Muckerl oli ilman sulkahattua palannut kotiin sotasyynistä. Vaikkakin
sitä yleensä odotettiin, olivat kuitenkin oljenpunojatar ja Matznerin
Sepherl melkoisella levottomuudella ajatelleet hänen kotiintuloaan.
Vanhan rouvan tuska oli muutoin aivan tarpeeton; ne eivät olisi
ottaneet häneltä poikaansa vaikka tämä olisi ollut jättiläinenkin, ja
eipä hänen olisi tarvinnut mennä ollenkaan yrittämäänkään, jos äiti
ajoissa olisi ilmottanut tästä asianomaiseen paikkaan, sillä köyhän
lesken ainoana poikana, joka pitää huolen äitinsä elättämisestä, oli
hän vapaa sotapalveluksesta; mutta eipä kukaan ottanut vaivakseen
selittää tätä seikkaa oljenpunojattarelle. Milloin velvollisuuksien
täyttäminen tulee kysymykseen, silloin osaa esivalta penikulmien
päästä löytää köyhät ja köyhimmät, mutta heidän oikeuksiaan -- eikä
niitä järin paljon olekaan -- ei kukaan opeta heitä hakemaan.
Rekryyttien meluisan poislähdön jälkeen oli kylässä jokseenkin
hiljaista. Isännät, joiden pojat olivat lähteneet pois, kiroilivat
hiljaa, sillä kahden voimakkaan käsivarren puute tuli pian kaikkialla
pienissä maataloissa tuntuvaksi; nyt täytyi vanhusten joko lisätä
vaivojaan ja ahertaa itse tahi hellittää kukkaroaan ja palkata renki.
Ei tarvittu juuri erikoista työnkammoa tai säästäväisyyttä saattamaan
heitä kateellisiksi niille, joilla ei ollut sotaväkeen kelpaavia
poikia, mutta sen sijaan silminnähtävästi enemmän isänmaallisuutta,
koskapa he usein painavasti selittivät pojilleen: "Miekkonen, olen
vain pahoillani ettei keisari ole sinua ottanut, ja jos hän vielä
tänäpäivänä sinut tahtoisi, niin saisi hän sinut vaikka paikalla!"
Aivan toisin ja, kuten itsestään on ymmärrettävää, jalommin ajatteli
vaimoväki asiasta. Äidit ja sisaret huolehtivat ja murehtivat
vain, mitä Steffelistä, Seppelistä ja Martelista tulisi "jos sota
syttyisi", ja ne tytöt taas, joiden sulhasmiehet olivat lähteneet
pois, ne surivat tuon äärimäisen mahdollisuuden lisäksi sydämensä
pohjasta vielä sitäkin, että tuo iloinen sotilaselämä voisi turmella
heidän rakkaat poikansa! Minkävuoksi he mainitun elämän niin
hupaiseksi kuvittelivat, siitä eivät he voineet itselleen eivätkä
tahtoneet toisilleen tehdä tiliä; mutta sellaiselle tytölle siitä
todellakin oli paljon päänvaivaa!
Ihmiselle, joka jonkunverran tuntee sukupuolensa erikoisuuksia,
ei ollut mitään huomiota herättävää, että miehet raa'asta
katsantokannastaan huolimatta vähät välittivät vanhan
oljenpunojattaren onnesta, kun tällä taas, jalomman, naisellisen
ajattelukannan mukaan, yhtäkkiä oli enemmän kadehtijattaria kuin
milloinkaan ennen elämässään.
Tavalliset ihmiset sallivat kuitenkin ennemmin kadehdittavan itseään
kuin surkuteltavan, ja Muckerlin äiti oli hyvin tavallinen ihminen.
Kun aurinko pilkisti esiin sen kukkulan takaa, jolla Sternsteinin
kartano sijaitsi, ja leveä valojuova sai kaiken tuossa pienessä
majassa loistamaan ja kiiltämään, työkalut nuorukaisen pöydällä,
lakki- ja lasiastiat keittiössä, kuvain puitteet ja kaappien
messinkihelat, silloin tuntui vanhasta vaimosta ikäänkuin loistaisi
tuo rakas kultakehrä jälleen yhtä lämmittävänä ja ilahuttavana
kuin ennen hänen paraimpana aikanaan, jolloin hän suruttomana
lapsena, iloisena tyttönä, nuorena vaimona ja äitinä sen säteissä
vallattomasti ailakoi ja -- ahavoitui.
Muutamana sunnuntaina iltapäivällä, rukoushetken jälkeen, kulkivat
vanha oljenpunojatar ja Muckerl, vanha Matznerin emäntä ja Sepherl
yhdessä kylän läpi. Molemmat vanhukset tepastelivat vieretysten
ja nuoret kävelivät heidän edellään. Noilla kolmella naisella oli
tavattoman suuret rukouskirjat kädessä; mahtoi niin avarassa tilassa
olla paljon lohdutusta ja virkistystä.
Kun nuorukainen sanoi jonkun sanan tytölle tai tämä hänelle,
kääntyivät niiden kahden vanhuksen päät yhteen ja he katsoivat
merkitsevästi toisiinsa.
"Kuules, Sepherl," sanoi Muckerl. "Se Neitsyt Maarian kuva, jonka
sinä tilasit minulta, on valmis; maalauskin on jo kuivunut, ja jos
tahdot niin voit jo huomenna viedä sen kirkkoon. Toivon että olet
siihen tyytyväinen." Nuorukainen hymyili ystävällisesti puheensa
päätteeksi.
"Sen olen jo aikonut tehdäkin", vastasi tyttö vakavasti.
Kotona asetti Muckerl sitten kuvan työpöydälleen ja kysyi tytöltä
mitä hän siitä piti.
Sepherl seisoi kauan sen edessä ihmettelevin silmin ja sitten sanoi
hiljaa: "Kuulehan, käärme sinulta on onnistunut varsin hyvin, se
minun jo täytyy sanoa, oikeinpa voisi pelätä tuota eläintä."