"Mikä hätänä?" kysyi Sepherl pysähtymättä ja päätään kääntämättä.
"Ethän kuitenkaan puhune tämänpäiväisestä tapahtumasta muille
ihmisille? Sano, ethän?"
"Ellei minulta siitä kysellä, niin en puhu!" kuului kuiva vastaus.
Mutta Sepherliltä kyseltiin vallan pian. Hänen ja Helenan välinen
kylmyys pisti ensiksi vanhan Matznerin Reslin silmään ja tämä toi
havaintonsa oljenpunojattaren tietoon, joka ilmotti siitä Muckerlille
ja lopuksi teki hyvin painavan kysymyksen: salliko hän kaiken sen
päälle, mitä jo oli antanut itselleen tapahtua, vielä tuonkin tulla?
Muckerl selitti niin päättäväisesti kuin suinkin kykeni, ettei hän
ollut asiaa miettinyt ja että hän aikoi puhella siitä tytön kanssa
niinkuin asia vaatii. Hän lähtikin jo samana iltana kävelemään
kuolleeseen metsään päin; mutta kun metsikkö tuli näkyviin, ei hän
tullutkaan sinne menneeksi. Arkailiko hän Tonin tapaamista vai
pelkäsikö hän näin äkkitapaamalla kenties näkevänsä enemmän kuin
hänelle saattoi olla mieluista? Siitä hän ei tehnyt tiliä itselleen,
arveli vain, että oikeastaanhan hänellä olikin puhuttavaa yksistään
tytölle. Hän istuutui lähellä metsää olevalle pienelle kivikasalle
odottelemaan Helenaa palaavaksi. Kun hän vihdoin huomasi hänen
tulevan, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan.
Kun Muckerl jäi seisomaan Helenan eteen, otti tämä vieläkin yhden
askeleen häntä kohden ja seisoi niin lähellä, että hänen olisi
pitänyt katsoa ylös nähdäkseen tytön silmät; mutta Muckerl ei
kohottanut päätään, vaan sanoi hiljaa:
"Minulla olisi puhumista sinulle."
"No puhu!"
"Minä tiedän mistä sinä olet tulossa."
"Ei se ole mikään konsti. Jokainen tietää mistä tämä tie tulee."
"Tarkotan, että minä tiedän kenen luota sinä tulet, kenen kanssa
olit."
"No kenen?"
"Sternsteinin pojan kanssa sinä siellä kuljeksit."
"Entäs sitte?"
"Sitä minä en aio kärsiä!"
"Ikäänkuin sinä ylipäänsä siitä välittäisit! Etpä tietenkään!"
"Mitä sanot?" kysyi pieni mies kiihtyneellä äänellä, harmistuneena
tytön lyhyistä vastauksista. "Mitä sanot? Ettenkö minä siitä
välittäisi? Minäkö?! Enkö ollut kuin pilvistä pudonnut, kun äitini
otti asian puheeksi?!"
"Vai siten -- äitisi kiihottaa sinua siis minua vastaan? Hyvä että
tiedän."
"Älä sinä puhu mitään äidistäni, sillä et pääse mihinkään. Äitini on
kunniallinen vaimo --"
"Olkoon vaikka kymmenen kertaa kunniallisempi", huusi Helena, "sen
vuoksi en minä silti ole mikään huono ihminen! Koko kylässä on tuskin
ainoatakaan, jonka olisin kuullut syyttävän minua huonoksi!"
"Niinkö? Ja osottaako se kunniallisuutta ja rehellisyyttä ja
kunnollisuutta, että sinä seurustelet toisen kanssa?"
"Kun seurustelin -- minä sanon kun -- niin seurustelin vain yhden
kanssa. Mistään toisesta en tiedä mitään!"
"Mistään toisesta et tiedä mitään? Kuka minä sitten olisin, kun en
kerran ole se yksi, jonka kanssa sinun on pidettävä seuraa?"
"Jonka kanssa minun on pidettävä seuraa? Kuulehan Muckerl, nyt minä
huomaan hyvin, että oikein tahdot olla mustankipeä, ja siihen ei
sinulla kuitenkaan ole mitään oikeutta."
"Enkö ole sinun armaasi?"
"Olit ehkä, saatat olla vieläkin, tai et ole milloinkaan ollut.
Armaaksi sanoo ajurikin ravintolan tarjoilijatarta, ja sinne hän joka
pyhäpäivä vaeltaa. Armaasta paljo puhutaan, mutta se ei merkitse
mitään."
"Ja sinä puhut kanssa nyt vain senvuoksi, kun et tiedä mitä sanoisit!
Alusta pitäen en ole tarkottanut muuta kuin että tulisit vaimokseni
ja sinun käytöksestäsi päättäen olen kuvitellut että olet siihen
myöntyväinen; ja minä en usko, ettet sinä olisi ensinkään käsittänyt
kosiskelemistani tai että olisit sen ymmärtänyt toisin, sillä
jokainen tyttö on jo ennen sitä aikaa, jolloin hän vetää ensimäisen
kengän itse jalkaansa, siksi viisas että sellaiset asiat tuntee. Ja
jos luulet ettei koko kylässä ole ainoatakaan, joka sanoisi sinua
huonoksi, niin erehdyt! Yhdestä ainoasta koko kylä tosin vähät
välittää, ja millä kannalla asia meidän kahden kesken on, se ei
myöskään saata sinua pahaan huutoon; mutta huonosti sinä kuitenkin
siitä huolimatta menettelet minua kohtaan, kun selkäni takana
palkitset minun rehellisen tarkotukseni niin huonosti!"
"Tuki nyt suusi ja avaa korvasi, jotta ilmotan sulle missä suhteessa
oikeastaan olemme toisiimme. Siitä että tulisin vaimoksesi ei
meidän kesken, jos oikein tahdot muistella, ole ollut milloinkaan
puhetta! Lahjoja olet minulle antanut ja kutsunut minua teille, siinä
kaikki! Sen olet tehnyt vapaaehtoisesti, kerjännyt en ole sulta niin
mitään, enkä tunkeutunut teidän tiellenne. Etten ole lahjotettuja
vaatekappaleita hylkinyt enkä hyviä paloja pöytänne ääressä pilkkana
pitänyt, senkin voi lukea minulle pahaksi vain se, joka ei ole nähnyt
minun alastomana ja nälkäisenä juoksentelevan täällä ympäriinsä.
Mutta siitäkö syystä en saisi olla sulle tyly? Koira ei murise sille,
joka sitä silittelee ja ruokkii. Olisihan minun pitänyt ajatella
ettet yksinomaan tarkottanut tehdä minulle hyvää työtä, mutta en minä
voinut sitä muuksikaan ottaa, sillä tähän päivään saakka olet antanut
minun mitään kysymättä kuljeskella kanssasi. Jos sinua nyt kaduttaa
lahjottelemisesi, niin lähetän sulle takaisin mitä niistä vielä
on hallussani, mutta siihen en anna sinulle oikeutta että minulle
kiivastelet ja pidät tutkintoa kanssani! Sillä kannalla asia meidän
kesken on, ja nyt se on selvä."
Muckerl alkoi kynsiä korvallistaan. "Lahjojani en ota milloinkaan
takaisin", sopersi hän, "ja mitä kyselyyn tulee, niin olen sen
jättänyt tekemättä vain siksi että olen luullut kaiken kuitenkin
itsestään käyvän selväksi. Mutta jos tahdot kysymystäni kuulla, niin
voin sen tehdä vaikka paikalla."
"Kaiken sen jälkeen mitä jo olet puhunut tänään en tahdo kuunnella
enää mitään. Kulunee jokseenkin pitkä aika ennenkuin unohdan sanasi
-- jos se muuten koskaan unohtuu!"
"Mutta kuule nyt, Helena, -- enhän minä tarkottanut pahaa! -- Mutta
mene vain -- ethän kuitenkaan ole vihoissasi?"
"Muistaen hyvyytesi minua kohtaan tahdon sanoa sinulle jotakin.
Jos sinun sopii seurustella minun kanssani samoin kuin tähänkin
asti, eikä toisin, kuten ennen olen sulle selittänyt, niin tahdon
edelleenkin koettaa tulla toimeen kanssasi ja antaa anteeksi tyhmän
kiivastumisesi."
"Anna mulle kätesi sen vahvistukseksi!"
"Tuoss' on."
"Kas niin -- mutta lupaatko myös ettet ole väleissä kenenkään toisen
kanssa?"
Helena veti kätensä takaisin. "Tyydyt kai siihen, kun sanon etten ole
kenenkään kanssa toisella tavalla kuin sinunkaan!"
"No, älä suutu! Tulen vallan onnettomaksi jos tiedän että olet
suutuksissasi minulle. Tule nyt vain pian taas hyväksi minulle, jotta
saan kysyä sinulta sitä mitä mielelläni kuulisin."
"Äläkä sinäkään vaan enää kiivastu, vaikkapa tulisi puhe
kunniallisesta vaimostakin, jommoinen äitisi on! Kun sialla ei ole
korvaa, niin ei koira siihen tartu, ja kun juorulla ei ole mitään
perustusta, niin sille haetaan turhaan tukea."
Muckerl alkoi nyt puolustella äitiään. Tämä oli ainoastaan
huolehtiessaan pojastaan pitänyt valheellista huhua totena;
pohjaltaan ei hän siis ollut tarkottanut kenellekään pahaa, ei
Helenallekaan, jolle hän aina siihen saakka kun nuo ilkeät juorut
saattoivat hänet pois suunniltaan oli suonut kaikkea hyvää ja jälleen
oli suova, kun nyt kaikki juorut osottautuvat perättömiksi. Mutta
tytön itsepintaisesta vaikenemisesta ja uhmailevasta muodosta yhä
enemmän ja enemmän kiivastuen johtui Muckerl vähitellen siihen, että
kiitteli äitiään tästä huolenpidosta yhä vähemmän, lopulta havaiten
vallan kohtuuttomaksi, että tämä ylipäänsä oli sekaantunut asiaan. Ja
kun hän erosi tytöstä tämän majan ovella, oli hän kovasti vihoissaan
vanhalle rouvalle.
Oljenpunojattarella oli täysi työ ja vaiva saada kysytyksi
harmistuneelta nuorukaiselta mitä oli tapahtunut. Saatuaan sen
selville löi hän innoissaan kätensä yhteen. Hän päätti nyt kutsua
Helenaa useammin käymään talossa ja joka kerta pysytellä itse
kotosalla niin kauvan kuin sopi. Kylmää vuodenaikaa varten ei
Muckerlin pitänyt lahjotella vaatteita enempää kun siihen välttämättä
tarvitaan, että ovesta ulos uskaltaa, jotta tyttö kutsumattakin
tulisi hakemaan lämmintä liettä ja tottuisi istumaan tuvassa. Ja jo
ensi laskiaiseksi olisi kaikki saanut hyvän lopun ja pidettäisiin
häät. Naidulla naisella on vähemmän tavottelijoita ja enemmän pelkoa
pahoista puheista; joka ei ymmärrä pitää sopimattomuutta talosta
loitolla eikä karta sitä sen ulkopuolella, se on jo huono olento --
ja sellaisena ei oljenpunojatar kuitenkaan tahtonut pitää tulevaa,
vaikkakaan ei tervetullutta miniäänsä.
* * * * *
Zwischenbühelin kirkon taivaallinen suojeluspyhimys, pyhä
Coloman, on "myöhäinen pyhimys": hänen päivänsä sattuu lokakuun
kolmanneksitoista. Mutta kun sää tämän kuukauden ensi puoliskolla
useimmiten oli siedettävä, niin että tanssihaluiset saattoivat
pyörähdellä ulkoilmassa, ravintolan puutarhan takaisella
niityllä, jossa suuri lato toimitti tanssihuoneen virkaa,
varusti Zwischenbühelin ravintolanisäntä niille vieraille, jotka
tahtoivat jäädä katon alle, kaksi tupaa, tavallisen vierastuvan ja
asuintupansa, jonka hän siksi päiväksi tyhjensi. Viimemainitun otti
haltuunsa Sternsteinin isäntä, joka jokaisena kirkkojuhlana näytteli
itseään "alhaisemmille" sellaisena, jolle ei mikään ollut liian hyvää
eikä liian kallista; häneen liittyi parvi "suuria isäntiä" läheltä ja
kaukaa ja nämä kannustivat kaikki hänen ylpeyttään, vaikkei kukaan
koettanut pyrkiä hänen rinnalleen.
Mutta muutamat heidän joukossaan eivät ainoastaan pitäneet
tätä menettelyä liian hirvittävänä, vaan kieltäytyivät yleensä
vaatimattomimmallakaan tavalla loistamasta Sternsteinin hovin isännän
rinnalla, pitivät paljon hauskempana ja hyödyllisempänä pysytellä
hänestä kokonaan erossa ja huolehtivat vain, kuten sellaisen isännän
vieraiden sopi, siitä että "kaikki kävi asianmukaisesti."
Heidän joukossaan oli yksi, jonka vaatimattomuus oli melkein
itsekieltäymyksen hyveeseen verrattava, kun ajatteli, että juuri hän
olisi voinut kurottaa yhtä syvälle säkkiin kuin sternsteiniläinenkin
ja yhtä vähän pelätä vetävänsä sormensa tyhjinä takaisin. Hän oli
pitkä, kuiva mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, laihat posket
ja syvistä kuopista leimuavat, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat
tummat silmät, joiden välistä terävänä pisti esiin kyömynenä.
Huulensa hän piti yhteen puristettuina; kun hän ne avasi ja puhui,
niin näytti siltä kuin olisi hän koetellut ennen kaikkea miltä puhe
maistuu. Juhlapuku, joka oli hänen yllään, näytti epäsiistiltä.
Hänen nimensä oli Olutjuusto-Martel. Martin oli nimittäin hänen
ristimänimensä ja toisesta sai hän kiittää sitä tosin hyvää
ja ekonomista tapaa, että jaksoi olla tuntikausia kestävissä
juomingeissa loppuun asti, vain yksi lasillinen olutta ja juustopala
edessään; mutta tällä kerralla, jolloin oli annettava kaikki kunnia
sille mitä Sternsteinin isäntä antoi kantaa pöydälle, täytti hän
vierasvelvollisuutensa sellaisessa mitassa, että pöydässä useamman
kerran tuli kuuluviin arka huomautus: "No, Olutjuusto-Martel, mihin
sinä syöt ja juot kaiken tuon?" Tämän kuultuaan kohotti hän katseensa
lautasestaan, posket pullottavina ja hymyillen sellaisen miehen
ylemmyydellä, jonka on onnistunut äkkiä paljastaa joku kaunis, tähän
saakka huomaamattomaksi jäänyt piirre luonteessaan.
Olutjuusto-Martel ei ollut ilman seuraa lähtenyt Zwischenbühelin
kirkkojuhlille Schwenkdorfista, jossa hän asusti; hän oli tuonut
muassaan ainoan lapsensa, noin kaksikymmenvuotiaan Salin, joka nyt
Sternsteinin Tonin kanssa istui ulkona ravintolan puutarhassa.
Tyttö oli venähtänyt aika pitkäksi, niin että hän huolimatta
jonkinmoisesta täyteläisyydestä näytti hieman luisevalta;
mustanruskea paksu tukka, tuuheat kaarevat kulmakarvat ja kyömynenä
-- onneksi vain heikot jäljennökset siitä mitä isällä oli -- antoivat
hänen soikeille kasvoilleen tahdonlujuuden ilmeen, jonka kuitenkin
hänen tummien, epämääräisen haaveellisten, siniloisteisten silmiensä
melkein arka katse jälleen hävitti. Rosalie ei näyttänyt tottuneelta
liikkumaan iloisten ihmisten parissa, ja hän katseli heidän meluavan
lystikästä oloaan samalla pelokkaasti ja uteliaasti; hän ei näyttänyt
tietävän mitä kunnioitusta hän rikkaana talontyttärenä saattoi vaatia
tanssittajansa puolelta eikä sitäkään mitä huomaavaisuutta köyhinkin
tyttö sellaisessa tapauksessa pyysi; vaieten istui hän niukkasanaisen
nuorukaisen rinnalla, ja kun tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Emmekö mekin kerran pyörähdä ympäri" tai täytti hänen lasinsa ja
kukkuroi hänen lautasensa leivoksilla, niin hän kiitti enemmän
katseilla kuin sanoilla. Hän ajatteli kai että oli varsin miehekästä
puuttua niin vähän kuin suinkin puheisiin naisväen kanssa.
Sternsteinin Toni tosin ihmetteli ettei Olutjuusto-Martelin Sali
pannut pahakseen, kun hän istui tytön vieressä niin jörönä ja
umpimielisenä, mutta sisimmässään hän oli siitä mielissään; hän
koetti vain niin salata huonon tuulensa, ettei kukaan pääsisi sen
syistä selville. Hän tekeytyi maailman välinpitämättömimmäksi
ihmiseksi tarkatessaan herkeämättä Helenaa, kun tämä puunleikkaajan
kanssa jutellen käveli ruohikon poikki tai tuon kömpelön
pojannappulan käsivarsilla pyörähteli tanssissa, jolloin tämä saattoi
heilauttaa hänet ympärikin tai nostaa ilmaan; mutta jos tyttö
kokonaan katosi ihmistungokseen, niin ettei häntä enää voinut nähdä,
silloin valtasi Tonin levottomuus, ja hän kurotti kaulaansa, väänteli
itseään tuolilla, nousipa kerran toisensa perään ylöskin.
Nyt alkoivat jälleen torvet rämistä, rummut päristä ja klarinetit
kajahdella. Parit astuivat esille tanssia varten; oljenpunojattaren
Muckerl oli tällä kertaa pyytänyt Matznerin Reslin. Helena tuleskeli
hitaasti niityn poikki aidan luo saakka, joka oli niityn ja puutarhan
välissä; hän loi silmäyksen väkijoukkoon, kääntyi sitten poispäin,
nojasi selkäänsä aidaksiin ja piti täyteläistä käsivarttaan
aidanseivästä vasten. Hän käänsi kasvonsa tanssiviin päin.
Toni nousi ylös, viittasi kädellään sivullaan istuvalle tytölle ja
sanoi: "Pysy vain siinä, minä teen pienen kierroksen". Hän meni aidan
luo ja jäi seisomaan kaksi askelta Helenaa taammaksi. "Leena", huusi
hän puoliääneen.
Tuskin huomattavasti liikauttaen päätään osotti tyttö kuulevansa.
"Pyydän sinua", jatkoi nuorukainen, "katsomaan minkä hellän
jumalanäidin ne ovat asettaneet tuonne minun vierelleni."
Tyttö tarttui veikistellen esiliinaansa ja kohotti sen kasvoilleen
peittääkseen sillä toisen kätensä, jonka hän asetti suulleen. "Se on
hyvä, erotukseksi muista", kuiskasi hän.
"Jos sinun puolipyhimyksesi asetettaisiin hänen syliinsä, niin olisi
pitkäperjantai-kuva valmis; katuvaisiin parannuksenteko-ajatuksiin
nuo kaksi kannustavat."
Helena nauraa hihitti esiliinaansa.
"Vielä yksi asia, Leena. Tule huomenna!"
"Tokko päässen."
"Asia ei ole mikään turhanpäiväinen".
"Sittepähän nähdään."
"Jumalan haltuun."
Tyttö taivutti päätään nuorukaisen poistuessa ja astui sitten yhtä
hitaasti kuin oli tullutkin takaisin tanssipaikalle.
Saapuessaan ravintolapöydän luo näki Toni kaksi olentoa, paksun
ja hoikan, isänsä ja Olutjuusto-Martelin, ilmestyvän eteiseen ja
kääntyvän puutarhaan päin; heti tarjosi hän käsivartensa Salille.
"Hypätäänpäs taasen kerran ympäri", huusi hän ja veti tytön kiireesti
mukaansa; vanhusten astuessa puutarhan alapäähän riensivät nuoret
juuri sen yläpäästä ulos.
Olutjuusto-Martel osotti paria luisevalla kädellään. "Katsohan kuinka
suloisesti tyttö astelee hänen rinnallaan", myhäili vanhus. "Minä
luulen että Sali taitaa pitää pojasta".
"Eipä ihmekään, ompa kaunis poikakin", virkkoi Sternsteinin isäntä.
"No, ei tyttökään juuri niin pahalta näytä että hän olisi pojalle
vastenmielinen!"
"Kaukana siitä."
"Siis toimitamme heidät kerran yhteen, kuten jo aikoja sitten olemme
sopineet!"
"Onhan vielä aikaa."
"Aikaa! On aikaa! Sinulla on aikaa! Tyttö on naimaijässä, tiemmä,
miksi hänen pitäisi kuluttaa kaunein aikansa hukkaan ja tulla liian
vanhaksi, ikäänkuin hän olisi mikäkin köyhä orpolapsi, joka ei toisi
taloon muuta kuin paikatun nutun yllään!?"
"Tiedänhän minä mitä tyttäresi taloon tuo; tosin siitä on jo
jonkunverran aikaa kulunut, kun kerroit sen minulle, mutta en ole
sitä vielä unohtanut."
"Hyvä toki, että olet pannut sen mieleesi. Mitä tarjoan, sen tarjoan
ja siitä voin heti paikalla antaa sanani; mutta älä sinä viivyttele
omaasi ijankaikkisesti. Kun kovin kauan asiaa pohtii, muuttuukin se
lopulta vallan toiseksi!"
"Sitä en pelkää. Tunnen sinut siksi hyvin. Sinä olet edullisessa
asemassa. Sinä olet markalle kateellinen sen sadasta pennistä.
Kaikilla niillä, joita sinä voit pitää minun veroisinani, on kellä
pelkkiä tyttäriä, kellä kaksi tai useampia poikia, joiden kesken koko
omaisuus kerran tulee jaettavaksi. Onko laskuni oikein?"
"Tietysti se on oikein! Tietysti se on oikein. Mutta ajatteleppas,
voisiko enää parempaa tilaisuutta sattua kuin ensi kevät, jolloin
poikasi pääsee vapaaksi sotapalveluksesta, niin että samalla kertaa
saamme hänet irti kasarmista ja teemme hänestä talon isännän?! Kyllä
minä saan hänet sotaväestä pois, heitä se vain minun huolekseni; minä
tiedän siihen useamman kuin yhden keinon, sinun tarvitsee vain ottaa
kustannukset vastataksesi."
"Sen kyllä tiedän ettet sinä niitä suorita, ja sinä tiedät minut
mieheksi, joka ei surkeile hökkeliä, kunhan vaan ei talo mene! Mutta
kohtuutonta se on, että minun kartanon lisäksi pitäisi panna likoon
suuret summat saadakseni herran sijalleni."
"No sinäpä vasta olet tyytymätön ja kuitenkin olet saanut yllinkyllin
nauttia tämän maailman tavarasta! Jos minulla olisi poika, niin
olisin jo aikoja sitten heittäynyt lepoon."
"Mutta sinulla kun ei ole, ja kun annat tyttäresi talosta pois, olet
sitä vapaampi herra siinä! Se on tärkeä kauppa meidän kesken ja
vaatii harkitsemista ja punnitsemista, jotta ei jompikumpi katuisi;
aikaa tarvitaan. Siksipä en salli itseäni pakottaa. Nyt on tarpeeksi
puhuttu tästä, katsotaan nyt vähän tanssiakin."
"Oikein, oikein, katsotaan vain. -- Mutta pakottaakseni en ole
puheisiin ryhtynyt, kuten luulet. En tahtonut sinua ahdistaa."
"Sekö sinua sitte paljonkaan auttaisi, sinä nälkiintynyt kitupiikki",
mutisi Sternsteinin isäntä kävellessään edellä puutarhasta ulos.
"Sinut minä vielä kerran saan kärryihini, sinä ylensyönyt tuhlari",
murisi Olutjuusto-Martel astuen perässä.
* * * * *
Kun Helena seuraavana aamupäivänä meni kuolleeseen metsään, ajeli
kylmä viima raskaita, harmaita pilviä. Alkoi vihmoa lunta. Yhdessä
hetkessä näytti koko taivaan ja maan väli olevan yksistään noiden
ristiin rastiin leijaavain ja sinkoilevain valkoisten hiutaleitten
täyttämä. Tätä kesti muutamia minuutteja; sitten ilma yhtäkkiä
jälleen selkeni; hieno, pehmeä lumipeite tiellä ehkäisi askeleiden
kaiun ja ympäristössä vallinnut hiljaisuus tuntui nyt vielä
huomattavammalta kuin ennen.
Tyttö veti väristen liinansa tiukemmalle. Sillä lyhyellä taipaleella,
mikä hänellä vielä oli jälellä matkansa päämäärään, tuli Toni häntä
vastaan.
Poika ojensi kätensä tervehtiäkseen. "En ole voinut kauempaa
pysytellä metsässä", sanoi hän, "pitihän minun toki tulla katsomaan
saapuisitko näin pahalla ilmalla. Kiitän sinua siitä ettet jättänyt
tulematta. Olisi liian epäystävällistä jos pidättäisin sinua kauan;
olen toimittava asian lyhyesti. Kolkko vuodenaika on ovella ja kohta
emme enää milloinkaan voi tavata toisiamme ulkosalla; mutta että koko
pitkänä talvena näkisimme toisiamme vain etäältä ja olisimme kuin
vieraat, ilman tuttavallista kanssakäymistä, siihen en voi suostua
etkä sinäkään voine sitä vaatia."
Helena katseli eteensä maahan ja kohautti olkapäitään. "Minkä sille
mahtaa?" sanoi hän hiljaa.
"Sen sanon sinulle. Äitisihän kuuluu olevan järkevä nainen, joka
käsittää asiat, eikä sellainen kuin muut, jotka vanhoina eivät
milloinkaan voi muistaa itsekin kerran olleensa nuoria ja jotka eivät
suo rakastavaisille yhtäkään iloista hetkeä, vaan pitävät kaiken
syntinä ja häpeänä! Isäni mielestä taasen on kaikki tuo hullutusta ja
häneltä kai minun on pidettävä asiamme salassa kunnes kerran sopiva
hetki koittaa; sillä jos hän ennemmin pääsisi perille asiasta, voisi
meiltä koko homma mennä hukkaan. Mutta äidiltäsi en aio peitellä
rehellistä tarkotustani; hänelle voisit varmaankin uskoa kaikki
keskinäiset välimme, ja mitäpä hänellä tästä puoleen onkaan asiaa
vastaan, kun vähäväliä pistäyn luoksenne juttelemaan? Siellä olemme
paljon turvallisempia kuin ulkosalla. Teidän majastanne varmaan ei
minua kukaan etsi".
"Mutta mitä sinä ajatteletkaan", virkkoi tyttö nyrpeänä.
"Häpeäisinhän vallan kuollakseni jos minun pitäisi se hänelle
tunnustaa! Mitä hän silloin ajattelisi minusta, joka tähän asti olen
hänelle uskotellut ettei minua voi kukaan miellytellä ja että sallin
oljenpunojattaren Muckerlin vain armosta pyöriä kintereilläni?"
"Mitä hän ajattelisi, niinkö? Että sinä sellaisen ihmisen selän
takana, jota et voi rakastaa, etsit itsellesi rakkaampaa, kuten
äitisi ehkä itse kerran on tehnyt -- sitä hän ajattelisi. Eihän
äidilläsi sitten olisi tietoa omasta edustaan eikä ollenkaan sydäntä
sinua kohtaan, ellei hän mieluummin näkisi sinun istuvan emäntänä
ylhäällä Sternsteinin kartanossa kuin alhaalla pyhänkuvaintekijän
vaimona!"
"Rakas Tonini, siihenpä onkin vielä aikaa!"
"Emme saa tehdä aikaa pitkäksi; juuri senkin vuoksi meidän täytyy
nähdä toisiamme useammin ja jutella keskenämme. Niin menee sitten
aika ja tilaisuus tulee ja vie kerran, ennenkuin aavistammekaan ja
ilman apuamme, asian oikeaan päätökseen."
"Ilman apuammeko? Sitä en sentään luule."
"En minäkään sitä sillä tavoin, että jättäisin kaikki pelkän sattuman
varaan. Turhaanhan Herra Jumala antaisi siunauksensa pelloille, jos
talonpoika ei tekisi kylvöä ollenkaan. Jokaisen meistä on tehtävä
osansa, se on selvää. Kun minun vuoroni tulee, niin olen valmis; nyt
on sinun vuorosi: puhu äitisi kanssa, muuta neuvoa meillä ei ole."
"Minä puhun. Milloin sinä tulet?"
"Ylihuomenna, hämärän korvissa."
"Hyvä." Helena ojensi Tonille kätensä jäähyväisiksi. Tämä pidätti
tyttöä kädestä. "Mutta lupaathan, että äitisi jo silloin on selvinnyt
ensi ihmetyksestään, niin ettei hän nosta minkäänlaista melua ja
hälinää minun tullessani sinne?"
"Äitini ei yleensä ihmettele juuri mitään."
"Koska hän on järkevä vaimo."
"Ompa kylläkin, asioissa, joissa sinä et ensinkään tarvitse järkeä."
"Oo, mitä puhut", huokasi nuorukainen murheellisena, "minusta näyttää
aivan siltä kuin olisitte joutuneet riitaan."
"Sellaista sattuu usein, mutta älä huolehdi. Vaikka harvoin teenkin
niinkuin hän tahtoo, niin tekee hän kuitenkin enimmäkseen niinkuin
minä tahdon. Tule vain. Huh! kuinka on kylmä, pitääpä mennä kotiin.
Jumalan haltuun, Toni."
Hän juoksi pois ja poika katseli häntä kurkistellen niin kauan kuin
vielä saattoi nähdä kaistaleenkin hänen puvustaan liehuvan tuulessa.
Viimeisestä majasta oli valo sammunut. Vanha Zinshoferin emäntä
makasi unen helmoissa, mutta Helena sipsutteli hänen vuoteensa luo ja
istui sen laidalle äidin jalkoihin.
"Minulla olisi vähän sanottavaa sinulle."
"Pitääkö sinun se vielä tänään sanoa?" murahti vanhus.
"Koska minulla juuri nyt on rohkeutta siihen, niin en voisi lykätä
sitä toistaiseksi."
"Taitaapa se olla kaunista, kun oikein rohkeutta tarvitaan sen
sanomiseen!"
"Sittepähän kuulet."
"No, tee se sitten pian; älä keskeytä untani tuhmuuksillasi."
"Ylihuomenna hämärissä saamme vieraita."
"Ketä?"
"Sternsteinin Tonin."
"Sternsteinin Tonin? Mitä se meistä tahtoo?"
Tyttö nauraa hihitti hämillään ja hypisteli vuoteen peitettä. "Mitä
saatatkaan kysyä... pitäähän se minusta."
"Ooho! -- sepä tosiaan on uusinta! Mutta jos luulet minun levollisena
sitä katselevan ja pelkäävän näyttää nuorukaiselle ovea, koska hän
on Sternsteinin isännän poika, ja niin vähän sekaantuvan asiaan kuin
oljenpunojattaren Muckerlin vuoksi olen sekaantunut, niin siinä
erehdyt! Mitävarten sinä oikeastaan, tyhmyri, siitä minulle kerrot?
Neuvostani et kuitenkaan välitä hatuistakaan, sitä et ole milloinkaan
kysynyt, olet aina vain tehnyt oman pääsi mukaan; ja niin voit tehdä
nytkin, jos lyhytaikainen rakkaussuhde on sinulle niin tärkeä, mutta
älä vain julista sitä ihmisille. Minun näkyvissäni en anna kanan
leikitellä kahden kukon kanssa, niin että sinä myöhemmin, kun jäät
maailmaan ilman minua, pian voisit ihmisille kertoa syyn olleen
minussa? Empä niinkään!"
"Luulen kuitenkin olevani järkevämpi kuin äiti otaksuukaan. Sinä
kiität Jumalaa, jos siihen jyväkuormaan, jonka päällä minä tulen
istumaan, sovitan sinunkin satosi! Jos hän tahtoo minut, niin saa hän
minut vain Sternsteinin emännäksi, ja sen hän tahtoo."
"Sinä narri, luotatko sinä sellaisiin puheisiin?"
"Ei se olekaan puhetta, se on kirjallisesti vahvistettu."
"Kirjallisestiko?!" Vanhus nousi yhtäkkiä istualleen vuoteellaan.
"Sanoitko kirjallisesti? Herra Jumala, ei suinkaan! Se täytyy sinun
minulle näyttää ennenkuin uskon! Ota nyt pian tulta!"
Kynttilä sytytettiin. Molemmat naiset istuivat toistensa viereen
pöydän ääreen; vanhuksen rystyinen käsi oli tytön olalla ja niin
he yhdessä tavailivat kirjelmää. Sitten täytyi tytön kertoa, millä
tavoin hän oli tutustunut nuorukaiseen.
Zinshoferin emäntä löi tuon tuostakin kätensä yhteen ihmettelystä.
"Mutta, mutta, oletpa sinä sentään aika pyydystelijä", huudahti hän,
"sitä en olisi milloinkaan sinusta luullut!"
Nyt ilmotti Helena äidilleen sovitun, että asia "sopivaan
tilaisuuteen" asti pidetään salassa Tonin isältä, ja kehotti
varovaisuuteen.
"Ennen puren kieleni poikki ennenkuin lausun ajattelemattoman sanan,
siihen voitte luottaa", vakuutteli vanhus. "Voit yleensä joka
asiassa turvautua minuun, olethan minun hyvä, järkevä lapseni!"
Hän silitteli hellästi tytön täyteläistä niskaa, sitten jatkaen:
"Oikein täytyy nauraakseni, kun kuvittelen mielessäni miltä aikanaan
oljenpunojattaren ja hänen poikansa naamat näyttävät! Me emme koskaan
ole olleet ystäviä ja minä olen mielissäni, että he tästäpuoleen
täynnä myrkkyä ja kateutta saavat katsella ulos pyrähtänyttä
lintua, kun se istuu siellä uudessa pesässään ylhäällä Sternsteinin
kartanossa."
Ja nyt alkoivat molemmat innokkaasti jutella, luettelivat "pesän"
ihanuuksia, suunnittelivat millaiseksi sen järjestäisivät itselleen
eivätkä väsyneet siihen ennenkuin aamuhämärissä; silloin sammui
kynttilän pätkä ja he istuivat puolihämärässä päivänvalossa.
* * * * *
Talvi tuli kaikessa ankaruudessaan.
Kun jäätynyt maa kumisee anturan alla, niin tarvitsee salateitä
kulkevan vain astella hiljemmin, jotta ei herättäisi huomiota; yhtenä
haittana on siinä tapauksessa kumminkin lumi, sillä se säilyttää
askeleet kaikkine kengännaulanjälkineen ja ilmaisee mistä ne tulivat
ja mihin ne menivät.
Vanha oljenpunojatar pudisteli usein päätään nähdessään monena
varhaisena aamuna yöllä sataneen lumen luoduksi pois Zinshoferin
majan edustalta joelle päin, sen sijaan että se ennen oli päiväkaudet
ollut koskematta, mutta hän ei ajatellut mitään pahaa. Sellaiset
ihmeellisyydet vain vahvistivat hänessä jo aikoja sitten syntynyttä
arvelua, ettei naapuriväen päässä ollut kaikki varsin oikealla
tolalla.
Myöskin Sternsteinin hovin vanha Kathel pudisteli päätään, mutta hän
ajatteli sen ohella pahaa; ja eräänä päivänä rohkaisi hän mielensä,
kutsui isännän syrjään ja kysyi:
"Et suinkaan pane pahaksesi, jos sanon sinulle jotain?"
"Riippuu siitä mitä se on", vastasi tämä. "Puhu! Pahastumistahan en
kuitenkaan ennakolta voi päättää."
"Poikasi kuuluu olevan väleissä erään kanssa tuolta alhaalta."
"Vai niin? Saattaapa olla. Suo hänelle se ilo."
"Mutta ajattelehan toki! Se on sentään synnillistä."
"Annahan kun sanon. Täällä kartanossani vaadin siveellisyyttä
ja kunniallisuutta, kuten minun tuleekin, ja näkyvissäni en
siedä kevytmielisyyttä enkä häpeällistä menoa; mutta siihen mitä
ulkopuolella, selkäni takana tapahtuu, en puutu ensinkään! Olkoon
renki tai piika taikka oma poikani, se on silloin jokaisen oma
asia ja siitä tehköön hän tilin itselleen, toiselle osalliselle ja
rippi-isälle."
"No, älä kumminkaan pahastu että sen kerroin."
"En suinkaan. Oli oikein että puhuit mitä tiesit; mutta minä en tiedä
mitään ja siksi ei tuo puhe koske minuun."
"Mutta etköhän sentään voisi ottaa poikaa siitä ankarasti
kuulusteltavaksi?"
"Jotta seisoisin siinä hänen edessään kuin narri, kun hän kieltää
asian? Ei, mieluummin odottelen rauhallisesti; jos asiassa on
jotain perää, niin tulee se itsestään korviini. Tapahtuneet synnit
tunnustetaan papille ja tehdyt tyhmyydet isälle."
"Silloin se voisi olla liian myöhäistä."
"Liian myöhäistä? Haluaisinpa tietää millä tavoin? Kuinka pitkälle
hän lieneekään suhteessaan mennyt, kyllä siitä vielä suoriudutaan."
Isäntä löi oikealla kädellään siihen kohtaan, jossa hän säilytti
rahalompakkoaan markkinapäivinä. "Ja siitä mitä hän muutoin saa
päähänsä, siitä en välitä hituistakaan! En tuon vertaa!" Hän
napsautti sormiaan ja asteli sääret vinossa poikki pihan.