Sakset olivat vahingossa pudonneet pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon
kädestä ja jääneet pystyyn, kärki lattiaan kiinni; hän kumartui
ottamaan niitä ylös. "Uskonpa", virkkoi hän, "että pian saamme
harvinaisia vieraita." [On olemassa sellainen taikausko, että jos
sakset, teräskynä, veitsi t.m.s., joka vahingossa putoaa jonkun
käsistä, jää pystyyn, ennustaa se harvinaisen vieraan tuloa.] Kun hän
jälleen kohottautui, olivat hänen kasvonsa hehkuvan punaiset ja hän
vältti katsomasta silmiin miestään, jolle oli tämän sanonut.
Pyhänkuvaintekijä, jos hän muuten siihen uskoi, oli täten
valmistautunut, mutta ei suinkaan _sitä_ vierasta vastaanottamaan,
joka vielä samana iltana heille ilmestyi.
Nuori Sternsteinin isäntä astui tupaan. "Hyvää iltaa, talon väki",
virkkoi hän. "Terve mieheen, Muckerl." Hän tarjosi tälle kätensä,
puristi hänen vitkastellen esiinojennettua oikeaa kättään ja jatkoi:
"Anna kaiken menneen olla mennyttä ja unohdettua, sitä sulta pyydän.
Olen nyttemmin sitä vilpittömästi katunut, sen voin sulle vakuuttaa;
tee minulle niin ystävällisesti, että annat niiden asioiden olla
levossa. Se mikä minut nyt tuo tänne, on eräs tilaus, eräs työ
sinulle. Siitä tahtoisin kanssasi puhella."
Helena pyyhkäsi esiliinallaan erästä tuolia ja siirsi sen sitten
vieraan eteen. "Istu, -- istukaa molemmat. Ettehän toki seisoallanne
tahdo siitä päättää?"
Hän lähti ulos tuvasta ja molemmat miehet istuivat hiljaa toisiaan
vastapäätä. Lapsi hiipi vieraan lähelle. Schwarzwaldilainen
seinäkello tikutti hetkisen varsin äänekkäästi ja kuuluvasti. Sitten
kysyi puunleikkelijä hiljaa, kuten jokin olisi ahdistanut hänen
kurkkuaan: "Mitä sinä tarvitset?"
"Se on näes, --"
"Isä", huudahti pikku Muckerl ja näytti suuremmalle niitä
herkkupaloja, jotka isäntä oli pistänyt hänen kouraansa.
Muckerl käänsi äkisti päänsä Toniin päin ja tuijotti häneen
ihmettelevin silmin.
Tämä painoi katseensa maahan. "Olen vain tuonut hänelle muassani
jotain, tuolle pienokaiselle, -- koska -- koska tahtoisin tilata
sinulta erään kuvan, joka sinun olisi oikein huolellisesti
valmistettava. Muutoin en tiedä ketään, joka voisi tehdä sen mitä
niin kernaasti haluaisin. Se ei olekaan mikään pieni työ, sinä voit
sillä niittää kunniaa ja ansaita sievoisen summan rahaa."
"Olipa tuo kuitenkin tarpeeton kustannus", murahti Muckerl, viitaten
lapseen. "Sanohan nyt mitä sitten mietit."
"Olet kai kuullut miten emäntäni laita on? Hän kuihtuu kuihtumistaan
eikä mikään lääkäri voi häntä auttaa. Silloin juolahti mieleeni
kääntyä Jumalan ja rakkaiden pyhimysten puoleen, kun jo kaikki
ihmisapu on turhaa." Hän veti näin sanoessaan suunsa hymyyn, itsekään
tietämättä mistä syystä, ja yhtä vähän käsitti puunleikkelijäkään
mitä aihetta siihen olisi ollut. "Tahdon veistättää kuvan", --
jatkoi isäntä, -- "ja asettaa sen tuonne Schwenkdorfiin, vaimoni
syntymäkylään, siihen kirkkoon, jossa hänet on kastettu ja
vihitty. Ymmärrätkö minua?" Muckerl nyökäytti päätään. "Se tulisi
kokonaisuudessaan olemaan patsaan muotoinen, ylhäällä sen päällä
pitäisi olla Pyhä Kolminaisuus ja alhaalla sen juuressa vasemmalla
pyhä Antonius, oikealla pyhä Rosalia, meidän kaksi taivaallista
kaimaamme, niin omantunnonmukaisesti kuin rukoilisivat he juuri
meidän puolestamme. Ymmärrät kai jo tarkotukseni?"
"Kyllä, kyllä."
"Sen alapuolella pitäisi olla kauniisti koristettujen leveiden
puitteiden ympäröimä taulu, johon voisi kirjottaa kenen puolesta ja
mistä syystä esirukous tapahtuu. Niin -- niin olen sen mielessäni
miettinyt. En tiedä olenko kyllin selvästi sen tuonut esiin?"
Pyhänkuvaintekijä pudisti päätään. Hän tunsi mielensä ahdistetuksi,
vastapäätä istuva mies näytti hänestä olevan hämillään ja puhuvan
ikäänkuin väkinäisesti, Helena vain käveli edestakaisin niin
rauhallisena kuin näkisi tuon nuoren isännän tänään ensi kerran
elämässään. Tämä teki Muckerlin, hän ei tiennyt mistä syystä, niin
miettiväiseksi, ettei hän tarkkaavaisuuden puutteesta kuullut
tilausta, vaan täytyi Tonin se toistaa.
Aluksi selitti pyhänkuvaintekijä, ettei hän ymmärtänyt koristuksien
veistelyä; isäntä saisi senvuoksi pitää huolta, mistä saisi leveät
puitteet; sitävastoin ei hänen tarvitsisi huolehtia kuvioista, ne
kyllä tulisivat olemaan hyvät; mutta patsas olisi kokonaan jätettävä
pois, muutoinhan Pyhä Kolminaisuus häipyisi kerrassaan ihmisten
näkyvistä, ja sitä varten ei toki kuvia veistettäne, ettei niitä
kukaan saisi nähdä.
Isäntä arveli, että se voisi loukata kunnioituksentunnetta, jos
pyhimysten annettaisiin noin vaan seurustella samalla jalustalla
Pyhän Kolminaisuuden kanssa, eikä sekään liioin näyttäisi kauniilta,
jos viimemainittu melkein polkisi ensinmainittujen päitä.
Muckerl sanoi tätä tuhmaksi puheeksi. Koko tuossa rakkaassa,
avarassa taivaassa tuolla ylhäällä ei ole mitään patsaita, siitä hän
oli varma, nehän olisivat jo aikoja sitten pilvien läpi pudonneet
maahan, ja pyhimykset nauttivat toki autuuttaan Kolminaisuuden
katselemisessa ja toimivat ihmisten auttajina yhdessä sen kanssa;
eiväthän he suinkaan katselemisessa kaulojaan väännä sijoiltaan
eivätkä esirukouksissa huuda keuhkojaan kuiviksi? Vallan sopimatonta,
naurettavaa luulottelua, tuo tuollainen! Nuo kolme jumalallista
personaa tulevat istumaan jollain pilvivaltaistuimella ja molemmat
pyhimykset sen edessä, hiukan alempana, polvistumassa, ja se on
näyttävä varsin hyvältä ja erittäin kauniilta, siitä saa isäntä olla
varma!
No jaa, niinpä niin -- niinpä niin. Isäntä selitti näkevänsä sen jo
itsekin ja huomaavansa hyvin, että oli tullut oikean miehen luo;
pitäköön tämä nyt vain huolen siitä, että kaikki valmistuisi tuota
pikaa.
Muckerl raapi korvallistaan. "En voi siihen heti ryhtyä käsiksi;
minulta puuttuu sopivaa puuta siihen, minun täytyy ensin hankkia, kun
taas lähden kaupunkiin."
"Minulla on sinne huomenna asioita", virkkoi isäntä, "olisin
mielissäni, jos sinä lähtisit kanssani, niin ettei työssä enää
tapahtuisi mitään viivytystä."
"Suostun siihen."
"Se on siis päätetty. Minä noudan sinut huomenna. Aikamäärää en vielä
tiedä. Nyt en tahdo kauemmin sinua pidättää. Hyvää yötä!"
Tuvan oven vieressä, tuolin edessä, jossa lapsi istui, oli Helena
polvillaan. "Sanoppa nyt poju: Paljon kiitoksia ja Jumalan haltuun!"
saneli hän pienokaiselle ja tarttui ylös katsahtamatta tämän pyöreään
kätöseen ja taivutti sitä kuten tervehdykseen.
Puunleikkelijä saattoi uutta tilauksentekijää tuvan kynnykselle asti;
siellä hän nyökäytti päätään ja isäntä tarttui lakkiinsa.
Seuraavana aamupäivänä ajoi nuori Sternstein taas taloon. Hän hypähti
alas vaunuista ja astui tervehtien majaan. "No, joko lähdetään?"
kysyi hän.
"Heti", vastasi pyhänkuvaintekijä ja juoksi tupaan pukeutumaan
"pyhäisiinsä."
Helana nojautui liettä vastaan ja hänen jaloissaan leikitteli pikku
Muckerl.
Toni tempasi keittiön oven, joka oli auki maantielle päin, puoleksi
kiinni, tarttuen sitten Helenan käteen. "Palkitkoon Jumala
sinulle sen", kuiskasi hän, "että kumminkin lapsen opetat olemaan
ystävällinen minua kohtaan."
"Lasta voi ystävällisyydenosotus vain hyödyttää, eikä se tuota mitään
vahinkoa sille."
"Eikä sinullekaan, Leena, ei sinullekaan. Kuten olen sinulle sanonut,
niin varmaa onkin, --" Hän viittasi taakseen tupaan, josta kuului
kaapinovien ja arkunlaatikoiden kolinaa.
Helena kohautti olkapäitään.
"Se oli niin sallittu, sanon minä", lisäsi Toni, puolikovalla äänellä
innokkaasti jatkaen puhettaan, "alusta pitäen uskoin, että sen täytyi
niin olla. Että samaan aikaan kahden toisen asiat ovat samalla
kannalla, mitä se olisi muuta kuin sallimusta?"
"Ja jos niin olisi -- niin väliinmeno olisi vain synnillistä ja
rauhallinen odottelu paikallaan. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu
kaikesta huolimatta."
"Niin, Leena", sopersi Toni, "odotteleminen on vallan eri asia!"
Nuori vaimo päästi pari heleätä naurahdusta. Sitten sulki hän
säikähtäen suunsa ja näytti äkkiä vakavalta. "Siihen olit sinä
syypää. Älä pyydä mieliksesi enää mitään tuhmuutta, ensimäisessä oli
jo yllin kyllin."
"Leena, minä en suinkaan olisi sinua tästä muistuttanut eikä tässä
kaikessa olisi mitään järkeä, ellemme mielellämme olisi pitäneet
toisiamme, --"
Helena kutristi kulmakarvojaan; äkkinäisellä pään käännähdyksellä
ja silmäniskulla ovelle päin hän kuiskasi: "Hst! Tuolla sisällä
on kaikki hiljaista" ja lasta osottaen: "Tuokin kuulee ja osaa jo
lörpötellä."
"Sano hänelle, että hänen täytyy antaa minulle suukko."
"Varjelkoon! Hän huutaisi! Hän ei ole sellaiseen tottunut. Hän ei
suutele ketään." Helena työnsi takaisin isännän, joka kumartui
alaspäin, ja astui itse askeleen syrjään. "Jätä meidät rauhaan."
"Leena, ajattele poikaa, hän on vielä kerran --"
Silloin astui pyhänkuvaintekijä tuvasta ja Sternsteinin isäntä
huusi hänelle: "Juuri aijoinkin sanoa, etten minä noin pitkää aikaa
tarvitse pukeutumiseen. Olen paljon nopeampi. No, tulehan nyt!"
Molemmat miehet lähtivät matkalle.
Pian tiesivät zwischenbüheliläiset syyn äkkinäiseen sovintoon
Sternsteinin nuoren isännän ja pyhänkuvaintekijän välillä. He pitivät
hyvin ymmärrettävänä ja järkevänä, ettei tuo köyhä käsityöläinen
kantanut vihankaunaa rikasta isäntää kohtaan; mitä siitä nyt
enää, vuosien kuluttua? He kertoilivat ja sovittelivat yhteen,
mitä he tiesivät ja mitä eivät tienneet. Tosin on isäntä kerran
tehnyt Helenan nurjamieliseksi Muckerlia kohtaan, mutta nyt on
tämä samanlainen vaimolleen eikä se ole viisaasti tehty häneltä,
että hän raskauttaa mieltään menneillä tapahtumilla, jotka aikoja
sitten ovat olleet ohi ja joista puhuttiin, mutta ei mitään voitu
todistaa! Tai pitikö hänen kantaa vihaa siitä, että Sternsteinin
isäntä siihen aikaan oli hänen kilpailijansa? Eihän toki, mikä
hyödytön vihamielisyys se olisikaan! Mitä saattoi miesparka tehdä?
Näyttää synkältä, kääntää selkänsä, puida nyrkkiä taskussaan ja
nyhjöttää nurkassa; viisaampaa on toki näytellä anteeksiantajan ja
unohtajan osaa, erittäinkin koska kristillinen käsityskanta lisäksi
soi siitä tuntuvan, selvän hyödyn palkkioksi. Hän ei ole tuhma ja
hän ottaa kyllä, tehdessään työtä isännälle, kaksinkertaisen, jopa
kolmikertaisenkin hinnan!
Sternsteinin hovin nuorelle isännälle luettiin hyvin oikeaksi ja
kelpo teoksi, että hän vaimonsa paranemiseksi uhraa tuollaisen
pyhimyskuvan kirkolle; sitä suuremmalla syyllä, kun palvelijat
kertoivat, ettei hän näinä aikoina milloinkaan ollut paha emännälle,
vaan oli hyvin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan. Nyt arveltiin
voitavan selittää sekin, mikä oli vienyt isännän vanhan Zinshoferin
emännän luo. Varmaankin oli hän hiiviskellyt Muckerlin majan
ympärillä kuten kissa kuuman puuron ympärillä ja koetti vanhukselta
tiedustella, millä tavoin hän siellä tekisi tilauksensa. Ja kun tämä
oli hänelle onnistunut ja kun asia kerran oli hänen sydämellään,
niin ei ollut mikään ihme, että vanhus käytti sitä hyödykseen ja
juoksi hänen perässään hoviin asti ja vei uutiset perille, josta
isäntä häntä joka kerta palkitsi. Ja sekin oli varsin luonnollista,
että hän nyt itse useammin pistäysi pyhänkuvaintekijän majaan
katsomaan miten työ edistyi; ja koska hän viipyi siellä vain lyhyen
hetken ja kernaammin vietti aikaansa vanhuksen luona, niin oli se,
sen jälkeen mitä kerran oli tapahtunut hänen ja nuorikon välillä,
vain kunniallista ja viisasta ja poisti kaikki pahat viittailut ja
jokaisen aiheen turhiin juorupuheisiin. Viikko viikon, kuukausi
kuukauden perästä kului. Silloin lakkasivat äkkiä vanhan Zinshoferin
emännän välittelyt; hän ei enää ilmestynyt hoviin. Sitä tiheämmiksi
tulivat Sternsteinin nuoren isännän käynnit molemmissa viimeisissä
majoissa kylän alapäässä.
"Nyt siitä kai tulee täysi tosi", sanoivat ihmiset, "nyt se ei enää
anna hänelle mitään rauhaa, pyhänkuvaintekijä varmaankin viimeistelee
luvattua kuvaa."
Kukaan ei aavistanut, että siellä jälleen heikko luonne voitti
vahvemman, mutta että se, vailla vakaantumista, kehnoudellaan herätti
sääliä.
Kukaan ei tiennyt siitä päivästä, kukaan ei nähnyt kuinka vaimo,
poika käsivarrellaan, nojautui puutarhan aitaa vastaan ja isännän
astuessa aivan hänen viereensä veti toisen lasta tukevan kätensä
pois, niin että pienokainen eteenpäin kumartuneena tarttui kiinni
miehen takin liepeeseen ja pidätti häntä siitä.
Mies hymyili ja vaimon vetäessä nauravan suunsa kiinni ja
suipentaessa huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut sylkäistä, katsoi
tämä mieheen sellaisella silmäyksellä, jolla vain vaimo ilmottaa
sanoin sanomattoman ja samalla hymyilee.
Kukaan ei sitä nähnyt, ei puunleikkelijäkään, joka heidän selkänsä
takana astui majan ovelle. Helena säikähti, kun nuo molemmat miehet
äkkiarvaamatta huusivat toisilleen tervehdykset; sitten leikitteli
ja rupatteli hän vielä hetkisen lapsen kanssa ennenkuin hän käänsi
hehkuvanpunaiset kasvonsa majaan päin.
* * * * *
Sternsteinin hovin emännälle ei pahojen päivien jälkeen tullut hyviä;
tosin oli hän jälleen päässyt jaloilleen, mutta nämä osottautuivat
hyvin heikoiksi ja kovin pahalla ilmalla kieltäytyivät ne melkein
kokonaan tekemästä palvelustaan ja sallivat hänen vain aamuisin
laahata itsensä vuoteelta mukavaan lepotuoliin; siten hän päivät
päästään istui siihen tuomittuna ja antautui surullisten mietteiden
valtaan.
Hänellä oli yllin kyllin aikaa syventyä ajatuksiinsa ja nämä
johtivat hänet yhä itsepintaisemmin kalvaviin arveluihin. --
Eiköhän hänelle olisi ollut mieleisempää, että isäntä olisi yhä
edelleenkin ollut kärsimätön ja epäystävällinen häntä kohtaan? Sehän
oli kuitenkin selitettävissä; mutta mistä johtui hänen äkkinäinen
ystävällisyytensä? -- Mies haki ja kyseli häntä, mutta emäntä tuskin
katsahtikaan häneen eikä huolinut vastatakaan moneen kysymykseen.
Mies puheli hänen kanssaan kuten jonkun sellaisen kanssa,
jonka usein tapaa samojen seinien sisällä, seuranpidon vuoksi,
välinpitämättömästi. -- Oliko kuvan lahjoittaminen rakkaudentyö?
Ja kellekä rakkauden osotukseksi? -- Eikö mies nyt vietä suurinta
osaa ajastaan tuolla alhaalla asuvien ihmisten luona. Oi, ja hän on
kaunis, hän siellä. Mikä toi tuon vanhan noidan, -- hänelle oli kai
sanottu kuka se oli, -- niin usein tänne ylös, mikä saa hänet nyt
äkkiä pysymään poissa? -- Selvää se oli! Joku oli tunkeutunut hänen
tilalleen.
Hän koki torjua kaikin voimin tätä ajatusta, hän selitti itsekseen
sen tyhjäksi kuvitteluksi, jota voisi puolustaa vain hänen
sairaudestaan johtuvalla alakuloisuudella ja mielipahalla; mutta tuli
eräs yö, jolloin nuo pahat arvelut osottautuivat tosiksi, jolloin se
usko, jota vaimo raukka tähän asti oli koettanut ehyenä säilyttää,
usko miehensä myötätuntoisuuteen, armotta temmattiin pois.
Hän oli tuntikausia maannut unta saamatta. Silloin alkoi isäntä
äkkiä vuoteellaan mutista ja puhua unissaan puoliääneen. Emäntä
kurotti ensin kaulaansa eteenpäin ja kuunteli, sitten nousi hän
hiljaa ylös ja hiipi horjuvin askelin aivan vuoteen viereen;
hän kumartui nukkujan puoleen, jotta ei ainoakaan sana menisi
hukkaan. Hetkisen hän seisoi kuunnellen, sitten kiersi hän kätensä
suonenvedontapaisesti yhteen ja lyyhistyi polvilleen.
Siinä asennossa oli hän vielä sittenkin kun tuvassa kaikki jo aikaa
sitten jälleen oli käynyt hiljaiseksi. Yhtäkkiä tuli häneen eloa,
hän nousi nopeasti ylös lattialta, alkoi hätäisesti pukeutua päästä
jalkoihin saakka ja poistui tuvasta. Ensin, portaille saavuttuaan,
päästi hän tähän asti yliluonnollisella ponnistuksella pidätetyn
huudon kuuluviin. Se kajahti omituisen käheältä ja vyöryi yöllisessä
levossaan olevan talon läpi.
Sitten hapuili hän porras portaalta alas polulle. Pihalle saavuttuaan
seisoi hän hetkisen paikallaan ja veti syvään henkeään, sitten
kääntyi ripeästi nurkkauksen taa ja riensi, melkein juosten, vanhan
isännän eläkerakennukselle.
Se ei ollut lukittu; hän astui porstuaan ja koputti ovelle.
Vanha Sternsteinin isäntä nukkui tervettä unta, ja kului pitkä aika,
ennenkuin emäntä kuuli hänen sisältä murahtavan: "No, mikä nyt on
hätänä?" Vasta uusitun koputuksen jälkeen kysyi hän täysin hereillä
ollen: "Kuka siellä sitten on?"
"Minä se olen, Sali."
"Saliko, no älähän ihmeitä!" Kuului vuoteen natinaa, sitten pikaista
liikuntaa ja vanhus, ihokkaat ja lyhyt nuttu yllä, ilmestyi avaamaan
ovea. "Hyvä Jumala, ei suinkaan vaan ole mitään onnettomuutta
tapahtunut?! Sali, mikä nyt on? Mikä sinua vaivaa?" Vaimo oli
puhjennut äänekkäisiin nyyhkytyksiin. "Tule sisään, tule sisään!"
Vanhus tarttui hänen käteensä, veti hänet kamariin ja pakotti hänet
istuutumaan tuolille. "Olehan järkevä, Sali, olehan järkevä! Tuosta
en saa mitään selvää. Rauhotu nyt. Jos tahdot saada minua ymmärtämään
jotain, täytyy sinun myös puhua. Rauhotu nyt. Minä otan sillävälin
tulta." Muutama silmänräpäys myöhemmin istuivat liekehtivän
öljylampun loisteessa vanha mies ja kalpea vaimo toisiaan vastapäätä.
Isäntä tuijotti valittajaan kulmakarvat kurtussa, vaimo puhui
katkonaisin lausein ja vapisevin äänin, ja aina kun puhe keskeytyi
vei hän oikealla kädellään esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti sen
takana, samalla kun vasen lepäsi vavisten pöydällä. Vanhus tarttui
leveillä kämmenillään tuohon lyhytsormiseen käteen ja puristi ja
silitteli sitä.
-- -- --
Oli jo aamu tulossa, kun vanha Sternsteinin isäntä saattoi
emännän takaisin kotiinsa. Isäntä jäi alas portaiden päähän
kuuntelemaan, kun emäntä oli astunut ne ylös. Siellä ylhäällä ei
mikään liikahtanut eikä äännähtänyt. Hän kurkisteli terävästi
ympärilleen; ei palvelijoistakaan näkynyt ketään. Hän palasi takaisin
eläkerakennukseensa päätään nyökytellen ja puiden nyrkkiä itsekseen.
* * * * *
Kun Toni seuraavana päivänä työn loputtua jälleen oli mennyt
tavallista tietään, kutsui emäntä vanhan Kathelin luokseen, jotta
tämä avustaisi häntä pukeutumisessa, sillä nyt oli kysymyksessä
kyläily.
"Hyvänen aika, minne sitä nyt sitten lähdetään?" kysyi
taloudenhoitajatar uteliaana.
"Ei kauas", vastasi emäntä lyhyesti. "Katsoppas onko appiukko jo
panettanut hevosen valjaisiin."
Vanhus kurkisti akkunasta ulos ja selitti ettei hän nähnyt appiukkoa
eikä vaunuja; maailman parhaimmat silmätkään eivät olisi auttaneet
häntä niitä näkemään, mutta jos vaja, johon vaunut oli viety,
olisi ollut lasista, silloin olisi hän sen peräseinällä huomannut
vanhan Sternsteinin isännän, joka nojasi itseään siihen, tuprutteli
piippuaan ja katseli Zwischenbühelin kylään johtavalle tielle.
Ylhäällä tuvassa istui emäntä täysissä tamineissaan, aikoja sitten
lähtöön valmiina. Hän ei tahtonut liikutella itseään; mutta kuitenkin
hypisteli hän nenäliinaansa milloin toisessa milloin toisessa
kädessään, ja silloin olivat vapaana olevan käden sormet aina
oikomassa vaatteiden laskoksia, myssyn solmekkeita ja nauhoja, tahi
silittelemässä hiuksia.
Hyvän ajan kuluttua tuli vanha Sternstein nurkkauksen takaa pihaan
ja pani ajopelit kuntoon; hän työnsi itse niitä takaapäin, kun ne
vieritettiin ulos vajasta, hän taputti raudikkoa selkään ja lausui
sille pari hyvää, leppeätä sanaa. Sitten astui hän ylös tupaan
ja sanoi emännälle: "No, nyt olemme valmiit, lähtekäämme siis!"
Hän talutti emäntää pari askelta. "Voi ihmettä, sinun polvesihan
vapisevat, tuskin jaksat pysyä jaloillasi. Tule tänne, se on
viisaampaa. Ota minua kaulasta kiinni." Hän nosti emännän niinkuin
lapsen käsivarsilleen ja käveli häntä kantaen notkuvin säärin poikki
lattian, portaita alas, läpi porstuan ja nosti hänet vaunuihin.
Itse istuutui hän emännän viereen, tarttui ohjaksiin ja hiljaa ja
tasaisesti pani ajopelit liikkeelle.
Palvelijat jäivät vain niin kauaksi aikaa epätietoisiksi siitä, minne
matka suunnattaisiin, kunnes vaunujen nähtiin kääntyvän sillan tuolle
puolen kylän alapäähän. Silloin pidettiin selvänä, että emäntä oli
menossa pyhänkuvaintekijän luo itsekin kerran katsoakseen tilattua
kuvaa.
Jo kaukaa huomasi vanha isäntä Zinshoferin vanhuksen, joka lapsi
käsivarrellaan käveli viimeistä edellisen ja viimeisen majan
välistä matkaa edestakaisin, vartijan tavoin. Kun vanhus kuuli
vaunujen saapuvan, jäi hän seisomaan, kurkisteli hetkisen silmilleen
asetetun kätensä alitse tulijoita ja antoi sitten lapsen liukua
sylistään maahan työntäen hänet puunleikkelijän pihaan ja juosten
kiireesti omaan asuntoonsa. Isäntä hymyili vahingoniloisesti.
Pyhänkuvaintekijän majan edustalla veti hän ohjakset tiukalle,
sallien hevosen ottaa vielä yhden askeleen, jotta hän ajoistuimelta
saattoi nähdä tupaan, ja kun hän huomasi miehen siellä seisovan
työpöydän ääressä, huusi hän tälle: "Hei, Muckerl, tuleppas hiukkasen
ulos! Emännällä olisi sinulle jotain asiaa. Hän osottaisi kyllä
mielellään sinulle sen kunnian, että tulisi sisälle, mutta hänellä
on niin heikot jalat. Ole siis niin hyvä." Näin sanottuaan astui hän
alas vaunuista, heitti ohjakset nuorelle emännälle ja meni viimeiseen
majaan; kun hän astui sisälle sinne, seisoi keskellä tupaa nuori
isäntä, kädet housuntaskuissa, ja murahti: "No, mitä nyt?"
"Ei mitään", virkkoi vanhus pilkallisella ystävällisyydellä. "Ei
lainkaan mitään, Tonerl. Loppu vain tehdään sinun salaisista
käynneistäsi. Vaimosi puhelee juuri tuolla ulkona pyhänkuvaintekijän
kanssa." Kivistävä ja hellittämätön ote, kuten rautakynsien puristus
pidätti paikallaan Tonin, joka oli aikeissa syöksyä ovesta ulos. "Ei
mitään huomion herättämistä! Ei mitään huomion herättämistä tässä saa
tulla. Sehän on sinullekin järkevintä, heittiö!"
"Kuka konna", sanoi satimeen joutunut hampaitaan kiristellen, "on
minut pettänyt?"
"Ei suinkaan se ole konna, joka varottaa ihmisiä onnettomuudesta,
jottei se yllättäisi heitä vallan äkkiarvaamatta! Mutta tällä kertaa
sattuu se paikalleen; sinä itse olet unissasi puhunut enemmän kuin
sinulle itsellesi ja muille on ollut mieliksi."
Nuori isäntä katsoi pelästyneenä vanhukseen; sitten päästi hän
lyhyen, katkeran naurahduksen ja mutisi: "Se on totta, minun olisi
myöskin pitänyt siirtää tupani kauemmaksi."
Sillävälin oli Muckerl astunut majan edustalle vaunujen luo.
"Jos olet mies", virkkoi emäntä, "niin vartioi myös asiaankuuluvasti
vaimoasi. Tiedätkö missä hän tällä hetkellä on?"
Puunleikkelijä tuijotti häneen.
Emäntä kumartui istuimeltaan pyhänkuvaintekijän puoleen ja alkoi
kuiskailla hänelle, ja mitä kauemmin emäntä puhui, sitä kalpeammaksi
tuli mies, sitä suonenvedontapaisemmin hänen sormensa kiertyivät
ajoistuimelle asetetun rautasauvan ympärille; vasta sitten kun vaimo
yhä kovempien nyyhkytysten keskeyttämänä ei enää voinut mitään sanoa
ja kun hän, peittäen kasvonsa nenäliinallaan, vaipui taaksepäin, veti
mies vapisevat kätensä tuelta pois, kääntyi lähteäkseen ja horjui
majaan.
Vanha Sternstein vei nuoren isännän ulos Zinshoferin majasta. "Tule
nyt", virkkoi hän ja lisäsi vaunujen luo saavuttua: "Istu kärryihin."
"Kuka on herra?" murahti Toni. "Istu sinä itse sinne."
"Minä tiedän", ivaili vanhus, "että sinulle ei olisi epämieluista
nähdä minut siinä, mutta tällä kertaa sopii kai sinun paremmin olla
tuolla takana."
Toni ei vastustellut, hän heilautti itsensä vaunujen takaistuimelle
ja istui alasroikkuvin säärin, selkä käännettynä isään ja vaimoonsa,
ja niin sitä lähdettiin.
Helena oli Sternsteinin vanhan isännän astuessa hänen äitinsä majaan
paennut ulos puutarhaan ja seissyt lehtimajassa kuuntelemassa, mutta
hän ei päässyt selville; niistä yksityisistä äänistä, jotka lyhyestä
sananvaihdosta sinne tunkeutuivat, eikä ajottain talon edustalta
kuuluvista nyyhkytysten keskeyttämistä kuiskailuista tapahtuman
päättely jäi siis kokonaan hänen pahan omantuntonsa tehtäväksi ja se
ratkaisee asiat enimmäkseen hämmästyttävän pian ja oikein.
Hän kuuli vaunujen vierivän pois; hän jäi vielä, kuten paikalleen
tuomittuna, melkein liikahtamatta seisomaan entiseen asentoonsa.
Äkkiä sai majasta kuuluva valittava lapsenparku hänet säikähtämään,
hän riensi keittiöön ja kurkisti pelokkaasti ovenraosta tupaan;
siellä näki hän pienen Hansl Nepomukin itkeä tillittäen seisovan
suuren Muckerlin vieressä, joka makasi maassa aivan kuin kuolleena.
Hän syöksyi esiin, nosti miehen ylös, vei hänet vuoteelle ja alkoi
valella hänen otsaansa ja ohimoitaan etikalla; ollessaan vielä
näissä virvottamispuuhissa, kuului keittiöstä hiljaisia askelia ja
huohottavaa hengitystä, ja hetkisen kuluttua ilmestyivät ovipielen
takaa esiin vanhan Zinshoferin emännän hätääntyneet kasvot. "Jeesus
ja Maria", ähkyi hän, "mikä onnettomuus!"
"Ole hiljaa", kuiskasi Helena. "Mene pois, mene Jumalan nimessä pois!
Tahdon olla yksin hänen kanssaan, kun hän jälleen tuosta tointuu."
"Ei siihen olisi käskyä tarvittu."
Helena kohautti kärsimättömästi jalkaansa, mutta ei sentään
polkaissut sitä lattiaan. "Kun kerran käsken sinua menemään", huusi
hän itkun sekaisella äänellä, "niin mene."
"Niinpä lähdenkin, tiedät että tulen saapuville kun minua tarvitset."
Helena juoksi ovelle. "Ota lapsi luoksesi!" Hän työnsi pikku
Muckerlin vanhuksen luo ja kun hän palasi takaisin vuoteen ääreen,
heräsi mies ja ojensi hänet huomatessaan torjuvasti kätensä esiin.
"Pois, pois", huohotti mies, "pois luotani sinä."
Vaimon oli jonkun verran ponnisteltava ennenkuin sai molemmin käsin
tartutuksi hänen vastahakoiseen oikeaan käteensä ja pidetyksi kiinni
siitä. "Muckerl, älä ole narri, jonka kustannuksella muut pitävät
lystiä! Sternsteinin vanha isäntä on jo pitkät ajat ollut minulle
vihamielinen ja emäntä kai vielä häntä siihen kiihottaa ja kuvittelee
ties Jumala mitä." -- Puunleikkelijä kääntyi seinään päin. "Muckerl",
huudahti Helena, "tuota en kärsi. Sinun täytyy kuunnella minua!" Hän
pudisti kiihkeästi Muckerlia käsivarresta. "Katso minuun!"
Silloin käänsi mies hitaasti riutuneet kasvonsa häneen päin. Joka
ainoa veripisara oli niistä paennut, piirteiden jäykkyyden ja
velttouden vuoksi näyttivät ne sisäänpainuneilta, vääntyneiltä,
kurjilta; suupielet vain tuskin huomattavasti värähtelivät, mutta
kosteakiilteisistä silmistä työntyi esiin terävä, läpitunkeva katse:
Mitä puhuminen enää hyödyttää?
Ja näihin silmiin tuijottivat nyt tyhjin, mitään puhumattomin katsein
vaimon silmät, vaimon, joka vain huolehti siitä etteivät silmänkannet
painuisi alas, vaikkakin ne hiljaisin nykäyksin värähtelivät, ja
äänellä, jonka sointu oli niin eloton ja kaiku niin käheä kuin
irtautuisi kiinnitakertunut kieli kitalaesta, sanoi hän: "Tiedä se,
että olin sinulle uskollinen!"
Tuska ja viha väänsivät miehen kasvot rumaan irvistykseen: hänen
vihainen hymynsä näytti vähän yksinkertaiselta, ja hän löpersi kuin
lapsi sanoessaan: "Vaikka olisitkin vaimonkunniasi säilyttänyt, niin
siitä en välitä! Sillä tavoin uskollinen on jo sellainenkin, jolla
ei mitään sydäntä ole, kuten ei sinullakaan minua kohtaan; en tiedä
liekö jotain toista kohtaan! -- Olet ajatellut, etten minä suinkaan
kauan tule olemaan tielläsi, -- samoin kuin tuo toinen ajattelee
omastaan! -- ja se että sinä sitä odotat, se on uskottomuutta, --
ellet sinä enää ole jaksanut sitä odotella, -- se ei voi tehdä
pahemmin kipeätä, -- kun kerran tietää saman katon alla oman vaimon
toivovan miehelleen pikaista kuolemaa!"
Helena puhkesi kyyneliin.
"Mitä itket?" kysyi mies kohottautuen ylös. "Siihen olisi mielestäni
kai nyt minulla vuoro; mutta _sitä_ mielihyvää en sinulle osota ja
_sitä_ iloa en sinulle tee!" Hän heittäytyi pitkälleen, hautasi
päänsä tyynyihin ja nyyhkytti ääneen.
Nuori vaimo tarttui molemmin käsin hänen olkapäihinsä.
"Älä koske minuun!" huusi mies torjuen. "Tahdon itkeä itseni
väsyksiin! Pois! Ulos! Sulje ovet, tuolla ulkona portinpielessä on
sinun paikkasi. Pidä vaari ettei kukaan tule lähelle ja huomaa mitä
täällä ympärillä ja sisällä tapahtuu. Minä en siedä mitään kyselyjä
enkä mitään pilkkaa." Hän viittasi kiihkeästi vaimoaan poistumaan.
Tämä kääntyi poispäin ja astui ulos, sulki ovet perässään ja istuutui
majan edessä olevalle kiviportaalle.
Liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, pää käsien välissä,
kyyrötti hän siinä. Yhä enemmän näkyviin tuli hänen suunsa, yhä
leveämmälle aukenivat hänen huulensa, joiden takaa virtasi vettä.
Hyi! Hän sylkäsi.
Hirveätä hullumaisuutta! -- Miten kurjaa on olla nainen. Ja sitä hän
ei myöskään millään tavoin toivonut, että olisi ollut mies.