XVI.

Se mikä Schwenkdorfin ravintolassa oli tapahtunut tuli siellä

samoinkuin Zwischenbühelissäkin jo samana sunnuntai-iltana

ihmisten tiedoksi, ja toinen kertoi toiselle "totena uutisena",

että Sternsteinin Toni kahdeksan viikon kuluttua pitäisi häitä

Olutjuusto-Martelin Salin kanssa. Vaikkakin yleisesti ihmeteltiin,

että kaikki oli käynyt niin nopeasti ja että tuo "itara" vanhus

niin äkkiä oli päättänyt "asettua lepoon", ei siinä kuitenkaan

ollut mitään sen merkillisempää, jos isäntä tahtoi pitää oman

päänsä ja poika totteli häntä; oli vain pari ylen kekseliästä

olentoa, jotka asian johdosta pudistelivat päätään ja puhelivat

jotain "niskuroimisesta", mutta ei kuitenkaan äänekkäästi, sillä he

kuuluivat viisaaseen veljeskuntaan, joka pitää totuuden säkissä,

hyvin tietäen ettei se olisi omistajalle mikään onnenraha; jos sitä

rikkaalle tarjottaisiin, olisi se hänelle epämieluinen korukapine,

ja kerjäläiselle se olisi kulunut lantti, jota hän ei huolisi edes

lahjaksi.

Maanantaina ei Sternsteinin hovin isäntä vielä kyennyt miettimään

tilaansa; _sen_ tuskan säästi häneltä eräs kipu, nimittäin

päänkivistys. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihmisestä tuntuu

siltä kuin olisi aivokoppa puhtaaksi tyhjennetty ja siellä sisällä

istuisi ahkera työmestari ja poraisi ja sahaisi ja naulaisi,

ensin kovalla vasaralla, sitten kevyemmällä puupalikalla. Kun hän

lakkaa päivätyöstään, on yhden päivän kestänyt kurjuus mennyt kuin

huomaamatta.

Tiistaina ryhtyi isäntä tavallisiin toimiinsa, mutta moniaan kerran

pääsi häneltä huokaus: "Niin, niin rakas kartanoni, nyt joudut

pian toisiin käsiin!" Keskiviikkona suretti häntä ajatus: nuo

samaiset kädet eivät liene ahkerimmat eikä taitavimmat. Torstaina

surkutteli hän "kartano-parkaa", joka tulisi häntä, vanhaa herraansa,

varmastikin kovasti kaipaamaan, mutta hän ei valitettavasti voinut

sitä auttaa -- eihän väliin sekaantuminen ollut hänen asiansa!

Perjantaina oli hän päässyt siihen vakaumukseen, että ilman häntä

kaikki kävisi nurinkurin, ja lauvantaina rauhotti hänet täydelleen

loppupäätelmä: sitä ylen viekasta menettelyä, jolla nuori isäntä ja

miniä olivat tänne tunkeutuneet, ei voisi siunaus seurata, molemmilla

tulisi olemaan enemmän kärsimyksiä kuin luulivatkaan, kunnes lopulta

hovi luikuisi pois heidän käsistään ja he jäisivät puille paljaille.

Tämä lohdullinen otaksuma, joka paljon vaikuttavampina, ei hyvää

ennustavina kuvina leijaili hänen henkisen silmänsä edessä, sai hänet

alistumaan kohtaloonsa, niin että hän sunnuntaina Schwenkdorfissa

tervehti Olutjuusto-Martelin Salia kirkon edustalla niin

ystävällisesti ja isällisesti kuin vaan saattoi. Ja sitä ei häneltä

oikeastaan olisi voinut odottaa.

Tästäpuoleen kiinnitti vain kaksi asiaa hänen huomiotaan: häiden

valmistelu ja talonluovutuksen toimeenpano. Sillä sellaiset häät hän

tahtoi varustaa, että lähiseudun ihmisten suut ja silmät levenisivät

ja loitompana olevat kurottaisivat kaulaansa niitä nähdäkseen,

ja sellaisen talonluovutuksen hän tahtoi toimittaa, jollaista

ei vielä kukaan maassa ollut tehnyt. Sen "kekseliään notarion",

jonka oli sommiteltava avioliittosopimus, täytyi myöskin kirjottaa

luovutuskirja, jonka kautta Sternsteinin isäntä suostui luovuttamaan

kartanonsa kaikkine tiloineen ja maineen ja vielä lisäksi hyvän

joukon puhdasta rahaa pojalleen omaksi; mutta jäännöksen säästöistään

ja rautaisen raha-arkun, muutamat tarkoin luetellut talouskapineet

sekä jotkut samoin tarkasti määritellyt elukat talon karjasta pidätti

vanhus itselleen, samoinkuin Zwischenbühelistä päin näkymättömän

auringon puoleisen osan puutarhaa ja sen viereen jonkun verran

maata. Tälle maalle hän tahtoi rakennuttaa itselleen asunnon, ja

kun se ulkohuoneineen olisi valmis, siirtyisi hän kaikkine omineen

sinne, mutta siihen saakka, niin oli päätetty, sai rauta-arkku olla

paikallaan, hänen karjansa yhteisessä tallissa ja hän pienessä

kamarissaan kaikessa rauhassa, sillä hän oli siksi varovainen ettei

pannut itseään sille vaaralle alttiiksi, että jonkun tilapäisen

riidan jälkeen olisi tullut muitta mutkitta karkotetuksi tiehensä

talosta ja että hänen, ennenkuin hänellä itsellään vielä oli

asumusta, "köyhän, tulipalon kautta talonsa menettäneen ihmisen"

tavoin olisi täytynyt neuvottomana seisoa vanhojen kapineiden ja

möräjävän karjan keskellä.

Varhain aamulla sinä päivänä, jona Toni meni Schwenkdorfiin

vihittäväksi, oli puunleikkelijän nuori vaimo lähtenyt kotoaan

voidakseen olla kirkossa silloin kun hääseurue sinne saapuu. Tuo

hermoja kiihdyttävä, kaiken pelon ja arkailun voittava uteliaisuus,

joka ohjaa miehen vastustelevat katseet julmaan, inhottavaan,

kiduttavaan eikä salli vaimon kääntää silmiään pois siitä, mikä

saa ihmiset tungeksimaan telotuspaikoille, ruumishuoneisiin ja

onnettomuuspaikkoihin, tuo halu, jota on paha katsella, oli vallannut

Helenan, oli saanut hänet lähtemään tuolle pitkälle matkalle ja ajoi

hänet nyt kirkkoon pilarin luo, johon hän pamppailevin sydämin ja

hengitystään pidättäen nojautui, kunnes kaikki -- oli ohi. Sitten hän

hiipi väentungoksen läpi ulos ja juoksi kapeata, vain paikoittain

tallattua polkua pitkin yli peltojen, mäkien ja törmien ja kulki

pitkää kiertotietä pensaikon läpi, joka oli kyläntakaisella mäellä

hänen majansa yläpuolella, kotiinsa Zwischenbüheliin.

Sternsteinin hovissa kohisi, tärähteli ja väreili jo ilma hälinästä,

soitosta ja pyssynlaukauksista. Ikäänkuin siitä huumautuneena

ja hämmentyneenä toimitteli Helena hitaasti ja huolimattomasti

joitakuita kotiaskareita. Ja kun tuli ilta, jonka hiljaisuudessa

tuolta ylhäältä kuuluva melu ja hälinä yksinomaan täytti koko laajan

ympäristön, silloin pani hän lapsensa nukkumaan, sanoi hyvää yötä

miehelleen ja astui majansa portaille; siellä hän seisoi, oikea

sääri kierrettynä vasemman ympäri, kädet ristissä, pää nojautuneena

ovipieleen, ja tuijotteli Sternsteinin hoviin päin.

Siellä laulettiin ja soitettiin, siellä kajahteli riemu hiljaiseen

yöhön, vähäväliä pamahti raketti valaisten ilman. Tällaista remua

ja kohinaa jatkuu tunti tunnilta aamunkoittoon asti ja vasta päivän

kirkkaassa auringonvalossa se vähitellen rauhottuu; sitten se kai

huomenna, ehkä vielä ylihuomennakin, jälleen päivällisaikaan alkaa,

ja poislähtöä tekevät vieraat sen lopulta saavat taukoamaan. Huomenna

jälelle jääneet kaikin voimin ilakoivat, poismenneidenkin puolesta,

ja ylihuomenna ovat kaikki lopen väsyneitä noista hyvistä päivistä.

Kova riemuhuuto, joka seurasi erään ylöskohoavan raketin

räiskähdystä, sai nuoren vaimon säpsähtämään, hän pyyhkäsi kädellään

otsaansa, rauhottui jälleen, sulki oven ja meni vuoteelleen.

* * * * *

Olutjuusto-Martelin Sali näytti todellakin kuin puusta veistetyltä,

ainakin tänään, kunniapäivänään, Sternsteinin hovin nuoren

emännän arvossa, sillä joko hän sitte käveli, seisoi taikka

istui, tuntui hän niin puiselta, että Tonin täytyi sille nauraa,

mutta hän tunnusti myös itselleen, että Sali oli hyvää puuta.

Toni oli kuitenkin, mitä naisväkeen tulee, oppinut huomaamaan --

sotilassäätyhän kuuluu _siinäkin_ suhteessa olevan hyvä koulu

-- ja erottamaan sellaiset, jotka viekkaiden, ala-arvoista

tavaraa myyskentelevien rihkamakauppiaiden tavoin yhtä kernaasti

pettävät kuin kärsivät "petetyksi tulemisen", niistä, jotka eivät

halukkaasti ennakolta kieltäydy luvattomasta, huonosta kaupasta,

vaan joista taistelukuntoisimmat toisinaan antavat tungettelevalle

kaupustelijalle korvaukseksi rahankin, joka veljesten kesken

on viiden guldenin arvoinen, mutta joka oikeudessa on vain

kurssinmuutosten alainen ja joka siitä asti kun maailma luotiin ei

vielä koskaan ole väärällä leimalla esiintynyt, mutta jota siitä

huolimatta ei julkisissa kassoissa oteta vastaan maksunsuorituksena;

veronkantajain tosin pitäisi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin sitä

vastaan.

Oliko Sternsteinin Tonin kasvoille milloinkaan, salaa

seurustellessaan toisen tai toisen tuollaisen kaunottaren kanssa,

noussut tuo yksipuolinen häpeänpuna, joka ei ole tuloksena

fysiologisesta toiminnasta, vaan oudosta voimanosotuksesta, siitä

hän ei hiiskunut, niinkuin yleensä sellaisissa tapauksissa itse

lörpöttelevimmätkin miehet koettavat pysytellä mahdollisimman

vaiteliaina; varmaa vaan on, että hän tunsi tyydytystä, että hänellä

nyt tuollaisesta kunniallisestakin vain olisi odotettavissa "rakas",

ja hänen ylpeyttään imarteli saada olla sen yksinomistajana ja

herrana.

Siitä hän oli varma, että tämä hänen emäntänsä ei tulisi asettumaan

häntä vastaan, hänellä oli kahdeksassa viikossa ollut kyllin aikaa

oppia tätä tuntemaan, eikä siihen edes olisi tarvittu kahdeksaa

päivääkään. Ankaruus, joka näkyi Salin hiukan teräväpiirteisistä

kasvoista, osotti itsetietoisuutta ja vakavaa käsitystä omasta

sekä vieraan velvollisuudesta, mutta se koski vain renkejä, jotta

nämä eivät laiminlöisi mitään, se koski vain piikoja, jotta he

eivät tulisi laiskoiksi, _ei_ miestä; miehelle puhuivat tummat,

sinertävällä loisteella välkkyvät silmät, ja ainoastaan ne; tuo nuori

vaimo oli niitä olentoja, jotka luodessaan katseen mieheensä hänen

edestään menisivät tuleen, jos niin vaadittaisiin, mutta jotka koko

elämänaikanaan eivät suo tälle hellää sanaa ja pitävät toisen niin

itsestään ymmärrettävänä kuin toisenkin.

Puoliyö oli jo ohitse kun häävieraat, joiden paikallistunto ja

laskukyky kai oli jossain määrin sekava, yht'äkkiä huomasivat

sulhasen ja morsiamen poissaolon, huomio, joka aiheutti suuren

melun ja epäilyttävän mutta ei suinkaan uuden pilapuheen tulvan.

Kaikki kuppuroivat ylös ja tahtoivat juoda molempain appiukkojen

maljan, mutta lasit kilahtivat vain ystävällisesti hymyilevän

Olutjuusto-Martelin lasia vastaan; sulhasen isä ei ollut saapuvilla.

Vanha Sternsteinin isäntä oli heti nuoren parin poistuttua lähtenyt

kotiinsa, jossa hän tapasi heidät ylhäällä suuressa tuvassa; nuori

isäntä oli kiertänyt käsivartensa nuoren emännän vyötäisille ja

molemmat katsahtivat kummastuneina ylös kuullessaan jonkun saapuvan

paikalle.

"Sinäkö se olet, isä?" kysyi Toni. "Tuletpa sopimattomaan aikaan."

"Menen heti takaisin", murahti vanhus, "tahdoin vaan katsoa,

en kuitenkaan teitä." Hän astui rautaisen raha-arkkunsa eteen

ravistellen sen lukkoa ja nyökäytti tyytyväisesti päätään. Sitten

pisti hän kätensä liivintaskuun, veti avaimen esiin ja avasi erään

laatikon; paperit ratisivat hänen sormissaan, muuan rahapussi kilahti

toista vastaan, hän vihelteli hiljaa itsekseen ja sulki arkun kannen.

"Yhden hyvän neuvon minä teille antaisin", virkkoi hän nuoriin

kääntyen, "vaikken tahdokaan sekaantua teidän talouteenne, -- se on

teidän oma asianne, -- sitä varon tekemästä enkä siinä suhteessa

puhu pahaa sanaa, mutta en hyvää sen enemmän, sen sanon heti; vain

yhtä asiaa tarkotan, sitä ettei teidän pidä paneutua varsin pahoihin

väleihin minun kanssani. Tuolla on vielä jonkun verran!" Hän löi

kämmenellään raha-arkkuun. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, isä", virkkoi Toni.

"Hyvää yötä", kuiskasi Sali.

Vanhan isännän raskaat askeleet kajahtelivat portailta ja, häipyivät

vähitellen kuulumattomiin.

* * * * *

Vanhan Sternsteinin isännän sekaantumattomuus nuorten talouspuuhiin

huomattiin pian omituisen laatuiseksi. Nuori isäntä oli nimittäin

siinä hyvässä uskossa, että tuollaisen suuren kartanon herrana

oleminen oli perin helppoa, sillä kaikkina vuosina oli näyttänyt

siltä kuin luistaisi siellä kaikki itsestään; hän sai toisten tavoin

työ-osansa tehdäkseen ja jos hän muutoin tahtoi koskea johonkin tai

jos hänen mieleensä johtui joku kysymys, niin ei vanhus kieltänyt

häneltä neuvoaan eikä selitystään, mutta Toni ei ollut erikoisen

utelias eikä vanhus haastelias silloin kun asiaa ei suorastaan

kysytty häneltä ja kun se ei häneen koskenut. Viimemainittu tahtoi

näet vielä hyvän aikaa "johtaa ja hallita" ja vasta sitten, noin

vuoden kuluttua poikansa häistä, ottaa tehtäväkseen nuorukaisen

perehdyttämisen kaikkeen, pienimmästä suurimpaan. Hän ei aikonut

säästellä aikaa eikä vaivaa, kunnes tämä olisi täysin harjaantunut

kaikkeen. Tämän oli poika nyt "viekkaudella narraamalla isältään

tämän omaisuuden" perinpohjin turmellut. Hyvin pian sattui nuorelle

isännälle seikkoja, joihin hän ei tiennyt neuvoa; palvelusväeltä

kysyminen ei mitenkään käynyt laatuun, Schwenkdorfin appiukko oli

hieman liian loitolla ja jos hän huomaisi, kuinka suuri merkitys

hänen mielipiteelleen annettaisiin vieraan talon hoidossa, niin

voisi hän ajan mittaan siitä hyvin vastenmielisellä tavalla

ylvästellä. Tonille ei siis lopultakaan, kun joku asia tuntui kovin

epäilyttävältä, jäänyt muuta neuvoksi kuin koettaa tiedustaa sitä

vanhalta Sternsteinin isännältä. Hän hiipi aina silloin tämän luo ja

puhui asian hiljaisella äänellä, tuskin suutaan avaten, mutta sitä

enemmän korviaan teroittaen. "Sanoppas miten oli ennen tapana, uusi

ei ehkä kelpaa?" tahi: "Siinä suhteessa menettelen kai toisin kuin

sinä, mitä sinä siitä arvelet?"

Vanhus suoristi silloin joka kerta itsensä imien ilmaa niin että

hänen leveä rintakehänsä pullistui ja virkkoi sitten hitaasti: "Mitä

huolit vanhoista tavoista ja siitä miten muut menettelevät? Tee kuten

tahdot, sehän on oikein, olethan herrana talossa! Kaksi määrääjää

ei sovi yhteen kartanoon, kuten kerran olet sanonut. Jos työ tuntuu

sinusta liian vaikealta, niin miksi et ota tilanhoitajaa, kuten ennen

olet lupaillut? Tiedusta heti kunnollista miestä siihen. Tuollainen

hoitaja hoitaa tosin ensiksi oman säkkinsä, mutta jos hän jotain

ymmärtää, niin toimii hän kuitenkin talon hyväksi enemmän kuin mitä

hän sinulta voi varastaa, mutta jos hän ei mitään ymmärrä, silloin

olet osunut harhaan, hänellä on silloin taskut täynnä ja sinulla on

ja pysyy reijät omissa taskuissasi."

Nuori isäntä saattoi niin usein kuin tahtoi purra hapanta omenaa,

hänelle ei tullut siitä muuta kuin arat hampaat. Hän alkoi

todenteolla murehtia, vahinkojen vuoksi, -- ettei hänen tarvinnut

tehdä sitä ympäristön pilkasta, sen hän tiesi --; hädässään uskoutui

hän emännälle. Tämän silmät tosin suurenivat ja hän pudisti

arvelevaisena päätään, mutta päätti sitten pian ottaa sen asian

toimekseen, että saisi vanhuksen toisiin ajatuksiin; sen jälkeen

kun tämä oli päässyt selville, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt

siitä kepposesta, mikä vanhukselle vedonlyönnissä oli tehty, oli

miniä tullut ukolle paljon siedettävämmäksi. Sali juoksi paikalla

hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan, hän valitti miehensä

pulaa ja nyt hänen täytyi avoimesti tunnustaa sekin, että tämä oli

menetellyt kauhean kevytmielisesti tunkeutuessaan sinne, jossa hän jo

ennakolta tiesi olevansa aikaansaamaton; mutta isän tuli ajatella,

että tämä koskisi häneenkin, Saliin, joka ei ollut vähintäkään syypää

kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, ja kuinka sääli olisi tätä

kaunista kartanoa ja kuinka Toni, vaikka olikin perin ajattelematon,

kuitenkin oli hänen ainokaisensa, -- ja näin kerjäsi ja imarteli hän

vanhukselta tarpeelliset neuvot ja tiedonannot.

Se mikä irrotti vanhan Sternsteinin isännän kielen, ei kuitenkaan

ollut heräävä oikeudentunto, joka asettuu vastustamaan viattomain

kärsimistä syyllisten kanssa. Joka sellaista oli ajatellut, se tunsi

vanhuksen huonosti; hänen johdonmukaisuuden puutteensa ei virrannut

niin kirkkaasta lähteestä, vaan -- ikävällä se sanottakoon --

inhimillisen heikkouden suuresta, ylen täysinäisestä purosta. Tosin

oli aivan vastakkaista hänen alkuperäiselle aikomukselleen seistä

sievästi syrjässä ja levollisesti katsella nuoren väen toimia, että

hän nyt neuvoillaan avusti toista ja siten tasotteli toisen virheet.

Mutta nyt kuten ennenkin pysyi hän epäystävällisenä Tonille, jonka

kiittelyt ja lähentelemiset hän jyrkästi torjui; tämä ei tosin olisi

painostanut nuoren isännän mieltä, mutta kun hän aikoi saada asian

järjestetyksi oikein mukavasti ja sai emännän taipumaan suoranaisiin

kyselyihin isältä, silloin virkkoi tämä: "Oh, sinä erehdyt kai,

sen ja sen tietää Toni varmasti, hän ei ole minulle hiiskunut

siitä sanaakaan." Niin täytyi sitten isännän jokaisen asian vuoksi

ennakolta valitella hätäänsä ja tunnustaa, ettei hän mitään tiennyt,

ja kun sitten emäntä alkoi surkutella miehensä "isännyydenottoa" ja

pyytää apua, niin tämä nöyrtyminen ja kerjääminen juuri kutkutti

Sternsteinin isännän turhamaisuutta.

Tosin eivät Sternsteinin nuoret olleet mitään jokapäiväisiä

punakettuja, vaan jalompaa rotua, hieman sinerviä, ja he saivat

kestää moniaan sieluntaistelun ennenkuin sellaiseen alistuivat ja

tottuivat kiertoteitä hiipimiseen; mutta kun he huomasivat, ettei tuo

vanha korppi ollut muulla tavoin taivutettavissa, suu aukaistavissa

ja juusto siitä pois pudotettavissa, niin suostuivat he ja tekivät

hänen tahtonsa mukaan ajaakseen perille omansa.

Sellaisissa olosuhteissa ei vanhus, varma kun oli kaikesta hänelle

tulevasta kunnioituksesta, ensinkään pitänyt kiirettä oman asuntonsa

valmistamisen kanssa, mutta kun lähes vuoden kuluttua Sternsteinin

hovissa odotettiin pienokaista, silloin piti hän rakennuksen

kuntoonpanemisen hyvin tärkeänä, vietti tuntikausia työpaikalla ja

torui ja kiirehti työmiehiä, sillä niin pian kuin lapsi tuonne ylös

ilmestyisi, tahtoi hän siirtyä sieltä alas; lapsenparku ei enää

vanhalla ijällä huvittanut, kuten hän sanoi.