"Ei sen tarvitsekaan olla muuta, parempi, hän oli alustapitäen sen
sellaiseksi aikonut, koskei kaunis ole tehnyt häneen itseensä mitään
hyvää vaikutusta."
Pyhänkuvaintekijän vaimo loi tyttöön terävän silmäyksen, kääntäen
sitten katseensa toisaalle. "Voit kenties olla oikeassa."
"Jumalan haltuun!"
"Hyvää yötä!"
Kun Sepherl asteli pitkin siltaa, luuli hän kaukaa takaapäin
kuulevansa äänekkäästi huudettavan nimeään. Hän seisahtui,
kuunteli, ei ainoatakaan äännähdystä; niin jatkoi hän siis edelleen
matkaansa. Hän oli peloissaan ja silloinhan helposti syntyy mielessä
kuvitteluja. Hän ei ollut nähnyt, että Helena kotvasen kuluttua hänen
lähdöstään oli juossut pari askelta pihalle päin ja sitten heti
kiireesti palannut takaisin sisään.
Viileän, kirkkaan ilman halki kajahtelivat seuraavana aamuna
kirkonkellojen kumahdukset, ja kun Sepherl illalla hitain askelin ja
pää painuksissa kulki viimeistä edelliseen majaan kylän alapäässä,
tuli hän katsomaan kuollutta miestä.
Päivän perästä he sitten hänet hautasivat.
Kun surevat ja saattajat olivat poistuneet, alkoi vanha Veit,
haudankaivaja, heti luoda hautaa umpeen; hänen siirottavat silmänsä
ja levällään olevat huulensa tekivät hänet sen näköiseksi, kuin olisi
hän tuntenut tästä hiljaista mielihyvää, ja niin olikin laita; joka
kerta kun hän sai kaivaa kuopan "jollekin penteleelle", ilahutti
häntä ajatus, ettei hän itse ollut se, joka sinne alas joutui.
Ensin kumahteli lohkare toisensa perään arkulle, mutta pian putosi
multa äänettömästi ja verhosi hauraana ja pehmeänä ihmisen, joka
siellä, kaikista murheista ja kärsimyksistä päässeenä, lepäsi
peitettynä. Toisen ihmisen tuskalla alkaa jokaisen olemassaolo ja
niin jatkuu samalla tavalla vaivat ja vaivaamiset, aina sattumain
mukaan. Joka enemmän tuottaa kuin kärsii tuskia, sitä nimitetään
onnelliseksi, ja jonka varat sallivat harjottaa ensinmainittua
suuressa määrin, se on kai myös suuri.
Rehellinen pyhänkuvaintekijä oli koko elämänikänsä hyörinyt
vain hyvin pienellä maapalasella, -- viettänyt siinä iloiset
lapsuuspäivänsä, tuon ajan, josta sanotaan ettei ihminen silloin
vielä kuulu itselleen vaan muille ja jolloin hän kuitenkin on niin
kokonaan oma itsensä ja vapaa niinkuin ei sittemmin koskaan, --
viettänyt unelmoivat nuoruusvuotensa, jolloin ihminen pistää maailman
säkkiin ja paljastaa sen korkeintaan parhaiden ystäviensä nähtäväksi,
tosin vain jokainen oman maailmansa, joka monelle on sattunut
tulemaan varsin pieni, -- miehuusikäkään ei näyttänyt koituvan
huonoksi, tuo ikä, joka jo enemmän tähtää muihin ja jolloin hänen
äitinsä ilo oli suurena osana hänen omaansa, -- silloin oli yhtäkkiä
kaikki lopussa.
Kovakuoriainen, joka lämpimällä auringonpaisteella oli hyppinyt
pölyävässä hiekassa, lymynnyt tulossa olevan sateen pelosta tiheään
pensaikkoon, tovereittensa kanssa kiistaillut ja otellut, veti
äkkiä jalkansa suonenvedontapaisesti kokoon ja putosi puolitiehen
kiivetyltä korrelta maahan.
Nyt makaa se velttona, onttona, ei kuori, tyhjä päällys eikä mikään
ilmaise mitään kaikesta siitä auringonpaisteesta, joka sitä lämmitti,
sadekuuroista, jotka sitä virkistivät, kaikesta siitä kuinka paljo
tai vähän maailma hänelle tarjosi.
Tuossa ryteikkörivissä, joka kulki pitkin vedenuomaa,
Zwishenbühelissä nimittäin, ei osanotto ollut varsin suuri. "Taas
yhtä vähemmän" tai "jälleen yksi lisää", sanottiin, aina sen mukaan
miten puhujat itse arvelivat olevansa haudasta kaukana tai uskoivat
seisovansa sitä lähellä.
Kun Helena pikku Muckerlin ja vanhan Zinshoferin emännän seurassa
palasi hautajaisista kotiin, asteli hän arkailevin katsein oman
majansa ohi ja seurasi äitiään tämän asuntoon.
Hän istui siellä penkillä niukkasanaisena ja itseensäsulkeutuneena,
vain aika-ajoin hiljaa puhellen lapselleen, jota piteli vieressään.
Kun ilta alkoi hämärtää, otti hän avaimen taskustaan ja virkkoi:
"Äiti, minä pyytäisin sinua olemaan niin hyvä ja tuomaan meille
hiukan sänkyvaatteita tuolta ylempää, me laitamme itsellemme vuoteet
tuohon lattialle. En voi nukkua siellä."
"Pelottaako sinua?" kysyi vanhus.
"Ei. Mutta on niin hirveätä olla yksin talossa, josta kuollut juuri
on kannettu pois. Pienokainenkin vaipuu heti uneen ja minä tuntisin
itseni silloin niin hyljätyksi."
Vanhus teki työtä käskettyä. Myöhemmin, kun kaikki jo olivat kotvasen
olleet makuulla, paneutui Helena äkkiä pitkälleen olkipatjalle ja
sanoi: "No, nyt olen sitten kumminkin jälleen tässä, -- oljilla,
-- ja kuten minusta tuntuu, tilani ei ole paljoakaan parempi kuin
kerjäläisen, ja jos minulle olisi niin käynyt, että minun vielä
vuosikausia olisi täytynyt asua tuon miesparan kanssa, niin olisin
tässä nyt aivan kuin vanha kerjäläisvaimo."
"Niinpä tietenkin", virkkoi vanhus haukotellen, "ei sinun tarvitse
valitella siitä mitä on tapahtunut, ja hänenhän on hyvä olla
taivaassa."
-- -- --
Siitä pitäen meni Sepherl joka vuosi Pyhäinmiestenpäivänä kirkkoon
ja polvistui erään sivualttarin eteen lasten joukkoon, jotka
siellä enemmän huvin vuoksi kuin hehkuvasta hartaudesta polttivat
sieluparoille vahakynttilöitä; hän uhrasi pienen kynttilän Muckerlin
hyväksi ja rukoili hänen sielunsa autuudeksi siksi kunnes sydämenpää
vaipui sulaneeseen taliin ja räiskähtäen sammui. Muckerlin haudalla
rukoileminen kuului hänen vaimolleen; Sepherl ei tahtonut näyttäytyä
siellä, ei itsensä vuoksi, sillä mitä se häntä liikuttaisi? Mutta se
olisi voinut -- ihmisethän pian luulevat pahaa -- herättää kuolleesta
pahoja jälkipuheita, ja niitä ei toki hän ole ansainnut.
* * * * *
Sternsteinin hovin emäntä oli kädet ristissä seisonut akkunan ääressä
ruumissaaton alhaalla tiellä verkalleen kulkiessa eteenpäin.
Pyhänkuvaintekijän kuolema hämmästytti häntä, hänen omaatuntoaan
kalvoi, että hänen vainajalle tekemänsä paljastukset, kansanomaisesti
puhuen, olivat olleet nauloja hänen ruumiskirstuunsa; mutta eihän
Sali voinut sitä ennakolta nähdä, yhtä vähän kuin hän näki sitäkään,
miten se Helenaan oli vaikuttanut, sillä aina tuosta kylämatkasta
saakka olivat hänen jäsenensä olleet lyijynraskaat eikä hän ollut
voinut ottaa askeltakaan huoneesta ulos.
Nyt oli se ainoa ihminen kuollut, jolta hän rohkeni toivoa
todellista apua, jonka oma asia se oli, jolla täytyi olla tahtoa
pahan ehkäisemiseen ja jolla oli oikeus ja valtakin siihen. Pahan
toivomuksen toinen puoli oli noille molemmille käynyt toteen ja kuten
pelottava aavistus valtasi hänet ajatus, kuinka pian saattaisi tulla
hänenkin vuoronsa mennä samaa tietä!
Mutta tämä kuoleman kauhu, joka häntä ajoittain värisytti, pakeni
välittömästi esiintunkevan pelon tieltä: millaista hänelle nyt mahtoi
tulla elettäväksi!
Tämän pelon osottivat tapahtumat liiankin pian varsin oikeutetuksi.
Kun emäntä, avattuaan pyhänkuvaintekijän silmät, tuolla Tonin
kotiintuonnilla luuli tehneensä kaiken, niin ei hänen huuliltaan
tähän asti ollut päässyt ainoatakaan nuhdesanaa tapahtumasta
eikä isäntä katsonut olevan mitään syytä asian kieltämiseen tahi
kaunistelemiseen; molemmat vaikenivat lujasti ja elivät, molemmin
puolin tuntien itsensä vieraantuneiksi toisistaan, edelleen
elämäänsä. Mutta kun Sternsteinin nuori isäntä tuskin viikon kuluttua
puunleikkaajan maahanpanijaisista hänen leskelleen osotti lämmintä
osanottoa ja ilmotti itsellään olevan aikomuksena tehdä eräs hyvä
työ ja ottaa Helena lapsineen kartanoonsa, silloin kavahti sairas
emäntä melkein hurjistuneena pystyyn. "Mitä? Hänetkö? Hänetkö tahdot
tänne sijottaa? Eikö sulla enää ole niinkään paljon kunniantuntoa
rinnassasi, että pelkäisit edes häpeätä? Mutta, Jumala olkoon
kiitetty, siinä asiassa saanen toki minäkin vielä sanasen lausua! Ei
koskaan, sen sulle sanon, hän tule minun talooni!"
"Älä liiaksi ponnistele heikoilla voimillasi", sanoi isäntä
loukkaavalla tyyneydellä.
Vaimo parka naurahti kimakasti ja virkkoi myrkyllisin katsein
mittaillen häntä: "Pidätkö sinä muka murhetta minusta, sinä --? Ja
mitä varten, jos uskallan kysyä, mitä varten otat sitten tuon juhdan
tänne? Mitä hän toimittaa ja ketä hän palvelee?"
"Saat sen heti tietää", vastasi isäntä levollisesti. "Vanha Kathel
ei yksin voi tulla toimeen taloudenpidossa ja sairaanhoidossa; mutta
pyhänkuvaintekijän leski on paras hoitajatar, minkä saatoin hankkia,
hän hoitaa sinua."
"Sekö? Minua? Hän!?" kirkui emäntä raivoissaan; sitten hän vaikeni ja
katsoi mieheen suurin, tuskaisin silmin, kiersi kädet toisiinsa ja
sammalsi: "Tuonko, tuonko saatoit sinä todellakin minulle tehdä?"
"Älä ole tuhma", virkkoi mies tylysti. "Kun minä sen kerran tahdon,
niin se tapahtuu! Sinun on sovittava hänen kanssaan, sillä sinun
täytyy hyvittää ennen tekemäsi vääryys tuota raukkaa kohtaan, sinun
turha kuvittelusi --"
"Kuvitteluko!?" ärjäsi emäntä, ojentaen nyrkkiin puristuneen kätensä
häntä kohden. "Valehteletko sinä? Kiellätkö omat sanasi?!"
Mies veti suunsa leveäksi ja kohautti olkapäitään. "Omat sanani!
Todellakin ovat ne omia sanoja, jotka unissa lausutaan! Jos niihin
panet jonkinmoisen merkityksen, sinä hullu vaimoihminen, niin
täytyisi sinun aamulla etsiä kuuta taskuistani, jos unissani olisin
sanonut sen sinne pistäneeni!"
"Puhut sinä nyt perästäpäin järjetöntä tai järjellistä, sen minkä
olen kuullut, sen olen kuullut ja siitä mitä suunnittelet ei tule
mitään!"
"Sepähän nähdään", virkkoi isäntä. Hän lähti tiehensä, paiskaten oven
jälkeensä kiinni.
Ja nyt tapahtui usein, että hän syöksyi ylhäältä tuvasta ulos, komusi
alas portaita, haukkui läheisyydessä olevia palvelijoita hävyttömiksi
kuuntelijoiksi ja käski heitä menemään töihin, ja kun hän sitten
oli palannut takaisin sairaan huoneeseen ja sulkenut oven, tapahtui
sen takana tuollainen kohtaus, täynnä kiduttavaa katkeruutta ja
julkeata kiivautta, joka toisistaan loitompana olevain kesken on
mahdoton ja jolla vain ihmiset, jotka ovat kulkeneet elämäntiensä
aivan lähetysten, saattavat sen turmella ja myrkyttää ja jommoisen
sattuessa -- ainakin osaksi -- olisi ollut parempi, että kumpainenkin
olisi pysynyt toiselle asianosaiselle koko elinikänsä vieraana.
Ei kenenkään ihmisen sielu ole kokonaan ilman verhoa, ilman
suojelevaa peitettä yhteydessä maailman kanssa, ja se on kai
hyväkin, sillä kuten ruumiillinen puhdas kauneus on sielullinenkin
maailmassa harvinaista; toisen henkilön alastoman sielun kanssa
seurustelemiseen, toisen sietämiseen uskaltaa ja voi vain rakkaus
ja ystävyys antautua, ja missä nämä puuttuvat, siellä vaikuttaa
sielullinen alastomuus karkean, ruumiillisen paljastuksen tavoin
loukkaavasti, irstaasti, haitallisesti ja turmiollisesti.
Ei tarvinnut pitkää aikaa ennenkuin jatkuvan torailun aiheuttama
ärtymys ajoi sairaan lepotuolista vuoteelle. Hänen vastustuskykynsä
oli murtunut ja tuli yhä heikommaksi. Mihin pyyntöihin alistuukaan
ihminen, kun on kysymyksessä sen paikan rauhallisuuden takaaminen,
jossa hän on ajatellut kuolevansa ja viime päivikseen saavansa
osakseen edes hiukankaan sääliä ja osanottoa?!
Helena tuli lapsineen Sternsteinin kartanoon ja näytti tahtovan
ottaa sairaanhoidon hyvin vakavalta kannalta, mutta emäntä vältteli
tuon nuoren vaimon jokaista kosketusta eikä sallinut hänen istua
vuoteensa pää- eikä jalkapuolessa. Alussa tarjosivat Sternsteinin
vanhan isännän käynnit hänelle tervetulleen syyn toimittaa hoitajatar
kokonaan ulos huoneesta. Silloin makasi hän ja piteli usein
tuntikausia laihtuneilla sormillaan vanhuksen karkeata, känsäistä
oikeaa kättä kiinni vuodepeitteen päällä; se oli ainoa käsi, mikä
hänellä oli pideltävänä ja mistä hänellä oli se usko, että tämäkin
piteli kernaasti hänen kättään, kun sitävastoin kaikkia Tonin ja
Helenan kädenpuristuksia seurasi tuskallinen tunne, että he molemmat
antoivat hänen kätensä liukua alas, -- oi, kuinka syvälle!
Kun vanha isäntä tuollaisen sairaan luona käynnin jälkeen asteli
pihan poikki eläkerakennukseensa, manasi ja kiroili hän ääneen,
niin että jokainen tielläolija saattoi sen kuulla, ja antoi sen
ohella pyhänkuvaintekijän leskelle arvonimen, joka kaikessa
lyhyydessään merkitsee Vestan papittaren jyrkkää vastakohtaa. Mutta
se tapahtui vain yksinomaan hänen omaksi helpotuksekseen, tuottamatta
halveksitulle minkäänlaista mielipahaa, sillä tuo loukkaus oli niin
suuri, ettei kukaan rohjennut sitä toistaa vasten lesken kasvoja.
Se oli, kuten sanottu, alussa, jolloin Sternsteinin vanha isäntä
vietti enimmän osan ajastaan sairaan emännän luona. Vähitellen hänen
käyntinsä harvenivat, ja lopulta kului hyvin pitkä aika niiden
välillä; siihen vaikutti kaksikin syytä. Hän oli luullut, että miniä
toipuisi heikkoudestaan ja pian taas pääsisi jalkeille, ja senvuoksi
koetti hän huvittaa häntä, jotta ei hän pääsisi minkäänlaisiin
laiminlyönnin ja hylkäämisen mietteisiin, ja pysyttää häntä hyvällä
tuulella; terveelle vanhus sitten tahtoi olla apuna tämän oikeuksien
säilyttämisessä ja kutsumattomien vieraiden ulostanssittamisessa.
Mutta kun hän huomasi emännän yhä riutuvan ja heikkenevän, silloin
tuli hän harvoin saapuville ja viipyi vain hetkisen. Hänen asiansa ei
ollut katsella tuollaisen hyljätyn olennon kulkua askel askeleelta
loppuaan kohden ja sallia itse tulevansa noin välittömästi
muistutetuksi omasta lopustaan. Toiselta puolen teki juuri tämä
asiain tila Helenan näkemisen hänelle vain sitä sietämättömämmäksi.
Niin hätäpäiset kuin kaikki tähänastiset kohtaukset hänen kanssaan
olivat olleetkin -- satunnaiset, jolloin kumpainenkin tervehtimättä
oli pujahtanut toisensa ohi, ja pakolliset sairaan huoneessa, jossa
Helena vaieten siirsi hänelle tuolin vuoteen ääreen, pyyhkäisi sitä
esiliinallaan ja sitten poistui ovesta, -- niin tästäpuoleen väitteli
hän oikein tarkotuksella kaikkea ja jokaista tapaamista, koska
hän suurella mielipahalla tunsi, miten tuon vaimon läheisyydessä
nyrkkejä syyhytti, mutta kuitenkin samalla sanoja puuttui. Miksi
tuo kerjäläinen sai hänet ellei juuri pelkäämään niin kuitenkin
arastelemaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Niin, tuo tiesi, mitä
tahtoi, hän on lujasti pitänyt tarkotusperänsä silmällä, heti
ollut valmiina, kun sen saavuttaminen oli kysymyksessä, sen perään
juoksemaan tai hitaasti askel askeleelta sitä kiinni koettamaan, ja
vaikkakin hänet jo kerran yhdeltä puolen oli "sysätty pois", ilmestyy
hän nyt toiselta esiin ja saavuttaa sen! Hän on sen saavuttava. Kova
pää ja luja tahto. Ei sellainen kuin muutoin naisilla tavallisesti
on. Vaikka paholainen häneltä jalan katkaisisi, nyt, jolloin hän
parhaillaan nostaa sitä viimeiseen askeleeseen, niin uskottava
on, että hän sittekin osaisi kaatua sille paikalle, johon hän
tähtää! -- Vain harmia sai enää tuolta ylhäältä sairaan huoneesta
osakseen, myrkkyä ja sappea nielläkseen, eikä tuo ihmisparka ollut
autettavissa, ei yleensä enää ollenkaan parannettavissa. Vanhus
pysytteli sieltä poissa ja sairaan täytyi nyt pitkinä, ikävinä
päivinä tyytyä Helenan seuraan. Kun pikku Muckerl tällöin monasti
kolkutti ovelle, tullakseen hakemaan äitiään, josta hän joka
kerralla sai kovia nuhteita, loi emäntä katseensa ensi aikoina
tuosta terveestä, punaposkisesta pienokaisesta kehtoon päin, jossa
hänen oma, kivulias raukkansa lepäsi, hänen silmänsä kostuivat ja
hitaasti helmeili raskaita kyyneliä pitkin hänen poskiaan. Mutta
myöhemmin tuli hän välinpitämättömäksi siitäkin ainoastaan silloin
kun hänen miehensä oli huoneessa ja loi himokkaita silmäyksiä tuohon
kauniiseen vaimoon ja tämä häntä siitä harmistunein katsein nuhteli,
silloin välähtelivät mustat silmäterät, ne seurasivat valppaasti ja
hehkuvasti kumpaisenkin jokaista kasvojenilmettä, jokaista liikettä,
eivätkä herenneet niitä seuraamasta ennenkuin sinä päivänä, jolloin
nämä silmät -- täynnä äänetöntä, katkeraa syytöstä, täynnä mykkää,
pistävää sydämentuskaa -- sammuivat ja Sternsteinin isäntä painoi ne
kiinni, kun kuoleva oli häneltä tätä rakkaudentyötä rukoillut.
"Ei sinulla ole paljon hyviä päiviä ollut", virkkoi vanhus. "Olit
tosin rikas emäntä, mutta sen ohella köyhä vaimo. Herra suokoon hänen
levätä rauhassa ja ijäinen valo hänelle paistakoon. Amen."