IX.

Kuta lähemmäksi laskiainen tuli, sitä miettiväisemmältä näytti

Zwischenbühelin ravintolanisäntä; lopulta herätti hänen murheellinen

muotonsa emännänkin huomion.

"Isä", virkkoi tämä, "olen jo kauan pannut merkille, etteivät sinun

asiasi ole oikealla tolalla. Mikä sinua vaivaa?"

Miehen otsa synkkeni vielä enemmän... "Äiti", huokasi hän, "minulla

on omat aavistukseni."

"Jesus! Ethän vain aavista jommankumman meistä kuolevan?"

"Siitä Jumala varjelkoon! Ei, sitä en lainkaan ole ajatellut. Häviötä

minä pelkään. Sinä tiedät, ettei viime kirkkojuhlassa ole säretty

ainoatakaan lasia muutoin paitsi varomattomuudesta, mikä sekin sitten

juomingeissa pantiin laskuun; ei yhtään aitaa ole säretty, ei yhtään

istuinpenkkiä kiskottu pois paikaltaan, kaikki on käynyt tasaisesti

ja siivosti."

"Niin, Jumalan kiitos! Ei suinkaan mielesi ole paha siitä ettei niitä

ole revitty?"

Isäntä pudisti miettiväisenä päätään. "Oletko sinä niinä vuosina,

jolloin olemme täällä ravintolaa pitäneet, kertaakaan saanut kokea

että juhla olisi kulunut loppuun ilman tappelua?"

"En, joka kerta on tapeltu."

"Niin juuri, mutta viime kerralla ovat he laiminlyöneet raivoamisen

tilaisuuden, ja mikä ei tule aikanaan, se tulee jälestäpäin sitä

pahempana! Laskiaisiloissa ne nyt korvaavat pidätetyn riidanhalunsa

ja kaksin verroin mellastavat, ja jos ne silloin hävittävät koko

minun omaisuuteni, niin ompa minulle siitä kaunis hyöty!"

Pahoilla aavistuksilla on hyviin nähden se ikävä ominaisuus että ne

harvoin pettävät.

Ukonilma on jo kauemmin tulossa kuin se luuleekaan, joka näkee

pilvien taivaalla nopeasti nousevan. Kuka taitaa sanoa mistä

etäisistä soista, lammikoista, järvistä ja joista se on imenyt

voimansa ja vähitellen kerääntynyt? Puhutaan tosin usein taivaan

vielä ollessa kirkkaana, että rajuilma on tulossa, on opittu tekemään

huomioita linnuista, hämähäkeistä ja kasveista, mutta kun se

sitten on tullut kumajavine jyrinöineen ja leimuavine salamoineen,

silloin tekee se kuitenkin, kaikesta ennustelusta huolimatta,

sellaisen vaikutuksen kuin ei sitä olisi ennen nähty. Tuntunee

eriskummalliselta, mutta usein kumminkin on käynyt niin, että sitä

mikä tässä maailmassa yhtäkkiä puhkesi esiin, on kauan valmisteltu.

Samaa voi sanoa verisistä kaksintaisteluista kuin vähemmän

kauhistavista ravintolariitaisuuksistakin.

* * * * *

Sternsteinin Toni tunsi mielensä yhä enemmän ahdistetuksi ja

nöyryytetyksi rakkaussuhteensa vuoksi Helenaan, ei siitä syystä että

se oli salainen, sillä jos sellainen olisi ollut vain yksinomaan

hänen ja tytön välillä, niin olisi hän mielellään pitkät ajat

ollut tyytyväinen asiain tilaan; mutta että tytön täytyi kieltää

jokainen hänen seurassaan vietetty hetki toiselta, jonka kanssa myös

seurusteli, ja pitää tätä ystävällisen käytöksensä avulla hyvässä

uskossa -- se tuntui Tonista sitä raskaammalta mitä pitemmälle aika

kului.

Tosin naurettiin Zinshoferin majassa sitä intoa, millä oljenpunojatar

puuhasi saadakseen kaikki vielä kuntoon jo ensi laskiaiseksi,

ikäänkuin vanhus eikä poikansa olisi tahtonut naida tytön, ja oltiin

kyllä selvillä perusteesta joka vaatisi lykkäystä ja oikeuttaisi sen:

oli vain tarpeen panna puolustukseksi Helenan nuori ikä, tämä kun oli

oikeastaan vasta täyttänyt seitsemäntoista; mutta asia oli lopultakin

vain lykätty tuonnemmaksi eikä haudattu, ja pyhänkuvaintekijän suhde

tyttöön pysyi ennallaan. Toni vaati yhä kiihkeämmin, että Helenan

olisi kokonaan tehtävä loppu väleistään Muckerlin kanssa, jos hän

kerta Toniin luotti.

Niin usein kuin tämä tapahtui osottautui tyttö vallan neuvottomaksi,

arvellen sen tuottavan hyvinkin paljon harmia ja helposti herättävän

epäluuloa; lopuksi kääntyi hän joka kerta äitinsä puoleen kysyen

mitä oli tehtävä. Vastaukseksi hän niinikään joka kerta sai, että

Helena tehköön kuten tahtoo, hän -- vanha Zinshoferin emäntä -- piti

siitä oman ajatuksensa; ja sitten seurasi joku opettavainen vertaus

kumpaisenkin nuorukaisen välillä heidän kosintansa johdosta: milloin

oli oljenpunojattaren Muckerl särki kalasumpussa ja Sternsteinin

Toni kultakala virrassa, milloin oli ensimainittu nuorukainen jänis

metsästyslaukussa ja viimemainittu samanlainen ulkona kedolla; tässä

osassa puhettaan koetti nimittäin ajatteleva äiti saada alituista

vaihtelua, koska hänellä oli silmämääränään kasvattava tarkotus ja

koskei hän tahtonut kyllästyttää lastaan usein toistuvilla sanoilla.

Helena istui silloin aivan kuin peloissaan ja hetkisen kuluttua

jälleen katsahtaessaan ylös alkoi hän hiljaa kysellä Tonilta, eikö

tämä vieläkään ollut löytänyt tilaisuutta puhua asiasta isälleen, ja

tiedusteli, milloin sellainen mahtoi tulla, sekä uteli, oliko Toni

edes ohimennen ajatellut kuinka hän esittäisi asian.

Silloin pyyhkäisi nuorukainen kädellään otsaansa ja vastasi yhtä

hiljaa: Sopivaa tilaisuutta ei hän vielä ollut keksinyt eikä myöskään

tiennyt sanoa milloin sellainen ilmestyisi eikä hän ollut sitäkään

miettinyt, millä tavoin esittäisi asian, sillä eihän hän voinut

tietää mitä isä puhuisi; täytyisihän silloin antaa toisellekin sanan

vuoro!

"Katso nyt", virkkoi tyttö silloin nyrpeästi, "sinä et osaltasi saa

aikaan yhtään mitään, et edes ajattele asiaa, mutta minua sinä et

ainoastaan vaadi suorittamaan oman osani, vaan tekemään vielä sen

ylikin. Minun pitäisi kääntää selkäni oljenpunojattaren Muckerlille

enkä kuitenkaan saisi, jos ihmiset siitä pitäisivät mutinaa, vapaasti

tunnustaa olevani sinun! Vai mitä? Ja jos sanoisin sinulle: Kiistele

nyt kaikkien ihmisten nähden minusta hänen kanssaan! sinä et ottaisi

sitä tehdäksesi. Varmasti et! Pitäisihän sinun siis ymmärtää

minuakin."

Silloin teeskenteli Toni ymmärtämystä, koskei tiennyt muuta neuvoa.

Tonin ollessa saapuvilla istui vanha Zinshoferin emäntä pöydän

ääressä kynttilän edessä, jolloin hänen leveä varjonsa pimitti tuvan,

niin että jos joku sattumalta tuli katsahtaneeksi akkunasta sisään,

ei hän voinut erottaa mitään. Molemmat ovet olivat teljetyt; jos

joku olisi kolkuttanut etumaiselle, saattoi nuorukainen pujahtaa

peremmästä ulos, ja jos siihen naputettiin, oli hänellä vapaa pääsy

tienpuoleisesta ovesta pois. Kun hän siten käsikkäin tytön kanssa

istui nurkassa olevalla suurella lavitsalla ja kun hänelle siinä

johtui mieleen, että hänen kerran oli paettava pyhänkuvaintekijää,

joka vaati sisäänpääsöä, ja ettei hän voinut estää kättä, jota nyt

piteli omassaan, joutumasta tuon tyhmyrin hyväiltäväksi, silloin

tuntui hänestä kuin olisi tuo vanha hökkeli syttynyt tuleen ja

polttanut häneltä vaatteet ja jäsenet.

Yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle olo tuossa tuvassa, mutta vielä

sietämättömämpää oli pysyminen sieltä poissa. Ja niin tuli hän sinne

yhä uudelleen.

Laskiainen oli tällävälin tullut varsin lähelle. Sen sunnuntain

edellisellä viikolla, jolloin Zwischenbühelin ravintolassa viulujen

piti raikuman ensimäiseen tanssiin, kysyi Toni Helenalta, meneekö hän

sinne Muckerlin kanssa.

"Hän on minua kutsunut tulemaan", oli vastaus, "enkä oikein voinut

kieltäytyä."

"Minäkin tulen sinne", virkkoi nuorukainen. "Se on hyvä", sanoi tyttö.

"Uskallat kai parisen kertaa pyöriä tanssissa minunkin kanssani?"

"Uskallanko?" Tyttö nosti uhkamielisesti päänsä pystyyn. "En luule

siinä mitään uskallusta tarvittavan! Siksi olen vielä tahtoni herra,

että tanssin kenen kanssa minua haluttaa ja niin usein kuin tahdon,

ilman luvan kysymistä!"

"Se on hyvä", sanoi tällä kertaa Toni.

Mutta lauantai-iltana sanoi Sternsteinin isäntä Tonille: "Huomenna

on tuolla Schwenkdorfissa kirkonisännän luona tanssiaiset ja

Olutjuusto-Martel tahtoo meitä tulemaan sinne, mutta minulla ei nyt

enää ole mitään halua sellaisiin. Katseleminen ikävystyttää minua, ja

jään siis kotiin; mene sinä yksin sinne."

"Mutta sehän on kohtuutonta, isä", nauroi Toni, "että sinä jäät

kotiin, joka pelkäät ikävystymistä, ja että minun kumminkin pitäisi

lähteä sinne, vaikka ennakolta tiedän ettei minullakaan ole siellä

hauskaa."

"Tottakai, sinullahan on nuori veri!"

"Jäisin mieluummin kotiin."

"Se ei käy laatuun. Minun poisjäämistäni ei huomaa kukaan,

mutta sinun poissaolosi pantaisiin pahaksi, sillä sinua varten

ne oikeastaan on toimitettukin; Olutjuusto-Martel tahtoo sinua

tanssittamaan tytärtään. Se on sinulle kunnia! Tyttö katselee sinua

suopein silmin, näemmä."

"Se on minulle yhdentekevää! Minua ei hän lainkaan miellytä!"

"Mieltymykseen tai epämieluisuuteen on sinulla vielä aikaa; mutta sen

sanon sinulle avoimesti, että meidän isien kesken on päätetty asia,

ettei tyttö jää ilman sinua, ja kun hänet vain saat, niin tyydyt

kyllä osaasi. Kun toinen kerran peruuttamattomasti kuuluu toiselle,

silloin katsotaan häntä, olkoon hyvä tai paha, parhaimmalta puolelta."

"Sitä et milloinkaan tule näkemään, että tuon hänet taloon!"

"Poika! -- Sellaista puhetta en nyt tahdo suustasi kuulla, sillä en

ole sitä suita kysellyt enkä ajattele koskaan kysyäkään! Sinä lähdet

huomenna Schwenkdorfiin, siinä koko juttu!"

Kun vanhus näin sanottuaan nousi ylös, hypähti Tonikin istualtaan ja

tarttui oikealla kädellään isänsä käsivarteen.

"Ei sanaakaan enää", murahti isäntä. "Pidä huoli siitä, etten saa

kuulla käytöksestäsi valitusta. Siinä kaikki!"

Hän lähti ulos tuvasta. Toni vaipui takaisin tuolilleen ja istui

siinä kauan, pää käsien varassa; äkkiä hän nousi ylös ja katseli

hurjasti ovelle, joka oli sulkeutunut poislähteneen jälkeen. "Liika

itsevaltius on narrimaista!" murahti hän. "Päätä sinä vain toisten

asioista ja kiellä ihmiseltä sanan vuoro -- hyvä! Mutta niin totta

kuin tässä seison, minä kerkiän ennen sinua ja panen oman päätökseni

täytäntöön ja lyön sinun ja Olutjuusto-Martelin päät yhteen, niin

että maailma silmissänne mustenee. Minä tiedän milloin tuon valmistan

eteesi, silloin sallit kai minun itseni puhua, ja kun sitten kerta

kaikkiaan olet kirkunut äänesi sorruksiin, niin kyllä kaikki sitten

lopulta selviää. Empä tunne sinua vasta eiliseltä, mutta minut saat

vielä oppia tuntemaan!"

Ja ajatus, miten saisi "valmiin valmiiksi", piti nuorukaisen

valveilla puoliyöhön asti.

* * * * *

Zwischenbühelin ravintolanisäntä oli vienyt pois vuoteensa ja

siirtänyt kaapit ynnä muut taloustavarat ullakkohuoneeseen. Hänen

asuinhuoneensa oli järjestetty tarjoilupaikaksi ja entinen oli

muutettu tanssisaliksi, lattiat pesty puhtaaksi ja seinille pistetty

kuusenoksakimppuja. Talon kaikki ovet olivat auki, niin että

ovenripaan koskematta saattoi kulkea ulos ja sisään, samoin myöskin

tanssisalin ikkuna, vaikka siitä kävikin pistävä viima; ilma ja

ihmisethän saavat lämpimänsä parin tanssin perästä.

Nämä "laskiaistanssit" olivat muutoin aina kuluneet rauhallisesti;

tosin tapahtui joskus että kaksi henkilöä joutui suukopuun ja että

heikompi sitten epäystävällisen kohtelun jälkeen antoi perään

voimakkaammalle; sellaisissa tapauksissa otti isäntä peräänantaneen

tavarat talteensa, pani kynnyksellä hatun hänen päähänsä, painoi

piipun hänen käteensä ja pyysi häntä "olemaan tästä pahastumatta

ja tulemaan pian uudelleen, sillä tänään ei olisi sellaista kuin

kaikkina muina päivinä."

Jos useammat olivat joutuneet kiistaan keskenään, asettui hän väliin

ja sovitti missä se kävi päinsä, -- hyvä teko, joka pian tuotti

korkonsa, sillä uudistettu ystävyys vahvistettiin kukkurapäisillä

oluthaarikoilla; mutta ellei se käynyt päinsä, vetäytyi hän siivosti

syrjään sovintotuomarinvirastaan ja heitti jalolla puolueettomuudella

päämekastajan ovesta ulos.

Laskiaisen jälkeen tuli paremmin toimeen ihmisten kanssa; silloin

olivat zwichenbüheliläiset omissa oloissaan, ei ainoatakaan vierasta

naamaa joukossa; ulkopuolisillahan oli omalla paikkakunnallaan

tanssihuveja: Kirkkojuhlassa oli toista, silloin ei penikulmien

alalla ympäristössä ollut ainoatakaan niin lupaavaa huvitilaisuutta;

mikä ihme siis, jos sinne penikulmien takaa saapui vieraita? He

aikaansaivat enimmäkseen -- varomattomuudesta tai myös aikomuksella

-- häiriötä ja riitaa. Että kirkkojuhlaa edellisenä vuonna

oli vietetty niin säädyllisesti, siitä kiitti Zwischenbühelin

ravintolanemäntä rakasta Jumalaa ja luki sen eritoten kovien aikojen

ansioksi, jotka masentavat ihmisten ylimielisyyden. Että kaikki

tämänvuotiset tanssihuvit näistä ensimäisistä viimeisiin saakka

tulisivat hiuskarvalleen olemaan samanlaiset kuin menneiden vuosien

ilot, se oli hänen vakaumuksensa ja sen sanoi hän miehelleenkin

ja piti vallan hullutteluna, että tämä saattoi pelotella häntä

aavistuksillaan.

Isäntä hymyili ja nyökäytti ystävällisesti myöntävällä hämmennyksellä

päätään; hänellä ei ollut aikaa. Päivä oli alkanut hyvästi ja näytti

samalla tavoin menevän loppuunkin. Aika oli tunti tunnilta kulunut

meluavassa iloisuudessa ilman kiistan merkkiä. Kiivastuneet olivat

leppyneet leikkisanasta, mellakoitsijat jälleen peräytyneet istumaan

tuoleilleen, jotka he jo olivat työntäneet taakseen.

Jo alkoi heikompien rauhallinen poislukeminen, mutta huolimatta siitä

ja ehkä juuri senvuoksi seurueen vaarallisen aineksen lajittelu;

moni, joka oli "rasittavasti täyteen lastattu", horjui eteisen kautta

puutarhaan, huokasi syvään tähtiä katsellen ja näytti kuulle kasvot

yhtä kalpeat kuin senkin tai vaipui muutaman askeleen otettuaan

maahan, jääden makaamaan äidillisen maaemon syliin, peitteenä ikuinen

taivas.

Kuinka suuresti olisikaan Zwischenbühelin ravintolanisäntä, jolla

tänään oli pari kättä liian vähän, kadehtinut Schwenkdorfin

ravintoloitsijaa, jos olisi hänet nähnyt, sillä tällä oli niitä

neljä liikaa: kaksi, jotka olivat kasvaneet hänen ruumiiseensa ja

jotka hän, jotta ei olisi herättänyt mitään huomiota, teennäisellä

välinpitämättömyydellä upotti housuntaskuihinsa, ja kaksi

ruumiitonta, joita hän silminnähtävässä epätoivossa väänteli päänsä

päällä, niin että hänestä tuntui siltä kuin olisi se todellakin

olkapäitä kivistellyt. Mutta asiat eivät olleetkaan oikealla tolalla.

Siinä pyörähteli renkejä ja piikoja, pikkutilallisten poikia ja

tyttäriä tanssilattialla, mutta rikkaita suurtilallisten perillisiä

ei näkynyt ainoatakaan ja varakkaampien kartanonomistajain tyttäret,

ennen kaikkia Olutjuusto-Martelin Sali, istuivat nyrpeillään ja

ikävystyneinä toruskelevien omaistensa vieressä.

Mutta ihan ilman noitakonsteja oli näin sattunut. Sternsteinin hovin

Toni oli hyvissä ajoin lähtenyt kotoaan yhden hevosen vetämillä

kärryillä. Kun Zwischenbühel oli kadonnut näkyvistä, alkoi hän

ruoskalla kurittaa hevostansa.

"Ota, kurjimus, pitempiä askelia!" kirkui hän. "Tansseihinko minut

raahaat, hylky hevoskaakki? Ei tuollainen nopsa ravaaminen käy

laatuun, jos arvelet ettei sinne ole kiirettä minkäänlaista ja

että kaikessa tapauksessa joudumme perille liian varhain! Oleppas

vikuroimatta siinä! Älä ole huolissasi siitä, että sinun täytyisi

vielä tänään kulettaa toinenkin henkilö pois tansseista, niin että

kielesi lerpattaisi ulkona suusta. Hep!"

Tässä, kuten usein muussakin, oli ihmisen arvolle suureksi

siunaukseksi, ettei eläin ymmärtänyt hänen puhettaan eikä

menettelytapaansa. Tuo raukea tammaparka ei siis ensinkään

aavistanut, että sitä luultiin kiihkeäksi tanssihuvien suosijaksi;

mutta takaapäin kuuluvasta kirkunasta ja ruoskaniskuista tunsi se

selvästi että oli kysymys juoksemisesta, ja sen se sitten kunnolleen

tekikin.

Schwenkdorfissa oli useita rikkaita talollisia; heidän poikiensa

toveriksi oli Toni liittynyt. Kun hän istui heidän joukossaan,

sallivat he hänen kernaasti olla ensi sijalla; hänen poissa ollessaan

seurasivat he nurjimman ja vallattomimman johtoa ja päähänpistoja:

tämmöisenä johtavana sieluna oli myllärin Simerl; hänen

myötävaikutukseensa luotti Toni. Lähellä Schwenkdorfia poikkesi hän

valtatieltä syrjään ja ajoi kylän taitse hiljaista hölkkää myllylle.

Hän tapasi Simerlin siellä ja teki tälle sellaisen ehdotuksen,

että tämänvuotinen laskiaisjuhla olisi "vihittävä suuremmoisella

tempulla", jolloin he napsauttaisivat kaksi kärpästä yhdellä iskulla:

siten ettei kukaan niistä, jotka ovat kunnon nuorukaisia, menisi

Schwenkdorfin tanssihuveihin, vaan kaikki lähtisivät hänen seurassaan

Zwischenbühelin ravintolaan ja anastaisivat tytöt pojilta. Sukkelasti

toimeen! Sitä suuttumusta siellä jos täälläkin! Ja mitä huomiota se

herättäisi! Schwenkdorfissa ja Zwischenbühelissä ja koko laajassa

ympäristössä antaisi se ihmisille puheen ainetta moniksi vuosiksi!

Tuuma oli liian oivallinen jäädäkseen toimeenpanematta. Simerl

ja Toni juoksivat talosta taloon värväämässä osanottajia, ja kun

soittajat Schwenkdorfin ravintolassa alkoivat puhaltaa torviinsa,

ikäänkuin olisivat tahtoneet -- kuten Simerl arveli -- puhaltaa

katon talosta kohti taivasta, seisoi myllyrakennuksessa parvi nuoria

miehiä kuiskaillen ja pidätetysti hymyillen keskenään, ja moni tunsi

varsin mieluisaa ahdistusta ajatellessaan tuota salaperäisyyttä,

vekkulimaisuutta, tappelunhalua ja tyttöjen säikäyttämistä, jossa

kaikki niin lystikkäästi olivat osallisina.

Vanha mylläri, Simerlin isä, auttoi asiaa työntämällä kevyet

kärryt liiteriin ja valjastamalla Tonin ruskean tamman raskaiden

vankkurien eteen; hänen tihrusilmänsä loistivat naljamaisuudesta ja

hänen hampaaton leukansa tärisi naurusta. "Huvitelkaa tarpeeksenne,

veitikat", huusi hän vankkurien lähtiessä liikkeelle. "Lystiä, vain

lystiä tänään", virkkoi hän päätään nyökäyttäen ja katsellen seurueen

jälkeen, "huomenna palaa jo yksi ja toinen verisin päin kotiin". Tämä

otaksuma ei muutoin näyttänyt vanhusta vähintäkään huolestuttavan,

sillä hän hypähti näin sanoessaan nauraen korkealle maasta, ikäänkuin

olisi tahtonut laihoilla säärillään yrittää pyörätanssia; kun tämä ei

onnistunut, sulki hän portin ja hiipi huoneeseen.

Niistä nuorukaisista, joiden osanottoon oli luotettu, ei

puuttunutkaan ainoatakaan; meluisan lystinpidon vuoksi otettin

vielä mukaan pari tunnettua juomaveikkoa ja riitapukaria, joilla

oli toivo saada ilmaiset juomingit, ja näin oli viisitoista nuorta

miestä liittoutunut samaan kujeeseen ja moneen vallattomuuteen.

Jos Toni olisi johonkin järkevään ja hyvään tekoon kumppaneita

värvännyt, niin ei hän suinkaan olisi tarvinnut mitään vankkureita

kuljettaakseen heitä määräpaikkaan. Hyvän matkaa antoi hän hevosen

kulkea käymäjalkaa; sitten tarttui hän ruoskaan ja kolisten vyöryivät

vankkurit eteenpäin. Pysähtymättä, kantojen ja kivien yli kävi kulku.

Tämä oli se tanssi, jonka Toni oli ruskealle tammalle luvannut.

Soitonräminän ja tanssintöminän keskestä olisivat

zwischenbüheliläiset kai voineet kuulla vankkurien rätinän, mutta

kimakat huudot, joilla tulijat tervehtivät matkansa päämäärää,

voittivat kaiken muun kolinan, piiritanssijat hajaantuivat, ihmiset

tunkeutuivat akkunoiden luo, soitto taukosi, isäntä oli kauhuissaan,

repi tukkaansa ja kun hän hieman toinnuttuansa syöksyi ovelle

mennäkseen ulos katsomaan meluajia, työnsivät sisääntörmäävät hänet

töykeästi syrjään.

"Jumala hyvän päivän teille kaikille antakoon!" huusi Toni. "Tässä

me nyt olemme, nyt se vasta ilo alkaa. Puhaltakaa, soittajat!" Hän

heitti soittajille pankkiosotuksen ja nämä päästivät heti äänet

soittimistaan raikumaan.

Zwischenbüheliläiset eivät heti päässeet hämmästyksestään selviämään,

tytöt hymyilivät hämillään, kun heitä tanssiin pyydettiin, eivätkä

pojat osanneet heitä rohkaista.

Toni oli ottanut Helenan Muckerlin vierestä. "Tule", sanoi hän

tytölle. "Sallinethan jo", murahti hän Muckerlille.

"Jumalan tähden, Toni", kuiskasi tyttö tanssiessaan, säikähtäneenä

tuijottaen häneen, "mitä on tekeillä? Luulin sinun tulevan yksin.

Minkätähden olet tuonut mukanasi nuo hurjastelijat?"

"Älä kysele. Kyllähän sitten näet", mutisi nuorukainen. "Olethan jo

useamman kuin yhden kerran minulle maininnut, etten minä uskaltaisi

kilpailla hänen kanssaan sinusta."

Tyttö seisahtui äkkiä ja koetti pidättää Tonia kädestä. "Oletko

puhunut isäsi kanssa?"

"Eteenpäin!" Toni pyöräytti väkisin Helenan ympäri. "Ei sanaakaan

enää!"

"Mutta, Toni --!"

"Älä murehdi! Tällaista asiaintilaa en enää kauvemmin siedä.

Teoistani vastaan. Ymmärrätkö? Minä!"

"Mitä tahdot tehdä?"

"Tanssi! Älä lörpöttele! Pian saat tietää!"

Klarinettien äänet kohosivat juuri kuten leivosen liverrykset vallan

uskomattomiin korkeuksiin, kun yhtäkkiä törähti ilkeä basso väliin ja

katkaisi kaiken parilla rämisevällä pärähdyksellään.

Harmistuneina erkanivat parit toisistaan.

Schwenkdorfilaiset tunkeutuivat tanssisalista anniskelutupaan. Toni

talutti Helenaa kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä. Vielä

jotkut muutkin tytöt seurasivat innokkaiden kehotuksien jälkeen

schwenkdorfilaisia; ne olivat sellaisia, jotka tunsivat olevansa

sulhasmiestensä hylkimiä tai luulivat näiden loukanneen heitä, ja nyt

toisten poikain käsikynkässä pilkallisesti vilkuttivat heille silmää,

ikäänkuin olisivat mielineet sanoa: Siinä saat, näin sulle käy, kun

en salli leikiteltävän kanssani!

Swenkdorfilaiset eivät antaneet pilkata itseään ja ravintolanisännän

oli kannettava esiin mitä hyvää ja kallista talossa oli.

Keskellä hälinää huusi Toni tovereilleen viitaten Helenaan.

"Pojat! tuosta tulee minulle emäntä!" Nuorukaiset hymyilivät ja

katselivat silmät siirallaan toisiinsa; pari pöydän ääressä istuvaa

Zwischenbühelin tyttöä nauroi ääneen.

"Älkää naurako", sanoi Toni vihaisesti. Hän laski vasemman kätensä

hajallasormin Helenan oikealle polvelle. "Hänestä tulee minulle

emäntä!"

Nyt nauroivat pojat. Tytöt katsoivat olkaansa kohauttaen toisiinsa.

"Pitäkööt lystiä", sanoi Toni tytölle, joka oli kaikesta tästä vallan

hämmennyksissä, "tästä päivästä vuoden päähän eivät he enää naura."

Sillaikaa kun anniskelutuvassa oli ilo ylimmällään, olivat

zwischenbüheliläiset harmistuneina kerääntyneet yhteen tanssihuoneen

nurkkaukseen.

"Se ei sovi!" sanoi muuan ruumiikas nuorukainen, joka oli päätään

pitempi kaikkia muita. "Toista kertaa emme enää saa sallia noiden

sakramenskattujen astuvan tanssiin, muutoin on koko ilo pilalla;

sitten seisoisimme aamuun saakka täällä heidän narreinaan ja ihmisten

pilkkana! Älkäämme epäröikö kauemmin! Eivät he saa suinkaan meitä

mestaroida! Käykäämme heidän kimppuunsa! Heidän on paettava nopeammin

kuin tulivat!"

"Miten alotamme?" kysyi pari innokkainta.

"Ei mikään ole helpompaa kuin se", jatkoi tuo kookas nuorukainen,

"menköön jokainen, jonka tyttö tuolla sallii tarjottavan itselleen,

tuomaan omansa tänne."

Asianomaiset mutisivat: Tytöt saisivat kaiken pahan nimessä jäädä

sinne missä olivat, kukaan ei enää heitä kaipaisi.

"Senkin lampaat", huusi kiihottaja, "tosin ei heitä kukaan kaipaa,

mutta emmehän me Zwischenbühelin pojat toki salli itsestämme

sanottavan, ettemme ole herroja omassa kylässämme, vaan että noilla

schwenkdorfilaisilla on suurempi arvo! Mene, oljenpunojattaren

Muckerl, sinähän et arkaile ja sinun tytölläsi voi jo olla jotain

tekeillä. Pyydä häntä tulemaan tänne! Me olemme sinun puolellasi!"

Tämä tehtävä sopi varsin hyvin Muckerlille. Hänelle osotettu

luottamus ja luvattu apu rohkaisivat hänen mieltään. Hän oli

loukkaantunut ja ärtynyt siitä välinpitämättömästä tavasta, jolla

Helena oli hänet hyljännyt ja jättänyt seisomaan yksin, vähääkään

välittämättä siitä, oliko tämä Muckerlille mieluista vai ei. Hän

tahtoi kerran julkisesti selittää oikeutensa tyttöön ja pakottaa

tämän itsensä tunnustamaan, sillä sellaista ylpeyttä, jolla tyttö

tähän asti oli kahdenkesken ollessa häntä kohdellut, ei hän suinkaan

kehtaa täällä ihmisten nähden osottaa. Olkoon Helena sitten pari

päivää tästä vihoissaan, mutta tietäköön myös, ettei hän ole se

poika, joka mitä hyvänsä kärsii; se tuottaa hänelle kunniaa ja

opettaa tytön taipuvaisemmaksi.