Hyvin omituinen oli tervehdys isän ja pojan välillä, kun Toni
kolmivuotisen sotapalveluskauden jälkeen palasi takaisin Sternsteinin
hoviin.
Kumpikaan ei ollut tuon pitkän ajan kuluessa paljon tiennyt
toisestaan. Kirjottaminenkin jäi hyvin vähiin. Vanhus jätti sen
toimen koulumestarille, joka pisti muutamia sanoja niiden rahojen
mukaan, jotka Tonille säännöllisesti lähetettiin, jotta tämä
sotaväessäkin voisi näyttäytyä rikkaana tilanomistajan poikana; Toni
kirjotti vain silloin kun hän kuukauden keskivaiheilla joutui pulaan
ja saikin aina silloin pyytämänsä summan, mutta sitä seurasi tällöin
pari omakätistä riviä Sternsteinin isännältä, eivätkä ne suinkaan
sisältäneet hyväilynimiä eikä siunauksen toivomuksia.
Kun vanhus sai sen kirjeen, joka ilmotti pojan saapuvan seuraavana
päivänä, valjastutti hän hevosen vaunujen eteen ja rengin oli
yösydännä lähdettävä piirikunnan pääkaupunkiin, joka oli rautatien
varrella.
Toisen päivän aamuna vierivät ajoneuvot kartanon pihaan. Sternsteinin
isäntä seisoi porstuan kynnyksellä, kädet selän takana, ja katseli
tarkkaavaisesti kotiinpalaavia. Niinkuin isä jäi seisomaan, samoin
pysyi poikakin istuallaan.
"No, tässä minä nyt taas olen", virkkoi tulija ja lisäsi kotvasen
kuluttua: "Hyvää päivää, isä."
Vanhus nyökäytti päätään. "Hyvää päivää. Siinähän taas olet, nyt olet
siitäkin päässyt."
"Reserviläinen minä nyt olen", murahti nuorukainen.
Isäntä kohotti tyynesti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa:
tiedän sen ilmankin; ja vaikka hän näki, etteivät pojan riutuneet ja
kalpeat kasvot, sinisine renkaineen silmien ympärillä, näyttäneet
sellaisilta pelkästä viimeöisestä valvonnasta, virkkoi hän kuitenkin:
"Näytätpä hyvinvoivalta, ei se näytä sinua rasittaneen."
"No eipä tietenkään! Se vielä puuttuisi!" huudahti Toni. Hän
heilautti itsensä alas vaunuista, kopisteli jalkojaan ja ojentui
suoraksi. "Oh, tämäpä vasta oli koluuttelemista ja heilumista. Hyvä,
että taas pääsee jalkeille! Syömiseen on kai vielä hetkinen?"
"On kyllä, mutta jos sitä ennen tahdot jotain, --"
"En, kiitos vain. Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että
tällävälin hiukkasen katselen ympärilleni kylässä?"
"Ei mitään."
Toni kohotti kätensä hatunreunaan kuten sotamiehenä oli tottunut
tekemään, pyörähti ympäri ja lähti alas Zwischenbüheliin päin.
Hän harhaili pitkin jokirantaa eteenpäin. Siellä täällä huudettiin
hänelle taloista tervehdyksiä, yksi ja toinen tuli häntä tiellekin
puhuttelemaan, mutta hän piteli uteliaat loitolla lyhyillä
vastauksillaan ja kulki edelleen kylän alapäähän päin. Likellä
viimeisen edellistä majaa, keskellä tietä, leikitteli lapsukainen
hiekassa. Hän astui muutaman askeleen päähän siitä ja jäi seisomaan
ja katselemaan pienokaista, ja kun tämä nyt kohotti kiharaista
päätään ja katsoi häneen suurilla, ruskeilla silmillään, astui hän
nopeasti sen luo, kumartui alas ja ojensi juuri kätensä silittääkseen
pojan päätä, kun Helena syöksyi esiin ja tempasi lapsen syliinsä.
"Älä koske siihen", huohotti hän.
"Johan nyt, miksi juuri minä en saisi?" kuiskasi Toni.
"Kysytkö vielä?" sähisi Helena hampaittensa välitse. Kuolonkalpeista
kasvoista tuijottivat hänen silmänsä Toniin niin vihanvimmaisina,
että tämä vastoin tahtoaan peräytyi askeleen, mutta sitten hän
väänteli suutaan ja päästi pari lyhyttä naurunhohotusta; Helena
kääntyi poispäin hänestä ja käveli, vetäen vastaanrimpuilevaa lasta
kädestä perässään, majaansa kohti.
Kun Sternsteinin isäntä päivällä siirsi luotaan lautasen ja mukavasti
nojautui taaksepäin suuressa nojatuolissaan, kysyi hän vastapäätä
istuvalta Tonilta: "No mitä uutisia kuuluu kylältä?"
Nuorukainen kohautti olkapäitään.
"Sen kai uskallan vakuuttaa, että olet ollut kovin utelias
pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon suhteen."
"Niinpä niin. Olemme jo tavanneet toisemme."
Vanhus kohotti silmäkarvojaan ja loi tutkivan katseen nuorukaiseen.
"Sain varsin epäsuosiollisen vastaanoton", nauroi tämä harmistuneesti.
"Se on aivan oikein sulle. Olisin voinut edeltäpäinkin sen sinulle
sanoa, sinä kopeileva miekkonen! Et sinä milloinkaan ole ollut
hänen mielessään, kartano se on ollut, ja nyt näkisi hän mieluummin
jäniksen juoksemassa poikki tien kuin sinut. Hän ei ole tyhmä, hän ei
ole kenellekään mieliksi ilman jotain tarkotusta, ja nythän hänellä
ei olekaan mitään sellaista! Älä sinä siis haudo mielessäsi mitään
luvattomia ajatuksia."
"Sellainen ei pälkähdä päähänikään."
"Olisikin jo aika, että heittäisit ne ja muut tuhmuudet sikseen."
"Ole varma siitä!"
"Pääsiäisenä tulen jälleen, sanoo rippilapsi papille."
"Älä murehdi, sinä olet tehnyt minut kyllin järkeväksi."
Vanhus naurahti, -- ja tällä kertaa olisi hänen ollut parempi jättää
se tekemättä.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna kysyi Toni: "Ei suinkaan sinulla, isä,
ole mitään sitä vastaan, että tänään lähden kävelemään kotinurkkia
etemmäksi? Tahtoisin hiukkasen koetella jalkojeni kestävyyttä, ja
ehkä tapaan jonkun toverinkin."
"Tee kuten tahdot", murahti isäntä, "olen arvellutkin, ettet työhön
tule tarjoutumaan. Sotamiehet köyhdyttävät talonpojan, majotettiinpa
niitä hänen luokseen tahi otettiinpa hänet itse majotettavaksi."
"No niin, alussa on todellakin taas ensin totuteltava kaikkeen, mutta
kyllä siitä pian hyvä tulee. Eihän sitä kumminkaan kauan viitsi
kuljeskella ympärikään."
"Minne sitten käy matka?" tutkisteli vanhus. Nuorukainen tekeytyi
tyyneksi ja taivutti päätään toiselle olalle. "Mihin jalat vievät,
seuraan tietä." Mihin suuntaan hän aikoi lähteä, sitä hän ei sanonut.
Muutamaa tuntia myöhemmin astui hän Olutjuusto-Martelin tupaan
Schwenkdorfissa. Hän tapasi siellä Salin, joka istui neulomatyön
ääressä.
"Hyvää päivää", lausui tulija.
"Samat sanat." Tyttö oli noussut ylös ja työnsi käsissään olleen
ompeluksen syrjään, astuen sitten ovelle. "Isä tulee pian."
Toni sulki häneltä tien. "Sinä olet minulle vihainen ja sinulla
on oikeuskin siihen. Se ajatus on tehnyt tänne tuloni kylläkin
raskaaksi. Siksi on minulle mieluista, että saan puhua kahdenkesken
kanssasi, -- jos tahdot minua kuunnella, -- ennenkuin isäsi
tulee, sillä syrjäisen läsnäollessa uhraa aina kuitenkin jotakin
arvokkaisuudestaan silloin kun on tunnustettava kuinka suuresti
on rikkonut jotakuta vastaan. Mutta mikä tuntuu helpolta, se on
se, että pyydän sulta tylyyttäni anteeksi; niinpä niin, olin
sellainen ja päällepäätteeksi vielä runsain määrin silloin kun
kirkkojuhlana kiinnitin sinuun niin vähän huomiotani ja kun myöhemmin
laskiaistansseissa annoin sinun koko ajan istua paikallasi. Pyydän
sinulta nyt oikein kauniisti, ettet milloinkaan enää sitä asiaa
ajattele etkä ole minulle suutuksissasi."
"Koska sinä sitä minulta niin selvästi ja asiaankuuluvasti pyydät,
niin en tahdo sitä enää koskaan muistella enkä olla siitä sinulle
suutuksissani."
"Anna sitten kätesi minulle sen vahvikkeeksi, että jälleen olet hyvä
minulle."
Tyttö ojensi kätensä hänelle. "Olen sinulle jälleen hyvä, mutta en
toisin kuin ennenkään."
"Rakas Sali, jos elämässäni voin koskaan tulla iloiseksi, niin täytyy
välimme tulla paremmaksi. Kuule minua, -- mutta merkiksi siitä,
ettet enää ole vihainen, istu tuohon minun viereeni." Toni talutti
hänet penkille, joka täytti erään akkunasyvennyksen, ja veti tytön
vierelleen. Sitten hän jatkoi: "Salli minun vain kertoa, sulle,
miten kaikki on tapahtunut, etten näyttäisi, etten tuntuisi niin
käsittämättömältä sinun silmissäsi, sillä jokaisella asialla on
syynsä. En tiedä olitko sinäkin, mutta minä olin ainakin tietämätön
siitä, että meidän kumpaisenkin isän kesken jo aikoja sitten oli
päätetty, että meidän piti mennä naimisiin, ja samaan aikaan, jolloin
minä ensi kerran tästä kuulin, -- kolme vuotta siitä nyt on, ennemmin
ei isä siitä sanaakaan hiiskunut -- tuntui minusta ihan siltä kuin
olisi sinua tyrkytetty minulle, ja tyrkyttämistä ei toki tarvitse
sellainen tyttö kuin sinä eikä tyrkyttelyä myöskään suvaitse kukaan
sellainen poika kuin minä; sitäpaitsi tahdon sinulle avomielisesti
tunnustaa, että minulla mainittuun aikaan oli rakkaussuhde erään oman
kylän tytön kanssa. Sinä näet etten koeta sinulle valhetella ja etten
häpeä sanoa totuutta."
"Sen pitäisinkin kovin pahana. Tiedetäänhän, että te miehet usein
seurustelette useamman kuin yhden kanssa ennenkuin kohtaatte sen,
jonka kanssa sitten tahdotte elää saman katon alla."
"Sinä olet perinpohjin järkevä tyttö ja ymmärrät kai senkin, etten
siihen aikaan voinut oikein tuota asiaa pitää kaikissa suhteissa
sopivana."
"Eihän se olisi ollut oikeinkaan, että toisen kanssa seurustellessasi
olisit ajatellut häiden viettoa toisen kanssa. Olisin kauniisti
kiittänyt kunniasta astua sinun kanssasi alttarin eteen, jossa
sinulla vielä olisi ollut tuo toinen tyttö mielessäsi; sellaisen
täytyy olla kokonaan ohitse, sillä vaimo ei saa olla ketään toista
alempana."
"Tuhat tulimmaista, kaikessa sinä olet oikeassa! Mutta nyt on tuo
tuhma juttu jo aikoja sitten ollut kokonaan lopussa. --"
Sali siirtäytyi lähemmä ja laski kätensä Tonin olalle.
"Tuo sama tyttö on mennyt naimisiin vähäistä myöhemmin", virkkoi Toni
nauraen, ennättäen vastata ennenkuin tyttö mitään kysyi. "Tuskin
muistan miltä hän näytti. Nykyään en enää ole mikään tämänpäiväinen
jänis ja nyt tiedän mitä teen, ja nyt, Sali, jos vain sinä olisit
kanssani samaa mieltä, ottaisin sinut vaimokseni, olisipa se sitten
meidän kumpaisenkin isälle mieluista tahi ei!"
"Tuo on tottelemattoman lapsen puhetta! Siinä olen aivan toista
mieltä kuin sinä. Jos minun isäni tahtoo, jos sinun isälläsi ei ole
mitään sitä vastaan ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, --"
"Se riittää jo, tyttöseni! Oi oma tyttöni!" huudahti nuorukainen ja
sulki hänet syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen.
Muutaman silmänräpäyksen pysyi tyttö, aivankuin säikähdyksissään ja
arkaillen, liikkumattomana; sitten torjui hän nuorukaisen luotaan
ja nousi äkisti ylös. "Sinä olet ilkeä! Nyt on aika juosta hakemaan
isää." Näin sanoen livahti tyttö tuvasta ulos.
"Voi ihmettä", sanoi Toni, "hän on kuin puupalanen. No, vaikkapa
niinkin, mitä se tekee? Puusta talossa ja riistasta metsässä saa
metsänomistaja hintaa."
Kotvasen kuluttua tulla ravasi Olutjuusto-Martel sisään. "No, sinä
maankiertäjä", toruskeli hän tullessaan, "oletko jälleen kotona?"
"Niinkuin näet."
"Sinä vekkuli, ja nyt tulit heti tänne panemaan tytön pään pyörälle.
No, sen sulle sanon suoraan nyt jo tällä hetkellä, että tyhmyyksiä en
kärsi; ellet tahdo menetellä järkevästi, niin pysy poissa!"
"Olutjuusto-Martel, en voi sanoakaan sinulle kuinka rehelliset tuumat
minulla tällä kertaa on, mutta sinä tunnet isäni, sinä tiedät hänellä
olevan enemmän salaloukkoja kuin ketulla. Ajattele, miten joka aukko
on tahdottu tukkia; siitä syystä olen täällä."
"Sali", huusi Olutjuusto-Martel. Tytön täytyi tuoda esiin viiniä
ja savustettua lihaa, ja sitten istuutuivat molemmat miehet pöydän
ääreen. Olutjuusto-Martel kuunteli Tonin juttuja.
* * * * *
"No, Toni", sanoi Sternsteinin isäntä sunnuntaiaamuna, "lähdetkö
mukanani Schwenkdorfiin? Eihän sinulla enää ole mitään syytä asettaa
itseäsi juuri Zwischenbühelin kirkkoon huomattavaksi esikuvaksi
palvelusväelle."
"Eipä tietenkään, mutta tuonne kauas meneminen on minulle
vastenmielistä."
"Minkävuoksi sitten?"
"Olutjuusto-Martelin ja hänen tyttärensä vuoksi."
"Ha-ha, muisteletko häntä?"
"En, unohtaa tahdon tuon samaisen, jonka tähden minua on niin paljo
ahdistettu."
"Hän onkin raukka oikea pyydystelijä, on taas odotellut sinua nämä
kolme vuotta."
"Minuako? Voisipa hän sitten odottaa vielä kauvankin. Eikö se
olisikin sulaa järjettömyyttä, jos nyt ajattelisin naimisiinmenoa
näin reserviläisenä ollessani?"
"Kuinka pitkä aika sinulla vielä on jälellä?"
"Seitsemän vuotta reservissä ja kaksi nostoväessä."
"Se tekee yhdeksän. Hitto vieköön, ompa siinä aikaa!"
"Niin, ja jos sen kuluessa jotain puhkeaisi, niin pitäisi minun
rynnätä pois vaimon ja lasten luota, kodista ja konnusta, ja siitä
ne eivät anna mitään kirjallista takuuta, että mies jälleen palaa
takaisinkin."
"Niin, enkä minä, jos siihen aikaan olisin talonpidosta luopunut,
koskisi sinun toimiisi, olivatpa sitten työt takapajulla tai
sujuisivat hyvin eteenpäin."
"Ei se olisikaan minulle mieleistä, talonpito saa olla vain yhden
herran huostassa, ennemmin ottaisin toki kunnollisen hoitajan siihen."
Vanhus katsahti hänen sivultapäin. "Oletpa oikeassa ja onhan sulla
kyllin aikaa etsimiseen. Mutta ajattelehan, silloin kun pääset
vapaaksi sotapalveluksesta, olet juuri parhaimmassa ijässä ja tyttö
--"
"Olisi juuri ehtinyt sen ohi."
"Hölynpölyä, mitä hän kauneudessa olisi menettänyt, sen hän
sillävälin olisi rikkaudessa lisääntynyt. Sanon sinulle, että jos
saan vanhan Olutjuusto-Martelin suostumaan siihen, että hän pidättää
tyttärensä sinulle siihen asti, niin nait sinä hänet etkä ketään
muuta, siinä ei auta mitkään vastaansanomiset."
"Tuon tytön vuoksi en tarpeettomasti rupea sinun kanssasi toista
kertaa riitelemään. Sopiihan odotella."
"Odotella! No, lähde sitten mukaan, siellä tulee lystiä. Tänään
ahdistelen tuota saituria niin että hän verta hikoilee." Tämä
kristillinen aikomus mielessä kiipesi hän ajajan istuimelle,
Toni istahti hänen viereensä ja he lähtivät Schwenkdorfiin
jumalanpalvelukseen.
Sen loputtua istuivat he ravintolassa, Sternsteinin isäntä
tavallisella paikallaan, Olutjuusto-Martelin vieressä. "Katsoppas",
virkkoi hän tälle, "siinä se poika nyt taas on."
"Niin näkyy."
"Minusta näyttää ettei hän ole rumentunut."
"Ehk'ei."
"Eikä sinun tyttäresikään ole laihtunut."
"Ei."
"No, mikä siitä seuraa?"
"Minkä siitä pitäisi sitten seurata?"
"Eikö heistä vielä voisi tulla pari?"
"Ne saavat heittää sellaiset tuumat sikseen."
"Myönnä, äläkä väitä vastaan, ettet voi lukeakaan kaikkia niitä
toimenpiteitä ja sanoja, joita olet käyttänyt saadaksesi nuo kaksi
yhteen."
"Ei pälkähdä päähänikään väittää vastaan."
"Olisitpa vain ollut iloissasi!"
"Niin olisinkin, sen voin nyt tunnustaa ihan arastelematta, kun en
enää siitä vähääkään välitä."
"Etkö enää vähääkään siitä välitä."
"En. Tahdon antaa tyttäreni toiselle taholle. Rikas kauppias
piirikunnan pääkaupungista on jo pari kertaa käynyt luonamme ja
puhuskellut sinnepäin. Niin vain, eikähän tytöstä juuri talon emäntää
tarvitse tulla."
"Kauppiasko, niinkö sanoit! Hänhän on vanha rahjus."
"Nuori hän tosin ei ole, mutta mitä siitä! Minä olen kasvattanut
lapseni toisin kuin muut ihmiset omansa. Jos sanon: Sali, sinä menet
naimisiin sulttaanin kanssa, niin hän menee!"
"Hyvänpä saisitkin lapsellesi! Olisi sekin liitto, monet sillä on
vaimot sulttaanilla!"
"Voi kuitenkin, jospa me kristitytkin vain aina tyytyisimme tuohon
yhteen ainoaan!"
"Sinä sopisit turkkilaiseksi."
"Minä olen liian laiha, ne ovat pelkkiä syömäreitä; sinä kelpaisit
oikeaksi linnansalin vartijaksi."
"Olutjuusto-Martel!"
"Mitä sitte, Sternsteinin isäntä?"
Pöydän ääressä oli puhe tosiaankin käynyt lystikkääksi, mutta
Olutjuusto-Martelin otsalla ei ollut minkäännäköistä kirkasta
pisaraa, vielä vähemmän verta.
Sternsteinin isäntä tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja sitten
vilkutti siirollaan olevia silmiään pöydän ääressä istujille,
ikäänkuin huomauttaen: Katsokaa, miten maksan sen hänelle takaisin!
"Kuulen kai huonosti?" virkkoi hän ivallisesti. "Tai onko hän
todellakin äsken puhunut lastenkasvatuksesta? Mitä hän sitten on
kasvattanut? Tytön. Kun tuollainen äiditön lapsi astuu ensi askeleen,
kaatuu se heti ruohikkoon. Sellaisen kasvattamisessa ei kysytä mitään
taitoa. Että hän vielä uskaltaakin puhua siitä sellaiselle, joka
ymmärtää poikien kasvatusta!"
"Kuten kolme vuotta sitten on osottautunut."
"Niin onkin, olen pitänyt häntä ankaran valvonnan alaisena, painanut
peukaloni hänen silmilleen."
"Niin, ja siitä ovat sekä hänen silmänsä että housunsa käyneet
sinisiksi". [Itävallassa käyttää jalkaväki sinisiä housuja.]
"Ethän sinä tiedäkään, sinä pässinpää, että silloin nappasin
kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Hänet olen erään tyhmyyden vuoksi
lähettänyt pois näkyvistä ja sinusta olen hankkinut itselleni rauhan,
ettet aina jaarittelisi minulle talonpidosta luopumisesta!"
Olutjuusto-Martel pani suunsa ystävällisesti nippuun. "Nuo kaksi
kärpästä myönnän sinun napanneen, mutta poikasi ei ole totellut sinua
eikä tee sitä vielä tänäkään päivänä."
"Olutjuusto-Martel!"
"Mitä sitten? Ei sinun tarvitse noin vilkuilla pojan pöytään päin.
Hän ei istu sen ääressä; jos hän istuisi siellä, en olisi tullut sitä
sanoneeksi ennen häntä. Mutta siitä olen varma, että hän ei tottele!
Tee hänelle nyt samaa mitä silloinkin, hän sanoo sinulle taaskin: en!"
"Kettu hiipii jälleen vanhoja jälkiään myöten", murahti Sternsteinin
isäntä itsekseen.
"En tahdo loukata sinua", jatkoi Pitkä jälleen, "mutta voinpa lyödä
vaikka vetoa siitä!"
"Sinä olet se, joka vedonlyönnissä häviät, mutta mitä lupaat?"
"Kaksi ruskeata hevostani, nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen
edessä, sinun laihinta lehmääsi vastaan."
"Sinä olet narri! Niin pyhästi kuin koskaan lupaan että ne vielä
tänään ovat valjastetut minun vaunujeni eteen."
"Minä taas vakuutan sulle, että ne jäävät valjaisiinsa!"
"Niihinhän ne jäisivät niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa",
huusi joku pöydän äärestä. "Itsehän sanoit vedonlyöntiä
ehdottaessasi: nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, ja
vaunujen edessä ne ovat valjaissa."
"Tosiaankin", myöntelivät useat muutkin, "valjaat kuuluisivat myös
peliin!"
Sternsteinin isäntä katsoi olkansa yli kierosti Olutjuusto-Marteliin.
"No, mitäs tuumit? Uskallatko vielä ruveta vedonlyöntiin?"
"Pysyn tarjouksessani."
"No hyvä!"
Molemmat antoivat toisilleen kättä.
"Hei! Veto!" Kaikki olutlasit helisivät pöydillä. "Isäntä hoi,
nyt parasta esille, se vedonlyöjä, joka voittaa, maksaa kaiken ja
todistajat tarvitsevat kostuketta! Knerzhuber olkoon välittäjänä ja
selvittäköön asian!"
Tuo näin yksimielisesti sovintotuomarin arvoon kohotettu mies ei
millään tavoin ollut kunnioitusta herättävä henkilö, päinvastoin
jo nimikin ilmaisi hänet sellaisen suoraksi vastakohdaksi; sillä
hänen sukunimensä oli oikeastaan "Huber", mutta hänen täytyi, kuten
jokaisen useampia kaimoja omaavan, ottaa siihen joku merkittävä
lisäke, ja hän otti etutavun "Knerz", joka merkitsee kasvussa
suuresti takapajulle jäänyttä ihmistä. Mutta luonto-äiti tasottelee
tavallisesti itse pienet väärintekonsa, erittäinkin jos järkevästi on
sille avullisena; Knerzhuber ei tosin ylettynyt kenenkään tasalle,
kun he siinä istuivat pöydän ääressä, mutta laajuudessa voitti hän
jokaisen.
Tuo pieni, ympyriäinen mies nousi ylös, mikä temppu aina kaikille
muille paitsi lähinnä istujille jäi salaisuudeksi, sillä ollen
äärettömän lyhyillä, hiukan väärillä säärillä varustettu, ei hän
seisoallaan näyttänyt hiuskarvaakaan pitemmältä kuin istuessaan.
Hennolla, sirkuttavalla äänellä teki hän yli pöydän kysymyksen: "Mitä
siis pannaan vetoon?"
Sternsteinin isäntä vastasi: "Olutjuusto-Martelin kaksi ruskeata
hevosta, jotka tuolla ulkona ovat valjaissa vaunujen edessä, yhtä
lehmää vastaan minun navetastani."
"Laihinta", virkkoi Martel väliin.
"Ja mikä asia on riidassa?" sirkutti Knerzhuber.
"Olutjuusto-Martelin mielipide on se", selitti Sternsteinin isäntä,
"etten minä ole poikani herra ja että hän tulisi panemaan vastaan,
jos päättäisin niin, että hänen pitää ottaa Sali vaimokseen. Mutta
tätä vastaan väitän minä, ettei Toni niskuroi minun tahtoani vastaan!
Ymmärrättekö?"
"No, totta kai, tietysti, sehän on selvää", mutisivat kaikki.
Muuan talonpoika nousi ylös ja työnsi tuolinsa syrjään.
"Mihin nyt? Mihin nyt?" piipitti Knerzhuber.
"No Tonia hakemaan! Kysytään häneltä, myöntääkö vai kieltääkö hän
asian, niin sitten on koko juttu yhdessä kädenkäänteessä ratkaistu."
Pikku mies viittasi ojennetulla oikealla kädellään poistyönnettyä
istuinta kohti. "Istukaa, istukaa vain paikallanne, sanon minä!
Miehet, ensi katsauksella näyttää asia tosiaankin siltä kuin
voisi toinen heti paikalla kuljettaa hevoset pois ominaan, tahi
toinen mennä tiehensä lehmän kanssa; mutta se on kuitenkin hyvin
omituinen vedonlyönti. Todellakin, jos poika sanoo: en, silloin
olisi Sternsteinin isäntä hävinnyt, mutta milloin olisi hän sitten
voittanut? Sillä sen kautta, että Toni sanoisi: kyllä, ei vielä
mitään olisi toteennäytetty; lapsen kunnioitusta ja kuuliaisuutta
osottaakseen täytyisi hänen sillä lailla tehdäkin, sillä muutoinhan
hänen myöntymisensä ei olisi myöntymistä, ja siitä syystä voisi vasta
hänen häittensä jälkeen Salin kanssa -- ei ennemmin -- Sternsteinin
isäntä sanoa omikseen nuo kaksi ruskeata hevosta."
"Mitä sitä hulluja", murahti Sternsteinin isäntä, mutta kaikki toiset
nyökäyttivät hyväksyvästi päätään ja Olutjuusto-Martel katseli
eteensä niin itsetyytyväisen näköisenä kuin ainakin mies, jonka asia
käy aivan toiveitten mukaisesti. Hän vältti katsomasta naapuriinsa.
"Mutta jos molemmat vedonlyöjät pitävät tärkeänä sitä", jatkoi
Knerzhuber jälleen, "että asia saa ratkaisunsa ennenkuin nousemme
tästä istualta, niin olisi minulla eräs ehdotus tehtävänä."
"No puhu", huusi joku.
"Annahan kuulla", murahti toinen.
"Kun nuo kaksi isää lyövät kättä sen asian päälle, että he jonkun
määrätyn ajan kuluttua tahtovat sallia lastensa pitää häitä -- mutta
se täytyy olla ihmisille mahdollinen aika tarkalla tiedonannolla
vuodesta ja päivästä -- niin on se pidettävä kunniallisena
kihlauksena, ja kun sitten poika asiaan ja aikaankin on suostunut,
niin ei mikään enää voi olla sitä vastaan, että Sternsteinin isäntä
ottaa mukaansa nuo vedonpalkinnot tuolta." Tuo pieni mies löi
sanainsa vahvikkeeksi kädellään pöytään; sitten hän istuutui -- mikä,
kuten on huomautettu, ei tehnyt mitään muutosta hänen näössään -- ja
antoi kummallekin vastapuolelle aikaa miettimiseen.
Muut ravintolassa istujat mutisivat myöntäviä sanoja.
Sternsteinin isäntä oli ojentautunut suoraksi ja hetkisen katsellut
kumarassa istuvan Olutjuusto-Martelin selkään. Nyt laski hän kätensä
tämän olalle. "No, mitäs sinä siihen sanot?"
"Mitä minun sitten pitäisi siihen sanoa?" ärähti tämä. "Ajattelen
voittavani lehmän! Jos menetän hevoset, surettaa minua vain se, että
sinä ne saat ja että minä vielä olen avullisena siinä, eikö niin?"
"No, älä nyt hupsuttele! Veto on veto! Ja jos minä myönnyn ihmisille
mahdolliseen aikaan vuosissa ja päivissä, niin voit sinäkin sen
tehdä."
"Ah, ei, ei, siitä tulisivat juonet!"
"Mitä juonia siinä olisi?" nauroi Sternsteinin isäntä leveästi.
"Voinko uskoa sinua? Voinko uskoa sinua?" Olutjuusto-Martelin täytyi
tuntea olevansa erinomaisen arveluttavassa tilassa, niin pontevasti
raapi hän korvallistaan. "Jos minun pitää uskoa sinua, niin täytyisi
sinun kädenlyöntisi olla senkin vahvistuksena -- ja vaikka nuo kaksi
jo huomispäivänä yhdessä astuisivat alttarin eteen -- että sinä
hääpäivän jälkeen asetut tupaasi ja annat nuoren väen jäädä herroiksi
hoviin."
"Siihen suostun."
Nuo molemmat vanhukset olivat kauniina kuvana aito inhimillisestä
yksimielisyydestä, kun he siinä istuivat puristaen toistensa leveitä
kämmeniä sivultapäin vilkuillen toisiinsa vaanivin silmin.
"Siis päätetty", virkkoi Sternsteinin isäntä painavasti, jatkaen
sitten tyynemmin: "Sanani pitäminen ei käy minulle raskaaksi, sillä
sinä vuonna ja päivänä olen kai jo väsynytkin talonpitoon, -- --"
"No siinä se nyt on", huusi Olutjuusto-Martel, "tiesinhän juonia
tulevan ilmi! Sinun vanhaan pukinpäähäsi on juolahtanut tuuma,
että minun pitäisi pidättää tyttäreni sinun pojallesi, vaikka hän
tällävälin tulisi ikälopuksi ja kutistuisi kokoon, siksi kun sinä
suvaitsisit häntä tarvita!"
"Ja mitä se äsken oli sinulta muuta kuin vanhaa
tungettelevaisuuttasi, jolla jo vuosikausia olet kehottanut minua
asettumaan lepoon?! Sinulta odotinkin sellaista, oletko sinä minulta
jotain muuta odottanut? Meidän ijällämme ei kuitenkaan koskaan
muututa. Älä siis turhia loruile, myönny siihen mihin on pakko ja
salli minun nyt miettiä milloin määrään ajan. --"
"Ei, ei!" Olutjuusto-Martel ponnahti huutaen pystyyn istualtaan
ja huitoi kuin epätoivoissaan käsiään ilmassa; häntä ei vielä
milloinkaan ennen oltu nähty noin kiihtyneenä. "Ei, ei, se ei sovi!
se ei ole oikein eikä kohtuullista! se ei käy laatuun, että sinä itse
sen määräät!"
"Oletko järjiltäsi?" kysyi Sternsteinin isäntä kummastuneena. "Kuka
sen sitten määrää, ellen minä?!"
"Et sinä! Sinua en tahdo enkä tarvitsekaan tahtoa!" jatkoi
Olutjuusto-Martel huutaen. "Kuule minua! kuulkaa minua, miehet! Minua
kaduttaa niin paljon kuin hiuksia on päässäni; harvoin lyön vetoa,
sitä ei minun nytkään olisi pitänyt tehdä, ei ainakaan Sternsteinin
isännän kanssa, hän on kovin juonikas! Melkein menetän vetoni,
mutta vieköön hevoseni, olkoon tyttäreni nuoruusvuodet hukassa,
nyt antaudun kumminkin vedonlyöntipaholaisen valtaan nahkoineni
karvoineni, suokoon hän sitten minulle hyvää tai pahaa! Jos Tonilla
on ratkaistavana yksi asia, niin ratkaiskoon toisenkin, jos hän
sanoo: kyllä, niin sanokoon myöskin: koska! Se ei ole muuta kuin
kohtuullista!"
"Kohtuullista se vaan onkin", virkkoivat toiset istujat.
Sternsteinin isäntä nousi ylös. "Koko tuon turhanpäiväisen melun
ja hälinän olisit voinut itseltäsi säästää. Olen siinä suhteessa
aivan samaa mieltä kanssasi." Hän kumartui alas ja kuiskasi
Olutjuusto-Martelin korvaan: "Sinä kettu, hän pitää yhtä vähän
kiirettä kuin minä."
Hetkisen katsoi Pitkä kauhistuneena ylös. Mutta olihan hän antanut
vihjauksia! Äkkiä painoi hän jälleen päänsä alas ja katseli hymyillen
pöytään.
Sternsteinin isäntä vilkutti silmiään toisille pöytätovereilleen ja
sanoi nauraen: "Nyt lähden katsomaan hevosiani."
"Me tulemme mukaan", huusivat kaikki nauraen.
"Meidän on se tehtäväkin", melusi muuan, "jo senkin vuoksi, ettei
vanhuksen ja pojan kesken tapahtuisi mitään välipuhetta!"
Vanhus kohotti uhkaavasti sormeaan tuota puhujaa kohden. "Kuule
sinä siinä, älä sellaista lörpöttele! Se ei enää ole leikkiäkään!
Kunniaton pelihän olisi menetetty."
Toni istui pihalla erään suuren vesisaavin kannella; saaviin johti
kattorännin torvi vettä. Kun tuo meluava joukkio astui porstuasta
pihalle, livahti hänen luotaan pois eräs tarjoilijatar, jonka kanssa
hän juuri oli laskenut leikkiä.
"Kuuleppas veitikka! Joudatpa vielä kujeilemaankin siinä", virkkoi
Sternsteinin isäntä. "Ajattele ennemmin yhdeksää vuottasi." Hän
tarttui poikansa nutun nappiin ja ravisteli häntä. "Yhdeksän vuotta
hänellä vielä on, miehet, ja totella ja myöntyä hänen täytyy (jälleen
ravistelu) -- esiin kutsuttaessa -- muutoin hänen käy huonosti!" Hän
antoi pojalle kovan iskun olalle ja ottamatta huomioon seuralaistensa
osittain hämmästyneitä, osittain ilkeäjuonisia kasvoja, astui hän
katosta kohti, jonka alla Olutjuusto-Martelin vaunut olivat, hyvin
totisena lopettaen sanoilla: "niin, niin, sotaoikeus on perin ankara."
Kun hevoset oli tarkastettu, astui hän jälleen pihan poikki
ravintolaan. "Lähde mukaan", sanoi hän ohimennessään Tonille ja
kun he olivat tulleet ravintolahuoneeseen asettui hän istumaan
nuorukaista vastapäätä ja katsoen kiinteästi tätä silmiin alkoi
puhua: "Kuuleppas nyt ja ymmärrä minua hyvin. Nyt on näytettävä onko
sinullekin isäsi tahto korkeamman arvoinen kuin omasi; senvuoksi
en odota mitään vastaväitteitä sanoessani sinulle: Sinä nait
Olutjuusto-Martelin Salin. Häidenpidon ajan määrääminen on sopimuksen
mukaan jätetty sinun tehtäväksesi; sinä tunnet kaikki asianhaarat,
tiedät, mitä sulla on sanottavana, etkä siis tarvitse pitkää
miettimisaikaa. Puhu!"
Nuorukainen katsoi uhmailevasti vanhuksen kasvoihin. "Koskei mikään
vastaväite ole sallittu, niin mitä minun on tekeminen? Hyvä, minä
siis nain Salin. Minulle on mieleistä, että itse edes saan määrätä
ajan, jolloin sen pitää tapahtua, ja silloin en minäkään salli mitään
vastaväitteitä! Jos sen pian täytyy tapahtua, niin en tahdo senvuoksi
vanheta; kahdeksan viikon kuluttua ovat häät!"
Pauhaavaan meluun, mikä nyt puhkesi, hukkui Sternsteinin isännän
eläimellinen huuto.
"Isäntä! Isäntä! Isäntä!" -- "Nyt tiedät kenen luo sinun on
riennettävä!" -- "Sternsteinin isäntä maksaa!" -- "Täytä lasit!"
Vanhuksen käsiä puristeltiin, hän seisoi ja tuijotti sanattomana
eteensä; vasta kun Olutjuusto-Martel astui esiin ja ravistaen
häntä molemmin käsin olkapäistä huusi: "Niinpä olet siis selvästi
voittanut, sinä sakramenskattu heittiö! No, olkoon sinulle suotu
nuo kaksi hevosta, olkoon ne sulle suotu, koska poikasi niin hyvää
tarkottaa tyttärelleni!" -- silloin näytti Sternsteinin isäntä
jälleen tointuvan, hän sysäsi Pitkän syrjään, viittasi moneen kertaan
pöytään päin, minkä vedontodistajat, jotka juuri olivat istuutuneet
kukkuroilleen täytettyjen maljojen ääreen, ystävällisenä kehoituksena
heti ottivat huomioon, sitten tarttui hän kiinni Toniin kyynärpään
yläpuolelta niin lujasti, että nuorukainen vain vaivoin saattoi
pidättää äänekkään kirkaisun, vei hänet ulos huoneesta, raahasi hänet
erääseen kolkkoon käytävään, joka oli porstuan vieressä, ja työnsi
hänet siellä muurinnurkkaukseen. "Rakkari, hylkiö", huohotti hän,
"ruoskaniskuilla lyön pääkallosi puhki kotiinmennessä ja paiskaan
sinut raviin."
"Oletpa hullu", ähkyi nuorukainen, kasvot tuskan väänteissä ja
kiemurrellen vanhuksen kovissa kourissa, "mitä olen sitten tehnyt
sinulle?"
"Sovittua se kaikki oli, minulta on petoksella anastettu talot ja
tavarat!" Hän tempasi rimpuilevan nuorukaisen luokseen ja paiskasi
hänet sitten vasten seinää niin että tärähti.
"Älä enää toista kertaa koske minuun!" huusi tämä. "Älä koske
minuun, muutoin huudan apua! -- Minä en tiedä mistään. Ja jos asia
niin olisikin kuin sinä luulet, kuka on sinua sitten käskenyt
lyömään vetoa, kuka on sinua sitten pakottanut antamaan sanasi
ja kädenlyöntisi!? Sen kaiken olet tehnyt vapaasta tahdostasi ja
kunniallisemmin istut kai eläkkeellä kuin nostat melua siitä ja
kuljet kartanossa ihmisten pilkkana kuten puolihupsu erakko."
Toni ei yleensä ymmärtänyt lukea isänsä mielipidettä tämän silmistä,
mutta se, mikä niistä tällä hetkellä loisti, oli kuitenkin aivan
liiaksi vailla isäntunteita. Jos katseilla olisi voima kivetyttää,
polttaa, myrkyttää, niin ei nuorukainen elävänä olisi päässyt tästä
paikasta. Äkkiä vetäytyi vanhuksen suu ja koko alempi osa kasvoista
suonenvedontapaisesti kokoon, ikäänkuin hänellä olisi ollut raaka,
hapan hedelmä hampaiden välissä. Hän käänsi nuorukaiselle selkänsä ja
käveli verkalleen takaisin ravintolahuoneeseen.
Siellä hän istui itseensä sulkeutuneena, harvapuheisena, ja tyhjensi
ahkerasti lasiaan.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun kuusi talonpoikaa kantoi Sternsteinin
isännän ulos huoneesta vaunuvajaan. Yksi kulki joukkueen edellä
lippu kädessä. Se oli oikeastaan luudanvarsi, jossa pöytäliina
liehui, ja se laskettiin alas, kun tuo täydessä humalassa oleva
isäntä asetettiin kärryihinsä oljille pitkäkseen. Hänelle pantiin
pyhimyskuvan sijaan pelikortit rinnan päälle ja hän oli vielä siksi
virkeä, että saattoi nopeasti kerätä kortit käteensä ja paiskata
ne ilvehtijän päähän, tuon veitikan, joka parhaillaan valittavalla
esirukoilijan äänellä lorotteli "syvästisurevien paikallejäävien"
kiittelyt Sternsteinin isännän "kunnioittavasta läsnäolosta."
"Mene tiehesi, konna!" sammalsi humaltunut.
"Jumalan haltuun, Olutjuusto-Martel!" huusi Toni kuskipukilta. "Sinä
näet, etten tänään voi tulla teille. Sano terveiseni Salille!"
Vaunut vierivät pois ja niiden takana juoksi kaksi voitettua ruskeata
hevosta katsellen suut leveinä ja silmät totisina tuota langennutta
suuruutta, joka heidän edessään oljilla heilahteli toiselta sivulta
toiselle. Vähäväliä kohotti isäntä raskaita silmänkansiaan ja
tuijotti noihin välinpitämättömiin, kylmiin eläintennaamoihin, mutta
hiljaa kiroten sulki hän sitten jälleen silmänsä: jos hän huomasi
noiden kahden hevosen pistävän päänsä yhteen, ikäänkuin niillä olisi
ollut jokin salaisuus keskenään, ihme vain mikä, niin joutui hän
vihan vimmoihin ja jakoi niille nyrkiniskuja; hänen pommittamisestaan
ja lyönneistään tempoivat ne sitten vaunuja taaksepäin ja Tonilla oli
täysi työ saada niitä rauhottumaan.
Tämä pieni ikävyys ei kuitenkaan saanut nuorukaisen hyvää tuulta
häirityksi. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja monta kertaa, kun hän
puolittain kääntäen päätään katsahti taakseen vaunuissa ähkyilevään
vanhukseen, huomasi hän senkin, että tämä nauroi, mutta varovaisuuden
vuoksi suu kiinni, nenän kautta.
Niin, sotaväessä oppii ymmärtämään vehkeilyä! Kuten usein maailmassa,
niin sielläkin rohkeus voittaa ymmärryksen, niin että se, mitä järki
taitavasti sommittelee, joutuu häviölle ja yksinkertaisin, joka
usein on aivan kouraantuntuvaa ja läpinäkyvää, pääsee voitolle. Toni
heittäytyi ilossaan huolettomaksi "sotajuonensa" seurauksista. Vain
jonkun kerran tuon pitkän matkan kuluessa tunnusteli hän päätään
ja vasenta käsivarttaan; niihin kohtiin, jotka sattuivat lyötäessä
seinään, tulee kai kuhmuja, ja niihin, joita vanhuksen sormet olivat
rutistelleet, sinisiä ja ruskeita pilkkuja.
"Sitä ei kannata ajatella! Ehyemmin nahoin en olisi voinutkaan sieltä
päästä. Hei, tamma, taidatpa hiljentää siinä vauhtiasi! Etkö huomaa,
että nyt mennään kotiin päin? Etkö ala tallia vainuta? Tästä saat --"
Hyvin lähellä oli jo Sternsteinin hovi. Kahdeksan viikon kuluttua sen
herrana!