Aamusella kaksi päivää tämän jälkeen seisoi Sternsteinin Toni ladon
lautaseinää vasten nojaten tupruttelemasta paksuja savuja piipustaan.
Hän katseli alas oljenpunojattaren Muckerlin majaa kohden; tämä
oli parhaillaan vanhan päivätyöläisen Gregorin kanssa kantamassa
jotain suurta laatikkoa käsikärryihin. Kun työ oli tehty, kumartui
vanhus tarttuakseen vetonuoraan, joka roikkui hänen olaltaan; sitten
sylkäisi hän kouriinsa, tarttui nuoraan ja läksi matkaan.
Helena, joka oli seisonut kotinsa ovella, tuli nyt paikalle. Muckerl
tarttui hänen käteensä ja molemmat astelivat jutellen hitaasti
poispäin. Vanha oljenpunojatar seisoi pihalla, nyökäytti päätään ja
katseli kauvan heidän jälkeensä.
Tyttö kulki avopäin. Hän seuraa siis puunleikkaajaa vain jonkun
matkaa, ei kovin kauvas.
Toni puhalteli lyhyin, äkkinäisin henkäyksin savupilviä
aamupiipustaan, seuraten silmillään noita kahta alhaalla vaeltavaa,
yhä pienenevää olentoa, kunnes näki heidän vallan kylän yläpäässä,
tuskin lumella hyppelevien variksien kokoisina katoavan tienkäänteen
taa. Hän katsahti ympärilleen ja kun ei huomannut läheisyydessään
ketään riensi kiireesti pois ja meni melkein juoksujalkaa takaisin
sillalle. Siellä hän nojautui kaidepuihin, hengähti hiukkasen aikaa
ja astui sitten hitaasti kylään päin.
Hän kulki mietteisiinsä vajonneena, kunnes kohtasi Helenan, joka
seisoi juuri samassa pensaikossa, missä kerran salavihkaa oli ollut
tapaamassa Muckerlia.
"Jumala antakoon", tervehti Toni tyttöä.
"Samat sanat", vastasi Helena.
"Minne matka?"
"Muckerlia olen saattanut. Nyt menen jälleen kotiin".
"Vai Muckerlia? Onko se sinun kultasi?"
"En tiedä miksi eksyttäisin sinut siitä uskosta; kyllä kai hän jotain
sinnepäin on."
"Sepä kumma."
"Että minulla on kulta?"
"Ei se. Sinun laisesi voi saada vaikka kymmenen, jos tahtoo."
"No, tiedä sitten, että vaikka se kuinka riippuisi tahdosta, niin ei
kymmenen pysty yhden rinnalle; yksi on minulle kymmentä rakkaampi."
"Niin, mutta ei kumminkaan Muckerl ole kymmenen vertainen!"
"En minä sitä sanokkaan, mutta jätä minut jo rauhaan. Siinä sulle
kylläksi kun sanon, että hän on minulle parempi kuin joku toinen --
kuinka paljon parempi, se on sinulle sama."
"Ei, se juuri ei olekaan mulle sama, sen tiedän, sinä olet
kaunein -- --"
"Älä sinä löpise kauneimmasta! Jo aikaa ennenkuin aloitte minua
siksi mainita, on hän sen tiennyt. Ehkä ymmärrät, että hän sillä
tapaa jo on muista edellä; tai kenties ei sentään olekkaan, -- joka
tapauksessa jätän selittelyn sikseen."
"Ymmärtäisin ehkä, jos hän olisi tämmöinen meikäläinen eikä
tuollainen poikanallikka, tai sinä sellainen, jonka olisi tyytyminen
mihin tahansa; mutta asia ei ole niin, ja sinulle sopisi sievempi."
"Oh, poika, siitä en lainkaan välitä. Kauneutta on minulla omistani
kylliksi, ja toiselta sitä ei voikaan puraista."
"Eipä kylläkään, mutta voisihan löytyä joku, jolla on enemmän kuin
Muckerlilla, joka olisi paremmassa arvossa, ja haitaksi ei kumminkaan
oisi, jos hän oisi hieman siedettävämmän näköinen."
Tyttö katsoi sivuttain nuorukaiseen silmät rypyssä. "Se on tietty;
tiedätkö sinä kans neuvoa minulle sellaisen?"
"Ehkäpä", hymyili Toni, "eikä hän muuten ole kaukanakaan täältä."
"Kun hänet tapaat, niin vie minulta terveisiä ja sano että hän minun
puolestani vain saa pysyä siellä missä on."
"Kyllä minä sanon, mutta en usko hänen siitä huolivan."
"Se on hänen asiansa. Ja nyt Jumalan haltuun!"
"No, älä nyt pidä kiirettä, oisin vielä mielelläni kanssasi. --"
"Voithan sen tehdä, jos meillä on yksi tie."
"Jotta puhuisimme asiat selviksi, -- mutta tuon kautta. --"
"Sinun mieliksesi en toki kiertoteitä kulje?! En ymmärrä mitä hyötyä
siitä olisi. Mitä minulla on sinulta kuultavaa, sen voit kyllä
julkisella tielläkin kertoa, vaikka ihmiset seisoisivatkin ovilla tai
kurkistelisivat akkunoista."
"Juuri ihmisten vuoksi, etteivät ne sinusta --"
"Minustako? Mitä minun tarvitsee ihmisiä arastella, kun kuljen heidän
nähtensä? Mutta sinä kai pelkäät tulevan isäsi kuuluville, että sinun
on nähty seurustelevan erään meikäläisen kanssa."
"Ohhoh!" nauroi poika. "Sittepä huonosti tunnet isä-ukon; hän puuttuu
kyllä joka tilaisuudessa asianmukaisesti juttuun, mutta lopulta
pistän kuitenkin hänet pussiin, niin suuri kuin hän onkin."
"Pidä vaan silloin varalla, ettei säkki repeä."
"Ole huoleti, isäni saan taipumaan mihin tahansa:"
"Kaikkeenko?"
"Kaikkeen!"
"No, tähän saakka ei sitte ole tullut tehtyä mitään erikoista."
Toni alkoi suurella innolla kertoa ajattelemattomista kujeistaan,
mutta vaikeni, kun he saapuivat kylän ensimäisten asumuksien kohdalle.
"Siinä se nyt nähdään", kuiskasi hän, "tuolla seisoo jo muutamia
töllistelijöitä."
"Anna heidän olla, kun heillä kerran on aikaa ja halua
siihen", virkkoi tyttö ja alkoi äänekkäästi puhella ilmasta,
vuodentulontoiveista, taloudestaan ja askareistaan, kunnes pääsivät
sillalle, jossa hän toivotti nuorukaiselle "hyvää ruokahalua".
"Vielä yksi asia", sanoi Toni.
"Mikä sitten?"
"Etkö tosiaankaan tahdo suoda minulle tilaisuutta kerran puhua suuni
puhtaaksi kanssasi?"
"En, en todellakaan."
"Miksi et?"
"Tahdot tietää syyn? Koska varpunen, joka minulla pesineen on
käsissäni, on minulle rakkaampi kuin se ylpeä kyyhkyshaukka, joka
kuikkelehtii ylhäällä Sternsteinin hovin katolla."
Nuorukainen päästi pari lyhyttä, ivallista naurun hohotusta ja sitten
katsoi hyvän aikaa poislähtevän jälkeen. Äkkiä väsyi hän siihen,
nojautui kyynärpäillään kaidepuihin, työnsi kaikki kymmenen sormeansa
hatun alle, jonka lieret vajosivat syvään hänen otsalleen, ja kaiveli
tukkaansa.
Näin näki Helena hänen vielä kauvan aikaa seisovan, jutellessaan
vanhan oljenpunojattaren kanssa portilla.
* * * * *
Sternsteinin kartanossa käskettiin renkejä ja piikoja ahkerasti
käymään kirkossa, mutta isäntä poikineen ei pitänyt siitä
juuri väliä; ellei heidän aamupäivällä sopinut mennä Jumalaa
kunnioittamaan, pistäytyivät he, jos hyväksi havaitsivat,
iltarukoukseen; useimmiten menivät he lähellä olevaan kauppalaan,
jossa saivat seurustella yhtä rikkaiden, siis paremmin vertaistensa
isäntien kanssa, ja silloin sattui monasti, että he astuivat sisään
keskellä tai lopulla jumalanpalvelusta, joten heille jäi töintuskin
aikaa rukoilla pari hurskasta isämeitää, ennenkuin oli käytävä
yhteisen pöydän ääreen ravintolassa.
Mutta sen jälkeen kun Toni oli kohdannut Helenan pensaikossa ei hän
laiminlyönyt ainoatakaan aamumessua, oli kirkossa saarnankin ajan ja
kävi iltapäivisin rukoushetkissä. Hän antoi isänsä istuskella yksin
kotona ja yksin mennä kauppalaankin ja jutteli vanhukselle hyvin
ymmärtäväisesti, että tällä kaiken herrana piti olla valta elää
kuten tahtoi, vaikka olisikin kovin hyvä, jos joku hänen sijastaan,
palvelusväelle seurattavaksi esikuvaksi, asiaankuuluvasti kävisi
kylän kirkossa.
Kahdesti oli hän vielä sittemmin nähnyt Helenan. Hän näki tytön
tulevan pitkin tietä ja kiiruhti sillalle hänet saavuttaakseen,
mutta Helena oli aina ketterämpi eikä nuorukaiselle jäänyt muuta
neuvoksi kuin seurata häntä loitompana, ja sitten kääntyi tyttö
aina vain vanhan Matznerin Reslin majan kohdalla häneen päin,
katsoi suurin silmin, ihmettelevästi ja kuten Tonista näytti hieman
ivallisestikin häneen ja katosi ovesta sisälle, astuakseen sitte
kotvasen kuluttua Sepherlin seurassa ulos, innokkaasti jutellen ja
luomatta silmäystäkään sivulleen. Näin hän asteli toverinsa kanssa
kylän yläpäästä alapäähän.
Nyt tapahtui usein, että Toni kesken syöntinsä pani veitsen ja
kahvelin pois kädestään; sen sijaan että olisi lähtenyt työhön
seisoskeli hän jossain sokkelossa tai istui narrinkaappiin
kurkistellen, se tahtoo sanoa tuijotellen ilmeettömästi eteensä.
Tuota kaikkea oli hän tehnyt noin neljän viikon ajan, kun isäntä
eräänä päivänä seurasi häntä aterian jälkeen ulos.
"No, poikaseni", sanoi hän, "sinusta saattaa kai herra pastori
iloita?"
"Miksikä niin, isä?"
"Kun sinä niin tunnollisesti paastoat ja rukoilet."
"Minäkö?"
"Juuri sinä. Ja annahan kun sanon. Minulla ei olisi mitään sitä
vastaan, että tahdot parannuksen tekoon ryhtyä, mutta tee minun
mielikseni ja heitä pois tuo mietiskely! Sternsteinin kartano ei ole
mikään luostari eikä siitä ole minkäänlaista hyötyä, vahinkoa vain,
että sinä niin kokonaan laiminlyöt työsi."
"Enhän minä toki sillä lailla, kuvittelet vain sellaista mielessäsi",
virkkoi nuorukainen kääntäen punastuvat kasvonsa poispäin.
"Onko se vain oikeaa mielikuvittelua, häh?" nauroi vanhus ja poistui,
kääntyen vielä pari kertaa katsomaan poikaansa; hänestä ei suinkaan
tuntunut vastenmieliseltä, kun noin saattoi näyttää ylemmyytensä
poikansa rinnalla.
Toni meni eteisen läpi puutarhaan. Hän istuutui viiniköynnösmajaan.
Vasemmalla kädellään piteli hän otsaansa, kyynärpää lepäsi toisella
polvella, toisella oikea käsi rentonaan. Näin hän istui mietteissään
pitkän aikaa. Sitten hän huokasi: "Tällä lailla se ei voi jatkua."
Puutarhassa oli sivuportti, josta käytetty polku vei niittymaiden
poikki kukkulan huipulle. Tätä kapeata, vähitellen vuoren juurelle
katoavaa tietä kuljettaessa oli kylä takanapäin. Toni harhaili
hitaasti polkua pitkin, usein jääden seisomaan ja katselemaan alas
Zwischenbühelin viimeistä majaa kohden.
Äkkiä risahti jokin hänen läheisyydessään. Hän taivutti yläruumistaan
eteenpäin ja kurotti kaulaansa. Helena oli astunut tielle. Ei
huomannut nyt silmien siristystä, ei suupielien värähtelemistä Tonin
kasvoilla niinkuin silloin kun hän niityn poikki astui jokirantaan;
vain äärimäinen jännitys niistä kuvastui: kukkulalta hän piti tarkoin
silmällä tytön jokaista liikettä.
Helena kantoi selässään pientä koria; hän pysähtyi hetkiseksi ja
katsahti ympärilleen, sitten kulkien jokirantaa pitkin samaan
suuntaan kuin Toni ylhäällä kukkulan harjalla.
Tyttö meni varmaankin keräämään kuivia oksia tai kuusenkäpyjä
pienestä havupuumetsästä, joka kuului seurakunnalle ja jota sanottiin
"kuolleeksi metsäksi." Se oli kiturainen metsikkö lähellä jokea,
joka tulvan aikana paisui sinne asti ja jätti hiekkaa ja vierinkiviä
runkojen väliin; mutta kokonaan turmion omaksi se joutui sitten
kun suolinkainen alkoi siellä asustaa. Alastomina kohosivat hoikat
rungot, hauraasti ne katkesivat; vain aniharvat terveet puut
pysyttelivät vielä hengissä epämääräiseksi ajaksi. Kuollut metsä oli
jätetty oman onnensa nojaan. Itse polttopuiden vuoksi ei siitä ollut
mitään riitaa; kylän kaikkein köyhimmät vain lähettivät lapsensa
noutamaan kotiin sellaisia risuja, jotka eivät sentään aivan käsiin
murenneet.
Että tyttö oli hänet nähnyt ja nyt tarkotuksella juoksee hänen
tielleen, se oli nuorukaisesta päivänselvää. Kuitenkaan ei hän tällä
kertaa tuntenut siitä iloista tyydytystä; pikemmin oli hänen mielensä
murheellinen ja apea. Hetkisen toivoi hän sitäkin, ettei tyttö olisi
tullut ollenkaan; mutta kun hän nyt siinä kerran oli, ei Toni pian
ajatellutkaan mitään muuta kuin pysyä käynnissä keveästi tietä pitkin
astuvan kauniin naisolennon tasalla.
Lähellä loppuansa kulki polku pensaikon taitse aivan joen rantaa;
sinne pysähtyi nuorukainen hetkiseksi seisomaan, hengitystään
pidätellen ja liikahtamatta, jotta ei vahingossa siirtäisi pensaan
oksaa, joka suojasi häntä. Häntä vastapäätä istui tyttö mättäällä,
vain veden kapea uoma välillä. Kenkä oli nähtävästi puristanut, sillä
hän oli vetänyt sen pois jalastaan ja pudisteli sitä. Sitten pani hän
sen jälleen jalkaansa. Sen tehtyään hän nousi ylös ja astui nopeasti
isompaan metsään ja katosi sen hoikkien puunrunkojen taa. Toni kulki
tuon lyhyen matkan joen rannalle takaisin, hyppäsi yli puunrungon,
joka oli siinä sillan asemesta, ja näki lähellään kuolleessa metsässä
Helenan seisovan odottamassa. Nuorukainen astui päättäväisesti häntä
kohden.
Tyttö antoi hänen tulla kolmen askeleen päähän. Sitten hän heitti
toisella kädellään korin olaltaan maahan ja ojensi toisen nuorukaista
kohti. "Tästä täytyy kerrankin tulla loppu!" huudahti hän.
"Niin minäkin arvelen", virkkoi poika ja nyökäytti vakavana päätään.
"Minä tunnustan aivan avoimesti", jatkoi tyttö, "että näin sinun
äsken astuvan kukkulaa alas ja mielessäni päätin kohdata sinut, koska
sinun hännystelemisesi ympäri kylää ja ijänikuinen töllistelemisesi
kirkossa jo käy ihan sietämättömäksi! Eikö sinulle riittänyt lyhyesti
ja päättäväisesti sanotut sanat? Tarvitsetko asian ymmärtääksesi
saarnan tai litanian?"
"Puhu asia selväksi, puhu vain asia selväksi", sanoi Toni katsoen
eteensä maahan.
"Sinä kuvittelet kai olevasi joku erikoisempi ja että kaikki muut
ovat sinun rinnallasi vähäpätöisiä? Tosin sinä olet Sternsteinin
rikkaan isännän ainoa poika ja kerran itse kartanon omistaja, niin,
se sinä olet, mutta silti sinun ei tarvitse pitää minua huonona
ihmisenä!" Hän oli tällävälin taitellut läheltä olevista puista
kuivia oksia ja heitellyt niitä korin viereen; nyt hän heilutti
hentoa vitsaa kädessään ja hosui sillä ilmaan nuorukaista kohden.
"Etkö melkein pidä minua sellaisena?"
"Mitenkä minä semmoista olisin ruvennut ajattelemaan?" sanoi Toni
puoliääneen kohottamatta katsettaan maasta.
"Ellet vielä ole ajatellut niin minä autan sinua siihen! Mitä sinä
muuta tarkotat kaikella hännystelemiselläsi ja tunkeilemisellasi kuin
että hylkäisin sen pojan, jolla on rehelliset aikeet minua kohtaan,
tullakseni sinun hempukaksesi, sinun, jolla ei ole kunnialliset
meiningit, jolla ei voi eikä saakaan olla kunniallisia aikeita?!"