XVII.

Yön yllättäessä olivat vaunut jyrisseet yli sillan ja syöksyneet läpi

kylän. Ei voinut kyllin nopeaan kääntää päätään akkunaan, ohi ne

olivat.

Ravintolan edustalla oli sen isäntä seissyt, tuntenut ajomiehen

Sternsteinin kartanon rengiksi ja pitkin askelin juosten hänen

luokseen huutanut:

"Minne matka, Vastl?"

"Kaupunkiin."

"Mikä hätänä?"

"Emännälle -- tohtoria!"

Minkä kuultuaan ravintoloitsijan vaimo oli lyönyt kätensä yhteen.

"Pyhä Neitsyt olkoon tuolle raukalle armollinen!"

Varhain aamulla palasivat vaunut takaisin ja kun ne pysähtyivät

Sternsteinin kartanon eteen, syöksyi nuori isäntä katse jäykkänä ja

tukka epäjärjestyksessä esiin ja tarttui tuon pienen ja tanakan,

vaunuista laskeutuvan miehen käsivarteen. "Auttakaa, auttakaa, herra

tohtori, en voi enää kauemmin kuunnella tuota valitusta!"

Lääkäri astui, pikemmin tungettuna ja työnnettynä kuin itse nousten,

ylös portaita.

Kolme neljännestuntia myöhemmin makasi ylhäällä hämärässä kamarissa,

jonka verhotut akkunat eivät päästäneet lävitseen valoa eikä ilmaa,

hyvin heikko, hento, kalvakka lapsi ja riutuva vaimo.

Kun tohtori, ahkeraan pyyhkien kirjavalla silkkinenäliinallaan

otsaansa, astui polkua myöten alas nuoren isännän seuraamana, kuuli

eräs piika seuraavan puhelun.

"Herra", virkkoi isäntä, "se olisi sitten ikäänkuin ei minulla

olisikaan vaimoa."

"Sen selväksi tekeminen teille", sanoi lääkäri, "oli minun

velvollisuuteni. Saatteko muutoin pitää hänet vielä kauan, sitä en

tiedä, mutta jos tahdotte pian hänestä päästä, niin tarvitsee Teidän

vain olla olevinaan kuulematta minun neuvoani."

Silloin huomasi isäntä tytön ja huusi häntä tuomaan pullon viiniä,

kinkkua ja leipää tohtorille lehtimajaan. Ahneus, jolla tuo pieni,

pyöreä mies kävi niihin käsiksi, ja hänen maiskuttava syöntitapansa

olivat Tonin silloisessa mielentilassa niin vastenmielinen näky, että

hän äkkiä huomauttaen "täytyvänsä lähteä katsomaan tuonne ylös", meni

pois, mikä varmaankin oli tohtorille hyvin mieleistä, sillä yksin

jäätyään hän heti pani pois säälittelevän kasvojenilmeen ja päästi

pureksiessaan mitä parhaimman vointinsa eläimellisin äänin ilmoille.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat ristiäiset. Ne piti vietettämän

kaikessa hiljaisuudessa, sillä Sternsteinin kartanon emäntä makasi

niin heikkona kuin olisi hän ollut elämän ja kuoleman vaiheilla ja

jokainen rasittava ääni värisytti häntä päästä jalkoihin asti.

Kun nuori isäntä, jota seurasi vain muutama vieras ynnä naiskummi,

eräs lähiseudun rikkaimmista emännistä, sekä kätilö, jolla rikkaiden

ristiäismenoissa on huomaamaton, vähä-arvoinen merkitys, astui ylös

kirkon portaita, nojautui pyhänkuvaintekijän vaimo vastapäätä olevan

pääoven rinnusmuuriin; hänellä oli vanttera pulleaposkinen poika

käsivarrellaan.

Toni tuijotti Helenan kasvoihin, tämä katsoi kulmakarvat hieman

kurtussa häneen; lapsikin katsahti Toniin niin suurin silmin ja

totisena, että hän painoi päänsä alemma ja hänen katseensa liukui

vaimon voimakkaaseen vartaloon.

Kasteentodistajat astuivat kirkkoon, pyhä toimitus alkoi. Kun tuo

rikas emäntä kastettavan nimessä oli luvannut uskoa kaiken minkä

kirkko määrää uskottavaksi ja sanonut hylkäävänsä perkeleen ja

hänen tekonsa, sai tuo pieni olento -- se oli tyttö -- naiskumminsa

kunniaksi tämän nimen Juliana.

Kulkueen poistuessa kirkosta kulki nuori Sternsteinin isäntä

kumarassa, ikäänkuin olisi etsinyt jotain edestään maasta. Hän tiesi

Helenan vielä olevan siellä, hän tunsi tämän tarkastelevan itseään,

hän olisi sen tiennyt ja tuntenut, vaikkei olisikaan nähnyt Helenan

oikean jalan kärkeä, jolla tämä leikillään singahutteli pieniä kiviä.

Neljä viikkoa lienee kulunut tästä kohtaamisesta, toisesta sen

puolitoistavuotiskauden aikana mikä oli kulunut Tonin kotiintulosta,

kun vanha Zinshoferin emäntä eräänä iltana jokseenkin myöhään juosten

tuli Helenan luo ja käski merkitsevin viittauksin ja salaisin

silmäniskuin tätä tulemaan majaansa.

Nuoresta emännästä tuntuivat tuollaiset salakähmäiset ja hämärät

viittaukset vastenmielisiltä, hän pyysi ärtyisästi vanhusta heti

tässä paikassa sanomaan mikä oli kysymyksessä, mutta kun tämä

nopeasti livahti ulos, seurasi Helena häntä harmistuneena.

Kun molemmat astuivat sisälle majaan, istui Sternsteinin nuori isäntä

penkillä, nojaten selkäänsä seinään, käsivarret riippumassa, ja

käänsi hitaasti, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä, päätään oveen päin.

Helena jäi seisomaan kynnykselle, ojensi täyteläisen, pyöreän

käsivartensa häntä vastaan ja ravisteli kättään.

Hän oli jo oikealla kädellään tarttunut ovenripaan, painaen lukkoa

kiiruhtaakseen tiehensä, mutta sitten asetti hän äkkiä vasempansa

lanteilleen ja kysyi terävällä harmistuneella äänellä: "Mitä sinä

oikeastaan täältä tahdot?"

"En mitään", vastasi nuori isäntä, "en yhtään mitään. Sinun

huutamistasi tänne en ole pyytänyt enkä olisi sitä sallinut

tehdäkään, jos olisin asiasta tiennyt, se oli äitisi päähänpisto,

_hänen_ luokseen minä olen tullut tuskaani ja kurjuuttani valittamaan

ja puhumaan siitä, kuinka toisenlaiseksi kaikki olisi voinut tulla.

Lieneehän se toki minulle sallittua? eikä häntä pahenna osanottonsa

minua kohtaan."

"Sinulle tulee nyt vain takaisin se mitä olet minua vastaan

rikkonut", virkkoi Helena, sitten pujahtaen ulos; kuului kiirehtivien

askeleiden kopinaa ja sitten korkojen kalahtelua naapuritalon oven

edessä oleviin kiviportaisiin.

* * * * *

Ihmiset pitivät päivänselvänä, että Sternsteinin hovin nuoresta

isännästä täytyi tuntua kovin painostavalta, kun kartanossa

toimeliaan, elämänhaluisen emännän sijasta nyt yhtäkkiä oli toimeton,

sairasteleva vaimo, ja viisaammat, jotka eivät jokaista arvostelleet

oman itsensä mukaan, väittivät sellaistakin, että he olisivat voineet

ennakolta sanoa miten hän ottaisi vastaan onnettomuutensa. Murhe ja

sydämen suru sitoo monen hienolla langalla kiinni paikkakuntaan, ja

joku tekee silloin usein kaksin verroin enemmän työtä kuin muulloin

päästäksensä murheen herraksi; tai tulee se hänen herrakseen, ja

silloin istuu hän ristissä käsin sen vallassa ja tulee sanattomaksi

jatkuvan tuskan näkemisestä; jonkun toisen se ajaa pois talosta,

niin että hän juoksentelee kuin sumussa, yritellen vain kotoa

poispäin, tai kuljeskelee kaikissa ravintoloissa ja etsii unohdusta

juomisesta. Että Sternsteinin hovin Toni tulisi hylkäämään kotinsa,

senkin olivat juuri nuo viisaammat ennakolta näkevinään, mutta ne,

jotka aina tekivät toisin kuin joku muu on tehnyt tai tekee, jotka

hänen käyntinsä ja "pyörähtelynsä" sairaan huoneessa -- itselleen

vahingoksi ja emäntääkään hyödyttämättä -- olisivat lukeneet hänelle

pahaksi, he eivät nyt pitäneet sitä lainkaan kauniisti tehtynä,

että hän juoksi pois kotoa ja jätti vaimoparan yksin; se ei heidän

silmissään ollut puolustettavaa, mutta kuitenkin käsitettävää.

Vain yhden seikan vuoksi pudistelivat pian sekä ajattelevat että

närkästyneet päätään, sen nimittäin, että nuori isäntä niin usein

pistäysi vanhan Zinshoferin emännän luo. Oli vain harvoja iltoja,

jolloin ei nähty hänen menevän vanhuksen majaan tai tulevan sieltä.

Puoskaroiko vanhus ehkä Sternsteinin emännälle rakasta terveyttä

takaisin? Mahdollista kyllä. Jo aikoja sitten oli hänestä kerrottu,

että hän ymmärsi yrttien ja juomien käytön parannuskeinoina.

Mutta ei asia sentään voinut niinkään olla. Sillä isäntä palasi

aina tyhjin käsin hänen luotaan ja myötätuntoisuutta ei suinkaan

liene ollut se, että hän sitten kun luuli olevansa kuulumattoman

matkan päässä hiipi pyhänkuvaintekijän pihaan, jäi pitkäksi aikaa

seisomaan majan eteen ja painoi nenänsä melkein lyttyyn akkunaruutua

vastaan? Sternsteinin hovissa kulki sellainen puhe, että varsin hyvin

tiedettiin, mitä tietä isäntä oli kotiin tullut, sillä jos hän oli

ollut tuon vanhan noidan luona, silloin ei hän lausunut ainoatakaan

hyvää sanaa emännälle.

Kahdesti syntyi sitten meluisa kohtauskin. Isäntä soimasi loukkaavin

sanoin emäntää hänen sairaloisesta tilastaan, jonka hän kai oli ennen

tiennyt, mutta salannut sen Tonilta, ja kun emäntä kyynelsilmin

viittasi kehtoon, käänsi hän sille lasta herjaten selkänsä.

Molemmilla kerroilla oli hän päivän kuluessa ollut alhaalla kylässä,

Helenakin oli poissa, ja vanha Zinshoferin emäntä oli tuonut

tyttärenlapsensa, pienen, kiharatukkaisen Nepomukin omaan majaansa.

Helenasta oli tosin monena kuutamoisena yönä, jolloin hän kauan

makasi valveillaan, tuntunut siltä kuin olisi jokin varjostanut

akkunaa, mutta hän ei ollut ottanut siitä sen parempaa selkoa;

vasta sitten kun kylässä alettiin puhua Sternsteinin nuoren

isännän yöllisistä käynneistä ja pikku Muckerl loruili kauniista,

ystävällisestä miehestä, joka oli luvannut antaa hänelle monta

kaunista kapinetta, silloin sovellutti hän ihmisten puheet ja lapsen

lörpöttelyn yhteen.

Vielä samana iltana, jolloin hän oli päässyt selvyyteen tästä, istui

hän keskelle tupaa ja kurotti kaulaansa akkunaan päin, ja kun hän

näki Tonin astelevan pitkin tietä, nousi hän vähäistä myöhemmin ylös

ja juoksi äitinsä majaan.

Hän tempasi oven äkisti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni

perässään; sitten astui hän aivan Sternsteinin isännän lähelle,

puiden nyrkkiä tämän kasvojen edessä. "Sinä olet kurja mies! Eikö

sinulle ole kylliksi siinä, että yhden kerran olet ollut syypää minun

onnettomuuteeni? Tahdotko minut nyt vielä vaimonakin saattaa huonoon

huutoon?"

Zinshoferin emäntä tunkeutui kummankin väliin. "Älä vaan nosta mitään

riitaa minun majassani", virkkoi hän, tarttuen Helenan uhkaavan

oikean käden ranteeseen.

"Älä sinä sekaannu asiaan", huusi nuori vaimo, temmaisten itsensä

kiivaasti irti. "Älä sekaannu asiaan, ei tällä, -- sen sanon sinulle

hyvällä, -- eikä muulla tavoin, johon sulla kai olisi halua! Mitä

minulla on tekemistä tuon kanssa tuossa, se on yksinomaan meidän

kahden asia!"

"Tosin kyllä --", härnäili vanhus; isännän äkäinen liikahdus ja

vihainen katse sai hänet vaikenemaan.

Toni työnsi hänet syrjään. "Jättäkää hänet rauhaan", hän virkkoi,

"jättäkää hänet rauhaan, Zinshoferin emäntä. Onhan hän oikeassa

moittiessaan minua menneistä asioista, olen huonosti menetellyt häntä

kohtaan ja minulle on käynyt kyllin pahasti."

"Muutoin se ei sinua paljon raskauttaisi", ivaili Helena.

"Mutta Jumala on todistajani siihen", Toni jatkoi, -- "etkä sinäkään

voi saada minua valheesta kiinni --, että tarkotukseni alunalkaen oli

kunniallinen --"

"Ja minä olin kylliksi nuori ja tuhma", keskeytti Helena hänen

puheensa, "antamaan vaikka mitä yksinomaan tuosta tarkotuksesta.

Mutta sinä erehdyt, jos luulet minun senvuoksi soimaavan sinua.

Tuollainen petos kahden ihmisen välillä, jolloin petettykin aina on

siihen avullisena, kun antaa pettää itseään, se tekee vain ihmisen

viisaammaksi toisella kertaa ja niin se on ollutta ja mennyttä. Mutta

kun nyt hiiviskelet tielläni, pidät minua vaimona yhtä huonona kuin

tyttönä olin ajattelematon, nyt, jolloin petos koskisi kolinattakin,

kolmatta sinun mieliksesi, ja jolloin vain yhdestä kunniattomasta

tarkotuksesta voisi olla puhe etkä sinä menettäisi pelissä mitään

ja minä enemmän kuin kaikki, nyt se on loukkaava kuvittelu ja

häpeällinen otaksuminen!"

Toni pudisti päätään. "Ei se ole kuvittelua eikä otaksumista.

Mitä ihmiset vakoilemisellaan ovat saaneet urkituksi minun

hiiviskelemisestäni sinun tielläsi, se on vain minulle vahingoksi;

vain minulle se tulee häpeäksi ja vain minut se tekee pilkanalaiseksi,

kun juoksentelen perässäsi enkä löydä mitään lepoa."

"Ei se niin ole! Tähän asti olen aina tarkannut, kiipeisitkö sinä

aidan yli vai koirako sitä raappi, ja niin kauan kuin täytyi

ajatella, etten mitään sitä huomannut, ei sitä voitu minulle

pahaksikaan lukea, mutta nyt on minulla tilaisuus kieltää sinua

kuljeksimasta tielläni ja kävelemästä näkyvissäni ja sinun on myös

pidettävä mielessäsi sanani!"

"En pidä", virkkoi Toni hiljaa, mutta päättävästi.

"Mitä?" huusi nuori vaimo vihasta hehkuen. "Oikein väkipakollako

tekisit minut epäiltäväksi? Et siis tahdo noudattaa kieltoani?"

"En voi."

"Silloin syljen sinua vasten naamaa julkisella tiellä, kuten

jo kerran ennen, ja huudan kaikille ihmisille, että sinä,

velvollisuutesi unohtanut hylkiö, tahdot asetella ansoja minun

kunnialleni, huolimatta siitä että olen sinua kohtaan tästä syystä

kaikkea häväistystä ja solvausta käyttänyt!"

"Tee se."

"Hyi!"

"Olet oikeassa. Tunnustanhan itsekin ettei minulla ole mitään

kunniantuntoa rinnassani, muutoin en seisoisi siellä, mihin en saa

tulla, enkä kerjäisi yhtä jalanaskelta. Ainoa miehekkäisyys, mikä

minussa vielä on ja jota kunnioitan, koska sen halveksiminen on

maksanut minulle niin kalliin oppirahan, sanansapitäminen, kieltää

minua nyt lupaamasta sinulle sitä, että tekisin tahtosi mukaan.

Viikon verran voisin ehkä pysytellä loitolla, seuraavalla jo taas

olen pakotettu hiiviskelemään ja vakoilemaan sinun läheisyydessäsi.

Herra Jeesus! en tiedä mitä minun on tekeminen!"

Vanha Zinshoferin emäntä painoi esiliinan kasvoilleen ja pujahti

takaoven kautta tuvasta ulos.

Helenan silmät olivat olleet maahan luotuina. Nyt katsahti hän ylös.

"Mitä sinä sitten tarkotat valittavalla puheellasi?"

"Mitäkö tarkotan?" Toni naurahti katkerasti. "Kysy piestyltä koiralta

minkävuoksi se ulvoo. Koska se tuntee kipua. Oi Jumalani, jospa vain

silloin olisi paremmin tullut sovituksi asiasta toistemme kanssa.

Minä olisin nyt täysi-ikäinen ja vapaa; -- jospa sinä vain olisit

odottanut minua!"

"Kenties panet vielä syyn minun niskoilleni!? Sinä narri, pitikö

minun vuosikausiksi panna itseni alttiiksi suur- ja pientilallisten

kaikille hyökkäyksille ja odotella, varma häpeä silmien edessä,

tietymätöntä? Etkö sinä ole juossut minun luotani kuten itse teossa

tavattu varas naurismaalta, ja jättänyt minut taaksesi samoin kuin se

jättää säkkinsä!"

"Ei sinun tarvitse minua niistä asioista muistuttaa! Jos silloin

olisin tehnyt niinkuin olisi ollut oikein, niin olisi minulta nyt,

kolme vuotta vietettyäni tuolla kaukana ja toista vuotta täällä

kotona, säästynyt se huomio, että olin menettänyt ainoan, mikä

minulle kelpaa."

"Anna siis menetetyn olla menetettyä, kärsi mitä sinun on

kärsittävä äläkä koeta onnettomuutta, mikä sinua emäntäsi kautta

on kohdannut, hyvittää toisten ihmisten vahingolla. Älä ainakaan

luule minun rupeavan narrailtavaksesi silloin kun sinut äkkiä valtaa

vaimojen pettämisenhalu. Ja nyt on kylliksi puhuttu tuollaisista

hupsutuksista!"

"Leena, vielä yksi sana! Ei usein eikä huomiota herättäen, mutta vain

silloin tällöin sallit kai minun tulla majallesi, tahdonhan nähdä

lastakin, --"

"Lastako? Se ei toki koske sinuun vähääkään ja minuunkin vain sen

verran, että se pysyy hengissä ja saa hoidon, se on erään toisen

suvaitsevaisuuden alainen, naimattoman tytön lapsi, jolla ei ole

mitään isää."

"Kuka tietää mitä aika tuo mukanaan! Voisihan se vielä sellaisen

saadakin. --"

"Sinulle on kai veri noussut päähän?"

"Ei, Leena, ei, en puhu harkitsematta. Kuinka kauan voi minun

emäntäni kestää sairauttaan? Kenties ottaa Herramme pian hänet

luokseen, sehän olisikin hänelle parasta, sillä terveeksi ja

hyödylliseksi ei hän kumminkaan koskaan tule."

"Jo sinun puheistasi päättäen olisi tuon raukan kai parempi olla

taivaaseen korotettuna. Mutta elääkö hän vai kuoleeko, sillä ei ole

tämän asian kanssa mitään yhteyttä. Minulla puolestani ei ole mitään

syytä toivoa mieheni kuolemaa, hän ei ole kivuloinen ja on vasta

sinun ikäisesi."

"Ei hänkään elä ijankaikkisesti!"

"Toni! -- Herramme antakoon tuon synnin sinulle anteeksi ja minulle,

että kuuntelen sellaista!"

Toni pidätti häntä kädestä. "Hänen täytyy se tehdä, Leena, hän ei

voi muuta; muutoin sallisi hän minun tulla ajatusteni herraksi,

muutoin antaisi hän minun masentua sinun uhmastasi, muutoin ei hän

sallisi sitä, että tavottelen sinua, kuten olisimme me kaksi ainoat

ihmiset maailmassa ja toisillemme määrätyt! ja jos se olisi synti,

Leena, niin sinua se ei painaisi! Minä otan kaiken päälleni, -- sinun

edestäsi otan jokaisen synnin päälleni, -- sinua edestäsi, vaikka

kaikkein kauheimmatkin! -- sinun edestäsi -- Leena --"

Helena työnsi hänet voimakkaasti pois luotaan ja riensi ulos.

Kun vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä sisään peräovesta, nojautui

isäntä etumaisen pieleen, molemmat kädet painettuina otsalle.

* * * * *

Kuu paistoi puunleikkelijän makuuhuoneeseen. Helena lepäsi ja uneksi.

Ne olivat sekavia unia.

-- -- --

Hän seisoi äitinsä majassa sen kirkkaan peilinsirpaleen edessä, joka

oli siellä akkunan komerossa, hän tunsi iloisen odotuksen hiljaista

mielihyvää. Tuo pieni huone oli ahdinkoon asti täynnä ihmisiä, joiden

joukossa muutamat, joita hän oli joka päivä tavannut, nyt tuntuivat

hänestä vierailta ja toiset taas, joita hän ei milloinkaan muistanut

nähneensä, vanhoilta tutuilta. Akkunasta kurkistelivat Muckerl ja

vanha oljenpunojatar sisään ja löivät ihmetellen käsiään yhteen

ja hänen takanaan seisoi Toni ja nyppi häntä hiuspalmikoista ja

kutitti häntä kainaloista ja kysyi: Oletko pian valmis? Ja hän huusi

harmistuneena, mutta kuitenkin nauraen: Kohta, kohta!

Sitten juoksi hän ihmisten välitse, -- he muodostivat kapean

käytävän, -- suoraa päätä Sternsteinin kartanon eteiseen ja portaita

ylös. Noissa kauneissa huoneissa olivat kaikki kaapit avoinna, ei

ainoastaan liina- ja puvustokaapit, vaan hopeakalukaappikin, josta

välkkyi ja loisti, ynnä raha-arkku, josta paperi- ja metallirahoja

melkein putoili alas. Alhaalta kuului lehmien ammuntaa, siipikarjan

kahinaa, koneiden jyskytystä, sitten rakettien räiskähdyksiä,

soittoa, hääiloa, ja äkkiä oli hän itse tanssivien ja laulavien

joukossa ja tanssi mukana ja lauloi.

-- -- --

Siihen hän heräsi.

Kaikki oli levollista. Ei sentään, lähimmästä nurkasta kuului ääntä;

mies siellä vuoteella makasi kai suullaan, sillä hän sai aikaan niin

omituiselta kuuluvan kuorsauksen, ja tämän musiikin mukaan oli Helena

unissaan koettanut laulaa.

Syvään huokaisten kohottautui Helena puoliksi ylös. Silloin käännähti

nukkuja ja ääni taukosi. Hän kuunteli ja vasta hetkisen kuluttua

alkoi hän levollisesti, säännöllisesti hengittää.

Kirkas kuutamo valaisi tupaa, syvänmustina lankesivat

akkunapuitteiden varjot lattialle, kuten aavemaiset hautaristit.

Kaksi, juuri kaksi niitä oli.

Helena kävi kiinni vuoteenlaitaan ja kumartui sen yli, jolloin hän

saattoi nähdä Sternsteinin hovin viimeiset akkunat; heikko valo

tuikki sieltä, se tuli emännän sairashuoneesta.

"Kuinkas kauan tauti tulee kestämään."

Vaikka hän jälleen pääsisikin jalkeille, niin sen pahempi hänelle,

jos on totta, mitä ihmiset sanovat, että piika väittää tohtorin niin

sanoneen.

Isännällä on kuuma veri.

Jos joku ryhtyisi tekemään häntä mielettömäksi ja houkuttelemaan

kotiinsa, niin vaatisi hän siellä uhalla oikeutensa ja -- Tee se,

kuiskasi ääni Helenan sisimmässä.

Siitä ei voisi mitään päätellä eikä todistella, -- Tee se, kuiskasi

ääni jälleen, mutta tällä kertaa tuntui siltä kuin olisi se puhunut

vallan läheltä, hänen ulkopuoleltaan.

Herra Jumala, mitä ajatuksia nuo ovat?! Mikä minua vaivaa? --

Hupsutuksia! -- Yhtä synnillistä kuin tuhmaakin! -- Jäisihän

kuitenkin toinen -- Ei hänkään elä ijankaikkisesti. -- "Ei elä

ijankaikkisesti", mutisi Helena, ikäänkuin toistaen sanoja, joita

hänelle lausuttiin.

Sitten muisti hän äkkiä puhuvansa aivan itsekseen, hän katsahti

arasti ympärilleen, sitten asettui hän nopeasti makuulle, veti

peitteen päälleen ja sulki silmänsä. Mutta painaessaan päätään

tyynyyn ajatteli hän uhkamielisenä: "Mielettömyyttä! Ikuisesti ei

kukaan elä, mutta liian kauvan moni. Mitä sitten tapahtuisi?"

Se nähdään! kuiskasi ääni hänen sisässään.

Kylmä hiki valui hänen kaikista huokosistaan; sitten vapisi hän taas

kuten kuumeen kourissa.

Se nähdään! kaikui aivan hänen korvaansa, ikäänkuin ulkoapäin.

Tällä hetkellä veti mies tuolla ylempänä pitkän henkäyksen ammollaan

olevan suunsa kautta; se kuului korahdukselta.

Vaivoin sai Helena tukahutetuksi äänekkään huudahduksen. Nyt alkoi

hänen valtimonsa tykyttää, hän erotti jokaisen yksityisen lyönnin

tunteen mukaan, hän huomasi senkin, laskematta, että tarkoin määrätyn

väliajan kuluttua tuo säännöllinen jyskytys tuli keskeytetyksi

ikäänkuin raivokkaiden kaksoislyöntien kautta ja silloin kuiskattiin,

sihistiin ja kohistiin hänelle: Tee se -- tee se -- tee se -- se

nähdään -- se nähdään! Ja tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen,

hän tiesi tarkoin milloin, ja vaikka hän käsillään tukki korvansa

ja hautasi päänsä tyynyihin ja peitteen alle, se kuului yhä

huumaavammin, pakottavammin, pyytävämmin: Tee se -- tee se -- tee se

-- se nähdään -- se nähdään!

Silloin heittäytyi hän vuoteelta maahan ja laahusti polvillaan

makuutilansa takaiseen nurkkaan, hän löi päänsä kovaa kylmää

muuria vasten ja painoi otsaansa siihen, hänen kätensä menivät

suonenvedontapaisesti ristiin, hän lyyhistyi kokoon pelosta

itseään kohtaan tai sitä kohtaan, mikä hänen ulkopuolellaan kuten

ruumiillistuneena uhkasi tarttua häneen ja voittaa hänet. Hän alkoi

rukoilla, ensin hiljaa, sitten puolikovalla äänellä; sisällystä

ajattelematta höpisi hän kiihkeästi sanoja, karkottaakseen mietteensä

ja tukahuttaakseen nuo salaperäiset huudot. Toisinaan koveni ääni

ikäänkuin hän olisi tahtonut pelotella pois jotakin, joka tavotteli

häntä; sitten tuli hänen mutinansa vähitellen yhä yksitoikkoisemmaksi

ja aamun koittaessa vaipui hän voimattomana pitkälleen nurkkaan ja

nukahti.

Siitä löysi hänet pyhänkuvaintekijä. Miehensä kosketuksesta kavahti

hän ylös.

"Jeesuksen nimessä", sanoi mies, "mikä sinua vaivaa?"

"Huonosti minun laitani on ollut", vastasi Helena, "en elämässäni ole

niin huonoa yötä viettänyt."

"No sepä vasta kummallista", tuumi mies päätään pudistellen.