Joku päivä tämän jälkeen astui äkkiä pieni, vinosäärinen
"uskonnollisten kalujen kauppaseuran" asiamies pyhänkuvaintekijän
majaan. Hän oli näinä vuosina vain perin harvoin näyttäytynyt ja
hänet oli aina silloin otettu vastaan jonkinlaisella varovaisuudella,
mutta samalla myös asiaankuuluvalla kunnioituksella; viimemainittuun
saattoi tosin tällä kertaa tehdä jonkinlaisen poikkeuksen se seikka,
että jo pitemmän ajan kuluessa tilaukset olivat huomattavasti
vähentyneet.
"No, kerrankin taas näyttäydytte!" huudahti puunleikkelijä ensi
tervehdyksen jälkeen. "Toivottavasti tuo tulonne muassaan jotain
hyvää? Jo kauvan aikaa olen saanut kokonaan lepäillä työstä, ette ole
tarvinnut kerrassaan mitään!"
"Oikeassa olette, herraseni, kun pidätte loma-aikaa", virkkoi tuo
pieni mies. "Tavaroilla on huono kysyntä. Totta vie, minkä sille
mahtaa? Seura teki hirvittävän erehdyksen luullessaan, että noilla
kapineilla voisi levittää uskonnollista mielialaa ja uskonnollisella
mielialalla taas noita kapineita aina loppumattomiin asti; mutta nyt
haluaa vain uskonnollinen mieli kapineita, ostajain luku on vähäinen
ja heidän tarpeensa jo tyydytetty. Hyvä Jumala, mikä runsas menekki
onkaan sitävastoin englantilaisten intialaisilla epäjumalankuvilla,
joita valmistetaan Lontoossa! Mutta ne ovatkin suurta kauppakansaa ja
ainahan on herättänyt huomiota se, että he pyhittävät lepopäivänsä."
"Ovatko ne juutalaisia?"
"Mitä sanottekaan, herraseni? Kristittyjä, -- kristittyjä, sanon
Teille täydellä vakuudella. Mutta kuulkaapas eräs neuvo, herrani,
etsikää itsellenne jokin sivuansio, kuten minäkin olen etsinyt."
"En tiedä mitään sellaista."
"Kuulkaahan, tehkää pakanallisia kuvioita."
"Vaikkei se syntikään olisi, niin en kumminkaan osaisi niitä
tehdäkään."
"Älkää olko huolissanne, minä teidän sijassanne saisin kyllä
valmiiksi sellaisiakin jumalankuvia. Veistelkää mies, jolla ei ole
muuta vaatekappaletta yllä kuin housujen sijasta viikunanlehti, ja
asettakaa hänet istumaan viinivatiin, niin Teillä on Bacchus, viinin
jumala; pankaa hänelle käteen päristin, niin siitä tulee Herakles,
antakaa hänen pitää siivet jalkojen asemesta ja kädessä keppi, jossa
rinkilöiden sijasta kiemurtelee pari käärmettä, niin on Mercurius
valmis. Pääasia jumalaistarustossa on luonnollisuus. Värit voitte
jättää panematta, tehkää kuvat hyvin likaisiksi, niillä on sitten
taidearvo, jota sanotaan platinaksi. Minä pidän huolen siitä että
saatte, jos vain haluatte, käsiinne kokonaisen jumalaistarustokirjan,
jossa ne ovat kaikki kuvattuina, jumalat ja jumalattaret."
"Eikö naispuolistenkaan yllä ole mitään? Ovatko hekin samanlaisia?"
"Joskus on heidän yllään joku vanha vaatekappale; mutta jos seuraatte
neuvoani, herraseni, niin valmistatte vain Venuksia, ne ovat aina
kaupaksikäypiä. Mutta mitä huolinkaan puhua Teille siitä, ikäänkuin
se olisi Teille varsin outoa. Eikö Venus ole hiuskarvalleen pyhän
Eevan näköinen? sellaisille saisitte toki heti sen valmistuttua
tilauksia!"
"Siinä suuresti erehdytte", sanoi pyhänkuvaintekijä vakuuttavasti,
"huomatkaa ensiksikin tarkoin, että Eeva on yhtä vähän pyhä kuin
Aatamikin ja toiseksi, että hänellä oli, ennenkuin Herra ajoi
hänet pois paratiisista, verhona puunlehviä ja sittemmin erämaassa
eläimennahkoja."
"No sekö nyt oli suuri erehdys!? Jättäkää pyhyys puunlehvineen ja
eläimennahkoineen pois, niin Teillä on mitä tarvitsette."
Muckerl pudisti harmistuneena päätään. "En ymmärrä mitä tarkotatte.
Ei vielä milloinkaan ole Aatamia ja Eevaa haluttu, ja sehän on
ymmärrettävääkin -- kuka niitä asettaisi huoneisiinsa, lasten
nähtäviksi?"
"Eivät ne lapsille kuulukaan. Veistäkää te vain Eeva kuten olen
sanonut, ja sanokaa sitä Venukseksi, mitä sillä on väliä? Te olette
minua kiittävä ja mallistakaan ei teidän tarvitse olla pulassa." Hän
viittasi keittiöön, jossa Helena askaroi lieden ääressä. "Mikä muhkea
vaimo teillä onkin!"
"Hyi perhana!"
"Kuinka sanotte: 'hyi perhana', kun toiset sanoisivat: 'Jumala,
kuinka kaunis ja kun voisitte sillä ansaita rahaa?' No, tehkää tai
olkaa tekemättä! Olen tarkottanut teidän hyväänne. Mutta koska on
puhuttu rahan ansaitsemisesta ja koska olen antanut teidän ansaita,
niin sallikaa minunkin tehdä samoin."
"Onko teillä jotain kaupantavaraa?"
"Ettäkö kantaisin jotakin myttyä?" kysyi pikku mies loukkautuneena.
"Minä olen erään henkivakuutusyhtiön asiamies ja sellaisena tahtoisin
kernaasti tehdä kauppoja kanssanne; vakuuttakaa itsenne."
Muckerl pudisti torjuen oikeaa kättään. "Henkivakuutus? Minä tunnen
sen, olen sanonut sen oikeastaan olevan kuolemanvakuutuksen; sille,
joka elää kauvan, ei maksamisesta tule loppuakaan, ja etua siitä
olisi vain sille, joka heti ensimäisen suorituksensa jälkeen kuolisi."
"He-he, oikeassa olette, herraseni, se on oikeastaan vakuutus
kuolemantapauksen varalta, mutta Te ette voi uskoakaan mikä suuri
merkitys tuollaisella nimityksellä on! Eihän sitä toki voine nimittää
kuolemanvakuutukseksi? Kuinka monet ihmiset arastelisivatkaan ruveta
siihen!"
"Olkoon sen nimi mikä tahansa, minä en sitoudu pitkiin maksamisiin
enkä pikaiseen kuolemaan."
"Jumalani, talonpoikaisille ihmisille saa puhua keuhkonsa kuiviin
selittäessään heille vakuutuksen olemusta! Kun minä niille näytän
kuolemantapauksen, raesateen hävityksen, tulen- ja vedenvahingon,
tapaturmien ja matkaonnettomuuksien varalta otetun vakuutuksen
hyödyn, niin eivätkö ne seiso siinä ja pudistele päätänsä, peläten
ja toivoen samalla pelkästä ahneudesta, että jo pian tulisi kuolema
ja raesateet ja tulen- ja vedenvaara ja tavaran tuho ja ruumiin
vauriot! Vanhurskas Jumala, kylläpä sellaisesta toiminnasta yhtiö
voisi kukoistaa! Eikö jokaiselle järkevälle ihmiselle ole aivan
kouraantuntuvaa, että vain tuhansien sisäänmaksuista voidaan
suorittaa hyvitys sille vähemmistölle, jota tuollaiset onnettomuudet
kohtaavat."
"No ovatpa ne kuitenkin koko tuhmia, jotka toisten hyväksi maksavat."
"Ne ovat järkeviä, herraseni. Koska ei kukaan noista monista voi
tietää, eikö hän jo huomenna kuulu siihen vähemmistöön, jota joku
onnettomuus kohtaa! Monet tekeytyvät hirvittävän hurskaiksikin ja
vetävät esiin lauseparren, että heidän henkensä ja omaisuutensa on
Jumalan kädessä, ja jos hän tahtoo käydä käsiksi heihin tai heidän
omaisuuteensa, niin se tapahtukoon."
"Ne ovat varmastikin oikeassa."
"Hurskaina ihmisinä ne ovat oikeassa; mutta eihän se suinkaan
rikkoisi hurskautta vastaan, eihän se suinkaan rikkoisi Jumalan
tahtoon alistumista vastaan, jos joku iskun kohdatessa ylhäältä pitää
varalta vakuutusta -- jottei se sattuisi liian ankarasti?!"
"Se on tekopyhyyttä. Minä tiedän että vakuutus on jo ennemmin tehtävä
ja maksettava."
"Kuinka voittekaan olla noin yksinkertainen! Tyhjästä tulisi tyhjää!
Uskotteko että teidät voitaisiin korvauksetta auttaa onnettomuudesta
ulos aikana, jolloin täytyy maksaa siitä että toiset tulevat sisään?!
Ettekö maksa mitään sodista, vankiloista, löytölastenkodeista,
hulluinhuoneista, spitaalitautisista?! Ettekö?! Miksi siis maksutta
tahdotte leskien ja orpolasten huolenpidon, talon ja tavaran
vakuutuksen, turvan tulta ja vettä vastaan?! Olkaa järkevä, älkää
antako suotuisan tilaisuuden mennä hyödyttömästi ohi; minun laisiani
saapuu harvoin tälle paikkakunnalle."
"Minun puolestani saisitte kyllä pysyä poissa. Mitä te tästä sitten
saatte?"
"Sen sanon teille, herraseni, pienen toimituspalkkion, kuten
jokaisesta uudesta vakuuttajasta, jonka yhtiölle saan hankituksi."
"Se pitää kai minun maksaa Teille?"
"Varjelkoon, sen maksaa yhtiö."
"Ja mistä se ne ottaa?"
"Kassasta."
"Ja kuka ne sinne suorittaa?"
"Te olette kovin utelias, herraseni, --"
"Ahaa, nähkääs, siinä se petos piilee! Minun on hyvin maksettava,
jotta toiset voivat viettää hyviä päiviä!"
"Jumala tietää, etten toivottaisi teille sellaisia päiviä! Te
hikoilisitte silloin enemmän kuin milloinkaan olette työpöytänne
ääressä hikoillut! Luuletteko tuollaisen suuren yrityksen pysyvän
voimassa itsestään? Siinä täytyy olla asiamiehet ja ali- ja
ylivirkamiehet ja kirjanpitäjät ja tirehtöörit -- tietäkää -- näiden
kaikkien täytyy elää; ja asiamiesten palkkiot ja yhtiön voitto
otetaan kaikki koroista, sisäänmaksetun pääoman prosenteista!
Ymmärrättekö? Ei mitään itse pääomasta! Osottakaapa minulle muualta
niin oikeutta noudattava hallitus! Veronkantovirkamies ottaa
palkkansa veroista, pääomasta eikä koroista, herra pastori, joka
hoitaa vaivaisrahoja, ei ota mitään pääomasta eikä koroista, hänen
täytyy saada palkkansa kaupanpäällisiksi, ja veronkantolaitoksiin
ja vaivaiskassoihin saatte vain maksaa rahanne sisään, mutta
meiltä saatte markalleen ja pennilleen ulos sen minkä olette
ennen suorittanut ja mistä teillä on kirjelmä kädessänne! Herran
nimessä, minun mielestäni se on asia, jossa voi tienata säkillisen
rahaa! Älkää inttäkö, se on kumminkin vain Teidän etunne, joka
tässä on kysymyksessä. Asia on pian selvitetty. Minä vien teidät
piirikunnan pääkaupunkiin lääkärin luo -- se ei maksa teille mitään
-- teitä naurattaa siellä, se on aivan kuin olisitte jossain
huvitilaisuudessa. Hän koputtelee teitä, ensin selkään, jotta keuhkot
irtautuvat rintakalvosta niin että hän voi niitä paremmin kuunnella,
ja sitten etupuoleen, koska hän -- mutta mitä te siitä ymmärrätte? --
mutta teitä naurattaa se kyllä, ja sen, että silloin saatte tietää
kuinka terve ihminen olette, sen Te saatte ilmaiseksi, ja terveenä
ihmisenä lasketaan Teidän maksuerännekin halvemmaksi."
Helena seisoi tuvan oven kynnyksellä eteenpäin kumartuneena. "Ole
hiljaa", virkkoi hän lapselle, joka muutamia sanoja soperrellen oli
tarttunut kiinni hänen nutunhelmaansa.
Muckerl oli niin epäuskoinen kuin olla saattaa, mutta samalla myöskin
joutui monien vakuuttelujen avulla helposti hämilleen, hän tunsi
olevansa vallan ymmällä tuon pikku miehen sanatulvasta ja koetti
senvuoksi äkisti tehdä lopun yhä hankalammaksi käyvästä asemastaan
päättäväisesti sanomalla: "Säästäkää sananne, älkää enää huoliko
selitellä. Minä en voi!"
"Oletteko perheenisä? Koska henkivakuutus on olemassa, voidaan
jokaiselta vaatia, että hän pitää huolen omaisistaan. Ajatelkaa
vaimoanne ja lastanne!"
Helena astui, pienokainen käsivarrellaan, ovelta sisään. "Kuuleppas,
Muckerl", virkkoi hän hymyillen, "ei se niin varsin pahasti olisi,
jos tekisit sen meidän mieliksemme, ettei meidän kerran tarvitsisi
mennä kerjäämään."
Pyhänkuvaintekijä katsahti kummastuneena ylös. Mistä tämä äkillinen
asiaansekaantuminen? Hän liikahutti suupieltään alemma ja tuijotti
Helenaan suurin silmin. Häntä harmitti, että tämä, sensijaan että
olisi ollut hänen puolellaan, niin odottamatta puhui vieraan eduksi
ja päällepäätteeksi vielä asiassa, joka koski monivuotisia menoja ja
joka hänen kuolemansa sattuessa lupasi Helenalle hyötyä. Pitikö hänen
sanoa se mikä jo pyöri hänen kielellään: että jos Helenan kerran
täytyisi mennä kerjäämään, niin olisi hän sen täydelleen ansainnut
Muckerlin autuaan äidin vuoksi ja että hän tähän saakka aina oli
pannut kovin pahakseen miehensä kaiken huolehtimisen lapsen suhteen,
mikä muutoin...? Mutta mitä ajattelisi tuo juutalainen, jos kuulisi
hänen tuolla tavoin mekastavan vaimolleen? Ei. Hän lupasi harkita
asiaa ja "kerran" vielä vakuuttaa itsensä.
"Jumala siitä varjelkoon!" huudahti pieni asiamies ja huitoi
käsiään ilmassa. "Jumala siitä varjelkoon, että antaisin teidän
katua tuollaista hyvää päätöstä. Ei tule siitä mitään, herraseni,
nyt istuudutte aterialle, sitten menemme tuonne ylös isännän luo
pyytämään lainaksi hänen vaunujaan, --"
"Vaunujaanko?!"
"Me emme ole yksin; niissä kylissä, joiden ohi kuljemme, on vielä
viisi muuta henkilöä, jotka ovat tehneet saman päätöksen. Te teette
juuri puolen tusinan täydeksi, hyvä herra. Näette, että se vetelee.
Mistä muutoin saisin kustannukset?"
"No, sitten täytyy sinun kai lähteä, Muckerl", sanoi Helena, "kun nyt
näin ilmaiseksi tarjoutuu tilaisuus."
"Sinä et suinkaan aavistakaan, että maksuaikakin tulee eteen?"
"Älä ole lapsekas, tarkotan vaan, että koska kerran jo olet päättänyt
asian varmaksi, niin minkävuoksi lykkäisit sen tuonnemmaksi?"
Muckerl ei tosin ollut mitään päättänyt ja että asia näin
päätäpahkaa piti tuleman ratkaistuksi, se teki sen hänelle vielä
arveluttavammaksi. Hän raapi päätänsä.
Mutta asiamies hoputti: "Kuunnelkaa rouvanne puhetta, hyvä herra;
rouvien sanojen kuunteleminen on useissa tapauksissa hyvä, vaikkei
sentään kaikissa. Me olemme parin tunnin kuluttua tuolla kaupungissa
ja siellä viivymme vain mitättömän vähän aikaa. Illalla olette
jälleen kotona, herraseni."
"No katsos, kaikkihan on nyt varsin hyvin järjestetty. Tule nyt
Muckerl syömään, ettei haaskata aikaa. Kenties herrakin ottaa
lusikallisen lientä?"
Asiamies kieltäytyi kiittäen. Hän piti ankarasti kiinni niistä
ravintolaeista, jotka polveutuvat yksinkertaisen jumalanpelvon
ajoilta, jolloin ihmiset eivät vain kädellään ja suullaan jumalia
palvelleet, vaan myöskin omilla ja vieraiden sisälmyksillä.
* * * * *
Raskaita riippuvia pilviä ajelehti tuulen mukana, kun illan tullen
vaunut jyrisivät läpi kylän.
Pikku miehen vieressä istuimella kyyrötti pyhänkuvaintekijä, hattu
painettuna syvään otsalle, kalpeana, jäykin katsein; tukka oli
takertunut ohimoihin kiinni.
"Hyvä Jumala, Muckerl, mikä sinulla on?" kysyi Helena rientäen
porstuasta saapuville.
"Ne eivät ota minua", sai tämä vapisevalla, tuskallisella äänellä
sanotuksi.
"Siinä nyt näette", virkkoi asiamies, "ensin hän ei tahdo ja nyt
hän on epätoivoissaan, kun me emme tahdo. Älkää olko lapsekas,
herraseni, älkää olko siitä millännekään. Satavuotiaiksi ovat eläneet
ihmiset, jotka lääkärit ovat kuolemaan tuominneet. Älkää vaivatko
päätänne sillä, mitä joku tuollainen sanoo. Voihan se olla johtunut
ilkeämielisyydestäkin, jotta minulta menisi hukkaan toimituspalkkio;
nuo herrat pitävät monasti tuollaista kunnotonta peliä meikäläisten
kanssa. Heittäkää se pois mielestänne, herraseni. Älkää mietiskelkö
sitä. Uskokaa minua, siitä ette hyödy hituistakaan."
Helena auttoi miestään istuimelta alas ja vei hänet sisälle; hän
jätti hänet ovensuuhun, kun hän pääsi horjuen tupaan, ja juoksi
ripeästi takaisin vaunujen luo.
"Sanokaahan minulle toki", kuiskasi hän, "mikä oikeastaan vaivaa
tuota miestä? Voitte aivan hyvin uskoa sen minulle, minä en siitä
sanomasta kaadu."
Tuon pikku miehen kasvot saivat julkean ilmeen ja hän väänteli
paksuja huuliaan. Luultavasti kutitti niitä joku "erinomainen
sukkeluus", ja varmaa on, että hän teki hyvin pidättäessään sen
sisällään. Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Teidän ei pidä säikähtää",
virkkoi hän puoliääneen, "siitä mitä tohtori sanoo, ei se ole
lainkaan niin vaarallista kuin hänen kirjottamansa reseptit. Teidän
miehenne tila on huono. Pahassa tapauksessa ei voi tietää mitä tuleva
vuosi tuo mukanaan. Tarkotan, ettei mikään sana voi tehdä kuollutta
eläväksi, eikä liioin elävää kuolleeksi. Älkää harmaannuttako
hiuksianne sen asian vuoksi, se olisi vahinko noin kauniille
rouvalle. Nöyrin palvelijanne!" Helena palasi takaisin tupaan. "Älä
ole milläsikään", virkkoi hän, "elleivät ne tahdo sinua ottaa, niin
olkoot ottamatta! Älä vain kuvittele mielessäsi turhia. Niin pahaksi
kuin ne tuumivat ei laitasi vielä pitkiin aikoihin tule."
Hän istuutui pöydän ääreen miestään vastapäätä.
Ulkona alkoi kohista kova sade, jonka ropina, kohina ja pauhina pian
voitti kaikki muut äänet.
Siinä he sitten sanattomina istuivat. Mies yhä vieläkin lakki päässä,
molemmin kyynärpäin nojaten pöytään, tuijottaen eteensä tyhjään
ilmaan; vaimo hypistellen esiliinansa lievettä ja vähäväliä arasti
katsahtaen murheelliseen mieheensä.
Vähitellen hiljeni sade; kun enää vain "ripisteli", putoili
hajanaisia pisaroita kuten laskeutuvaa sumua, nousi Helena ylös.
"Älä huoli surra sitä", sanoi hän miehelleen ja pyyhki oikealla
kädellään hänen kosteata otsaansa. Hetkisen piti hän nahkeata kättään
kasvojensa edessä, sitten kuivasi hän sen huolellisesti ja moneen
kertaan esiliinallaan. Hän hiipi ulos tuvasta ja astui pihalle ja
sieltä hitain askelin äitinsä majaa kohti. Likellä sitä painoi hän
molemmat kätensä rintaansa vastaan, polvet alkoivat kiihtymyksestä
vapista ja hän istahti pienelle penkille tuvan sivustalle.
Hänen siinä istuessaan, joen solistessa hänen edessään, kostean ilman
leyhkiessä hänen ympärillään ja tuoreen maan hajun ja kasvien tuoksun
sekaantuessa siihen hänessä heräsi yhä elävämpänä muisto eräästä
ajasta ja eräästä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä haaveillen
oli katsellut ylös Sternsteinin hoviin.
Ja nyt se jälleen -- askeltakaan paikaltaan siirtymättä -- oli
hänen edessään, semmoisena kuin hän sen lapsena oli nähnyt, kohoten
mahtavana ja komeana ikäänkuin hakien vertaistaan ympäriltään; vain
kullalta välkkyvät akkunat puuttuivat -- aurinko oli laskenut. Oi,
sinä uljas hovi, sinun ei tarvitse auringolta kätkeytyä.
Majan ovi avautui ja vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä esiin.
"No, tuletko sisään vai etkö? Jo aikoja sitten näin akkunasta sinun
kyyristyvän siihen."
"Olin kokonaan omissa ajatuksissani", virkkoi Helena ja sitten jatkoi
valittavalla äänellä: "Kuuleppas, ajatteleppas, mieheni tahtoi antaa
vakuuttaa itsensä, hän lähtee piirikaupunkiin lääkärin luo ja tämä
ei otakkaan häntä; elämisen mahdollisuuden hän kerrassaan tuolta
ihmisparalta kieltää, niin sairas hän kuuluu olevan."