Sunnuntaina oli Helena aikeissa lähteä pois kirkosta yksin, kuten
oli tullutkin; astuessaan leveitä kiviportaita alas yhtyi Maznerin
Sepherl hänen seuraansa ja lausui: "Hyvää päivää, Helena, olen
kuullut miehesi makaavan hyvin huonona."
Helena nyökäytti päätään.
"Arvelen vain", jatkoi tyttö, "että hänestä voit vielä saada
aikamoisen ristin; minusta näyttää että hän usein sairastelee."
"En tiedä hänen koskaan ennen maanneen kipeänä."
"Jopa nyt jotakin, olenpa jo kerran ennenkin ollut hänen äidillään
avullisena sairaanhoidossa!"
Helena katsahti häneen tuikeasti.
Mutta Sepherl ei tätä huomannut, vaan puheli edelleen ja ihmetteli
yhä enemmän silmillään, ikäänkuin olisi toisen rauhallinen
kuunteleminen tai hänen oma puhelunsa hämmästyttänyt häntä. "Ja
ellei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin tulisin kernaasti
vielä kerran katsomaan häntä ja useamminkin käymään luonanne ja jos
haluaisit, niin olisin sinulle apunakin; et suinkaan ajattelisi pahaa
tuollaisesta yhdessäolosta?"
"Oletko järjiltäsi?" kysyi Helena. "Jos tahdot tulla häntä katsomaan,
niin en suinkaan sitä vastusta. Ja jos haluat avustaa minua
hoitamisessa, niin toivon siitä sinulle Jumalalta palkitsemista;
pahan ajatteleminenhan olisi synnillistä, mies kun makaa siinä
heikkona, ilman mitään huonoja ajatuksia ja saamatta ketään muutakaan
sellaisiin."
"Siis tulenkin nyt heti sinun kanssasi."
"Se on oikein. Tule vain."
Heidän molempien astuessa majaan nousi vanha Zinshoferin emäntä
ylös pesutuolilta, jolla hän oli istunut. "Hän ei ole koko tänä
aikana liikahtanutkaan, ei huutanut, ei halunnut mitään", kuiskasi
hän tyttärelleen, sitten vilkaisten ihmettelevästi Sepherliin ja
pudistaen tuskin huomattavasti päätään.
Helena teki lyhyen, vihaisen liikkeen, leuallaan osottaen tietä
ovelle, ja kun vanhus vastahakoisesti oli hiipinyt pois, painoi nuori
vaimo hiljaa säppeä ja huusi puolikovaa sairaan huoneeseen: "Muckerl,
nukutko sinä? Matznerin Sepherl olisi täällä ja tahtoisi tulla sinua
katsomaan."
Sairas hymyili ja sanoi heikolla äänellä: "Sepä hauskaa, sehän
on kauniisti tehty häneltä. Astukoon vain sisälle. Hyvää päivää,
Sepherl!"
"Jumala antakoon, Muckerl! No, miten on sinun laitasi?"
"Miten sen pitäisi olla? Loppu tulee minusta!"
"Älä nyt ole tuhma ja kuvittele sellaista."
"Kylläpähän nähdään, kuka on oikeassa."
"Kuuleppas vain!" huusi tyttö Helenalle, joka oli jäänyt seisomaan
kynnykselle. "Eikö hän puhu vallan sillä tavoin kuin kuolisi pelkän
uhmailun ja sulan itsepintaisuuden vuoksi?!"
"Rakas Sepherl, jokainen tietää millainen hän on. Mutta istuhan nyt,
jotta et vielä vie minulta sitäkin unen hituista, mikä minulla on."
[Hyvin tavallinen, taikauskoinen sananparsi: se, joka ei vieraisilla
käydessään istu, vie unen toiselta.]
Sillävälin kun Sepherl siirsi tuolin vuoteen ääreen, työnsi Helena
oven lukkoon ja jätti molemmat kahdenkesken.
Näin teki hän vast'edeskin eikä milloinkaan tullut heidän
seuraansa. Vaikkakin hän hoivaili sairasta kaikella huolella ja
kärsivällisyydellä ja istui yöt läpeensä valveilla hänen vuoteensa
ääressä, ei tämä kuitenkaan oikein sietänyt häntä lähellään, vaan
lähetti hänet monilla verukkeilla pois. Ei hän koskaan pyytänyt
Helenalta minkäänmoista apua ja alistui vain vastahakoisesti kaikkein
välttämättömimpään, mutta Helena ehätti hänen edelleen, tiesi neuvoa
mitä häneltä puuttui tai mitä hän halusi, mikä ei milloinkaan
juolahtanut tuon hieman yksinkertaisen tytön päähän, ja Helena pani
kaiken mitä tarvittiin nopeammin ja taitavammin täytäntöön kuin tyttö
kömpelyydessään; siitä huolimatta oli Muckerl huvitettu Sepherlin
seurasta, eikä tämän tarvinnutkaan siinä aivojaan vaivata, sillä
tytölle sairas suoraan sanoi mitä hän tahtoi ja mitä tällä oli
tehtävänä, niin, oikeinpa hän piti tyttöä hirmuvallan alaisena.
Kun sairas huomasi voivansa joka ilta luottaa Sepherlin tuloon,
kielsi hän Helenaa pitämästä järjestystä hänen huoneessaan. Siitä
oli Sepherl huolehtiva, ja kun tämä sitten saapui, pani hän
"kokoon kasaamisen" tämän toimeksi ja hymyili tytön pulalle ja
taitamattomuudelle ja riitelikin usein "oikein aikalailla" hänen
kanssaan.
"Ei sinun pidä luulla", virkkoi Helena tällöin Sepherlille, "että
minä annan noin huolimattoman komennon juurtua taloon tai käytän
väärin sinun hyvyyttäsi. Mutta Muckerl tahtoo nyt kerran sinut
kamaripalvelijakseen enkä minä saa siellä sisällä enää tehdä mitään."
"Mutta, rakas Helena", vakuutteli Sepherl, "kuinka voisinkaan sinusta
sellaista ajatella?! Sairaat ovat usein kummallisia ja heille on
annettava perään."
Yhtäkkiä kävi pyhänkuvaintekijälle kovin sietämättömäksi se seikka,
että hänen oli toimetonna maattava vuoteellaan päivät päästään; hän
halusi veistellä jotakin, "hyvin pientä" vain, ja Sepherlin täytyi
tuoda hänelle työkalut sekä "puunpalikka" -- se oli eräs määrätty,
jota hän sillä tarkotti; itsestään ymmärrettävästi tarttui tyttö
ensin useampaan väärään ja raahasi ne nähtäviksi, ennenkuin hänelle
sattui oikea kalu käteen. Näin ajoi sairas hänet varmaankin tusinan
kertaa kulkemaan tuvan ja kamarin väliä ja hän juoksenteli kasvot
hehkuvan punaisina pitkin majaa.
"Herranen aika, vallanhan tässä voi joutua epätoivoon! Helena,
etkö sinä tiedä missä mahtanee olla se käyrä veitsi, jota hän
tahtoo? Ja eikö sinulla ole ollenkaan aavistusta missä tuo kirottu
puunpalikkakin saattaa piileskellä?"
Helena hymyili. "Sinähän komentelet kuin emäntä talossa. No, älä nyt
hupsu tule hämillesi", -- Helena taputti häntä poskelle, -- "äläkä
suutu, enhän minä todella tarkottanut, sanoin vaan leikillä. Tule,
etsikäämme niitä yhdessä, niin totta kai löydämme."
Parilla pyörähdyksellä löysi hän halutut kalut ja toi ne Sepherlin
käteen; kun tämä oli kadonnut sairaan huoneen ovesta sisälle, sanoi
vanha Zinshoferin emäntä, joka tähän saakka päätään pudistellen oli
katsellut tuota hyörinää: "Tuostako puhut piloillasi? Sinähän olet
kohta aivan mitätön henkilö talossa."
"Mitä sitä tyhjää!" vihotteli Helena. "Jos luulet minun sallivan
noin tuhmalla tavalla kiihottaa itseäni, päällepäätteeksi vielä
sairasta vastaan, niin erehdyt. Koko tuossa jutussa ei kumminkaan
ole mitään perää eikä se voi enää mihinkään viedä; se on kuin mies- ja
vaimo-leikkiä lasten kesken, ja suoraan puhuen, minä säälin heitä
molempia, minkävuoksi pitäisi minun siis turmella heiltä tuo pienikin
ilo?"
Hyvin hitaasti kävi tällä kertaa työ puunleikkelijältä;
rupatteluhetkien aikana Sepherlin kanssa pysähtyi se kokonaan ja teos
oli huolellisesti kätkettynä peitteen alle.
Lapsuuden ajasta ja varsinkin siitä, jolloin he yhdessä kulkivat
kouluun ja sieltä kotiin, nuo molemmat useimmiten puhuivat ja sitä
muistelivat ja ihmettelivät miten niin oli käynyt, että he sen
jälkeen melkein kokonaan olivat kadottaneet toisensa näkyvistä?
Niinpä niin, saman kylän lapsetkin, joista jokainen asuu eri
haaralla, hukkuvat helposti toistensa näköpiiristä; vain naapurusten
lapsilla on hyvät olot, he näkevät toisensa joka päivä ja voivat aina
yhdessä puuhailla. Entisaikaan toivoi Sepherl hyvin usein, että he
asuisivat vieretysten, joko Muckerl äitineen yläpäässä tai hän oman
äitinsä kanssa alapäässä kylää. Kuka tietää... mutta se ei ollut niin
sallittu.
Muuanna iltana istuutui Sepherl jälleen tavalliselle paikalleen
sairasvuoteen ääreen. Hän ei kerinnyt vielä kysymäänkään, miksikä
peite juuri vuoteen laidalla oli niin merkillisesti pullollaan, kun
Muckerl jo nosti verhon syrjään ja näytti veistosta, jonka hän nyt
lopultakin oli saanut valmiiksi. Se oli neljännesmetrin korkuinen,
tuskainen jumalanäiti, jolla oli Jeesuksen ruumis poikittain
sylissään; se oli todellakin "oikein loppuun kiusattu" vaimonkuva ja
"tuskista kuivettunut" miesolento; puunleikkelijä oli näet ottanut
omat näivettyneet jäsenensä malliksi.
Sepherl tarkasteli sitä kauan miettiväisenä ja virkkoi sitten: "Se on
oikea pyhä kuva."
Muckerl ojensi sen hänelle voimattomuudesta vapisevin käsin. "Ota, se
on sinulle. Se on minun morsiuslahjani."
"Jumala sen sinulle palkitkoon, Muckerl, mutta sellaisena en kai
uskalla sitä vastaanottaa, koska en mitään semmoista tarvitse, sillä
en ijässäni mene naimisiin!"
"Niinpä minä lahjotankin sen sitten sulhas-antimena."
"Heitä nyt jo tuossa äläkä enää pilojasi puhu! Minulle on kuitenkin
mieleistä, että olet noin hyvässä voinnissa."
"En ensinkään, Sepherl, en ensinkään, tilani on tänään huonompi kuin
milloinkaan ennen; mutta minulle juolahtaa mieleen, että kun sinä
rehellisesti ja kunniallisesti vaellat tämän maailman läpi, niin kuka
tietää, emmekö muualla jälleen voisi löytää toisiamme?"
Pitkä hiljaisuus vallitsi sitten tuvassa, kunnes puunleikkelijä
ojensi kätensä tytölle ja sanoi: "Mene mieluummin kotiin, Sepherl,
tänään en välitä mistään."
Tyttö nousi vitkastellen. Pelosta ja hämmästyksestä saamatta
sanaakaan suustaan poistui hän, moneen kertaan puristeltuaan sairaan
kättä.
"Hei, Sepherl", huusi Helena, kun tyttö surullisena päätään
nyökäyttäen tahtoi astua hänen ohitseen, "mitä sinä viet talosta?"
Hän osotti kohollaan olevaa esiliinaa.
Sepherl pysähtyi pelästyneenä, veti verhon pois ja näytti kuvaa. "Hän
on sen minulle lahjottanut", tyttö kuiskasi.