Vanha vaimo antoi esiliinan pudota alas. "Siihen talouteen, joka
silloin alkaa, en voi jäädä enkä saakaan!" Hän ojensi kätensä
jäähyväisiksi. "Nyt en enää kauemmin teitä vaivaa, Jumalan haltuun,
Matznerin emäntä."
"Jumalan haltuun, oljenpunojatar! Sepherl, saata oljenpunojatar
kotiin! Herran tähden, Herran tähden, kuinka usein vanhuudessa
saakaan ristin, jota nuorena ei ensinkään tule ajatelleeksi." Tämän
kieltämättömän, kokemukseen perustuvan lauselman jälkeen rupesi
Matznerin emäntä pitkään pudistelemaan päätään, katsellen samalla
poislähteneiden jälkeen.
Sepherl kulki puunveistäjän äidin rinnalla eteenpäin ja kun ei tämä
matkan kuluessa näyttänyt keskusteluun halukkaalta, niin rajottui
tyttö siihen, että vähäväliä vakuutteli kaiken äskettäin tapahtuneen
"jo olevan poissa käytännöstä -- niin, ihan poissa käytännöstä".
Heidän saapuessa mökin luo oli avoimessa akkunassa parhaillaan
käymässä innokas ottelu Helenan ja Muckerlin kesken. Tyttö uhkasi
pukata pojan ulos ja tämä vannoi "kautta sielunsa", että jos hän
pääsisi tarttumaan tyttöön käsiksi, niin vääntäisi hän sijoiltaan
kaikki hänen sormensa tai purisi poikki hänen pikkuvarpaansa.
Sepherlin silmät menivät sepposen selälleen. Kaikki sormet tahtoo
hän vääntää tuolta pois sijoiltaan tai purra pikkuvarpaan poikki!
Tosiaankin, sellaista ei Sepherl milloinkaan olisi voinut uskoa, että
hän saattoi noin -- helläksi heittäytyä!
Kun Muckerl huomasi tulijat, huusi hän: "Jumala antakoon, äiti! Hyvää
iltaa, Sepherl!"
"Hyvänen aika", sanoi Helena, "Sepherl, mitä sinä täällä teet?"
Mitäkö hän täällä teki? Hän, joka tuon katon alla oli auttanut
kestämään raskaita aikoja? Ja sitä kysyy se, joka ne on aiheuttanut
ja nyt hyvinä päivinä jälleen on valmis sulkemaan häneltä oven! --
Oi, kuinka se on ylvästelevä ja ivallinen! Ivaksi sen kateellinen
Sepherl otti ja oman kokemuksensa mukaan olikin hän oikeassa, mutta
Helena ei luullut, että tuollainen kömpelö, ruma olento kuvittelisi
mielessään itselleen voitavan todenteolla pahaa tarkottaakaan tai
yleensä olla ylpeäkään häntä kohtaan. Hän oli vastausta odottamatta
jälleen ryhtynyt peliinsä Muckerlin kanssa.
Sepherl pani toisen kätensä lanteelleen ja häristeli toisella
parikuntaa. "Älkäähän kuherrelko siinä niin kovin", huusi hän
sähisten, "muutoin joudutte tekemisiin isäntien kanssa: he
tarvitsevat nyt kaunista ilmaa, ja kun vasikat tappelevat tulee pian
sade!" Näin sanottuaan hän juoksi pois ja usein löi hän nyrkkiin
puristuneella oikealla kädellään vasenta kämmentään ja nauroi:
"Tällä kertaa hän sai! Ah, en anna pitää itseäni narrina! Tällä
kertaa annoin hänelle tuntuvasti!" Tosin täytyi Muckerlinkin kärsiä
hänen "särmikäs pistelynsä", se ei ollut autettavissa, mutta oikein
sydämestään iloitsi Sepherl, että hän oli saanut loukanneeksi tuota
ylpeätä letukkaa.
Koko Zwischenbühelissä ihmeteltiin, "kuinka pyhimyskuvaintekijä
taas näin äkkiä oli voinut tulla hyviin väleihin Zinshoferin
Helenan kanssa", ja erikoista ihmettelyä herätti sekin "että nuo
kaksi ihmistä pitivät niin luonnotonta kiirettä häiden kanssa".
Pappilassakin tuli siitä asiasta puhe.
Zwischenbühelin kirkko oli hyvin pieni, se oli maantien puolelta
rakennettu mäelle ja melkoinen määrä matalia, leveitä portaita,
vanhuudenheikkoja jalkoja varten tehtyjä, johti sinne; lisäksi ohjasi
rautainen, pitkin seinää kulkeva tanko vapisevia käsiä.
Oikealla puolen ympäröi ränsistynyt kiviaita pientä maa-aluetta,
mustiksi siveltyjen portinsäleiden välistä saattoi nähdä
tummanvihreän, töyryisen ruohikon, josta sieltä täältä pisti näkyviin
risti. Portin pylväät olivat kallellaan ja hautojen välissä pureksi
ruskean kirjava lehmä ruohoa, samalla haistellen muuatta hyvin
ränstynyttä läkkilevyä, joka jokaiselle lukutaitoiselle kertoi, että
tähän oli haudattuna Margareta Zauner, "ryyppyneidoksi" kutsuttu,
kylänvanhimman karjapiika. Hän tunsi ehkä eläissään tuon ruskean
kirjavan lehmän sen ollessa vielä vasikkana.
Vasemmalla puolen liittyi kirkkoon pappila, pienenä ja vähäpätöisenä
kuten sekin; kaksi akkunaa oli maakerroksessa ja kaksi
hirsikerroksessa ja kolmannen sijalle oven yläpuolelle oli muutamaan
syvennykseen asetettu pyhimyskuva, jonka kylän vanhimpien asukkaiden
kesken liikkuva taru tiesi olleen pyhän Pamphiliuksen, mutta oli
tuo kivikuva monivuotisesta ilmojen pahoinpitelystä mennyt niin
turmiolle, ettei siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin hyvin hämärät
ihmisolennon ääripiirteet.
Pieni takapiha, jossa oli ruskeankirjavan lehmän navetta, ja
varjoisa puutarha pistivät näkyviin rakennuksen takaa; rakennuksen
matalissa huoneissa, joiden kattoon saattoi kädellä ulottua, asui
kolme henkilöä. Alempana, aivan portin pielessä oleva tupa oli tehty
pastorinkansliaksi ja sen viereisessä kamarissa, jonka akkunat
olivat pihaan päin, asusti nuori apulaispappi. Hirsikerroksessa
olivat huoneet kaikki erossa toisistaan ja niiden ovet johtivat
rinnakkain eteiseen; herra pastori asui tuvassa ja keittäjätär
viereisessä kamarissa, mutta Zwischenbühelissä ei kukaan tästä pahaa
sanaa lausunut, sillä pastorin emännöitsijä oli vanhanpuoleinen,
pitkä, kuiva vaimoihminen. Isännät arvelivat, että hänet nähdessään
paholainenkin väistyisi, jos hän rupeisi sitä mielistelemään,
ja tuo inhottava sielunvihollinen ei toki muutoin ole varsin
turhantarkka. Takanapäin sanottiin emännöitsijästä, että hän oli
saman näköinen kuin "kallis aika" ja pastorista että hän oli kuin
"itse hyvä hetki"; tämä katselikin lyhyeksi kerityn, lumivalkoisen
tukan alta mitä hyväntahtoisimmin naamoin maailmaa; hampaattoman,
ystävällisesti hymyilevän suun ja punaisten poskien yläpuolelta
loisti pari kirkasta, harmaata silmää, tutkivina ja luottavaisina,
ja harvoin oli niiden edessä, hienosti kaartuvan nenäluun päällä,
luusankaiset silmälasit, sillä enimmäkseen työnsi vanha herra ne ylös
otsalleen, koska hän tarvitsi niitä vain lukiessaan. Kooltaan hän oli
pieni, lyhyt, ketterä ja aina liikkeessä, mikä sopikin hyvän hetken
vertaukseen, niinkuin jokainen joka sellaisen kerran on elänyt voi
todistaa.
Kun korkea-arvoisa herra Leopold Reitler, Zwischenbühelin pastori,
noin vuosi sitten huomasi, että hänen kätensä kirjottaessa monasti
kieltäytyi tekemästä palvelustaan ja että hänen muistinsa sen
lisäksi usein petti, silloin pyysi hän itselleen apulaista, joka
sitten hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua hänelle annettiinkin
korkea-arvoisan kappalaisen Martin Sederlin muodossa.
Tuo nuori hengellisen säädyn jäsen oli pitkä, jäntevä mies; hänen
päänsä, jonka molempiin sivuihin korvat liittyivät melkein samaan
tasoon, oli eteenpäin ojentuneen kaulan kannattama; lyhyt, ruskea
tukka valui takkuisena alas otsalle; ulkonevien poskiluitten ja
voimakkaan leuan vuoksi silmiinpistävän leveihin kasvoihinsa hukkui
tuskin mainitsemista ansaitseva nenä ja esiin tuli sen sijaan
hirvittävän suuri suu, jonka huulet lerpattivat pitkien, paikoittain
mustuneiden hampaiden päällä; eivät edes nuo loistavat, tummat silmät
tehneet mitään miellyttävää vaikutusta, sillä hän pyöritteli niitä
alituisesti. Vaikkakin hän tämän epäedullisen ulkomuodon vuoksi
olisi ollut terästetty monenmoisia kiusauksia vastaan, niin ei se
lainkaan ollut hänelle hyväksi kutsumuksessaan, vaan teki jo lyhyen
ajan kuluttua sen vaikutuksen, että hän naapuriseurakunnassa, jossa
hänellä oli suurempi vaikutusala, oli joutunut anteeksiantamattoman
harhateon uhriksi.
Muuan tilanomistaja oli tuntenut itsensä kuolemansairaaksi. Siltä
mieheltä oli muutoin jäänyt kirkko siihen missä se oli, nimittäin
kahden tunnin matkan päähän hänen tiestään, mutta nyt myöntyi hän
omaistensa ja ystäviensä kehotuksiin ja tahtoi "ihmisten vuoksi"
alistua ottamaan "viimeisen lohdutuksen". Lähetettiin siis sana
pappilaan, ja siellä arveltiin, että olisi aivan samantekevää kuka
sinne lähetettäisiin; jos tuo tunnettu vapaa-ajattelija oli katumaton
ja paatunut, silloin ei kukaan voisi häntä pelastaa, mutta jos hän
todenteolla kääntyisi pois pahoilta teiltään, niin kelpasi kuka
tahansa lohduttajaksi; ilman sen enempiä mutkia sullottiin siis
kappalainen Sederl sekä kirkonpalvelija ajopeleihin ja lähetettiin
asianomaiseen paikkaan.
Kun tuo nuori mies yksinään istui kuolinvuoteen ääressä ja koetti
saada sileihin kasvoihinsa hurskasta, mieltäylentävää ilmettä, kun
hän avasi suuren suunsa ja alkoi puhua hirvittävää saksanmurretta,
venyttäen jok'ainoan ääntiön kaksinkertaiseksi ja pitäen pehmeillä
ja kovilla kerakkeilla kiusallista vaihtopeliä, silloin valtasi
sairaan niin hillitsemätön iloisuus, että kappalainen ällistyneenä ja
vihastuneena pötki pakoon. Muutama päivä myöhemmin oli tilanomistaja
paranemaan päin, mutta pappilassa ei voitu iloita tästä jumaluusopin
kustannuksella saadusta lääketaidon tuloksesta; kernaasti olisi
tahdottu päästä eroon tuosta itse asiassa vallan viattomasta Martin
Sederlistä, jos vain olisi tiedetty mihin hänet saisi työnnetyksi;
konsistoriossa, jossa noiden molempain pappisvirkojen hakemukset
sattuivat yhteen, tuli toinen kuitatuksi toisella ja niin joutui tuo
kunnianarvoisa herra kappalainen, pikemmin kuin hän itse ja muut
luulivatkaan, Zwischenbüheliin.
Siellä istui hän nyt ummehtuneessa kansliahuoneessa tomuisen
virkapöydän ääressä ja luki, kun ei muutakaan keksinyt,
kirkonkirjoihin tehtyjä vientejä; ne antoivat todellakin hänelle
tointa pitemmäksi aikaa, sillä ne ulottuivat sataviisikymmentä
vuotta ajassa taaksepäin. Kärpäset surisivat hänen ympärillään,
ja kun yksi tai useampia pysähtyi hänen päälaelleen ja takertui
hänen vanukkeiseen tukkaansa, löi hän siihen kämmenellään;
tilastotieteilijän ei olisi ollut vaikea tapettujen prosenttimäärän
numeroiden avulla päästä sellaisen lain jäljille, jolta, katsoen
siihen että enimmäkseen vain suosionhaluiset yksilöt alistuivat tähän
hävittämisjärjestelmään ja sen uhriksi joutuivat, ei olisi puuttunut
tavanmukaista perustelua; mutta kappalainen huoli vähät tieteistä,
tilastotieteestä kaikkein vähimmän, sillä ihmisten kohtalothan olivat
Jumalan kädessä ja tapettuja kärpäsiä lasketaan korkeintaan silloin
kun on veto kysymyksessä ja tällöinkin vain sitä kuka eniten tappaisi.
Hän kohotti juuri jälleen kättään, mutta antoi sen puolitiessä vaipua
alas, sillä eteisestä alkoi äkkiä kuulua tömiseviä askeleita, ovi
avautui ja pastori syöksyi huoneeseen.
"Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!" huusi hän istualtaan nousevalle
kappalaiselle. "Istukaa vain! Istukaa vain, rakas Sederl!
Katsokaapas", -- hän otti piippunsa pitkän letkan suustaan ja
viittasi sulkakynällä maassa makaaviin kärpäsiin. -- "Tehän olette
yhtä kova kärpäsentappaja kuin Rooman keisari Domitianus, josta muuan
hovimies sanoi eräälle, joka halusi päästä kahdenkeskiseen puheluun,
että tämä oli yksin, ei yhtä ainoata kärpästäkään ollut hänen
luonaan."
"Niin pitkälle en minä vielä ole päässyt", arveli kappalainen ja kun
hän puhui tavallista kieltä, kuulosti se varsin siedettävältä. "Hänen
roomalainen Majesteettinsa on kai lyönyt ne kuoliaiksi suljettujen
akkunain takana."
"Hm", pastori pudisti päätään, "en tiedä, akkunaruutuja ei siihen
aikaan vielä ollut olemassa, kärpäsverkkoja ehkä." --
"Hän on kai yhdellä iskulla surmannut useampia."
"Niin kai asia on ollut", nauroi vanha herra, tarttui piippuunsa ja
painoi pesässä olevan tuhan peukalollaan kokoon, sitten imeskellen
nysää koetellakseen vieläkö haiku kohoisi ilmaan. Siinä kävi hänelle
huonosti, hiiltynyttä moskaa tuli hänen suuhunsa, hän riensi
sylkilaatikon luo ja kakisteli ja syljeskeli. "Tuhat tulimmaista",
ärjäsi hän, "kun minä aina unohdan, että se mikä on loppunut on
loppunut." Hän koputteli piippuaan niin voimakkaasti akkunalautaa
vastaan, että kopan sirpaleita sinkosi ulos. "Voi piru sentään, nyt
sekin meni vielä pilalle!"
Kappalainen nojautui ylimielinen hymy huulillaan tuolillaan
taaksepäin ja alkoi, -- luultavasti arveli hän hengen tulleen
päälleen, -- oudolla murteella puhua: "Herra pastori, te näytätte
tässä niin kovasti vihasta kiivastuvan, että se, joka on tottunut
rauhallisempaan puhetapaan..."
Pastori kääntyi puhujaan päin kesken tämän lausetta. Hän siristi
silmiään ikäänkuin olisi tahtonut tarkemmin katsastella miestä.
"Oletteko järjiltänne? Ette suinkaan tahtone pitää minulle saarnaa,
herra Sederl? Mitä oikeastaan tarkotatte tuolla puheellanne?"
Sederl vältti käyttämästä tuota hänelle niin sietämätöntä yläsaksan
murretta jatkaessaan: "Älkää panko pahaksenne, olen nyt tarpeekseni
katsellut asioita ja huomannut että Teillä olisi syytäkin noitumiseen
ja kiroilemiseen, mutta Te kiivastutte pikkuseikoista sen sijaan
että..."
"Se on vika", puuttui pastori kiihkeästi puheeseen, "paha luonteen
vika, siinä olette varsin oikeassa, rakas Sederl! Niin usein
kuin minulta tuollainen inhottava huudahdus pääsee, kaduttaa se
minua ja minä rukoilen Herraa Jumalaa antamaan syntini anteeksi
enkä vähää häpeä, minä vanha -- vanha ihminen, kun huomaan
itseni sellaiseen rikokseen syypääksi, jota vastaan vuosikausia
olen antanut talonpojille hyviä opetuksia! No, Te näette sen
tapahtuneen tuon kirotun piipun vuoksi, se oli _minun_ vahinkoni,
jonka pikavihaisuuteni kautta tein vain suuremmaksi, mutta että
sekaantuisin toisten asioihin ja siten heitä pahentaisin, sellaisesta
varon itseäni; yleensä ei jumalanpalveleminen ja kiroileminen minusta
sovi yhteen. Mutta koska juuri olemme tulleet näihin asioihin, niin
puhukaamme ne selviksi. Te olette vielä nuori, herra kappalainen,
ja voitte oppia, enkä minä ole liian vanha kuulemaan selvittelyjä.
Puhukaamme asiat selviksi. Minkä johdosta Te sitten arvelitte
kiroilemisen olevan paikallaan?"
"Oljenpunojattaren poika Johan Nepomuk ja Zinshoferin Helena ovat
saaneet luvan kerta kaikkinaiseen kuulutukseen ja voivat muutaman
päivän perästä suinpäin syöksyä pyhään aviosäätyyn."
"Vai niin!"
"Mutta ihmisten puheiden ja juorujen mukaan saattaisi se kuitenkin
olla viittauksena armonvälikappaleiden halveksimisesta, mikä voisi
olla seurakunnalle mitä pahimmaksi esimerkiksi."
"Ymmärrän, ymmärrän Teitä täydellisesti, herra kappalainen. Mutta
saattamiseen ja voimiseen emme me voi emmekä saata mitään tehdä. Jos
he pelkäävät tartuttavansa siitä likaa itseensä, niin pysytelkööt
puhtaina ihmisinä kaukana siitä. Kaikenkaltaisella mutinalla ja
juorupuheella ei ole penninkään arvoa minun silmissäni; vasta kun
niiden täysi totuus rippituolissa on näytettävä, tulee minulle
se kysymys esiin, miten tuota katuvaista lammasta paraiten olisi
kohdeltava, pitäisikö minun ojentaa hänelle nuhteen vai lohdutuksen
sauva, ja minä pyydän, herra kappalainen, pyydän Teitä juuri siinä
asettumaan minun sijalleni. Mitä te tekisitte? Antaisitteko jonkun
erikoisen teon kautta, vaikka se sitten olisikin vain kovaääninen
pauhaaminen virkahuoneessa, jossa jokaisella ken on vain lähimailla
on korvat sitä kuullakseen höröllään, antaisitteko Te sellaisesta
rikoksesta, jonka rippi jo on sinetillä sulkenut, ihmisten huomata
jotakin? Tahdotteko Te, sen sijaan että kohottaisitte langennutta,
painaa hänet vielä syvemmälle ja sallia muiden puhdistautua kaikesta,
siten vielä tukeaksenne heidän vahingoniloaan ja ylpeyttään?
Tahdotteko Te olennolle, jota äkkiä rupee inhottamaan likaisuus,
missä se ennen on rypenyt, ja joka mielii palata oikealle tielle ja
täynnä tuskaa ja ahdistusta pakenee sille, panna esteitä ja tehdä
parannuksen raskaaksi? Tahdotteko sitä?" Hän viittasi näin kysyessään
piipunvarrellaan nuoreen pappismieheen päin ja osui napsauttamaan sen
päällä tämän toiseen takinnappiin.
Kappalainen lyyhistyi kokoon tuolillaan ojentaen molemmat kätensä
eteenpäin ikäänkuin olisi saanut tuntuvan iskun. "Jumalani, en
suinkaan", sanoi hän.
"Ajattelin itsekin, että sydämenne kieltäytyisi sellaista tekemästä",
jatkoi pastori. "Nähkääs, jänisten pelotteleminen pois kaalimaasta
ja hanhien ajaminen talliin on kaksi ihan eri asiaa! Pahoista
aikomuksista pois pelottamiseen riittää jo sekin, että nostaa siitä
aika melun, mutta tehtyihin rikoksiin ei kaikkien taivaan pyhimysten
nimessä voi mitään, ja jos joku osottaa niitä todellisesti katuvansa,
niin on minun pyrittävä siihen, että pysytän hänen mielensä ja
tahtonsa hyvänä! Ihmiset tekevät usein syntiä kaikessa viattomuudessa
-- se tahtoo sanoa -- pelkästä tyhmyydestä, ilkeys on heistä kaukana
ja tuloksesta ottaa maallinen oikeus selon. Nyt lienevät kyllä
morsiamen asiat huonosti, mutta näin ollen on päätetty, että se
pysyy sulhaselta salassa; tämä on kunnon nuorukainen ja kun hän
levittää kristillisen lähimäisenrakkauden viitan vahingon päälle,
niin pitäisikö minun se perästäpäin paljastaa? Pitäisikö minun
tytölle, joka vielä parhaiksi oikeaan aikaan, ennenkuin menehtyy,
mielii saada kunniallisuutensa ja hyvän maineensa takaisin, syytää
kovia sanoja saadakseni aikaan että hän vain hetkiseksikin katuu
hyviä aikomuksiaan?" Pastori ojensi kätensä ja ravisteli harallaan
olevia sormiaan. "Ah, ei, ei, rakkaani! Tiedän liiaksikin hyvin mitä
tuollainen katumus voi matkaansaattaa, se on samanlaista kuin taudin
puhkeaminen, ja sen seurauksia en tahtoisi ottaa omalletunnolleni!"
"Enkä minäkään", huokasi kappalainen.
"Ja mitä Te pahasta esimerkistä ja häväisemisestä puhutte, se
ei myöskään ole paikallaan. Tuollaista tyhjänpäiväistä yhteen- ja
eroonjuoksemista tavataan, Jumala paratkoon, kylliksi paljon
pitkin tätä ympäristöä, ja sellaiset ovat huonoksi esimerkiksi,
eikä ne, jotka pyytävät kirkollista siunausta. Ei myöskään voi olla
puhetta mistään armonvälikappaleiden häväisemisestä, sillä ennen
avioliittoon astumista on, kuten tiedämme, tehtävä synnintunnustus.
Kaikessa tapauksessa menevät siis molemmat asianomaiset puhtaina
alttarin eteen; sydämeen en voi ketään katsoa: jos jossakin sopessa
vielä piilee likatahra entiseltään tai jos ei joku ota tehtäväkseen
säädettyä velvollisuutta kylliksi vakavalta kannalta, niin on tuosta
kaikesta tehtävä tili yksin Herralle Jumalalle ja hänen on, kuten
kirjotettu on, tuomio; me olemme vain hänen armolahjojensa hoitajia
ja niitä meidän on jaettava minun mielestäni käskyn mukaan, ei
pippuroituina eikä sokeroituina."
Vanha herra oli tarttunut piipunvarren molempiin päihin ja taivutteli
sitä käsillään, mutta hän teki niin kiihkeän liikkeen, että se
vääntyi kaareksi ja -- rapsis -- meni poikki; hän löi harmistuneena
molempia kappaleita toisiaan vastaan, singahutti ne sitten nurkkaan
ja liikutteli huuliaan, mutta koskei hän minkäänlaista ääntä
päästänyt, jääköön ratkaisematta, eikö hän hiljaa, vallan itsekseen,
käyttänyt jotain "inhottavaa huudahdusta".
Hän pani kätensä selän taa, astui pari askelta, yskähti ja alkoi
jälleen: "Niin, rakas herra Sederl, Te tunnette ihmisiä vielä liian
vähän! Meitä ei turhaan nimitetä sielunlääkäreiksi, vaikka nykyaikana
sanotaankin, ettei ihmisellä sielua olekaan. Se on sanaratsastusta ja
lorua; ihmisellä on sielu, sen sanon uhallakin kaikille oppineille
herroille, minä, joka nyt kokonaista kolmekymmentä vuotta olen
ollut pappina samassa seurakunnassa ja tarkoin tunnen kaikki
sairaani ensimäisestä viimeiseen, vanhimmasta nuorimpaan saakka!
Ihmisellä on sielu, joka terveessä ruumiissa voi kasvaa kituvasti
ja kuihduttaa hänet, kapine, joka sisimmässämme puhuttelee meitä
sinuksi, ja kun se sanoo: 'sinä konna', niin emme ole kaiken
maailman rikkauteen ja kunniaan tyytyväiset ja kun se sanoo: 'sinä
kelpo mies', niin kestämme lohdullisina kaiken kunnianloukkauksen
ja vainon. Mutta jos epäusko ja jumalattomuus, oma tai vieraiden,
tukkeaa sielulta puheen, niin tulee se sairaaksi ja meillä on sitten
tehtävänä valinta, miten tahdomme sen päästää ilmoille, paholaisen
ja helvetinpelon kauttako vai toivoen Jumalan armahtavaisuutta
ja taivaanvaltakuntaa, ja minä en silloin tiedä muuta kuin että
ihminen etsii armoa. Syntisinkin paaduttaa ja koventaa itsensä
pelkoa vastaan, mutta se aika ja hetki tulee, vaikka se sitten olisi
hänen viimeisensä, jolloin hän kallistaa korvansa kuulemaan Jumalan
armon ja armahtavaisuuden sanomaa. Jo pari kertaa minut on kutsuttu
pataroistojen kuolinvuoteiden ääreen ja olisin kaikkein mieluimmin
heti synnintunnustuksen jälkeen juossut sieltä tieheni ja jättänyt
heidät makaamaan yksin, mutta kun he katsoivat minuun samanlaisin
silmin kuin kahleisiin kytketty uikuttava koira, joka näkee isäntänsä
tulevan saapuville ruoska kourassa, niin silloin, oi Jumalani,
silloin olen käyttänyt kaikkia lohdutuksen sanoja, olkoot ne sitten
kirjotettuina tai ei, auttaakseni heitä viimeisessä hädässään. Se
työ suoritetaan siitä hetkestä alkaen, jolloin pelkästä säälistä
tuollaista kadotettua ihmistä kohtaan aletaan tulla levottomiksi,
siihen asti, jolloin samalla kertaa tunnetaan sekä kovuutta että
lempeyttä häntä kohtaan, ja lopuksi, jolloin hänen kanssaan
rauhotutaan ja samassa jumalan ja maailman antamassa rauhassa,
kuin hän maailmasta, lähdetään pois talosta. Sederl! Sellaisia
laupeudenihmeitä täytyy olla kokenut ja Jumalalle niistä antaa
kunnia; silloin turvaudutaan kyllä syvälle vaikuttavaan varotukseen,
elähyttävään lohdutukseen, mutta kiroilemisesta ei huolita tuon
vertaa." Hän näpsäytti sormiaan.
Kappalainen, jonka kasvot olivat käyneet tummanpunaisiksi, katsoi
loistavin silmin pastoriin. Hän nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä.
"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.
"Ah, älkäähän nyt toki, siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa! Te
olette tällä paikkakunnalla minun apulaiseni; sellaisena en voi
sallia Teidän omin neuvoin lääkitsevän, ja minun täytyy kai selittää
Teille oma menettelytapani, joka on osottautunut tepsiväksi näinä
kuluneina vuosina, samoinkuin minun myös on katsottava sitäkin, että
Te ensin tutustutte sairaisiimme. Ihmiset ovat hyvin omituisia ja
merkillisiä." -- Hän keinutti miettiväisesti päätään. -- "Kun puhutte
viimeisen lohdutuksen sanoja heille, niin tapahtuu useimmiten, että
se, jonka sydänkammio näyttää kylläkin siivottomalta, päättävästi
ja lujasti odottaa taivasta, kun sitävastoin vanha, hurskas vaimo,
joka ei milloinkaan ole kärpäsellekään pahaa tehnyt, pelkää helvettiä
ihan kuin järjetön. Selittämätöntä se minulle on, mutta näyttää
vallan siltä kuin olisi sellaisissa ihmisissä, jotka eivät ole siitä
lukeneet eivätkä kuulleet, itsestään herännyt ajatus, että Jumala
ennen kaikkea, ihmisen omalla työllään voimatta asiaa vähääkään
muuttaa, olisi määrännyt osan autuuteen ja toisen kadotukseen!"
Kappalainen yritti vetää otsaansa kurttuun, mikä ei kuitenkaan
onnistunut, koska nahka hänen otsansa alaosassa oli pingollaan
kuten rummunpäällinen. "Anteeksi, mutta mistä on tuo mielipide
löydettävissä?" kysyi hän kiihdyksissään ja -- yläsaksan murteella.
Pastori katsoi kulmakarvat pystyssä kummastelevasti häneen. "Pyhältä
Augustinukselta", vastasi hän, "ellei muistini ole huonontunut."
Sederl katseli eteensä, sovitti sormenpäänsä vastakkain ja painoi
hitaasti toisen kämmenensä toisen päälle. "Suokaa anteeksi", mutisi
hän, "oma muistini petti minut tällä hetkellä. Muutoin on tämä
arvelu..."
"Vain tutkimukseen perustuva, kuten useimmiten kaikki mikä
uskonasioissa käy uskon sivu. Olen tuonut sen esiin vain
senvuoksi, että se on antanut sielunmurheeni alkaessa minulle
paljon ajattelemisen aihetta, ja minä olin silloin sitä mieltä,
että ihmisissä tuollaisella katsantokannalla olisi perusteensa
sellaisten henkilöiden kopeilemisessa, joille koko elämän ajan
kaikki on käynyt hyvin heidän itsensä tarvitsematta sormeaankaan
liikahuttaa sen eteen, ja toisten murhemielisyydessä, heitä kun
kehdosta alkaen on seurannut kaikenkaltainen kurjuus. Ehkä siinä
on jonkun verran tottakin, mutta kaikkien tapauksien varalle se ei
riitä ja lähemmin katsottuna olen närkästynyt niihin, jotka lukevat
katkismusta pelkillä omilla silmillään ja ovat vallan värisokeat
Jumalan käskyille ja kirkon säännöille; sellaisten kanssa vasta on
risti siitä, vaihtavatko he Jumalan armon maalliseen hyvinvointiin,
hartaudenharjotukset hyviin töihin, tahi jonkin toisen johonkin
muuhun, joka on paholaisesta. Ja niin paljon kuin minulla tähän
saakka on ollut tilaisuutta pitää silmällä tuota tyttöä, joka
keskustelumme on aiheuttanut, näyttää minusta, että hän on sitä
lajia. No, kun hän näinä päivinä tulee ripille, niin kuunnelkaa Te
hänen tunnustuksensa, herra kappalainen. Voitte oppia siitä jotakin."
"Mielelläni!"
Ovelle koputettiin, puolikasvuinen tyttö hiipi ovesta sisään, painoi
sen selkänsä ryönnähdyksellä jälleen lukkoon, juoksi sitten molempien
pappismiesten luo ja suuteli heidän käsiään.
"Ah, sinäkö se olet, Hannerl?" virkkoi pastori, nipistäen pienokaista
täyteläisestä poskesta. "Tiedänpä minkä vuoksi tänne juoksit. Haikara
on varmastikin tuonut sinun kotiisi pienokaisen?"
Tyttö nyökäytti päätään.
"Onko se veli?"
Tyttö teki kieltävän liikkeen.
"Sisar siis. Tulit kai pyytämään pappia sitä kastamaan?"
Tyttönen tekeytyi vakavan ja hurskaan näköiseksi ja otti sellaisen
pitkäveteisen, valittavan puhetavan, jota oli kuullut aikaihmisten
osanottoa vakuuttaessaan käyttävän. "Se lapsi ei jää meille,
senvuoksi juoksi kätilö tänne naapurin Liisan kanssa, joka tulee
kummiksi, jotta lapsi vaan heti tulisi kastetuksi. He odottavat
kirkossa."
Pastori syöksyi ulos huoneesta ja lähti juoksujalkaa päätään
pudistellen Herran huoneeseen ottamaan kristillisen seurakunnan
yhteyteen lapsukaista, joka, saamatta kätkyessä ensinkään maata, oli
laskettava ruumiskirstuun nukkumaan.
* * * * *
Oljenpunojattaren Muckerlia ja Zinshoferin Helenaa oli kuulutettu
saarnatuolista. Saman päivän iltapuolella astui tyttö leveitä
portaita myöten kirkkoon verkalleen, pää painuksissa; päästyään
ylös kääntyi hän vasemmalle ja lähti pappilaan päin. Siellä seisoi
hän hetkisen epäröivänä kansliahuoneen oven edessä. Sitten koputti
hän hiljaa ovelle, ja kuultuaan sisältä kutsun tarttui epävarmalla
kädellä ovenripaan ja astui huoneeseen.
Kirjotuspöydän takana istui kappalainen pää kumartuneena paksun
kirjanidoksen yli; tyttö ei nähnyt hänestä mitään muuta kuin suuret
kädet, joilla hän piteli kiinni kirjan kansista, ja hänen pääkallonsa
takkuisine hiuksineen, joiden keskeltä paistoi paljas paikka,
hengellisen miehen tunnusmerkki.
"Ylistys olkoon Jeesukselle Kristukselle", sanoi tyttö.
"Ijankaikkisesti!"
Kärpäsparvi pyrähti tytön ohitse, hän torjui muutamia luotaan ja
katseli kuinka ne ajoivat toisiaan takaa, hajaantuivat ja vähitellen
jälleen asettuivat lepäämään eri tahoille; sitten kuiskasi hän:
"Korkea-arvoinen..."
"Mikä on asiana?" kysyi pappi ylös katsahtamatta.
"Olen Zinshoferin Helena, -- morsian, --"
"Tiedän sen."
"Tahtoisin nyt mielelläni tehdä synnintunnustuksen."
"Nytkö heti?"
"Jos se käy päinsä ja jos en tule sopimattomaan aikaan,
kunnianarvoisa herra, niin tekisin sen mieluimmin nyt heti."
Kappalainen nyökäytti päätään, työnsi viivottimen kirjanmerkiksi
lehtien väliin, paiskasi nidoksen kiinni ja nousi ylös. Vasta nyt,
seistessään tytön edessä, suuntasi hän epävakaiset silmänsä häneen.
Tyttö katsoi häneen arkailevasti; sitten painoivat molemmat katseensa
alas ja silmäilivät, kuten ennenkin, lattiaan.
Kappalaisen ääni kuului töykeältä ja puhe epäystävälliseltä, kun
hän lausui: "Mene edeltäpäin kirkkoon ja kokoa vielä hiukkasen
ajatuksiasi, minä tulen pian perässä."
Kun tyttö yksinään astui tyhjään kirkkoon ja yksin hänen hiljaiset
askeleensakin kivilattialla saivat heräämään kaiun, joka vähitellen
värähtelevänä ja valittavasti hukkui korkeisiin holveihin, silloin
katsahti hän arasti ympärilleen, hengitti raskaasti ja painoi
molemmat kätensä sydämelleen.
Nuori pappi astui tytön ohitse sakastiin. Hän pukeutui valkoiseen
messupaitaan, levitti hartioilleen pappisviitan ja asetti myssyn
päähänsä; sitten lähti hän rippituoliin; vasemmalla kädellään piteli
hän nenäliinaa kasvojensa edessä, oikealla hän teki ristinmerkin
tytön yli ja kallisti korvansa aitaukseen päin, jonka takaa nyt alkoi
kuulua kuiskailua ja hiljaista suhinaa.
* * * * *
Liina on välttämätön tarvekapine. Silmänsä pitää pappi suljettuina,
ne eivät ilmaise mitään, mutta alemman osan hänen kasvoistaan
peittää liina; hyvä, jos ei sen tarvitse verhota muuta kuin hienoa
hymyä lapsellisten sielujen yksinkertaisista tunnustuksista, mutta
ei järkyttävää kummastusta, äkkinäistä kauhistusta, tärisyttävää
inhontunnetta aavistamattomista paheista, rikoksista ja ilkitöistä.
Tähänastisten rippilastensa tunnustuksia kuullessaan ei kappalainen
Sederl tosiaankaan olisi liinaa tarvinnut. Hänen luokseen oli
neuvottu tuollaisia vanhoja naisia, jotka kroonillisen sieluntuskansa
vuoksi joka viikko juoksivat kirkkoon ja suututtivat monta herännyttä
pappia; sitäpaitsi oli hänen oltava apuna koululapsia pääsiäisrippiin
vietäessä. Ne synnintunnustukset, jotka hän sai kuulla, eivät silloin
olleet suinkaan järkyttävää laatua, mutta hän olikin toiselta
puolen hyvin vakava mies, joka ei voinut ottaa mitään tunnustusta
kevyeltä kannalta, vaan käsitteli jokaista kaikessa laajuudessaan ja
kantavuudessaan; senvuoksi riensivät vanhat vaimot hänen luokseen,
kun sitävastoin pojat ja tytöt vain opettajain neuvosta astuivat
hänen rippituolinsa eteen ja jos se jollain tavoin kävi laatuun
hiipivät jälleen hiljaa pois. Se oli jonkinlainen koulurangaistus,
kun piti käydä kappalaisen Sederlin luona synnintunnustuksella.
Mutta mitä nyt, jolloin hän ensi kertaa istui tuossa pienessä
kyläkirkossa rippiä kuulemassa, tuli katumuksen ja synnintunnon
heräämiseen, niin ei se ollut yksitoikkoisesti luettu,
"rippilistasta" kokoon haalittu lapsen tunnustus, ei hermoheikkoisen
vanhuksen itseä kiduttava, huokauksien säestämä lörpöttely; se
oli kypsyneen olennon tunnustus, olennon, joka oli tietoinen
syntisyydestään, itsensä syyttäminen, joka kaikissa kohdissa
pysytteli oikeassa ja joka lausuttiin, vaikkakin sammaltamalla,
kuitenkin mitä kuivimmalla luettelemisen äänellä.
Kuuma ja kylmä vaihteli nuoressa papissa. Häntä kiihdytti tuo
siveellisten heikkouksien ja rikoksien paljastus, jota ei verhonnut
minkäänlainen häpeän liikutus, hän unohti ohjesäännön määräyksen,
ettei rippiä kuullessaan saanut antaa häpeän vaikuttaa itseensä.
Ensi kerran oli hänellä tilaisuus silmätä ihmisen sydämen syvyyteen,
eikä hän huomannut siellä luotettavaisuutta eikä uskollisuutta; hän
ei aavistanut, kuinka vähän sellaista yleensä maailmassa esiintyi
ja tuli näkyviin ja kuinka sen jo hentona taimena vieraat tylysti
polkivat jalkojensa alle, tai miten se omin käsin, ajattelemattomasti
tahi epätoivoisesti, juurineen temmottiin pois, kun se kuitenkaan ei
ollut kenellekään hyödyksi eikä nautinnoksi.
Hän antoi liinaa pitelevän kätensä vaipua alas, katseli vihaisin
silmin aitauksen teräslankaverkon läpi ja alkoi kiivastua.
Siihen hän oli varustautunut ja kuitenkin teki tämä varustautuminen
ripin hänelle opettavaksi ja jätti mitä pysyvimmän vaikutuksen hänen
mieleensä.
Helena tuijotti häneen ensin kauhistuneena, sitten alkoivat hänen
silmänsä himmetä kyynelistä. Sammaltelevan hämmennyksen vallassa
kertoi hän selittäen ja valaisten menettelyänsä, jotta se näyttäisi
paremmalta, esiintyisi lievemmässä valossa, mutta aina hänellä
lopuksi oli vastassaan huono tahto, rangaistava heikkous, joille hän
oli antanut perään ja jotka hänelle itselleen olivat selittämättömiä
ja nyt näyttivät aivan kuin paholaisen vaikuttamilta. Valittaen
väänteli hän käsiään, puhkesi suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin ja
hieroi otsansa verille rippituolin veistokoristeluja vastaan.
Silloin valtasi nuoren papin äkkiä kuten ilmestys tietoisuus siitä,
minkävuoksi hän, jonka viransijaisena hän nyt oli, ei ollut kutsunut
luokseen paatunein tai koskemattomin sydämin elämän kukkuloilla
vaeltavia, vaan johdatusta ja lohtua tarvitsevaisia, lapsia,
väsyneitä ja raskautettuja ja synnintekijöitä, ja minkävuoksi
vanha maailma perustuksiaan myöten tuli järkytetyksi siitä uudesta
sanomasta, joka ankaran lain asemasta lupasi rakkautta, rangaistuksen
sijaan armoa.
Ja nyt alkoi kappalainen puhua rauhottavasti ja lohduttavasti, ja
mitä hiljaisemmaksi tuon hänen edessään polvillaan olevan tytön
nyyhkytys kävi, mitä enemmän hänen kokoonkyyristynyt ruumiinsa
suoristui, mitä kiihkeämmin ja luottavammin hänen katseensa kiintyi
pappiin, sitä vakuuttavammaksi ja vaikuttavammaksi tuli tämän puhe
eikä hän milloinkaan ollut, niin kokonaan tietoisena tehtävänsä
tärkeydestä, julistanut anteeksiannon kaavaa juhlallisemmin ja
hartaammin.
Kun pappi astui pois rippituolista ja tuo nuori, kaunis nainen katsoi
häneen kalpein, tyynin, hurskain kasvoin, silloin olisi hänkin voinut
sanoa: "Joka teistä on synnitön, hän heittäköön häntä ensin kivellä;
mene ja älä silleen syntiä tee!" Hänen rintansa kohoili voimakkaasti.
Hän kumartui eteenpäin. Pyhä vakavuus oli hänen kasvoillaan ja hänen
silmistään kuvastui lempeys ja tyyni rauha, ikäänkuin näkisi hän
asiat kaukaisen maailmantakaisen auringon valossa, näkisi ne kaikessa
kurjuudessaan ja ikuisessa muuttelevaisuudessaan. _Sillä_ hetkellä
oli tämä ruma ihminen kaunis; kaunis, sillä henkevöitynyt muoto
peitti hänen kasvojensa tyhjyyden ja mitättömyyden.
Hän astui tytön luo, mutta Herransa ja Mestarinsa sanojen käyttäminen
tuntui hänestä kuitenkin häväistykseltä. Hän kosketti kevyesti
kädellään tytön päätä ja käski hiljaisella äänellä hänen nousta ylös
ja mennä pois.
Helena syöksähti nopeasti pystyyn ja juoksi kirkonovelle, kappalainen
sulki sen hänen perässään, astui sakastiin, jossa hän nopeasti
riisuutui juhlatamineistaan, ja meni sitten ulos pienestä takaovesta.
Alkoi hämärtää.
Kirkon takana kulki tiheän pensaikon läpi kapea polku, muutaman
askeleen pituinen, ulottuen herranhuoneen muurin alimpaan
nurkkaukseen. Siellä nojautui tuo nuori pappi kiviröykkiöön ja
katseli kauas kuolleiden leposijan ylitse. Muutamia tähtiä välkkyi
kukkuloiden yläpuolella.
Ja tuolla mittaamattomassa avaruudessa, kaiken takana, jossa ei enää
mikään tähti kierrä, hallitsee se joka saa myriaadit tomuhiukkaset
loistamaan, hehkumaan, kieppumaan, joka pakottaa kaiken itseään
kohden ja jonka luo kaikki tomu pyrkii, kuollut niinkuin eläväkin;
tuo ainokainen voima ja valta, joka autioissa tähdistöissä
antaa kivien kaikua ja asutuissa herättää elävän hengen ja joka
välittömästi koskee meihin silloin kun jokin ylevä, jalo, mahtava
tunne valtaa sielumme, josta emme tiedä mistä se tulee, emme tiedä
muuta kuin ettei se ole tomusta!
Tuollaisesta sisimmästä liekistä puhkesi kai ilmestyksen pyhä liekki
esiin, ja sille, joka uskollisesti omistaa sen lämmön ja siunauksen,
koittaa hetki, jolloin yksi kipinä sen hehkusta sytyttää hänen
sydämensä ja hän tuntee itsessään osan tuosta ainokaisesta voimasta!
Nuori pappi levitti kätensä taivasta kohden; silloin kapsahti jokin
hautojen välissä, hiiri tahi sisilisko; hän säpsähti ja katseli
hetkisen aaltoilevaan ruohikkoon, sitten pannen kätensä ristiin ja
painaen nöyrästi päänsä alas.
"Herralle yksin kunnia ja minulle rauha vaelluksessani hänen sanansa
jälkeen."
Ah, harvinaisia ovat tuollaiset valtaavan innostuksen hetket, jolloin
ihminen ikäänkuin samalla kertaa löytää tien itsestään ulos ja pois
itsensä ylitse! Nopeasti kuin kurimo vetää jokapäiväisyys jälleen
ihmisen piiriinsä ja totuttuihin askareihin, jotka melkein ovat
tulleet kuin osaksi hänestä itsestään, ja mitä halvempi sellainen
askare on, sitä pakottavammalta näyttää sen toimittaminen; on
aivankuin se ivallisesti hihittelisi: Teidän herrautenne suvaitsi
hetkisen olla Jumala, mutta ette kuitenkaan senvuoksi ole unohtanut
minun olemassa-oloani.
Jo seuraavana iltapäivänä istui kappalainen jälleen ummehtuneessa
virkahuoneessa. Sen oven takana seisoi pastori kuuntelemassa.
Vähäväliä kajahti sisältä läiskähtävä läpsäys. Kun tämä vanhasta
herrasta kävi liikanaiseksi, astui hän nauraen sisään. "Rakas herra
Sederl, ei, tuollainen ei enää saa jatkua pitemmälle, edesvastuuta
en minä ota niskoilleni! Tehän vallan teette lopun itsestänne! Heti
huomisaamuna varahin lähetän kauppiaalta hakemaan kärpäspaperia;
toivoakseni saa tuolta veitikalta ehta lajia, jonka avulla pääsemme
eroon noista rakkareista, sillä jos voisimme syöttää niitä siihen
ripotellulla sokerilla, niin ostaisimme niitä vielä useampiakin."
Helenan kauhistus rippituolissa oli vilpitön, hänen valituksensa
ilmipuhkeaminen ei ollut mitään teeskenneltyä, edeltäpäin laskettua.
Hän pelkäsi synninpäästön kieltoa, häväisevää paljastusta ihmisten
edessä tahi jotain muuta, hän ei itsekään oikein tiennyt mitä, joka
samalla tavalla voisi tehdä tyhjäksi kaikki hänen tulevaisuuden
suunnittelunsa ja tuumansa. Hän ei voinut vielä kotimatkallakaan
tointua liikutuksestaan ja hän lupasi kiitollisin sydämin tästä
päivästä alkaen pitää itsensä kunnollisena ja rehellisenä, "jos vain
tällä kertaa kaikki hyvin päättyisi".
Mutta sillä hetkellä, jolloin Kärpästentappaja-kappalainen tuli
häirityksi pastorin sisäänastumisesta, tarkasteli hän morsiuspukuaan,
joka oli levällään hänen sänkynsä päällä, ja rallatteli ja lauloi
hyppysäveltä.
Hiiriä aina kissat saa
ja aina varpuset lentää,
miestään emännät rakastaa,
mutt' aina pettävät sentään.
Oli se rippi se eilinen! Niinpä niin, vaikea, kova rippi. Jumalalle
kiitos, että se jo oli kestetty!
Vanha pastori tunsi rippilapsensa ja oli vakuutettu siitä, että
jotkut heistä vain toisenlaisten olosuhteiden kautta, joihin heidän
joko hyvällä tai pahalla oli taivuttava, voivat tulla järkiinsä;
senvuoksi olikin hän kai hyvillään siitä että Zinshoferin tytär
joutui miehelään, ja senvuoksi sanoi hän, tuota rippiä tarkottaen
-- jolloin hieno epäily hiipi hänen mieleensä sen parantavista,
pysyväisistä seurauksista -- kappalaiselle: Teillä voi siitä olla
jotain opittavaa!
Siinä hän oli oikeassa.