Kaksi ihmistä huomasi pettyneensä toiveissaan; oljenpunojattaren
Muckerl, joka odotti, että Helena jo seuraavana päivänä kiiruhtaisi
hänen sairasvuoteensa ääreen, surkuttelisi häntä ja puolustelisi
itseään, ja Sternsteinin Toni, joka odotti samana iltana jatkoa
päivällispöydässä olleeseen riitaan. Tyttö jäi tulematta ja vanhus
pysyi mykkänä.
Pyhänkuvaintekijän majassa pistäysi Matznerin Sepherl juttelemassa
aina kun hänellä vaan oli aikaa ja otti osaa vanhan oljenpunojattaren
kanssa sairaan hoitoon. Sternsteinin hovissa meni kaikki totuttuun
tapaansa.
Niin kuluivat päivät ja tulivat viikoiksi; neljäntenä pääsi Muckerl
nousemaan vuoteelta. Hän oli hyvin tyynesti ottanut vastaan kaikki
ystävällisyyden ja huolenpidon osotukset Sepherlin puolelta ja salli
nyt senkin, että tyttö oli hänen äidilleen avullisena taluttamassa
häntä työpöydän ääreen kuten lasta, joka juuri opetteleikse
kävelemään.
Syvään hengittäen hän siinä istui. Sepherl työnsi tuolinsa lähemmäksi
ja istuutui hänen viereensä. Vanha oljenpunojatar seisoi kädet
ristissä, katsoi kauvan miettiväisesti poikaansa ja nyökäytti päätään
kuten sellainen tekee, joka alistuu siihen mikä nyt kerran on mennyt
ohitse ja mikä olisi paljon pahemminkin voinut käydä. Sitten lähti
hän tuvasta ulos ja jätti toiset kahdenkesken.
Sepherl tarttui Muckerlin käteen. "Kuinka iloinen olenkaan", hän
sanoi, "että jälleen saimme sinut näin pitkälle."
Muckerl tuijotti eteensä, veti hiljaa kätensä takaisin ja alkoi
hypistellä veitsiään ja työkalujaan.
"Kuulehan", -- lörpötteli tyttö jälleen -- "nyt minulla olisi sinulle
suuri pyyntö. Olen nimittäin tehnyt erään pyhän lupauksen sen
tapauksen varalta, että kaikki päättyisi hyvin, mutta sitä täyttämään
en yksin kykene ja olen jo ennakolta luottanut siihen että sinäkin
tekisit osasi, ja se on oikeastaan suurin osa, se minun avomielisesti
täytyy sulle tunnustaa. Sano, enkö ole rohkea?"
Nuorukainen katsahti ylös. "Et suinkaan", hän sanoi, "olen sinulle
monet kiitokset velkaa."
"Ei lainkaan sentähden; kiitosten vuoksi en pyydä itselleni mitään!
Kuule mitä sanon. Olen Pyhälle Neitsyelle luvannut hankkia jonkun
kuvan kirkkoomme, ajattelehan kuinka lapsellinen olen; sinun se
tietysti on veistettävä, sen paikoilleen paneminen vain olisi
minun asiani. Ajatuksissani olen, tiedäppäs, kuvitellut että
Kaikkeinpuhtain seisoisi maapallon päällä, käärme jalkainsa alla;
Jeesuslapsi saa jäädä pois, niin että sinulla on vähemmän työtä
ja että se tulee halvemmaksi. Ymmärrätkö?" Tyttö katseli alas
esiliinaansa oikoen sitä sileäksi ja kuiskasi: "Mitä siitä vaadit,
maksan sinulle vähitellen, silloin tällöin, jos nyt vain olet minulle
niin ystävällinen."
"Oletko järjiltäsi?" kysyi nuorukainen. "Sinultako minä vielä
ottaisin rahaa! Ihan ilmaiseksi teen sen sulle, niinkuin sinäkin olet
ilmaiseksi auttanut minua tänä raskaana aikana."
"Se ei sovi, Muckerl, sellaista tarjousta en uskalla vastaanottaa!
Ah, jos sallisin lahjottaa sen itselleni, silloin tosiaankin pääsisin
helpolla! Muiden hyviä töitä ja toisten omaisuutta voisi jokainen
narri Jumalalle luvata, siinä ei olisi mitään ansiota! Ei, ei,
lahjana en sitä ota, se olisi aivan kuin en pitäisi sanaani rakkaalla
Neitsyt Maariallemme, jos työntäisin kaiken toisen niskoille enkä
itse tekisi mitään asian hyväksi."
"Tuo on järjetöntä puhetta", murahti nuorukainen harmistuneena ja
sitten vilkaistuaan sivulta tyttöön sanoi vakavasti: "Mutta kuules,
maksa minulle vain väri, jota tarvitsen maalaukseen."
"Paljonkohan se tekee?" kysyi tyttö kiihkeästi.
Muckerl piti kättään suunsa edessä ja yski; sitten hän vastasi
lyhyesti: "Sellaiselle, jolla on niin vähän kuin sinulla, ainakin
kylliksi."
"Kiitän sinua nyt jo moneen kertaan, Muckerl." Sepherl katsahti näin
sanoessaan hellästi nuorukaiseen. "Voinpa sanoa raskaan kiven nyt
pudonneen sydämeltäni! Ja kuulehan, me ripustamme kuvan paikoilleen
sitten kun sinä palaat sotasyynistä, sillä arvelen etteivät ne sinua
kumminkaan ota sotamieheksi."
Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti surumielisesti hymyillen
kuihtuneeseen ruumiiseensa. Sitten alkoi hän tytön kanssa tuumia,
-- aivankuin hän olisi ollut tekemisissä jonkun varakkaan emännän
kanssa, -- kuinka suureksi ja minkä muotoiseksi kuva olisi
veistettävä, ja hymyili salavihkaa tytön tarkoille selityksille.
Lopuksi pyysi hän Sepherliä tuomaan varastosta jokseenkin raskaan
pölkyn työpöydälle. Kuvasta piti tulla niin suuri kuin kolmannes
ihmisen luonnollisesta koosta. Siitä päivästä alkaen puuhaili hän
tässä työssä.
* * * * *
Eräänä iltana kuudennella viikolla tuijottivat kylän viimeisessä
majassa toisiansa kahdet kasvot, joista jokainen veripisara oli
paennut.
Pitkän, tuskallisen vaitiolon jälkeen laukesi toisen kouristus ja
kuten vilutaudin puistattamina tunkeutuivat esiin sanat: "Sinä et saa
jättää minua häpeään."
Se irrotti toisenkin kielen, joka lienee tarttunut kiinni kuivaan
kitalakeen, sillä niin käheältä se soinnahti: "En tiedä mitään muuta
neuvoa kuin että teidän on tultava sinne Sternsteiniin vanhuksen
näkyviin."
Nyt seurasi ensin sekavaa, tarkotuksetonta myöntymis- ja
vastustamispuhetta ja lopulta tuskallisessa kiireessä tehty sovinto.
Levoton yö valkeni aamuksi. Kastetta oli vielä nurmikolla ja puiden
lehdillä, kun kaksi naishenkilöä hiipi läpi kylän, hiljaa, ikäänkuin
olisivat pelänneet omien askeltensa kaikua; he kulkivat varovaisesti
sillan yli ja suuntasivat askeleensa Sternsteinin kartanoon
johtavalle tielle.
Palvelijain silmät levisivät suuriksi, kun he näin varhain aamulla
näkivät Zinshoferin emännän tyttärineen astuvan taloon. Tytär kulki
vallan renkien ja piikojen ohi, ei tervehtinyt heitä eikä puhunut
sanaakaan; vanhus seurasi nöyränä jälessä, nyökäyttäen jokaiselle
päätään ja tervehtien liikuttavalla ystävällisyydellä.
Noita kahta naurettiin ja kohautettiin olkapäitä takanapäin. Mitä
mahtoikaan merkitä tuo juhlallinen kulkue?
Sternsteinin isäntä istui Tonin kanssa aamiaisella. Hän katsahti
ihmeissään ylös, kun ovelle kolkutettiin. Toni säikähti, laski
piippunsa pöydälle ja nousi ylös avaamaan ovea.
"Isä", sanoi hän merkitsevästi.
Molemmat sisääntulijat sammalsivat tervehdyksensä ja jäivät seisomaan
paikalleen. Tyttö painoi päänsä syvään alas, mutta hänen äitinsä piti
sopivana ottaa niin jäykän asennon kuin kunnioitus mahtavaa isäntää
kohtaan ja väsyneet polvensa myöten antoivat. Hänestä oli aivan
paikallaan näyttää loukatulta äidiltä, ei lapsensa loukkaamalta, vaan
lapsensa kautta loukatulta. Hän tarkasteli synkin katsein tyttärensä
yhteenkiedottuja palmikoita ja hiuskampaa; siinä oli ankara äiti,
joka on taipuvainen tekemään anteeksiantonsa riippuvaksi toisten
huomaavaisuudesta ja anteeksiannosta.
Isäntä tuprutteli edelleenkin levollisesti savuja piipustaan, loi
pikaisen silmäyksen noihin kahteen naiseen, katsoi sitten kauan aikaa
vihaisesti poikaansa kasvoihin ja vihdoin tuikeasti kysyi tältä:
"Keitä nuo ovat?"
"Ne ne ovat, isä", alkoi nuorukainen raskaasti hengittäen. "Tahdoin
-- että näkisit heidät -- koska et vielä lainkaan tunne heitä. --"
"Aivan tarpeettomasti vaivausitte tänne", murahti isäntä. "Porsasta
en osta ilman säkkiä."
"Sääli toki noita säikähtäneitä naisparkoja", pyysi Toni. "Kuuntele
ennemmin mitä heillä on sanottavana; et ensinkään tiedä kuinka suuren
synnin teet, jos nyt vielä kaiken ennakolta teet tyhjäksi."
Vanhus kurtisti kulmiaan. "Ohoo! Pelotteletko minua synninteolla?
Sellaisesta ei tässä minulla voi olla puhettakaan, ja vieraiden
teoista ei minun suinkaan tarvinne vastata! Sanokoot nuo naisihmiset
nyt sanottavansa, mutta älä sinä sekaannu siihen sanallakaan, sen
vaadin, muutoin on kaikki kuitti välillämme!"
"Hyvä, isä, en sekaannu sanallakaan asiaan", vakuutti Toni.
"Kaikkeen, mitä sinä ehdotat ja teet, olen valmis! Mutta sen sulle
myöskin sanon ja huomaa se tarkoin, että se, miten tänään käyttäydyt
ja puhut, ratkaisee meidän kahden välit kaikiksi ajoiksi. --"
"Kuule, poika, ei sinun pidä uhkailla", keskeytti isäntä nähtävällä
hyväntahtoisuudella hänen puheensa. "Uhkailu ei hyödytä mitään;
siksi olen kokonaan luopunut sitä käyttämästä sinuakin kohtaan. Anna
naisten esiintuoda asiansa, kuka tietää vaikka pääsisin heistä eroon
paremmin kuin luuletkaan." Hän kääntyi oveen päin. "No, puhukaa nyt
sitten." Kun näin äkkiä puhumaan käsketyt eivät pitkiin aikoihin
voineet saada sanaakaan suustaan, astui hän aivan lähelle tyttöä.
"Sinua luulin toki reippaammaksi, koska kerran tahdot tulla emännäksi
Sternsteinin hoviin!"
"Poikasi on sen minulle luvannut", virkkoi tyttö hiljaa ja kangersi
puhuessaan, "etkä sinä suinkaan nuhtele häntä siitä, Sternsteinin
isäntä, että hän pitää kunniansa arvossa!"
"En suinkaan, lupaus on varsin kunniallinen, mutta mitä sen
pitämiseen tulee, siihen on minullakin sana sanottavana. --"
"Se on Jumalan ja ihmisten edessä sinun oikeutesi."
"Sitä olisi hänen myös pitänyt ajatella ennenkuin hän lupasi."
"En olisi uskaltanut tulla tänne, ellen olisi varma siitä etten
täällä tuottaisi sinulle mitään häpeää; mutta koska olen varma etten
millään tavalla tee sitä, olen tullut sinulta hartaasti pyytämään,
että sallisit hänen pitää sanansa!"
Isäntä siristi silmiään.
Tullen rohkeammaksi jatkoi tyttö: "Panen kaiken luottamukseni sinuun.
Katsohan minkä hän on minulle kirjottanut. --"
"Sillä ei ole mitään pätevyyttä", pisti vanhus väliin.
"Sinä sanot sen ja sinua minun täytyy uskoa. Mutta sinun käsiisi sen
jätän." Tyttö painoi rypistyneen paperin vanhuksen oikeaan käteen,
johon hän samalla tarttui molemmin käsin eikä enää sitä päästänyt.
"Hänen suullisen lupauksensa myöskin, koko onneni ja elämäni,
kunniani ja toivoni lasken sinun käteesi ja sinulta yksin odotan
niitä takaisin!" Hän katsoi isäntään suurin rukoilevin silmin, jotka
hitaasti täyttyivät kyynelillä, niin että nyt pisara pisaralta vieri
hänen poskilleen.
Isäntä peräytyi askeleen ja sanoi, olkaansa kohauttaen, tytön
äidille: "Zinshoferin emäntä, huomaat kai, että nämä kaikki ovat
lapsellisuuksia, ne eivät voi toteutua eivätkä käydä laatuun! Käy
säälikseni nuorta verta, mutta koko tuo ikävä asiaintila olisi meiltä
kaikilta säästynyt, jos sinä, kuten olisi ollut velvollisuutesi,
olisit vartioinut tytärtäsi."
Emäntä katsahti mulkoilevin silmin tuvankattoon; sen piti olla
todisteena siitä, kuinka säälimättömästi ja väärin häntä tässä
syytettiin.
Isäntä oli oikonut Tonin naimalupauspaperin sileäksi.
Helenan sormet syyhyivät ottamaan sen jälleen itselleen.
Tonille sanoi isäntä töykeästi olkansa takaa: "Siinä näkee mitä siitä
koituu, kun pojat tuskin koulusta päästyään sekaantuvat tuollaisiin
asioihin. Ota nyt oppirahasi takaisin. Kirjotat tässä 'ajallaan', --
ja kumminkin sinun pitäisi tietää että sen tulee raamatun mukaisesti
olla 'aikanansa'." Hän repi paperin pieniksi palasiksi, jotka
hajautuivat lattialle.
Silloin heittäytyi Helena polvilleen hänen eteensä. "Sternsteinin
isäntä", huusi hän, "niin totta kuin toivot autuasta kuolinhetkeä,
älä torju, älä tee tyhjäksi asiaa, armahda minun hätääni! Olen
lujasti luottanut Tonin sanoihin, -- älä sinä ole sitä vastaan, että
hän antaa minulle sen mitä hän on minulta ottanut, kunniani!" Hän
väänteli käsiään ääneensä nyyhkien.
"Lurjus, hylkiö!" ärjäsi vanhus. "Niin pitkälle olet jo mennyt, ettet
ensinkään pidä omantunnon asiana syöstä toista kurjuuteen! -- Nouse
ylös, tyttö! Nouse ylös, sanon minä!"
"En, Sternsteinin isäntä, en. Vaikka minun pitäisi olla tässä
polvillani ikuisesti, niin en nouse ennenkuin sinä armahdat minua ja
sallit meidät mennä yhteen!"
"No, no, tulehan järkiisi! Vaikka sinä olitkin järjetön, niin et
voine vaatia että toistenkin pitäisi olla sellaisia! Tapahtunutta
ei -- Jumala paratkoon -- milloinkaan saa tapahtumattomaksi, mutta
mitä minun velvollisuuteni on siinä asiassa tehdä, sen olen myös
tekevä, ehkä yli odotuksenkin, sillä itaruudesta ja kitsastelusta ei
Sternsteinin isäntä salli itseään moitittavan." Hän kääntyi poispäin,
meni erään kaapin luo ja veti auki sen laatikon.
Helena katsoi häneen hehkuvin, nyt kuivin silmin ja avoimien
huulien takana puristuivat hampaat yhteen. Isäntä jatkoi: "Miten
vastaisuudessa käy, sen tietää vain Jumala, mutta jos hädässä olet,
niin en vastedeskään vedä kättäni pois sinusta. Ensi aluksi ota
nämä!" Hän painoi tytön käteen tukun seteleitä.
Yhdellä tempauksella oli Helena pystyssä ja heitti rahat hänen
jalkoihinsa. "Rahaako? Rahaako mulle tarjoot?" huusi hän. "Rahaako
minun kunniastani?! Siihen riittää vain juuri sinun Sternsteinisi --
ei vähempi! --" Tyttö painoi molemmat kätensä vasten rintaansa ja
kieli kieltäytyi tekemästä palvelustaan.
Isäntä veti suunsa leveäksi ja tuijotti tyttöön sukkela välke vihaa
ennustavissa silmissä. "Ja Sternsteinin kartanoa se yksinomaan
tarkottikin, kuten nyt hyvin huomaan", pilkkasi hän. -- "Oletpa
aika viekas! Jos ei poika olisi ollut Sternsteinin Toni, ei hän
milloinkaan olisi saanut tulla sinun läheisyyteesi; nyt käsitän
senkin, mitä en ennen tiennyt, kuinka olet voinut luoda silmäsi
häneen. Mutta hienostipa oletkin pannut asiat kokoon, se täytyy
myöntää! Turhaan et ole sallinut itsellesi antaa lupausta ja
kirjelmää, eikä sinun kevytmielisyytesikään ollut harkitsematonta;
sillä pian näyttää asia kerrassaan siltä kuin olisi menettely sinun
puoleltasi kunniallista ja tavara oikeaa ja ikäänkuin sinulta taas
olisi pidätetty se, mitä oli luvattu saadakseen sinut suostumaan!
Sinä näet, että minä osaan selviytyä. Onhan myös helpompaa vangita
nuori hölmö kuin virittää rautoja vanhalle ketulle. Ole ennemmin
järkevä," -- isäntä viittasi maassa oleviin seteleihin, -- "äläkä
anna noiden, jotka on tuotu yksinomaan sinua varten, jäädä siihen
odottamaan sellaista, jota et milloinkaan saa."
Yhä enemmän tuskan vääntämiksi olivat tytön kasvot käyneet, yhä
enemmän suonenvedontapaisesti työskentelivät hänen jäsenensä; nyt
pui hän nyrkkiä isännän edessä ja ryntäsi sitten ovesta ulos. Hän
ei katsahtanutkaan Toniin, joka uhkamielisen hyväksyvästi nyökäytti
päätään hänen poislähtiessään, eikä äitiinsä, joka ei väsynyt
äänettömänä ojentamaan käsiään isäntää kohden ja sitten laskemaan ne
vakuuttavasti polvelleen. Vain _yksi_ tunne valtasi hänen mielensä
ja sielunsa; se oli mitä katkerin viha, jota terästi kalvava
tietoisuus omasta voimattomuudestaan, ja porras portaalta, jalka
jalalta horjuessaan alas rappusia huokasi hän sydämensä pohjasta
rukouksen, että Jumala sallisi hänen elää siihen päivään, jolloin hän
voisi tuolle korskealle isännälle maksaa takaisin kaiken tänäpänä
tapahtuneen.
"Mitä sinä vielä tahdot?" ärjäsi isäntä Zinshoferin emännälle, joka
yhä edelleen seisoi ovella.
Tämä katseli hämillään ja halukkaasti lattialla oleviin
paperirahoihin.
"Ah, sinä mielakoitset rahaa?" nauroi isäntä. "No, ota ne nyt
sitten! Mutta pidä huoli siitä että tyttäresi jättää hulluttelut ja
turhat vaatimuksensa sikseen! Mitä vähemmän ihmiset tästä asiasta
saavat tietoonsa, sitä parempi se on hänelle itselleen." Hän työnsi
jalallaan setelit emännän eteen.
Vaimo hymyili kiitollisesti, kokoili rahat lattialta ja hiipi
"kost'jumala" sanoen pois.
"Isä", virkkoi Toni astuen aivan liki isäntää, "olen pitänyt
sanani, en ole sekaantunut puheeseen, mutta nyt juttelemme me kaksi
keskenämme."