XIV.

Muutamaa päivää ennen Muckerlin ja Helenan häitä paneutui vanha

oljenpunojatar sairaana vuoteelle. Se oli tervetullut syy jättää

pitämättä tuo hälisevä juhla, joka helposti voi antaa tilaisuuden

ilkeään pilantekoon ja inhottaviin irstailuihin, ja tyytyä hiljaiseen

vihkimiseen, eikä kumminkaan tarvinnut näyttää siltä kuin olisi

pelätty ihmisiä ja annettu heidän vaikuttaa asiaan.

Tosin tuntui nuoresta vaimosta kovalta noin ilman juhlallisuuksia

astua uuteen kotiinsa. Helena olisi ennemmin kestänyt kaiken pilkan

ja häväistyksen kuin kieltäytynyt sellaisesta, mikä hänet omissa ja

vieraiden silmissä jätti muita morsiamia jälemmä, mutta kun sattui

niin, että hänen juuri _tuolla_ tavalla sopi alistua tapahtumaan,

mihin samanlainen sattuma olisi jokaisen muunkin pakottanut, niin oli

hän tästä salaa iloissaan.

Hääpäivän iltana riensi hän majaansa "noutamaan takaisin kapineitaan"

-- kuten hän hyvin avomielisesti tunnusti -- siihen taloon, josta ne

olivat tulleet.

Vanha Zinshoferin emäntä istui miettiväisenä ja murheissaan

lavitsalla; hän oli laskenut toisen käsivartensa tuon ei ainakaan

liian suuren vaatemytyn päälle. Helena veti sen pois käden alta

ja sanoi, katsoen ympärilleen tuvassa: "Katsos, nyt jää koko tila

sinulle yksin; se tekeekin sinulle hyvää. Hyvää yötä!"

Näin sanoen erosi hän lapsuutensa kodista ja äidistään.

Seuraavasta aamusta alkaen rupesi hän puuhailemaan oljenpunojattaren

taloustoimissa. Hän ei kysellyt miten anoppi tähän saakka oli

missäkin asiassa menetellyt ja kai eteenkinpäin tahtoi meneteltävän;

mutta vanhus-parka, joka voimattomana makasi vuoteellaan, ei voinut

sekaantua mihinkään, vaikka olisi tahtonutkin. Jos Zinshoferin vanhus

tuli antaneeksi suoranaisia neuvoja, niin haukkui nuorikko häntä suut

silmät täyteen ja käski lähtemään talosta pois, jolloin loukattu äiti

toivoi pahankuriselle lapselle Jumalan rangaistusta; kuitenkin salli

Herra tunnetussa pitkämielisyydessään tuon lapselle sopimattoman

julkeuden jatkua, vaikka vanhus vähintäin kerran viikossa huutaen ja

toruen juoksi pois nuorten luota.

Puunleikkelijän äiti, tuo köyhä, sairas vaimo, oli nyt todellakin

kykenemätön lähtemään talosta, ja muutoinkin sai vaikea sairaloisuus

hänen muuttamaan mieltään; hän tahtoi kuolla siinä majassa, jossa oli

viettänyt pisimmän ajan elämästään, hän tahtoi viimeisinä päivinään

pitää luonaan ainoan lapsensa, vaikkakin häneen kipeästi koski se,

että hänen oli jaettava tämän suosio toisen kanssa, ja millaisen

toisen! Hän epäili tuota toista, niin, hän pelkäsi, "koska hän itse

makaili näin aivan kurjana ja hyödyttömänä", että tuo nuori vaimo

vierottaisi hänet kokonaan ja erottaisi rakastuneen, peräänantavaisen

miehensä hänestä; hän luuli tarpeelliseksi ehkäistä sen ja sanoi

usein, ilman varsinaista syytä: "Jos huomaisin olevani taakkana

tässä talossa, niin lähtisin paikalla tieheni, minua ei voisi mikään

pidättää."

Silloin katsoi poika häneen joka kerta suurin, rukoilevin silmin,

mutta ei sanonut mitään; että jokin voisi vierottaa hänet äidistään,

se tuntui hänestä niin kokonaan mahdottomalta, että häneltä puuttui

sanoja vastatakseen, ja niin jäivät myöskin ilmi tuomatta kaikki

vakuuttelut hänen muuttumattomasta lapsenrakkaudestaan, joita vanha

sairas-parka kai kaipauksella odotteli ja jotka hän itselleen

lohdutukseksi ja tyynnytykseksi tahtoi saada kuulla poikansa suusta.

Mutta oli vielä muuan toinenkin seikka, joka hillitsi tämän kieltä;

poika huomasi vanhuksen ja nuoren vaimon välisen mustasukkaisuuden,

ja kun hänen sydämensä kuitenkin riippui kiinni heissä molemmissa,

piti hän tarpeettomana puhua toiselle hyviä sanoja toisen

läsnäollessa ja vältteli niitä rakkaan kotirauhan vuoksi.

Lieneekö Helena pelännyt anoppinsa vaikutusvaltaa vai ei, mutta siitä

hän ainakin oli vakuutettu, ettei tämä hyvää hänestä puhunut, ja hän

lähtikin sentähden vain harvoin ja tällöinkin lyhyeksi ajaksi pois

kotoaan, "jottei antaisi vanhukselle tilaisuutta tyhjentää suutaan

puhtaaksi ja selän takana haukkua ja torata".

Mutta kun nuori vaimo oli poissa, silloin laski Muckerl työkalut

käsistään ja astui sairaan huoneeseen. Kauhulla katseli hän tuota

muodotonta, vesitaudin runtelemaa ruumista, tuon avuttomana makaavan

laihtuneita käsivarsia. Hän otti itselleen tuolin vuoteen ääreen,

tarttui äidin luisevaan peitteen päällä lepäävään oikeaan käteen ja

piteli sitä kunnes tunsi sen kuuman hehkun tuskastuttavaksi ja päästi

sen hiljaa irti. Silloin olisi hän usein mielellään lyönyt molemmat

kätensä kasvojensa eteen ja ääneensä valittanut, mutta eihän hän

tahtonut antaa tuon vanhusparan sitä huomata eikä hän tahtonut kuulla

äitinsä säälistä salaavan huonoa tilaansa pojaltaan.

Elokuussa muuanna iltapäivänä oli kaikki polttavan lämmintä ja

hiljaista ympäristössä, ikäänkuin maailma olisi levännyt työstä

väsyneenä, ikäänkuin aurinko olisi lämpöä ja valoa jakaessaan, luodut

olennot ja kasvit liikkuessaan ja kasvaessaan liiaksi ponnistelleet.

Muckerl pisti päänsä kamarin ovesta sisään. "Leena on poissa", hän

virkkoi, "minun täytyy toki tulla sinua heti katsomaan, nyt kun hän

ei voi pahastua siitä; olethan sinä minun toinen rakkaani."

Sairas ei hymyillyt tulijalle kuten muulloin. Hänen silmänsä

loistivat kosteina, hänen kasvonsa olivat vahankeltaiset ja hän

näytti liikutetulta.

"Miten jakselet, äiti?" kysyi Muckerl tullen lähemmäksi.

"Mitenkäkö jaksan?" sanoi vanhus hiljaa, "en hyvin, niinkuin aina on

kun loppu lähenee."

Poika pudisti päätään.

"Älä ravistele päätäsi, Muckerl, asia on kuitenkin niin eikä sitä voi

mikään muuttaa. Totta kyllä, että siitä tulee sinulle surua, poika

parka, tiedän sen, tiedän sen varmasti, tunnen sinut siksi hyvin;

olemmehan eläneetkin niin kauan yhdessä, voimmepa melkein sormillamme

laskea ne päivät, jolloin olemme olleet poissa toistemme näkyvistä.

Mutta muut eivät siitä suurestikaan välitä."

"Älä puhu sillä lailla, äiti. Kuka voisi sinun kuolemaasi toivoa?"

"Minun täytyy vain sanoa sinulle, Muckerl, että helpommalta tuntuisi

kuolema, ellei sinun naimisestasi olisi tullut mitään. Mutta ihmisen

tahto on hänen taivaanvaltakuntansa, ja sinä olit kyllin vanha

pitääksesi omasi enkä minä tahtonut sekaantua asiaan, vaikkei se

minusta alunpitäinkään ollut oikea."

Puunleikkelijä katsoi lattiaan.

Sairas veti syvään henkeään ja jatkoi: "Niin taivuin minä kuitenkin

siihen enkä milloinkaan ole asettanut Helenan tielle mitään esteitä,

vaikkei koskaan olisikaan pälkähtänyt päähäni, että hän voisi olla

sellainen kuin hän on."

"Millainen hän sitten on?" sammalsi Muckerl.

"Aamupäivällä oli Matznerin Sepherl täällä ja tiesi kertoa, että

Kleinleitnerin Paul, joka jo vuosikausia on maannut heikkona

sairaana, tänä aamuna varhain oli päässyt kärsimyksistään; silloin

kuulin selvästi, huolimatta siitä että hän kauhalla kolisteli

rautapataa, Helenan sanovan: 'Kaikki ihmiset kuolevat, mutta ei vain

tuo eukko!'"

"Äiti!" huudahti Muckerl. "Se on tullut vain ajattelemattomasti

sanotuksi, ei hän sitä tarkota. Ole varma siitä!"

"Samapa se", virkkoi vanhus, "mitä hän tarkottaa, tiedän etten siitä

kuole. Hänen ajatuksensa ei minulta lyhennä hetkeäkään eikä myöskään

lisää ikääni. Vilpittömästi saattaisi se minua surettaa vain siinä

tapauksessa että rakastaisin häntä; mutta asiain näin ollen ei siitä

ole mitään vaaraa."

"Anna se hänelle anteeksi, äiti", sanoi Muckerl tukahtuneella

äänellä, "äläkä enää milloinkaan sitä ajattele, tiedäthän kuinka

rakas olet minulle."

Hän seisoi aivan vuoteen ääressä, ja kun vanha vaimo kohotti heikot

käsivartensa häntä kohden, silloin kumartui hän alas ja äiti

silitteli vapisevin käsin hänen poskiaan.

"Sen tiedän, kyllä minä sen tiedän!"

On olemassa hyväilyä, joka tekee kipeätä; sellaisia ovat meistä

eroavien rakkaiden henkilöiden hellyydenosotukset, jolloin jokainen

suudelma, jokainen, syleily, jokainen heikko kädenpuristus sanoo

meille: Yhdessäolomme ei enää kauan kestä.

"Jumalan haltuun, äiti, minun täytyy nyt -- -- --", sopersi

puunleikkelijä, ja kun sairaan käsivarret päästivät hänet irti,

hiipi hän pois kamarista ja sulki hiljaa oven jälkeensä; mutta

sitten syöksyi hän nopeasti ulos puutarhaan, vaipui siellä varjoisan

lehtimajan penkille ja painoi molemmat kätensä kasvoilleen; pari

suurta kyyneltä vierähti sormien lomitse ranteille.

Ja kuitenkin oli oljenpunojatar valehdellut, hän oli tekeytynyt

vahvemmaksi kuin olikaan; hänelle olivat Helenan sanat "tehneet

kovin kipeätä"! Vaikkakin sairas arvelee itsensä olevan mennyttä

kalua, niin kauhistuttaa ja loukkaa häntä vieraiden huulilta tuleva

muistutus siitä, sillä se iskee tyynesti niin lähelle, niin kovin

lähelle sitä, minkä tähden hän pelokkain mielin ja tuskallisin

puistatuksin kiduttaa itseään päivän hiljaisina hetkinä ja unettomina

öinä. Tässä tapauksessa se oli kärsimätön muistutus ja lisäksi ainoan

pojan vaimon suusta!

Sillävälin kun tuo nuori mies taisteli tuskan kanssa, joka

ahdisti rintaa hänen ajatellessaan vaimonsa vallan käsittämätöntä

sydämettömyyttä, vaimonsa, jonka jo yksistään hänen mielikseen

täytyisi olla hyvä äitiä kohtaan, makasi vanha rouva pienessä

kamarissaan kädet ristissä ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin

eteensä. Tietää olevan läheisyydessään, lähinnään henkilöön, jonka

mielestä ei kuolema tulisi hänelle kylliksi varhain! Se oli

jälleen lisäksi yksi kiduttava ajatus, joka vaivasi häntä aina

yksinäisyydessä, kuten nytkin.

Mitä mahtanee yksinäisinä hetkinä liikkua kuolemansairaan sielussa?

Mitä mietti vanha rouva jätettynä yksin kuolemaa ajattelemaan?

Mitä hän ajatteli poikansa tullessa ja lähtiessä? Kun tämä tuli:

näenpä hänet kuitenkin vielä; kun tämä lähti: ehk'en enää koskaan!

En näe häntä enää, lastani, en enää kuule hänen ääntään, en enää

saa tuntea hänen sydämellisiä rakkaudenosotuksiaan! Kuolema on

kuitenkin omituinen! -- Raskas kyynel vierähti sisäänpainuneelle

poskelle, sitten kuuli hän askeleita, pyyhki silmänsä ja katsoi

ovelle päin; ulkopuolella käy jälleen hiljaiseksi, jälleen kehittyy

ajatus edelleen: se on kuitenkin omituista... jälleen kostuvat

silmäripset. Mitä kaikkia erontuskia hän miettikään, kuka sen tietää?

Ah, minkävuoksi ottaa ihminen tuhatkertaiset jäähyväiset yhden kerran

lähtiessään?

Kun kuukausi oli kulunut loppuun, sanoi hän: "Empä olisi milloinkaan

luullut, että elän vielä _ensimäisen_ päivän". Mutta sitten tuli

päivä, jolloin sairauden tuska voitti tuon kärsivällisen rouvan, ja

häneltä pääsi vain yksi ainoa toivomus: "Loppua minä haluan, loppua",

ja silloin poikakin lyyhistyi kokoon ja nyyhkytti ääneen syvimmästä

sydämestään. Mutta sairas virkkoi: "Älä huoli, kyllä minä tiedän

miltä sinusta tuntuu."

Ja nyt tulivat nuo tuskalliset viimeiset päivät ja yöt, joiden

muisteleminen vielä vuosien kuluttua värisyttää jokaista, jonka joko

rakkaus tahi velvollisuus on pakottanut olemaan sairaan kuolinvuoteen

ääressä. Tänä raskaana aikana ei Helenaa voitu mistään moittia,

hän ei väistynyt sairaan luota, hän oli tälle päivin ja öin apuna,

väsymättömästi riensi hän lieden ääreen, keitti ja paistoi aivan

tavattomalla ajalla, jos joskus niin sanottu väärä ruokahalu heräsi

kärsivässä sairaassa. Hän huusi Muckerlin työhuoneestaan saapuville,

kun vanha rouva makasi kuolinkamppailussa, jotta tämä, joka

varmastikin vielä piti kiinni pojan läsnäolon toivosta, helpommin

kestäisi kuoleman. Helena painoi kuolleen silmätkin kiinni ja sulki

hänen suunsa, kun Muckerl arkaili koskettaa kädellään ruumista.

Lehtien parhaillaan alkaessa kellastua ja kuihtua laskettiin tuo

nyt levon saanut, kitunut ruumis-parka maan poveen. Haudalta riensi

Helena nopein askelin edeltäpäin kotiin avaamaan akkunoita ja

tuulettamaan, huoneita.

Muckerliin, joka hiipi eteenpäin pää painuksissa ja kädet

hervottomina riippuen kuten unissakävijä, oli Matznerin Sepherl

liittynyt; hän ilmaisi tälle osanottoaan, mutta ei sanoilla, vaan

huokauksilla ja "surkeilla kasvojeneleillä".

Äkkiä jäi puunleikkaaja seisomaan paikalleen. Hänen sydäntään ahdisti

jokin ja hänen kurkkuaan tukahutti, hänen täytyi lausua se julki. "Se

on kurjaa", sai hän vaivoin sanotuksi.

Tyttö tarttui rauhottavasti molemmin käsin hänen vasempaan

käsivarteensa kyynärpään yläpuolelta.

"Luuletko ettei hän tuuleta huoneita mielellään?" kysyi Muckerl

kuiskaten.

"Täytyyhän hänen se tehdä, Muckerl, ruumiinhaju on ilkeää ja haihtuu

niin työläästi."

"Hän tekee sen mielellään, sillä hän iloitsee siitä, että äitini on

poissa talosta."

"Jeesus ja Maria!" Sepherl pani kätensä ristiin ja tuijotti

kauhistuneena häneen.

Hän nyökäytti kyynelsilmin päätään tytölle, sitten katsahtaen tämän

majaan päin, jonka luo he juuri olivat saapuneet, ja lähti pois tytön

luota.

* * * * *

Noin kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi puunleikkaajan majassa

pienokainen, joka ei siellä kenellekään oikeata iloa tuottanut; se

oli poikalapsi, se kastettiin äitinsä miehen nimen mukaan Johann

Nepomukiksi.

Helena hoiti lasta huolellisesti, mutta hyväili sitä ja leikitteli

sen kanssa vain silloin kun hän ylen hyvällä tuulella ollen ikäänkuin

unohti itsensä, ja se tapahtui hyvin harvoin; alussa lienee miehen

käynyt sääliksi pienokaista ja hän koetti sen kanssa leikitellä,

mutta ei hän siinä oikein onnistunut, sillä vaimo katsoi aina silloin

häneen niin omituisen suurin silmin ja hymyili niin ivallisesti; pian

jättikin mies sen sikseen, kun Helena kerran äreästi oli temmannut

pojan hänen rinnaltaan ja sanonut: "Mitä tuo merkitsee? Se ei kuulu

hänelle. Jos pidät sanasi ja elätät hänet, niin enempää ei hänellä

suinkaan ole oikeus vaatia!"

Mutta sitä ei tuo rehellinen mies ollut tarkottanut silloin kun hän

lupasi asianmukaisesti pitää huolta tuosta "toisestakin"; ja että sen

nyt piti kasvaa niinkuin vieraan talossa, se tuotti hänelle surua

lapsen itsensä vuoksi.

Kauan ei hän ollut asunut Helenan kanssa saman katon alla, kun hänen

itselleen oli tunnustettava, että kaikki kuitenkin oli käynyt aivan

toisin kuin hän oli luullut. Tosin katseli hän ihaillen nuoruutta

uhkuvaa, kaunista vaimoaan ja tunnusti tämän pitkälle kehittyneen

käytännöllisyyden taloudenhoidossa ja elämässä, mutta tämän oman

käytännöllisen mielensä mukaan, josta vain annettu oli saatua, joka

tarkoin punnitsi sen mikä kullekin sopi ja työnsi luotaan vieraan

ojennetun käden pitääkseen omansa vapaana, vaimo myöskin menetteli

ottaessaan vastaan miehen hellyydenosotuksia ja torjuessaan hänen

hyväilevää kättään lapsesta, jolle muutoin vaimo itsekin oli vain

ankara hoitajatar ja siksi jäi, koska lapsella hänen silmissään ei

ollut enempää kuin vieraanvaraisuusoikeuden vaatimus. Päivä päivältä

katkeroittivat tuollaiset kylmentävät huomiot miehen iloa hänen

katselemisestaan ja mielihyvää hänen taitavasta taloudenhoidostaan;

väkipakolla työntyi aina silloin miehen mieleen surullinen ajatus,

että Helena oli ollut se, joka oli katkeroittanut hänen äitinsä

viimeiset elinpäivät, ja siten, nopeasti vaihdellen, milloin vaimonsa

puoleenvetämänä, milloin poistyöntämänä, tunsi hän itsensä pian

väsyneeksi, sydämeen asti kyllästyneeksi.

Helena oli nyt tosin kieltämätön hallitsijatar talossa, mutta

millaisessa? Kuka hän oli? Zwischenbühelin pyhänkuvaintekijän

vaimo! -- Mentyään iltasin pikku Hannu käsivarrellaan portaille ja

katsoessaan ylös Sternsteinin hoviin päin, joka auringonlaskusta

hehkuvin akkunoin oli hänen edessään, sellaisena kuin hän lapsena

usein oli sen nähnyt, silloin olisi hän mielellään koonnut kiviä

tieltä ja heittänyt kaikki nuo kimmeltävät ruudut pirstaleiksi,

mutta kuinka kaukana, kuinka kaukana olikaan tuo uljas hovi, hänen

maailmaansa aivan kuulumaton!

Kerran ojensi lapsi kätensä kukkulalta hohtavaa loimua kohden; Helena

katsoi sitä kummastellen. "Tiedätkö sinäkin minne kuulut, missä

meidän molempain pitäisi istua, jos sanaan ja kirjotukseen ihmisten

kesken olisi luottamista?"

Punerrus sattui äkkiä hänen kasvoihinsa, ja hän katsahti arasti

ympärilleen, olisiko joku läheisyydessä voinut kuulla hänen sanansa.

"Narrimaista! Pojan tyllerö luulee sen olevan lähimailla, kiinni

tarttumista vailla! Entäpä jos se ennustaisi jotakin? Herra Jeesus,

kuinka mieletöntä etten pääse siitä ajatuksesta eroon."

Hän seisoi ja tuijotteli ylöspäin, kunnes loiste oli sammunut.

Mutta työhuoneessa istui hänen miehensä, kumartuneena ja taipuneena

työpöydän yli, ahkerasti leikellen ja maalaillen siroja kuvioita ja

koreita nukkeja, joihin tilaajat olivat tyytyväisiä ja samoin hän

itsekin.