"Se on liian kaunis", kuiskasi tyttö.
"Aivan liian kaunis!" nauroi poika vielä kovemmin.
"Katsohan, Muckerl", jatkoi Sepherl, "älä pahastu, puhun vain sen
mukaan kuin ymmärrän ja minä ymmärrän ehkä hyvin vähän näitä asioita,
mutta jo kauan olen halunnut sanoa sinulle että sinun pyhimyksesi
näyttävät minusta kaikki rikasten ihmisten pyhimyksiltä."
"Rikasten ihmisten pyhimyksiltä -- mitä sinä niillä tarkotat?"
"Hyvä Jumala, sitä että kuva on sellainen rikkaiden silmiä
hyväilevä, ikäänkuin rakkailla pyhimyksillä samoin kuin heillä olisi
ulkonainen arvo, sitä että se on niin täyteläinen ja muovailtu,
niinkuin olisi vain mitättömän vähän surua ja vaivaa siinä että
pyrkii taivaanvaltakuntaan! Liian maallisiksi sinä teet pyhimykset,
ja miehissä ja naisissa herää niitä katsellessa helposti toisia
ajatuksia kuin pitäisi."
"No miltä niiden sitte pitäisi sinun mielesi mukaan tästäpuolin
näyttää?" kysyi Muckerl.
"Sitä en tiedä, sitä en osaa sanoa, mutta ei sellaisilta kuin sinun,
Muckerl. Sellaiselta ei kukaan näytä kärsityn vaivan ja kidutuksen ja
ankaran kurituksen ja raskaan elämän jälkeen, vaan pikemmin meidän
tapaiselta, alakuloiselta ja murtuneelta."
"Mene, höperö tyttö, etsimään vertaistani. Siltä joka ei osaa itseään
auttaa, en kumminkaan apua pyydä; minä teen työni vain lujalla
luottamuksella ulkonaiseen kauneuteen ja kaikkeen voittamattomaan,
johon ei mikään hätä ja kurjuus pysty."
"Sinä et ole koko elinaikanasi ymmärtänyt mitä rukoilemisella
tarkotetaan, koska esirukouksen vuoksi pidät kiinni ulkonaisesta
kauneudesta ja siitä, johon ei mikään hätä pysty ja mitä ei sinun
epämuodostumasi käsitä ja sinun kurjuutesi ymmärrä."
"Sinun puheestasi päättäen olisi kai piru tehtävä kauniiksi ja
pyhimykset rumennettava? Eikö niin? Jos et tästäkään vielä huomaa,
mitä hupsuuksia lörpöttelet ja kuinka tietämätön olet tässä asiassa,
niin ompa sääli!"
"Saatat olla oikeassa ja sanoinhan äsken, että kenties en ymmärrä
siitä mitään; mutta tuo jumalanäidinkuva tuossa on minun tilaamani ja
siitä saan kai sanoa ettei se ole mieleiseni, ja suoraan puhuen minä
en siitä huoli, tiedä se."
"Mutta minkävuoksi et?"
"Koska se hiuskarvalleen on tuon ilkeän naapurinihmisen, Zinshoferin
Helenan näköinen."
"On näköinen, mutta ei ole se!" huusi Muckerl, kasvot kokonaan
punaisina. "Puhaltaako tuuli _siltä_ kulmalta? Pitäisikö kuvan ehkä
olla veistelty sinun mukaasi, sinä hamppuvarpunen siinä?!"
Tyttö tuijotti nuorukaiseen tuskallisesti ja ihmettelevin silmin,
hänen itkuun valmis suunsa alkoi väristä, hän pani molemmat kätensä
rinnalleen ja sanoi hetkisen kuluttua valittavan pitkäveteisellä
äänellä: "Sitä en olisi tahtonut, Muckerl, että suutut minulle. Niin
ylpeä en suinkaan ole että ajattelisin sinun voivan veistää kuvan
minun mukaani; mutta et olisi kristittykään, Muckerl, ellet huomaisi
kuinka suuri synti olisi ripustaa tuollainen kirkkoon hartautta
herättämään; huomaisihan jokainen yhdennäköisyyden kuvan ja Helenan
välillä, joka päällepäätteeksi vielä on samassa kylässä ihmisten
näkyvissä, olkoonpa sitten vaikka paraskin; mutta _sillä_ olisi
kuitenkin Pyhä Neitsyt suorastaan häväisty."
"Tuhat tulimmaisen paholainen", kirosi Muckerl, "piru hänet sitten
vieköön!" hän heilutti puukkoaan.
"Jessus ja Josef, Muckerl, Herra antakoon sinulle syntisi anteeksi!"
huudahti Sepherl ja tarttui hänen oikeaan käteensä.
"No älähän nyt", kielsi nuorukainen jälleen hyväntahtoisesti
hymyillen. "Minä vain hiukkasen muovailen sen nenää. Saatpa nähdä, --
et ensinkään tiedä, mitä nenä merkitsee kasvoissa, -- kuinka äkkiä se
näyttää toisenlaiselta eikä enää muistuta ketään."
Muckerl alkoi vuoleskella, tytön nojautuessa hengitystään pidätellen
työpöydän yli ja tuskallisesti katsellessa työtä, aina valmiina
riistämään veitsen nuorukaisen kädestä, jos vähänkin näyttäisi siltä
että hän uurteli kuvaa liian syvälle.
Muckerl pani hymyillen työkalunsa pois. Hän oli pyöristellyt nenän
siron kaarevuuden ja sierainten hienon nousun ja madonnalla oli
nyt, vaikkeivät kasvot ensinkään olleet hänen näköisensä, Sepherlin
nenä. Tyttö ei tosin tästä mitään aavistanut, hän näki vain tuon
suututtavan ja loukkaavan samannäköisyyden kokonaan hävinneen ja
hän taputteli ilosta käsiään niinkuin ylenonnellinen lapsi. Hänen
riemunsa houkutteli molemmat vanhat rouvat saapuville, kuvaa
ihmeteltiin ja ylisteltiin kilpaa sillävälin kun Muckerl siveli
veitsen paljastamat paikat jälleen värillä. Kun Sepherl äitineen
valmistautui kotimatkalle, antoi nuorukainen jumalanäidinkuvan hänen
mukaansa ja huusi hänelle vielä kynnykseltä, että "hänen oli kuvaa
kantaessaan varottava sen kosteata nenää."
Näin erosivat he hilpeästi ja iloisesti nauraen. Vaimot kuvittelivat
salaisten toivomustensa ja pyyteittensä täyttymisen olevan niin
lähellä, että he jo unelmissa hajanaisin viittauksin ja puolinaisin
sanoin alkoivat vihjailla toisilleen onnesta, jota kumminkaan
hän, jolle he kaikki tunsivat olevansa tästä kiitoksen velassa --
ei suinkaan Jumalalle --, oljenpunojattaren Muckerl, ei lainkaan
tuntenut.
Toisena aamuna, jo kauan ennenkuin kellot olivat kutsuneet
aamujumalanpalvelukseen, heräsi Sepherl äkkiä unestaan. Tuoreen
öljyvärin hieno haju täytti tuvan. Tyttö muisti asian, sieppasi
vaatteet ylleen, astui suuren pesukaapin luo, jonka päälle kuva oli
asetettu, nojasi kyynärpäällään siihen ja pani kätensä ristiin.
"Kaikkeinarmollisin Neitsyt! Koska nyt olet vielä luonani, niin
anna anteeksi, että puhun kanssasi; sillä kun myöhemmin vien Sinut
kirkkoon, on messupapilla paljon kyseltävää ja sanottavaa ja
ihmisetkin tunkeilevat ympärillesi, niin että siellä tuskin tulee
minulle tilaisuutta olla kahdenkesken sinun kanssasi. Hyvin kauniisti
rukoilisin sinua lahjottamaan oljenpunojattaren Muckerlille rakkaan
terveyden jälleen täydellisesti takaisin, niin ettei minkäänlaista
merkkiä hänen sairaaloisuudestaan jää jälelle; salli hänen tulla
järkiinsä, niin että hän huomaa ettei Zinshoferin Helena oikeastaan
milloinkaan ole hänestä pitänyt eikä lainkaan ole hänen arvoisensa,
ja jos Sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan
että antaisit Muckerlin minulle aviopuolisoksi. Pysyisin hänelle
kyllä uskollisena ja olisin ahkera ja tekisin ja kärsisin kaikki
mitä pyhä aviosääty vaatii ja velvottaa ja minkä itsekin tiedät,
kaikkeinarmollisin Jumalanäiti ja kaikkeinpuhtain Neitsyt!"
Kun kellot kajahtivat soimaan, otti hän kuvan käsivarsilleen ja
juoksi sen kanssa huoneesta ulos. Hän nosteli sitä, niin raskas kuin
se olikin, suuteli sitä poskelle, lyhyesti sanoen hyväili sitä kuten
lapsi nukkeaan; mutta äkkiä muisti hän käytöksensä sopimattomuuden ja
kantoi kuvaa suorana, tasaisin askelin kulkien kirkkoon.
Myöhemmin painoi hänen sydäntään usein se raskas ajatus, että hän
lapsellisella, "epäkunnioittavalla" tuttavallisuudellaan ehkä oli
turmellut taivaallisen esirukouksen ja sovittamisen. Sillä vielä
saman päivän kuluessa hänen ryhtyessä kylän yläpäässä kovaan
työhönsä, tapahtui alapäässä asioita, joiden seuraukset monet kerrat
pusersivat häneltä kuuluville syvän huokauksen: "Taivaallinen
armonäiti, en tahdo nurista, mutta ei se kumminkaan sinulta ollut
kauniisti tehty!"
* * * * *
Aurinko oli jo jokseenkin korkealla selkeällä taivaalla, kun
oljenpunojattaren Muckerl astui tuvantakaiseen puutarhaan ja alkoi
siellä verkalleen kävellä edestakaisin. Ilma oli leppoisa ja puhdas,
sillä joki kokosi uomaansa sulavan lumen ja puhdisti sen sorasta
rantaäyräälle saakka; umput olivat puhjenneet ja puut ja pensaat
kukkivat tai olivat nuortean vehreitä, mutta tuo hieno koristelu ei
kuitenkaan vielä tehnyt oksia eikä haaroja varjokkaiksi, vaan jätti
lomitseen katseelle mitä laajimman näköalan ja paljasti lähimmän
ympäristön vapaasti nähtäväksi.
Aivan likeltä, suojattomasta naapuripuutarhasta, pilkisti esiin
kolme värikästä kappaletta, punainen nuttu, harmaa liinapaita ja
kirjava päähuivi erään naishenkilön yllä, joka maahan kuukistuneena
veitsellä kaiveli kukkalavaa ja karhitsi juurineen pois kaiken,
mikä siitä jo vehreänä versoi. Sen vieressä oli soraläjän päällä
harmaasta, rypistyneestä paperista tehty tötterö, joka oli peitetty
kellastuneella kirjotusarkilla, erään aikoja sitten kuolleen henkilön
"kastetodistuksella." Kirjava joukko siemenjyviä oli vierinyt siitä
ulos ja tämän pelottavan tippumisen ja vierimisen läpi yritti
parhaillaan muuan pieni hyttynen hypähdellen löytää tietään; se ei
suinkaan tiennyt mitään syytä miksikä sen ruumiiseen kasvaneet siivet
eivät olleet sille hyödyksi tässäkin.
Innokkaasti puuhaileva nainen piti päänsä syvään kumartuneena; että
hän oli nuori, sen ilmaisivat täyteläiset ja kuitenkin jäntevät
käsivarret, sen ilmaisi pyöreä niska, jonka vaihtelevista liikkeistä
paita pingottui ja samalla meni laskoksille.
Muckerl tiesi varsin hyvin kuka se oli. Hän oli vain näin ohimennen
huomannut nuo kolme värikästä kappaletta ja kumminkin tanssivat ne
hänen silmissään edestakaisin pitkin tietä.
Mutta tarvitsiko hänen kartella tyttöä? Ei suinkaan! Kohteli tämä
sitten häntä miten tahansa, niin ei! Ja millainen tyttö olisi, se sai
hänet jo uteliaaksi, -- kaunis, -- vastustamaton yhä vieläkin, --
Äkkiä jäi Muckerl seisomaan aivan aidan viereen, tuskin kahden
askeleen päähän tytöstä. Pitkän aikaa hän tuijotti toiselle puolen.
Tytön täytyi tietää että hän oli saapuvilla ja kuinka lähellä hän
seisoi, vaikkei nähnytkään häntä; tytön täytyi kuulla askeleet, kun
hän äkisti oli lähestynyt. Hänen hatunreunojensa varjo sattui lavaan,
jota tyttö kaiveli, mutta tämä leikkeli edelleen juuria, ikäänkuin ei
mitään muuta huomaisikaan.
Odotteliko tyttö että hän jälleen lähtisi pois? Onko hänen
läheisyytensä tälle niin kiusallinen? Yhtäkaikki! Muckerlia halutti
kuitenkin nähdä kuka ennemmin väsyy asemaansa.
Nyt yskähti tyttö hiljaa ja sanoi puoliääneen katsomatta ylöskään:
"Oletko suutuksissasi minulle?"
Kun ei Muckerl pitkiin aikoihin vastannut, käänsi tyttö kasvonsa
häneen päin. Tytön silmäluomet olivat punaiset, silmät näyttivät
itkettyneiltä.
Silloin pudisti nuorukainen surullisesti päätään.
Tyttö pisti veitsen multaläjään, nousi ylös polviltaan ja astui aidan
luo, tarttui nuttunsa liepeeseen, puhdisti sormensa mullasta ja
virkkoi sitten: "No anna sitten minulle kätesi."
Nuorukainen ojensi sen hänelle ja sanoi väräjävällä äänellä: "En ole
suutuksissa sinulle."
Tyttö katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen: "Enkä ainakaan minä
sinulle", kuiskasi hän.
Muckerl veti kätensä takaisin ja pani molemmat ristiin rinnalleen.
"Helena, miten olet voinut minua kohtaan siten menetellä?!"
Tyttö kääntyi poispäin ja työnsi veitsen, johon hän jälleen oli
tarttunut, pari kertaa multaan. "En sitä itsekään tiedä", puhkesi
hän hiljaisella äänellä sanomaan; se kuulosti tylyltä, melkeinpä
vihaiselta. "Itse paholainen on kai saanut minut niin tekemään.
Vahinko, että siitä tuli puhe! Tapahtunutta ei milloinkaan saa
tapahtumattomaksi."
"Mutta kuitenkin unohdetuksi."
"Sinä puolestasi voit kyllä helposti sen tehdä, kuten miesväki
yleensäkin on sellaiseen paremmin tottunut. Puhukaamme ennemmin
jostain muusta." Tyttö nousi ylös, heitti veitsen taakseen ja astui
askeleen lähemmäksi. "Saanko pian onnitella?"
"Ketä tarkotat? Ja mistä syystä?"
"No teitä, sinua ja Sepherliä, toisillenne."
Nuorukainen punastui ja joutui hämilleen kuten ihminen, joka
häpeällisestä juorupuheesta joutuu ymmälle. "Sinulla on väärät
tiedot", sanoi hän vihoissaan, "sellaista ei kumpikaan meistä
kahdesta ajattele."
"Sepherl ainakin, se on varma; sen olen jo kauan tiennyt, eikä hänen
olisi tarvinnut sitä minulle tunnustaakaan; aina siitä ajasta asti
olen sen tiennyt, jolloin me vedimme yhtä köyttä sinun kanssasi."
Muckerl huokasi syvään. "Hän on kyllä kelpo tyttö, mutta hän
säälittää minua, jos niin on kuten sanot; sinun sijallesi ei kukaan
voi astua."
"Enkä minäkään enää takaisin sijalleni."
"Miksi et?" kysyi nuorukainen kiihkeästi. "Minkävuoksi et?
Minkävuoksi ei välimme nyt, kun rauhanhäiritsijä on poissa, jälleen
voisi tulla entiselleen?"
"Meidänhän olisi pitänyt mennä naimisiin!" nauroi tyttö kimakasti
ja ivallisesti. Sitä oli hyvin ilkeä kuunnella. Sitten jatkoi hän
hillityllä äänellä: "Sillävälin tapahtuneiden asiain jälkeen aiot
korjata mitä toinen on pahaa tehnyt, ja minä olen liian viisas niitä
vielä uuden kanssa pahentamaan."
Muckerl katsoi häneen suurin silmin. "En ymmärrä sinua", sanoi hän,
"mutta jos luulet minun aikeeni olevan muuta kuin kunniallisen, niin
olet väärässä."
"Hölmö", sanoi tyttö astuen vallan nuorukaisen lähelle ja katsoen
häntä kiinteästi silmiin. "Vähätpä tiedätkin tapahtuneista asioista.
Jos Sternsteinin hovin poika sinua kohtaan oli raaka, niin oli hän
minua kohtaan konna! Että sinut hylkäsin ja hänen seuraansa menin,
sen saan nyt kylläkin kalliisti maksaa; voit olla tyytyväinen! Hän on
luvannut tehdä minut emännäkseen ja... Miksi en kunniallisen aikeesi
vuoksi sanoisi nyt tässä paikassa sitä, mitä en enää pitkiin aikoihin
ole voinut ihmisiltä salata?... Häpeään hän on minut saattanut!"
Nuorukainen alkoi vavista, hänen kasvonsa tulivat liidunvalkeiksi,
hänen suupielensä värähtelivät ja silmät, joilla hän tuskallisesti
tuijotti tyttöön, täyttyivät kyynelillä.
Helena käänsi äkkiä punastuneet kasvonsa pois hänestä ja molemmin
käsin tarttuen häneen kyynärpäiden yläpuolelta ja hiljaa pudistaen
kuiskasi: "Mutta -- Muckerl -- eihän se ole totta."
Nuorukainen vapisi hiljaa.
Silloin painoi tyttö päänsä vasten rintaansa ja huusi nyyhkyttäen:
"Se on totta, -- niin, se on totta, -- olen peräti kurja ja hukassa!
Työnnä minut pois! Työnnä minut pois luotasi!"
Mutta nuorukainen antoi hänen olla paikallaan ja hetkisen kuluttua
tunsi tyttö hänen kätensä hyväilevästi silittelevän päätään.
Ja ollessaan näin hänen lähellään, alaspainunein, kostein
silmäripsin, korva vasten hänen kovasti tykyttävää sydäntään,
palkitsi Helena hänen heikkoutensa, -- tuon aina jalomielisen
heikkouden, että hän ei sallinut tytön kärsiä hänelle mitä
katkerimmasta totuudesta, -- sokuroidulla valheella. "Jos joskus
olisit tullut luokseni", -- hänen äänensä tärisi vielä kovien
nyyhkytyksien jäleltä, -- "vain puoleksikin niin tungettelevana kuin
tuo heittiö, niin voisi kaikki tänään olla toisin."
Nuorukainen hengitti niin sisimmästään, että tytön pää työntyi pois
hänen rinnaltaan. "Helena", sammalsi hän. "Mitä on minun tekeminen?
-- En voi ajatellakaan elämää ilman sinua. -- Jos sinut kuitenkin
ottaisin, --"
"_Sen_ tapauksen varalta, -- ennenkuin puhut enemmän, -- salli minun
ilmottaa sinulle jotakin! Semmoisena kuin seison tässä edessäsi,
naimattomana, onnettomuuteen syöstynä tyttönä, täytyy minun kai ottaa
kiitollisena vastaan sinun kuten jokaisen muunkin ihmisen sääli;
mutta jos ottaisit minut vaimoksesi", -- tyttö ojentui suoraksi, pani
kätensä painavasti Muckerlin olalle ja jatkoi terävästi ja tylysti:
-- "silloin vaadin itseäni kohtelemaan samoin kuin jokaista toistakin
sellaista, ja koska olen sinulle kaikki julkisesti puhunut ja
rehellisesti tunnustanut, niin toivon ettet veisi minua kattosi alle
vain tavan vuoksi, enkä myöskään kärsi sitä, että sanoisit ottaneesi
minut vain säälistä, vielä vähemmän että nuhtelisit minua menneistä
asioista!"
"En mitään sellaista tekisikään ja pitäisin kyllä rehellisesti huolta
sinusta ja siitä -- toisesta!"
Tyttö katsoi häneen läpitunkevasti suurilla silmillään. "Onko se
täyttä totta?"
Nuorukainen nyökäytti päätään ja tarjosi hänelle molemmat kätensä.
Hän tarttui niihin ja sanoi lyhyesti ja päättävästi: "Olkoon
sitten niin!" Mutta silloin valtasi hänet liikutus nuorukaisen
hyväntahtoisuudesta, hän painoi Muckerlin oikean käden sydämelleen,
sitten huulilleen. "Muckerl", huusi hän, "sinä olet kuitenkin
todellinen auttajani hädässä! Että pidät minua niin rakkaana ja
pelastat minut häpeästä, sitä en unohda, en ijankaikkisesti."
Tyttö oli tällä hetkellä varmastikin vilpitön, mutta, ah -- hetken
ihmiset eivät ajattele kuinka suuresti usein pikkuinen ajanjakso
muuttaa sitä ijankaikkisuutta, johon he ovat vedonneet.
Hetkisen äänettömänä pideltyään toista kädestä kysyi tyttö, katsoen
hellästi nuorukaiseen: "Pääsetkö yli?" Hän tarkotti yli aidan.
Poika teki hymyillen kieltävän liikkeen.
"Sitten tulen minä!" Tyttö heilautti itsensä nopeasti alemman
säleaitauksen yli varomatta ohutta pukuaan; mutta eihän sitä nähnyt
muut kuin tuo yksin, jonka edessä hänellä vastaisuudessa ei tullut
kainostelu kysymykseenkään. Nyt riippui tyttö hänen kaulassaan ja
painoi janoavat huulensa hänen huulilleen, ja nuorukainen horjui
tytön painosta ikäänkuin juopuneena hänen hyväilyistään.
Silloin kuului rakennuksesta huuto: "Tule syömään!" Mutta kun
oljenpunojatar astui puutarhaan, kiljaisi hän kovaa: "Muckerl!"
Tyttö astui vain askeleen syrjemmäksi, tuuhean pensaan suojaan. Hän
käänsi vanhukselle selkänsä ja tämä näki hänen vielä pari kertaa
nyökäyttävän päätään ja viittovan käsillään, ennenkuin nuorukainen
erosi hänestä ja hitaasti tuli saapuville.
Kun Muckerl seisahtui vanhan vaimon eteen, joka silmät levällään
kysyvästi tuijotti häneen, viittasi hän peukalollaan takanaan olevaan
oikeaan käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Tiedätkös, äiti, me olemme
jälleen hyvät."
"Kutka?" huudahti tämä kauhistuneena.
"No minä ja Helena", vastasi nuorukainen suullaan ja silmillään
iloisesti hymyillen.
Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja kiersi sormet toisiinsa ja astui
sitten Muckerlin edellä tupaan, jossa molemmat istuutuivat pöydän
ääreen. Kun vanhus kartteli kyselemistä, säästyi nuorukaiseltakin
vastailu. Hän oli ahkerassa syömisen toimessa, mutta äiti istui
miettiväisenä tyhjän lautasensa ääressä, mikä muutoin ei lainkaan
herättänyt pojan huomiota.
Jos on totta, että sielulliset liikutukset saavat jokapäiväisten
ruumiillisten tarpeitten tyydyttämisen unohtumaan -- minkä
mukaan kansankeittiöiden hoito muodostuisi paljon edullisemmaksi
taloudelliselta kannalta katsoen, jos sielulliset taistelut olisivat
helpommalla saatavissa kuin raavaanliha --, jos myöskin on totta,
että ruokahalunpuute on todellisen rakkauden koetuskivi, silloin,
niin silloin oli kaikista niistä tärkeistä tapauksista, jotka Muckerl
oli kokenut viimeksi kuluneen neljännestunnin ajalla, hänen sielunsa
ja sydämensä kokonaan erossa; varmastikaan ei kumpikaan niistä
kahdesta aiheuttanut häntä, laskettuaan veitsen ja kahvelin pois
kädestään, hellittämään vyötään.
Aivan toiselta kannalta kuin Muckerlin äiti otti tytön äiti asian.
"Mutta sinullapa vasta on onni", huudahti vanha Zinshoferin vaimo
nauraen.
Helena rypisti otsaansa. "Mikä onni? Hyvin tavallistahan on, että
erotaan ja taas tullaan yhteen."
Vanhus veti suunsa ivahymyyn. "Todellakin, tavallista kylläkin, mutta
sellaisessa tapauksessa kuin sinun kumminkin hyvin harvoin. Tietääkö
hän sitten kaikki?"
"Tietysti. Minä en petä ketään."
"No, ja nyt et tule tyhjin käsin."
"Äiti", huusi tyttö vihaisesti, "jos puhut minulle rahoista,
jotka heitin Sternsteinin isännän jalkoihin ja jotka sinä minun
tietämättäni ja tahtomattani olet omistanut, niin sen sanon,
etten niistä vielä tänäkään päivänä tiedä enkä tahdo tietää
mitään! Yleensä, varo kieltäsi! Jos vain yhdellä ainoallakin
ajattelemattomalla sanalla häiritset kotirauhaa minun ja mieheni
välillä, niin on hyvä sopumme lopussa ja sinä opit tuntemaan minut!"
"No, no", murahti eukko, "luulenpa tuntevani sinut jo ennemminkin,
sinä myrkkykieli siinä! Saatpas nähdä!"
Näin sanottuaan hiipi hän tiehensä.
Kun Matznerin Sepherl illalla tuli, istui oljenpunojatar etupihassa;
hän nousi ylös ja otti tyttöä, joka ystävällisesti tervehtien tahtoi
astua hänen ohitseen, kiinni käsivarresta. "Jäähän tänne hetkiseksi",
virkkoi hän, "olenkin jo kauan aikaa sinua odotellut; täytyyhän minun
kumminkin kertoa sinulle mitä uutta meillä nyt on tapahtumassa. Jos
sitten vielä tahdot mennä sisälle, sinä pyydystelijä-parka, niin
voithan sen tehdä."
"Hyvänen aika! Mitä sitte on tekeillä?"
"He ovat jälleen hyvissä väleissä."
Tyttö levitti ihmettelevät silmänsä vielä suuremmiksi. "Ne ovat taas
hyvissä väleissä? Kutka sitte, oljenpunojatar?"
Vanha rouva viittasi omaan majaansa ja sitten Zinshoferin majaan.
"Hm! Tämä täällä meillä ja tuo tuolla!"
"Oh, miten hullua! Ei se voi olla totta hänen puoleltaan. Sellainen
kuin tyttö oli häntä kohtaan..."
"Sitä hän ei ajattele eikä tyttö salli hänen sitä miettiä. No,
tehköön minkä oikeana pitää. Hän on kyllin suuri tekemään oman
tahtonsa mukaan ja kyllin vanha harkitsemaan asiaa; mutta sen minä
tiedän, että jos hän tuon tytön nai, niin minä en jää taloon!"
Sepherl tuijotti vanhuksen kosteisiin silmiin; äkkiä painui hänen
päänsä alas ja hän sanoi syvään huoaten: "No, Jumalan haltuun sitte,
oljenpunojatar", kääntyi poispäin ja kulki epätasaisin askelin
takaisin tietä, jota oli tullutkin, kappaleen matkaa verkalleen
laahustaen, toisen nopeasti rientäen. Ihmiset, joiden ohi Sepherl
näin hämmennyksissään ja hajamielisenä kulki, nauroivat ja arvelivat:
"Matznerin Sepherl näyttää kadottaneen eilisen päivän ja etsivän sitä
nyt."
Mahdollista! Ja kenties ei ainoastaan eilisen, vaan useampia päiviä
ja niiden mukana kaiken sen, mitä rakasta ja hyvää ne olivat antaneet
hänen toivoa!