästi siksi osottautuen oli astunut heidän
ohitsensa, kokonaan unohtaneet pyhänkuvaintekijän lesken ja
Zinshoferin tytön, ja silloin kun ilkeimmät huomasivat muistuttaa
mieleensä aikoja ennen tätä tilaisuutta tapahtunutta "pikku
hairahdusta", olivat vaunut pariskuntineen ja vieraineen jo
kuulemanmatkan ulkopuolella.
Kutsuttujen joukossa oli myöskin Olutjuusto-Martel, ja hänen tulonsa
saattoi vain ihmetyttää sitä, joka ei tarkemmin tuntenut vanhusta
eikä siis tiennyt, ettei tämä sallinut minkään sellaisen tilaisuuden
päästä käsistään, jossa hän saattoi tehdä haukkumanimelleen häpeää
hylkäämällä jyrkästi oluen ja juomalla viiniä -- mitä parempaa, sitä
mieluummin -- ja ottamalla juustoa, jos hän sitä ollenkaan söisi,
vain vatsantäytteeksi, ellei mitään parempaa tarjottavaa olisi.
Mutta kirkkoon hän ei kuitenkaan mennyt, vaan piti, sillävälin
kun vihkimisjuhlallisuus alhaalla kylässä toimitettiin, ylhäällä
kartanossa seuraa Sternsteinin vanhalle isännälle, joka samoin
pysytteli tilaisuudesta poissa.
Kun nyt uusi emäntä miehensä rinnalla astui juhlatupaan, näki
hän noiden kahden vanhuksen istuvan vastapäätä toisiaan. Hän
astui uuden appiukkonsa viereen. Loistavin silmin, josta välähti
jonkinlainen veitikkamainen ilkeys, ja ystävällisesti hymyillen,
jonka nähdessään vanhus kai tunsi ettei se koskenut häntä, vaan oli
vastaanväittämättömän kauneuden ylvästelyä, tarjosi emäntä hänelle
kätensä. Kun vanhus ei siihen tarttunut, sanoi emäntä hetkisen
kuluttua hiljaisella äänellä: "No, nyt minä sitten kuitenkin olen
täällä. Ole järkevä. Tahdotko yhä olla minulle vihamielinen?"
Vanhus työnsi oikean kätensä vasemman tavoin housuntaskuun ja kääntyi
Olutjuusto-Marteliin päin. "Taas yksi. Olenpa utelias tietämään,
kuinka monta emäntää täällä vielä saan nähdä."
Hiusmartoon saakka punastuen läksi Helena pois hänen luotaan.
Kun vanha isäntä vieraspitojen aikana poistui tuvasta, seurasi nuori
emäntä pian hänen perässään ja odotteli porstuassa kunnes hän palasi
takaisin puutarhasta. "Minä tarjosin sinulle äskettäin kättäni",
virkkoi Helena.
"Niinkö?"
"Älä ole olevinasi sokea! Kyllä sinun täytyi se huomata."
"Ehkäpä."
"Sinä kieltäysit ojentamasta minulle kättäsi."
"Etpä sinäkään ole sokea."
"Ihmisten nähden, kaikkien!"
"Entäs sitten?"
"Se on tylyyttä."
"En minä olekaan hienotunteinen."
Vanhus tahtoi astua hänen ohitseen, mutta Helena sulki häneltä
tien ja huudahti: "Ei askeltakaan! Sinä kuuntelet, mitä minulla on
sinulle sanomista! Luuletko minun antavan kohdella itseäni tässä
talossa niinkuin nollaa? Siinä suuresti erehdyt. Opi ensin tuntemaan
minut. Koska minulle tänään kirkossa alttarin edessä tuli se ajatus
mieleen ja koska kaikki kuitenkin lopultakin on käynyt oikein ja
asianmukaisesti, joten olisi mieletöntä entisten tapahtumain vuoksi
kantaa vihankaunaa toisiaan vastaan, niin ojensin sinulle käteni,
en kerjätäkseni ystävyyttäsi, vaan siinä hyvässä uskossa, että
sinullekin se samainen niin kristillinen kuin järkeväkin käsitys
selviäisi."
"Aseta sinä kaksi sadinta ja pane molempiin erinomainen silavapala,
minä en mene kumpaankaan."
"Älä kuvittele mielessäsi, että tahtoisin pyydystää sinua. Minä vain
haluaisin molemminpuolista hyvää sopua. Jos sinä suot minulle sen
kunnioituksen, mikä minulle tulee, niin suon minäkin sinulle sen mikä
sinulle kuuluu. Jos sinä koettaisit ymmärtää minua, niin koettaisin
minäkin tehdä samoin sinua kohtaan. Mutta sinä tahdot toisin, ja
niinpä sitten sinulle käyköönkin! Sinun ei tarvitse luulla turhaan
minussa niitä ajatuksia herättäneesi, että synti ja häpeä, jokainen
paloittelu ja teeskentely, kaikki, mikä minua tänä seitsemän ja
puolen vuoden aikana on kalvanut, olisi minulta säästynyt, ellet sinä
aikoinasi yhtä sydämmettömällä kuin tarpeettomallakin tavalla olisi
asettunut vastustavalle kannalle, vaan jo silloin olisit myöntynyt
siihen, mitä et nyt tänään voinut estää! Sinun ei ole turhaan
tarvinnut muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin pikemmin kuolleena
kuin elävänä hiivin tuota polkua alas ja rukoilin Herraa Jumalaamme,
että hän sallisi minun nähdä sen päivän, jolloin voisin maksaa
takaisin sinun armottoman korskeutesi. Se päivä on nyt tullut ja minä
tahdon sinulle näyttää että se nyt todellakin on käsissä!"
Vanhus katsahti häneen silmät siirollaan ja suu levällään. "Mitä sinä
sitten minulle tahdot näyttää? Sinä?"
"Mitäkö sinulle näytän? Sinun eläkeoikeutesi tässä hovissa teen
mitättömäksi."
"Sinäkö uskaltaisit --?!"
"Säästä sanasi! Älä unohda kuka sinun edessäsi seisoo. Minun
ei tarvitse sallia sinun sanoa itselleni mitään!" Ja Helena
käänsi hänelle selkänsä ja astui edeltä tupaan takaisin, vanhan
Sternsteiniläisen laahustaessa perässä, nyrkit ojossa, käsivarret
raivosta täristen ja raskain askelin.
Mutta tuo suuri suuttumus ei kuitenkaan ollut haitaksi hänen
ruokahalulleen eikä juomahimolleen, vaan näytti vain enentävän
kumpaakin, sillä hänelle ei maistunut _pienet_ palat eikä
_kohtalaiset_ siemaukset, niin että hän, vieraiden lähtöä tehdessä,
valittavalla äänellä selitti, että "jalkani jo tahtovat pettää
ja silmäni hämärtää". Hänen kuvauksensa tilastaan jätettiin
totuudenmukaisena vastaanväittämättömäksi, mutta sen puolustaminen
ijäkkäisyydellä torjuttiin pilkallisesti, ja jotkut nuoremmat
arvelivat tuona päivänä olevansa juuri yhtä vanhoja kuin hän
tai hänen yhtä nuori kuin he. Hän tarjoutui Olutjuusto-Martelin
avustettavaksi ja tuo pitkä mies koettikin sitten uskollisesti
auttaa turvattiaan pääsemään osotettua tietä pitkin pihan poikki;
hänen onnistui välttää kaikki pienet vaarat, ja kun se suuremmissa
merkillisellä tavalla meni myttyyn, kesti hän ne sovinnollisesti
ystävän kanssa. Hän törmäsi tämän kanssa puoliavointa ladonovea
vastaan, ja kun se tästä sysäyksestä ponnahti kokonaan selälleen,
syöksyivät molemmat suurella jymyllä ovesta sisälle saranain
vääntyessä niin pitkälle kuin saattoivat; pari askelta loitompana
kompastuivat he kumollaan olevaan, pestyyn kaivoämpäriin. Tätä yhtä
"ennätystä" ja toista "lankeemusta" lukuunottamatta saapuivat he
onnellisesti päämaaliinsa, ja siellä sammalteli Olutjuusto-Martel
talon kynnyksellä: "Mikä sinä olet -- kun nyt vanhoilla päivilläsi --
järjetön mies -- pitäispä -- sinut vielä tänäänkin -- pis -- pistää
-- vau -- vaununkopan taka..."
Vanha Sternstein riistäysi irti seuraajastaan ja paiskoi hänelle
yhtäkkiä muutamia niin kovia iskuja, että hän ääneensä kirkui. Mutta
suuttumuksestaan huolimatta ei Olutjuusto-Martel unohtanut, että
hänen velvollisuutensa kumminkin oli toimittaa vanhus katon alle, ja
niinpä tarttuikin hän uudelleen kiinni, tosin hieman voimakkaammin
kuin juuri tarvis vaati, ja kiroten ja jymyten kävi kulku portaita
ylös, rytisten ja kolisten kamarin ovelle, ja siellä huomasi
Olutjuusto-Martel äkisti olevansa yksin pimeässä. "Sternsteiniläinen"
-- huusi hän puoliääneen, -- "Sternsteiniläinen! Missä sinä olet?
No, sano nyt riivattu, oletko siellä!" Vasta hetkisen kuluttua
vastasi siihen muutamasta nurkasta kuuluva äänekäs kuorsaus. "Vai
niin", tuumi Pitkä tyytyväisenä; sitten katsahti hän tyhjään
vuoteeseen arvellen: "Olisipa se kumminkin synti", ja paneutui
pitkäkseen siihen.
-- -- --
Varhain aamulla avautui Sternsteinin hovissa suuren tuvan akkuna, ja
Helena kumartui katsomaan siitä alas kylään päin.
Kevyt usva leijaili vielä alhaalla.
Verkalleen tuli aurinko kukkulan takaa esiin ja alhaalla jokirannalla
kävi kaikki valoisaksi.
Pienen kirkon torninristi liekehti, talot ja hökkelit punertuivat ja
jotkut akkunat kimmelsivät.
Raikkaasti leyhähteli aamuilma.
Emäntä pyyhkäisi muutamat silmien eteen siirtyvät hiussuortuvat pois
otsaltaan.
Kun hän katseli viimeiseen majaan päin, jossa hän oli viettänyt
ilottoman lapsuutensa, ja sen viereiseen asumukseen, jossa hän
oli elänyt itselleen ja muille taakaksi, silloin ahdisti niiden
muisteleminen hänen mieltään kiusallisen, sekavan unen tavoin; mutta
täältä ylhäältä katsoen sulivat nuo yksityiset, tien varrella olevat
asunnot kuitenkin _yhdeksi_ valoisaksi riviksi ja taustana olevine
viheriöine kukkuloineen ja sen yläpuolella kaareutuvine sinisine
taivaineen _yhdeksi_ hymyäväksi kuvaksi; omat kokemukset himmenivät
ajatellessa yhteistä hätää ja kurjuutta, josta hän oli päässyt pois
ja joka syvimmältä asti alhaalta kukkulan juurelta ei ulottunut
huipulle, josta hänen nyt kuitenkin oli suotu katsella alas, kuten
hän kerran lapsellisessa mielessään oli toivonut ja ikävöinyt.
Olipa siis kuitenkin niin käynyt!
Kiitollinen, melkeinpä harras tunne valtasi hänet; kiitollinen,
hän ei itsekään tiennyt ketä tai mitä kohtaan; aurinkoako kohtaan,
joka valaisi kaikkea niin lämmittävästi ja ystävällisesti, ilmaako
kohtaan, joka kaikkialla leyhyi ja liikehti, kylääkö kohtaan,
kukkulaa, sinistä taivasta, koko tuota ihanaa, säteilevää maailmaa
kohtaanko --? --
Hän pani kädet ristiin rinnalleen. Kauan pysyi hän tässä asennossa,
mutta sitten äkkiä kavahti nauraen ja huudahtaen ylös. Nuori isäntä
seisoi hänen takanaan ja oli molemmin käsin ottanut häntä kainaloista
kiinni.