Muuanna iltana pian tämän jälkeen tuli oljenpunojatar juoksujalkaa
vanhan Matznerin emännän luo. Takimaisessa kamarissa, eräällä
penkillä lähellä akkunaa, jonka sinisten, punakukallisten verhojen
läpi laskevan auringon säteet loistivat, istuivat nuo kaksi vaimoa
ja heidän vastakkain olevat kasvonsa näyttivät ikäänkuin puoleksi
siniseksi ja punaiseksi sivellyiltä. Sepherl istui kumarassa nurkassa
olevalla jakkaralla ja kuunteli ihmetellen heidän puhettaan.
"En voi sitä käsittää, Matznerin emäntä", valitteli oljenpunojatar,
"en kuuna päivänä käsittää. Jo anivarhain aamusella tulee tuo
ihminen aidan viereen ja huutaa pojalle tervehdyksen ja sitte
alkaa juoksentelu edestakaisin. Pitkin päivää hyppää tyttö joka
tuumanpituuden edestakaisin ja veikistelee ja kuhertelee hänen
kanssaan, niin että sitä on oikein paha katsella, ja tuo kaikki on
lopulta kuitenkin pelkkää petosta, ainakin minun mielestäni! Ja jos
ei tyttö joskus hetkiseen aikaan näyttäydy, niin hiipii tuo hupsu
hänen peräänsä, vaikka muutoin on ollut niin arkaileva; noitunut se
on sen!"
"Ei se olisi mahdotonta", -- myönnytteli Matznerin emäntä, --
"tyttö ei minusta ole liian hyvä sellaisiin temppuihin ja hänen
äitinsä tietää kai myös keinon siihen, ei hän suotta näytä siltä
kuin voisi ratsastaa luudanvarrella; mutta mitäpä auttaisi, vaikka
se voitaisiinkin näyttää toteen, kun tähän aikaan eivät enää
tuomioistuimissa usko sellaiseen?!"
Sepherl pudisti huoaten päätään; ei tuomioistuinten epäuskon
vuoksi, vaan koska hän oli pahoillaan, ettei kunnon tyttö ensinkään
uskaltanut ajatella jumalattomuuden ohella niin vaikuttavan
"temppuilemisen" käyttämistä.
"Minä sanon sulle, Matznerin emäntä", jatkoi oljenpunojatar
kiihkeästi, "että tulen vielä sairaaksi harmista. Jokaisen vapaan
hetkensä ne viettävät toistensa seurassa ja jos ei niillä sitä ole,
niin ne ottavat. Jos niistä toinen olisi hukassa, niin ei olisi muuta
mahdollisuutta kuin että hänet löydettäisiin toisen seurasta; mutta
ei koskaan voisi tulla kysymykseenkään että ne saisi pysymään erossa!
Ja kaiken tuon joutavanpäiväisen hyppäämisen ja hääräämisen ohella,
jota ne ennen tuskin nimeksikään tekivät, en käsitä sitäkään miksei
ne kerrassaan voi odottaa sitä päivää, jolloin on kirkkoon mentävä."
"Milloin ne häät pitäisi olla?"
"Ne puhuvat sitä että tästä kahden viikon päästä."
"Eihän se käy laatuun. Mihinkä sitte jäisi kirkollinen kuulutus
saarnatuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin?!"
"Ne kuulututtavat kerta kaikkiansa."
"Eihän se käy laatuun."
"Mutta erikoisella luvalla."
"Erikoisella luvalla? Ah, niinpä tottakin! Pitää vaan osata auttaa
itseään. Entisaikaan oli tapana sanoa, että joku asia kävi yhtä
joutuin kuin postissa, nykyään saa kai sanoa kuin junalla. Hi-hi!"
"Rakas Matznerin emäntä, vieras voi sillä helposti nauraa. Sinä et
ole nyt minun nahoissani etkä tiedä miltä minusta tuntuu. Kiitä sinä
Jumalaa siitä!"
"Mutta rakas oljenpunojatar, älä ole pisteliäs, enhän ole sinua
nauranut, vaan heitä."
"Sen uskon, uskonpa jo. Enhän anna mitään aihettakaan sellaiseen,
nyt, kun ainoa lapseni jättää minut ja minun on etsiminen vieraista
kattoa pääni päälle."
"Mutta oljenpunojatar -- --."
Oljenpunojatar oli esiliina silmillä noussut ylös.