"Niin kauan kuin vielä olen alaikäinen, en saa naida ilman sinun
suostumustasi. --"
"Se on selvää."
"Senvuoksi on minun odotettava täysikäiseksi tuloani. Mutta siihen
mennessä muutan tytön kanssa pois täältä."
"Minne sitten?"
"Sitä en itsekään vielä tiedä. Se riippuu siitä, mistä paikan saan.
Huomisesta alkaen pestaun rengiksi."
"Sinusta ei kuitenkaan kukaan huoli."
"Oho! Älä sellaista vain toivo. Minä osaan tehdä työtä."
"Höperö poika, mitä lörpötteletkään! Mitä siinä minun puoleltani
on toivomista tai pelkäämistä? Sinua ei kukaan isäntä ota, kun
sotapalvelus on ovella."
"Sotapalvelusko?"
"Niin juuri. Eihän kukaan toki huoli sellaisesta rengistä, joka
kenties kahden viikon perästä sulka hatussa pötkii työstä tiehensä."
"Luovutatko sinä minut sotaväkeen?"
"Epäilemättä."
"Sinä tahdot vain pelottaa minua. Olenhan jo aikoja sitten kuullut
sopimuksesta Olutjuusto-Martelin kanssa. --"
"Sen yhteydessä oli myöskin toinen sopimus, joka nyt on vähällä tehdä
toisen tyhjäksi."
"Isä, siihen en milloinkaan suostu, niin ventovierasten ihmisten
sekaan toisessa maanosassa! Tee ennemmin juttu lyhemmäksi, lyö minut
mieluummin heti paikalla kuoliaaksi."
"Sitä olen miettivä; sinusta ei suinkaan olisi vahinkoa, mutta
täytyisihän minun maksaa sinusta yhtä hyvin kuin kunnon miehestäkin,
eihän laki siinä kohden tee mitään erotusta."
"Sitten teen itse jotakin itselleni!"
"Hölynpölyä, se joka tekee, ei sitä sano, ja se joka sanoo, ei tee!"
"Entäs jos minä livistän tieheni?"
"Niin saadaan sinut heti kiinni ja sinä saat käsiraudoissa, santarmi
kintereilläsi, marssia parin kylän läpi."
"Enkä vain niin annakaan itseäni! Minä voitan teidät kaikki leikissä!
Mitäs sitten, kun minä sattumalta hakkaan sormen poikki kädestäni?!"
"Hakkaa vain! Silloin he vasta oikein totta tekevät, pistävät sinut
jonkin linnotuksen rangaistuskomppaniaan ja siellä saat tarpeeksesi
ajaa kuormia ja kaivaa maata. Niin, poikaseni!"
"Isä, olisit antanut minun järkevästi puhua kanssasi. Sehän oli
pelkkää mielettömyyttä, mitä puhuin. Jos sinä ajattelet, että minun
pitäisi vielä kerran miettiä tätä kaikkea joka puolelta, niin
voisihan olla, että tulisin aivan toisenlaisiin tuloksiin, eikö niin?"
"Ei, ei, älä vaivaa itseäsi! Suoraan puhuen, sinua en usko koskaan.
Tosiaankin, vapaaksi päästäksesi ei sinulle olisi mikään lupaus
liian pyhä; mutta säästä se itseltäsi, niin säästyy ehkä minultakin
perästäpäin tuleva katumus. _Sen_ vallan alle, jossa sinut nyt
pidän, en sitten enää toista kertaa sinua saisi ja sinä olisit
senjälkeen mies, joka kenties yrittäisit minua vieläkin pelotella
sillä uhkauksella, että sinä tuon vapautuksen vuoksi valittaisit
oikeuteen! Ah, ei. Kunniallinen menettely kestää kauimmin. Minä
teen velvollisuuteni, tee sinä omasi; palvele kolme vuottasi, se ei
sinulta henkeä vie."
"Ja sekö ei olisi mitään?! Ajattele sitä, ennenkuin niin menettelet
omaa lihaasi ja vertasi kohtaan!"
"Älä sure, se on mietitty. Minä menettelen siinä parhaimman tietoni
ja omantuntoni mukaan. Jos sinulle isäsi oli liian vähäpätöinen
kuunnellaksesi ja totellaksesi häntä, niin saathan heti toisen
herran; keisari on suurempi, ehkä hän tekee sinusta kunnon ihmisen.
Minä toivon sitä." Hän taputti poikaa olkapäälle. "Luota vain
rohkeasti siihen!"
Sitten paukahti ovi vanhuksen takana lukkoon ja Toni katseli
hämillään ympärilleen. -- Siksi siis ei isä ollut milloinkaan puhunut
tuon laskiaisyön jälkeisestä tappelusta, koska hän ei katsonut sen
maksavan vaivaa, koska hänellä jo ennakolta oli kaikki juurtajaksain
selvillä. Ja niinkuin hän silloin oli pitänyt viimeisen sanansa,
niin on hän sen kai tälläkin kertaa pitävä! Silloin sitä ei voi
enää mikään muuttaa, ja mitä enemmän siihen uhrataan, sitä vähemmän
parantuu asia!
Poika löi nyrkillään otsaansa; sitten irrotti hän yksitellen sormensa
ja kuljetti niitä tukkansa läpi. Kauvan seisoi hän niin, surullisesti
tuijottaen eteensä ja nopeasti hengittäen paisuneiden sieramien
kautta. Äkkiä hyppäsi hän ylös, juoksi ulos huoneesta, alas portaita,
yli pihan ja pitkin tietä kylään päin.
Mihin? Helenanko luo? Voi Herra Jumala, kuullakseenko hänen
valituksiaan ja lisätäkseenkö vielä oman osansa niihin? Sillä ei
ole hän eikä tyttö autettu ja, totisesti, kurjuudesta on hän tänään
saanut kylläkseen. Huomennakin on päivä taas. Siihen asti saa
kumpikin katsoa, miten tulee toimeen oman osansa kanssa. Mieluummin
ravintolaan!
Hän tuli kotiin myöhään yöllä. Riisuutuessaan singahutti hän toisen
saappaansa toisen perästä ovea vastaan, niin että hiljainen talo
kaikui; sitten avasi hän sen hiljaa ja kuunteli. Hän luuli kuulevansa
vanhuksen kiroavan käytävän päässä olevassa kamarissa, ojentavan
kätensä pimeässä häntä kohti, puivan nyrkkiä ja huutavan: "konna!"
Tämän jälkeen sulki hän oven säppiin ja heittäytyi vuoteelle.
Seuraavana aamuna hän poistui varhain. Taas pysähtyi hän sillalle
ja mietti, huutaisiko tytölle aamutervehdyksen akkunasta. Hm,
itkettyneitä silmiä ei ole hauska nähdä, ja mikä melu syntyisikään,
-- pelkäsi hän, -- ja vasta sitten oikein kohoisi huippuunsa, kun
sana vaatisi toisen ja hän julistaisi äkkiä kaiken!? Ei, tytön tila
on kyllin ikävä, mitä hänen vielä tarvitsee siitäkin suuttua, että
Tonin asiat ovat näin pahalla kannalla? Siihen on ainakin aikaa;
sitä, mikä sen kuluessa olisi voinut onnellisesti päättyä, ei tyttö
tahtonut odotella, mutta uutta määrää kärsimyksiä vanhojen lisäksi
hän kai voi odotella! Näin mietiskeli Toni; samoin sitäkin, että
päivä schwenkdorfilaisten kumppanien seurassa kuluisi hauskemmin
loppuun. Hän lähti kylästä sinnepäin.
Kolme yötä hän pysyi poissa; neljäntenä ilmestyi hän horjuen
Zwischenbühelin maantielle, hoiperteli yli sillan ja tuli tajuihinsa
vasta sitten kun jo oli hyvän matkan päässä siitä. Hän alkoi
mielettömästi nauraa ja haukkui sääriään kehnoiksi kujankävelijöiksi;
sitten kulki hän tuon matkan takaisin. Kylän alapäästä hänellä
ei ollut mitään haettavaa. Tuo tyttö, tuo kirottu tyttö ja hänen
kärsimättömyytensä on kuitenkin oikeastaan syypää kaikkeen hänen
onnettomuuteensa! Tytönhän olisi pitänyt olla järkevämpi; se on
vaimoväen asia, kun mieheltä järki menee, siihenhän heitä kasvatetaan
ja totutetaan! Joka päivä tahtoi tyttö pakottaa yhteenmenoon ja
nyt on siitä tullut eroamisen täytymys määräämättömäksi ajaksi ja
kaukaiseksi tulevaisuudeksi! Siinä he nyt saivat kumpikin! Oikein
ajateltuna on se vain kohtuullista, että poissa-olo tuottaa tytölle
murhetta, kun kerran lähtö tahtoi musertaa hänen oman sydämensä!
Vain oikein ja kohtuullista, koska tyttö on voinut olla sellainen,
ja se täytyisi hänen sanoa tälle vasten naamaa, vaikka hän nyt
tällä hetkellä seisoisi hänen edessään; mutta se kuulostaisi niin
epähienolta ja riidanhaluiselta, ja senvuoksi on hän mieluummin
poissa tytön näkyvistä kunnes hänen mielensä taas on toisenlainen ja
hän saattaa puhua tytölle hyvän sanan, -- sen on hän kai Helenalle
velkaa, -- mutta ei ennenkuin hänen mielensä on toisenlainen, siihen
asti täytyy tytön odotella.
Mutta Tonin mielentila ei näyttänyt paranevan, sillä Helena sai
häntä turhaan odotella päivä päivältä. Vasta sinä iltana, jolloin
Zwischenbühelin nuorukaiset palasivat kotiin sotasyynistä, näki
tyttö hänet jälleen ensi kerran; Toni seisoi loitolla hänestä,
keskellä meluavaa joukkoa, sulkahattu työnnettynä takaraivolle, ja
huusi kaikkein äänekkäimmin. Joku pojista lienee huomauttanut häntä
tytön läsnäolosta ja alkanut härnäillä häntä, sillä äkkiä kohotti
hän oikean jalkansa, pyörähti vasemmalla ympäri ja käänsi Helenalle
selkänsä.
Varhain seuraavana aamuna tulivat Schwenkdorfin pojat noutamaan
Sternsteinin Tonia lähteäkseen yhdessä kaupunkiin, johon heidän piti
tulla majotetuiksi.
Jos muutoin vallan järjetön äänijänteiden ponnistaminen huutamalla,
hoilottamalla ja laulamalla osottaa iloista sieluntilaa, niin olivat
nuo nuoret miehet, jotka tuossa lähtivät kylästä, tyytyväisimmät,
onnellisimmat ihmiset maailmassa. Myllärin Simerlin Schwenkdorfista
tempasi mukaan luultavasti vain toverien iloisuus; näillä oli siihen
taipumus itsestään, mutta hänellä ei sitä ollut, hänen hattuaan
eivät sulat koristaneet, sillä tuo raukka oli neljä viikkoa ennen
sotasyyniä eräissä häissä riemulaukauksia ampuessaan katkaissut
oikean kätensä peukalon. "Niin menettää moni usein kauneimpansa",
valitteli hän matkatovereilleen.
Kun kulkue oli ennättänyt kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, nousi
eräästä pensaikosta tien varrelta muuan tyttö ja jäi odottelemaan
rekryyttien saapumista.
Toni tunsi Helenan.
"Kuulehan", naapurinsa työnsi häntä kyynärpäällään. "Minusta näyttää
että saat jotain mukaasi tuolta tieltä, mutta en luule että se tulee
olemaan muisku."
Toni veti suunsa leveäksi ja pilkisti sukkelasti sinnepäin. "Ah,
mitä!" hän sanoi. "Menkää te vain edellä, saan teidät pian kiinni."
Hän jäi pari askelta jälemmä.
Edelläkulkevat ojensivat leikkiä laskien kätensä tyttöä kohden,
tarttuakseen häntä leukaan tai vyötäisiin, mutta tyttö juoksi heidän
ohitseen Tonin luo.
Kun Toni näki Helenan tulevan, silloin pisti hänen kauneutensa
nuorukaisen silmiin ja hänen menettämisensä sydämeen. Vain
itkettyneet silmät, harmistuneet kasvot, voivottelut ja valitukset
olivat nuorukaista pelottaneet ja tehneet hänet vältteleväksi; mutta
semmoisena kuin tyttö nyt tuossa häntä lähestyi, tosin vihaisin
katsein ja suuttumuksen puna poskilla, mutta kuitenkin niin reippaana
ja päättäväisenä, silloin halutti häntä väkisinkin ojentaa kätensä
tyttöä kohden, tarttua hänen käsiinsä, kysyä, tahtoisiko hän pysyä
hänelle uskollisena sen ajan kun hän olisi poissa, sanoa, ettei
mikään voisi saada häntä luopumaan tytöstä ja kuinka lopulta kaikki
kuitenkin taas kääntyisi hyväksi!
Ajatellen kuinka tämä kaikki hämmästyttäisi tyttöä, joka nyt vallan
kiihtyneenä ja raivoissaan lähestyi häntä, avasi hän hymyillen
huulensa.
Silloin seisahtui tyttö aivan hänen eteensä. "Konna!" huusi hän ja
sylki nuorukaista kasvoihin.
Voihkaisten kohotti Toni nyrkkinsä, mutta tyttö väistyi nopeasti
syrjään ja juoksi kiireesti kylään päin.
Toni kuuli tovereittensa äänekkään naurun, sillä nämä olivat jääneet
seisomaan jonkun matkan päähän; sitten pyyhkäisi hän takkinsa hihalla
kasvojaan ja alkoi vihasta itkeä niin rajusti, että koko ruumis
tärisi; mutta pian hän rohkaisi mielensä ja kiiruhti odottelevien
luo. "Eteenpäin!" huusi hän. "Se on kestetty! Älkää naurako! Mitä
vaimoihmiselle voi tehdä? Täytyy vain ottaa vastaan kaikki ja
jokainen teistä kärsii mielellään, että tuollainen kaunotar suuttuu
siitä syystä että hän ennen on ollut liian hyvänä!"
"Oikeassa olet, Toni, he kadehtivat sinua vain, ei mitään muuta!"
huusi myllärin Simerl ja alkoi laulaa:
Joko nyt -- sano tyttö -- mun kehnoksi näät?
Hojaa, hojaa, helei!
Kyll' ennen ma pyöritin rosvojen päät!
Hojaa, hojaa, helei!
Ja poika se vastas: jo kylliksi sain,
Hojaa, hojaa, helei!
Sun ulkoa muistan kuin sormeni vain!
Hojaa, hojaa, helei!
Laulaja alkoi nyt tulkita rakkauden iloja tuolla yksinkertaisella
havainnollisuudella, jota tähän aikaan pidetään vain
turmeltumattomain kansain tai vanhantestamentin aikuisten kuninkaiden
ominaisuutena. Laulaessa tätä hellää, syvämietteistä laulua, jonka
lirityksiä nuorukaiset innoissaan kuorossa rääkyivät ja mörisivät,
kävi matka eteenpäin.
Helena oli kuin lentäen juossut läpi koko kylän; saavuttuaan
mökilleen heittäytyi hän kynnykselle ja makasi siinä
suonenvedontapaisin, äkkinäisin nyyhkytyksin ääneensä valittaen.
Ovi hänen takanaan avautui ja vanha Zinshoferin emäntä kuiskasi:
"Tokero, tule sisään äläkä herätä mitään huomiota siinä."
Helena pudisti kiivaasti päätään ja teki käsillään torjuvan
liikkeen. Kauan makasi hän siinä, ruumis täristen, sydän ikäänkuin
pelottavan raskaan painon alla tuskaisesti tykyttäen, mielenmalttinsa
menettäneenä; sitten nousi hän istualleen ja tuijotti eteensä yli
joen, jonka takaa niittyjen vehreys paistoi. Hän katsoa tuijotti
alaspainuneiden ripsien suojasta kukkulan juurta kohti; ei ainoakaan
ripsi kohonnut ylös, jotta huippu edes pikimältään olisi näkynyt ja
sekin selvinnyt, oliko kartano vielä paikallaan.
Hän kääntyi huoaten poispäin. Pikimältään osuivat hänen silmänsä
naapurimajoihin, sitten hän varjosti ne kädellään otsaansa pyyhkien.
Pitkän aikaa mietteissään istuttuaan kohotti hän päätään ja katseli
rauhallisesti ympärilleen kuten lapsi, joka on nukkunut unohduksiin
eilispäivän kurituksen. Hän veti oikean jalkansa lähemmä ja otti
kengän pois. Korolla hän keräsi kokoon pieniä kiviä maasta ja
singahutti ne anturan kärjellä naapurimajan pihaan. Hän jatkoi tätä
peliä kiihkeästi ja katsoi joka kiven jälkeen, kuinka lähelle se
putosi tai kuinka kauas se lenti, kunnes hän lopulta onnistui pari
kertaa perätysten heittämään kivet naapurin puutarhaan ja kuuli
niiden rapisten sinkoavan pensaikon läpi; silloin pani hän kengän
jälleen jalkaansa, nousi ylös ja meni majaan.