Se seikka, että kauniit tytöt mielellään sietävät rinnallaan
vähäpätöisen näköisiä, ei liene vaikea selittää, ja sillä
tosiseikalla, että viimemainitut tunkeutuvat ensimainittujen
lähettyville, on kai perusteensa siinä, että seurustelussa niin
suuresti ihaillun kanssa on odotettavissa monipuolisia opetuksia
niissä asioissa, jotka nyt kerran useimpien ihmisten elämässä
ovat huvittavimpia ja sinä pysyvät, rakkaudessa ja rakastetuksi
tulemisessa. Että nuo vähemmän kauniit samalla muka toivovat
sopivassa tilaisuudessa voittavansa itselleen jonkun sydän-sairaista
hyljätyistä, lienee yleensä vain ilkeä ja aivan perusteeton syytös.
Niiden tyttöjen joukkoon, jotka Helenan seuraa hakivat, kuului
myöskin Matznerin Sepherl. Tuo karkeakätinen, jolla oli ihmettelevät
silmät, osasi imarrella itsensä toisen suosioon; hän ylisteli
suunnattomasti Helenan kauneutta ja toisaalta hän ei osannut
kyllin kiitellä Muckerlia, niin että hänen mielestään oli vallan
päivänselvää, ettei kylän kaunein tyttö seurustellut kenenkään
tavallisen talonpoikaisnuorukaisen, vaan niin taitavan ja niin
verrattoman kanssa. Tuo kaikki oli hyvin mieluista kuulla.
Sepherl oli myöskin Sternsteinin kartanon kateellisessa ihailussa
samalla kannalla kuin Helena, kun sitävastoin kaikki muut tuolla
alhaalla kukkulan juurella olivat tyytyväiset Jumalan asettamaan
eroon rikkaan ja köyhän välillä eivätkä uneksineet taikasauvasta,
joka voisi kohottaa heidät kukkulan laelle.
Sepherl oli jo monasti käynyt tuossa rikkaassa kartanossa. Hänellä
oli siellä muuan vanha täti, joka vuosia sitten kuolleen emännän
jälkeen hoiti taloutta; tuo kunnon taloudenhoitajatar katsoi kyllä
merkityksensä varsin suureksi, mutta tiesi vallan oikein, että
hänen itsensä vain oli kiittäminen mahtavan suurta tilaa, eikä hän
sopivassa tilaisuudessa mielellään voinut olla ällistyttämättä
sitä tai tätä kylän lapsukaista kuljettamalla häntä ympäri hovin
huoneustoja. Pari kertaa olivat nuo molemmat tytöt käyneet vanhuksen
luona, saamatta nähdä koko suuresta Sternsteinin hovista muuta
kuin sen todellakin kodikkaan tuvan, mutta sitten heitä kutsuttiin
tulemaan seuraavan sunnuntain iltapuolella, jolloin herrasväki olisi
"ulkona" ja palvelusväestäkin harva olisi kotosalla.
Oli aurinkoinen syys-iltapäivä, kun nuo molemmat tytöt
Muckerlin seurassa astelivat jokirantaa pitkin läpi kylän, jonka
keskipaikoilla, kirkkoa vastapäätä, silta kulki joen poikki ja vei
Sternsteiniin nousevalle tielle.
"Jumalan haltuun, Muckerl", sanoivat tytöt, sillä nuorukaista
ei oltu kutsuttu ja hänen tulonsa samassa seurassa olisi ollut
epäkohteliasta. "Jumalan haltuun, älköön aika sillävälin tulko
sinulle pitkäksi!"
"Älkää siitä huolehtiko", virkkoi tämä sillan kaidepuihin nojautuen.
"Pitäkää hauskaa!"
Helena oli kyllin ilkeä huutaakseen hänelle: "Samoin sinäkin"; sitten
kiiruhtivat tytöt ketterin jaloin kukkulaa ylös.
"Saatpas nähdä, Helena", huohotti hengästyneenä Sepherl, joka ei
tahtonut onnistua pääsemään toverinsa rinnalle, josta oli jäänyt
puoli askelta jälkeen. "Saatpas nähdä, miten paljon ja mitä kaikkea
tuolla ylhäällä on; tulet vallan haltioihis siellä."
Helena hymyili avoimilla huulillaan, joiden välitse hän nopeasti
kävellessään imi ilmaa. Hän päätti olla tulematta "vallan
haltioihinsa".
Mutta mitä voivat inhimilliset päätökset tuntemattomia ja
aavistamattomia vaikutelmia vastaan? Vanha emännöitsijä otti nuo
molemmat tytöt tutunomaisella ystävällisyydellä vastaan ja kestitsi
heitä kupillisella kahvia, mikä oli harvinaista juomaa tuolla
alhaalla asuville ihmisille; sillä piti herätettämän oikea mieliala,
sillä tyhjä vatsa haittaa näköä. Sitten käytiin "katsastelemaan."
Sepherlille ei siellä ollut mitään uutta nähtävää, hän vain
pikimittäin vilkaisi kaikkea mitä näyteltiin -- silmät olivat sentään
kylliksi ihmettelevät saamaan tuon ylen kunnianhimoisen tätirouvan
hyvälle tuulelle -- ja huvittelihe pitämällä silmällä Helenan
kasvoja; tämän ei alussa tarvinnut lainkaan käyttää väkipakkoa
itseään kohtaan pysyäkseen maailman välinpitämättömimpänä olentona,
sillä maakerroksessa olevien palvelusväen huoneiden läpi kuljettaessa
näki hän vain enemmän huoneita ja talouskapineita yhdessä paikassa
kuin hänellä muulloin oli tilaisuutta nähdä yhteensäkään, mutta
mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei hän kumpaisessakaan huomannut.
Vaan kun hän sitten astui pihan poikki ulkohuonerakennusten puolelle,
jotka olivat täynnä kiiltäviä, mukavia kaluja, jopa koneitakin,
joiden käyttämisselityksiä kuunnellessa hän itsetietoisesti nyökäytti
päätään ja mutisi jotakin, teeskennellen ymmärtävänsä kaikki, kun hän
kulki täyteen ahdettujen latojen ohi, kun sivurakennuksessa sadat
kuhertelevat, kiekuvat, kaakottavat ja kaklattavat elukat saattoivat
hänet vallan pyörälle, ja kun hän lopuksi seisoi suunnattoman
suurissa navetoissa kokonaisen karjalauman edessä, jossa toinen
elukka oli toistaan kauniimpi, -- silloin hänen silmänsä kuitenkin
vähitellen suurenivat, ja hämmästyneenä hän hiipi toisten rinnalla,
kun mentiin takaisin asuinrakennukseen, jonka yläkertaan nyt noustiin.
Paljon hän siellä näki, kulkiessaan hengitystään pidättäen
huoneesta huoneeseen, valituimman muotoisista välttämättömistä
esineistä ylellisyystavaroihin asti, jotka komeilivat paikoillaan,
ikäänkuin siellä ilman niitä ei olisi voitu tulla toimeen. Runsas
liinavaate- ja pukuvarasto sai hänet päästämään äänekkään ihmetyksen
huudahduksen, kun emännöitsijä avasi kaapit. Suuri lukittu kaappi,
johon hän loi aran katseen kuullessaan sen olevan ylintä hyllyä
myöten täynnä kallisarvoisia pöytäastioita ja hopeakaluja, vihdoin
rautainen arkku, jota ei varas eikä tuli voinut tuhota ja jossa
isäntä säilytti enemmän rahaa kuin kaikki kyläläiset tuolla alhaalla
taloineen ja tiluksineen voisivat vastata ja jota katsellessaan hän
melkein hartaasti pani kätensä ristiin -- kaikki tuo suli hänessä
_yhdeksi ainoaksi_ kuvaksi rikkauden vallasta ja ihanuudesta.
Alakuloisena ja pelokkaana poistui hän huoneista ja hengitti
keveämmästi, kun lähdettiin puutarhaan. Vanhus itse asiassa johdatti
nuo molemmat tytöt sinne vain sen vuoksi että sieltä, eräästä
suuresta viiniköynnösmajasta, parhaiten saattoi näyttää millaiset
tilukset Sternsteinin kartanoon kuuluivat. Olipa siinä maata ja
mantua, mutta minkään vertaistaan vailla olevan tilan vaikutusta se
ei kuitenkaan tehnyt; se ei ulottunut sinne asti missä maa ja taivas
sulivat yhteen, ja olihan ympärillä paljon vieraitakin tiluksia.
Emännöitsijä asetti tyttöjen eteen vielä lasillisen viiniä, jotta he,
kuten hän hyväntahtoisesti huomautti, jälleen virkoaisivat elämään;
sitten lausui hän kummallekin jäähyväiset, hyvin tyytyväisenä että
oli antanut heille aihetta olla nyt vähemmän virkeitä kuin konsanaan.
Hyvän matkaa kulkivat tytöt vaieten; sitten pysähtyi Helena ja katsoi
Sternsteiniin päin. "Olit oikeassa, Sepherl", hän sanoi, "siellä voi
tosiaankin joutua vallan haltioihinsa."
"Enkö sitä sanonutkin?" virkkoi toinen.
"Ajattelesta vain", jatkoi Helena, "se, joka kerran Sternsteinin
isännän pojan saa... hänellähän ei muuta poikaa olekaan?"
"Vielä sitä kysyt! Niinpä niin, Toni vain."
"Sille, joka hänet kerran sieppaa ja pääsee istumaan tuonne ylös,
sille varmaankin tulee niin hyvät päivät ettei prinsessoillakaan sen
parempia voi olla!"
"Pyh, mitä loruilet! Prinsessasta, joka on tottunut syömään
kultaisista astioista ja jonka edessä sotamiehet paljastavat aseensa,
puuttuu vielä paljon! Luuletko että joku tuommoinen oikein rikas
talonpoikaistyttö siellä saisi nauttia mitään erikoisempaa kuin
mihin hän isänsä talossa on tottunut. Niin köyhät ihmiset kuin me
luulisimme siellä todellakin olevamme ihan kuin taivaanvaltakunnassa,
mutta meistä sinne ei kukaan pääse."
"Tuskin", huokasi Helena.
"Ei pääse, sen sulle sanon! Ajattelehan toki, kuinka ylpeitä ne
kaksi ovat, sekä ukko että poika. Ketään tyttöä tällä seudulla,
niin kosolta kuin meitä onkin, ei Toni pidä edes sen arvoisena että
vastaisi tervehdykseen."
"Se on vain oikein niille, jotka sitä puhuttelevat", huudahti Helena,
"minä en sitä tervehdi!"
"Ja jos se joskus", jatkoi Sepherl, "alentuisi luomaan silmäyksen
johonkin meistä, niin löisi isänsä siltä silmät päästä siinä
paikassa."
"Tapahtukoon hänelle niin minun tähteni, -- Jumala syntini anteeksi
antakoon, -- mutta minä voisin olla tyytyväinen: silloin täytyisi
ukon Sternsteinin kartanon uhallakin luovuttaa hänet helpommalla, ja
hovin vuoksi ottaisin kyllä sokeankin Tonin."
"Hyi, miten voitkaan puhua noin kauheita, kun sinulla kuitenkin
osaltasi on poika, josta voit ylpeillä! Sternsteinin Toni, niin
rikas kuin onkin, ei kuuna päivänä ole muu kuin talonpoika, hänen
rinnallaan on oljenpunojattaren Muckerl vallan toista. Sen lisäksi
ei tuo kopea sternsteiniläinen -- jos jolloinkin olet häntä lähempää
tarkastellut, niin sun täytyy myöntää että olen oikeassa --
lähimainkaan ole kaunis ja voimakas eikä hän tosiaankaan voi, kuten
Muckerl, korvata näppäryydellään, kunnollisuudellaan ja hyvyydellään
sitä minkä häneltä voimaa ja sievyyttä puuttuu."
"Katsohan vain, mitä kaikkea sinä hänestä tiedät", nauroi Helena,
"vallanhan minun on ruvettava kilpailemaan sinun kanssasi; näyttää
aivan siltä kuin olisit rakastunut Muckerliini."
Sepherl käänsi punastuvat kasvonsa poispäin. "Astele eteenpäin, äläkä
ole hullu."
"Eihän sun tarvitse punastua ellei se ole totta", härnäsi Helena.
Häntä huvitti kiusotella turhilla loruilla Sepherliä, jonka arveli
kadehtivan häntä nuorukaisen yksinomaisesta omistamisesta. Hän löi
häntä lujasti olalle. "No, älä pahastu! Jos kerran pidät häntä niin
suuressa arvossa, niin voithan ottaa hänet. Anna minulle yksi ainoa
hyvä sana, niin luovutan hänet sulle."
"Oletko milloinkaan kuullut minun päästävän ainoatakaan sanaa, joka
oikeuttaisi sinut puhumaan minulle tuolla tavalla?" virkkoi Sepherl
vihastuneena. "Ettei Muckerl tahdo ketään muuta kuin sinut, ja vaikka
jonkun tahtoisikin, niin kaikkein viimeksi minut, sen hyvin tiedät,
ja koska sen tiedät, niin sanon sulle kerralla, että tuollainen
ajattelematon pila vain halventaa sinua ja että minä pidän itseäni
aivan liian hyvänä olemaan sinun pilkkanasi!"
"Mutta sinäpä vasta vähästä suutut", sanoi Helena katsahtaen häneen
olkansa takaa. "Kun poika kerran on minun, niin onhan toki leikinteko
omastani sallittua? Ja jos piloillani lupasin luovuttaa hänet
sinulle, niin eihän sun siitä tarvitse loukkautua, koska kerran pidät
häntä niin verrattomana! Tämä on leikkiä, mutta totta puhuen -- hän
on sellainen kuin hän on ja minä sellainen kuin minä olen -- jos joku
toinen vain koskisi häntä pikkusormeenkaan, niin voit uskoa, etten
enää hänestä riitelisi!"
Niin, kannattipa Zinshoferin Helenan puhua sillä tavalla. Sepherl
nyökäytti myöntävästi päätään. "Jos jonkun päähän pälkähtäisikin
kilpailla sinun kanssasi, niin Muckerl vain nauraisi sille. Mutta
katsoppas, tuolla hän vielä kärsivällisesti seisoo sillalla."
Siellä hän todellakin vielä seisoi. Paljon vettä oli hänen siinä
odotellessaan vierinyt virtaa alas, ja hän mietti mielessään kuinka
paljon sitä vielä täytynee sillan alitse juosta ennenkuin tapahtuu se
mitä hän toivoo ja haluaa.
Hän seisoi vastavirtaan päin niin että hän näki vain tuon alituisen
tulvimisen ja valumisen eikä kiinnittänyt huomiotaan siihen
kuohuvaan, kohisevaan, rauhattomaan vesipyörteeseen, joka hänen
selkänsä takana kuljetti pois kaiken minkä oli tuonutkin, puunpalaset
ja oljenkorret.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna ilmestyi Helena Sternsteinin hoviin.
"Hyvänen aika, mitä sinä haet?" kysyi vanha emännöitsijä hänet
nähdessään.
"Ajatelkaahan", virkkoi tyttö näyttäen oikeanpuolista korvalehteään,
"kun minulta on korvarengas hukassa. Enköhän ole pudottanut sen tänne
teille?"
"En ole sattunut näkemään."
"Voihan se sentään olla jossain kätkössä --"
"Tahdonpa pitää silmällä."
Pihan poikki astui lyhyenläntä, vankkaruumiinen nuorukainen heidän
luokseen.
"Siinä on meidän isännän poika", kuiskasi vanhus töykäten tyttöä
kyynärpäällään.
Helena katsoi tulijaa. Hänellä oli kiharainen, musta tukka, suora,
jokseenkin paksu nenä ja ruskeat, kirkkaat silmät. Tyttö ei odottanut
sen jälkeen mitä Sepherl oli hänestä kertonut mitään tervehdystä,
mutta ei myöskään itse tervehtinyt häntä.
"Kukas sinulla on täällä luonasi, Kathel?" kysyi nuorukainen.
"Se on Zinshoferin tytär tuolta alhaalta", vastasi vanhus tehden
sivumennen kädenliikkeen kukkulan juurelle päin ikäänkuin
osottaakseen kuinka vähän merkitsi täällä ylhäällä kaikki se mikä
tuli tuolta alhaalta. "Matznerin Sepherl toi hänet eilen tänne
muassaan, ja minäpä sain hänen silmänsä suuriksi leviämään täällä.
Pelkästä katselemisesta on hän kadottanut toisen korvarenkaansa aivan
huomaamattaan. Eikö niin, tyttöseni?" Hän pani luisevan kätensä tytön
pyöreälle olalle.
"Totta se on", virkkoi Helena, "kaunista teillä on täällä ylhäällä."
Mutta hän sanoi tämän tyynen tunnustuksen äänellä ikäänkuin ei eilen
olisi nähnyt mitään tavatonta ja niinkuin hän pikemmin harvinaisuuden
vuoksi kuin minkään muun syyn tähden asuisi kurjimmassa majassa
alhaalla.
"No, jos se kerran on sinua miellyttänyt", sanoi nuorukainen, "niin
voithan tulla useamminkin."
"Olet hyväntahtoinen", nauroi tyttö, "ajattelet kai ettei kukaan
silmillään vie teiltä mitään pois ja sallit katsella."
"Oletko sinä siitä niin huvitettu?" hymyili nuorukainen. "Kukapa
tietää vaikka hyvinkin pian kerjäisit täältä yhtä ja toista."
"Niinkö luulet?" kysyi tyttö katsoen häntä suoraan silmiin. "Jos
jotakin pyytäisin, niin se olisi toista, mutta kerjäämiseen en
alennu, mietinpä usein vielä sitäkin, otanko vastaan mitä mulle
tarjotaan." Hän kääntyi emännöitsijän puoleen. "Olkaa siis hyvä ja
pitäkää silmällä korvarengasta. Jos se sattumalta löytyisi, niin
pistäkää talteen minulle. Olisi ikävää, jos se hukkuisi. Toinen ei
ole minkään arvoinen ilman toista ja sitäpaitsi on se lahjaksi saatu.
Katsokaa, tällainen se on." Hän taivutti kaulaansa ja ojensi päätään
eteenpäin, jotta vanhus saattoi nähdä vasemmassa korvalehdessä olevan
renkaan; sitten hän kääntyi lähteäkseen. "Jumalan haltuun!"
Nuorukainen päästi hiljaisen vihellyksen. "Tyttö on hieman
ylpeäluontoinen, näyttää minusta."
"Niin minustakin", tuumi vanha Kathel.
"Mutta sievä kumminkin, se minun täytyy sanoa."
"Hän on oljenpunojattaren Muckerlin hempukka."
"Pyhänkuvaintekijän?"
"Sen saman."
"Vai niin."
Kun Helena saapui alas mökkiin, torui vanha Zinshoferin eukko:
"Missäs sinä jo näin varhain kuljeksit?"
"Ylhäällä hovissa olin. Multa taisi eilen pudota sinne korvarengas --"
"Pyh, sinä hanhi, katso toisella kertaa ensin tarkoin kotoa ennenkuin
hyppäät joka kolkkaan. Korvarenkaasi on pöytälaatikossa, juuri äsken
sen siellä näin."
"Jestas sentään, kuinka hajamielinen minä olen! Todellakin, siellä se
on. No, nyt olen mielissäni. Olisinpa voinut säästää jalkavaivan ja
murheen sen vuoksi."
Hän loi aran katseen äitiinsä ja hymyili itsekseen tämän kääntäessä
hänelle selkänsä.
Oli iltapuoli päivää, kun Sternsteinin kartanon Toni sytytettyään
keittiössä piippunsa lähti ulos ja alkoi hitaasti kävellä suuren
niityn poikki; jostain toisesta olisi voinut tuntua pahalta tuo
kauniin heinän maahanpolkeminen, mutta kuka saattoi moittia siitä
häntä, tulevaa tilanomistajaa? Ei edes nykyinenkään omistaja, hänen
oma isänsä, olisi voinut ihmisten kuullen häntä tästä nuhdella, ja
"ripitys" neljän silmän nähden pelotti nuorukaista sitä vähemmän,
kun se tähän saakka aina -- ja vallan toisten kepposten vuoksi
-- oli sujunut varsin sievästi. Vanhus tosin kehui ankaruuttaan,
mutta jos itse teossa hänen "ainoansa", josta isä ylpeili, pahotti
hänen mielensä, tyytyi hän osottamaan ylemmyyttään siten että
kovasti huutaen ja meluten selitti suunnitellun, tapahtuneen tai
tapahtumattomaksi jääneen asian järjettömyyden, sopimattomuuden
tai turhuuden, kunnes hän aivan hengästyi tai kunnes puheen lanka
katkesi; nuorukaisen ei tällöin tarvinnut muuta kuin nöyrästi
kuunnella, ja siihen hän kernaasti tyytyi.
Toni oli kulkenut noin kaksi kolmattaosaa matkasta jokirantaa pitkin,
kun hän näki viimeisen hökkelin oven avautuvan ja Helenan astuvan
ulos. Tyttö heilutti jotain pestävää vaatetta kädessään ja astui
varovaisesti askel askeleelta entisiä jälkiä myöten, jotka portaiden
tavoin johtivat rantaan. Siellä hän kumartui, upotti täyteläiset
käsivartensa vesipyörteeseen ja pesi liinakappaleensa.
Tytön huomatessaan siristi nuorukainen silmiään ja veti suunsa
leveäksi. Hän jatkoi hitaasti matkaansa, kunnes seisoi vallan
vastapäätä tyttöä kahden kuihtuneen pajupensaan välissä. "Pst! Pst!"
antoi hän suhista.
Tyttö karkasi kirkaisten pystyyn ja kun hän painoi molemmat kätensä,
sormet hajallaan, vähän kaulan alapuolelle täyteläistä rintaansa
vasten, liukui vaate pois; töin tuskin hän ehti jalkaterällään astua
sen päälle, ettei se päässyt uimaan veden mukana.
"Herranen aika sentään kuinka säikäytit minua", sanoi hän hiljaa.
Taas leikki nuorukaisen suupielissä ivallinen hymy, mutta se hävisi
pian, ja hän sanoi, hiljaa hänkin, ärsyttelevän tuttavallisesti:
"Mene tuonne niitylle, jonka näet leviävän silmiesi edessä, hetken
perästä näet minunkin tulevan sinne."
Tyttö veti otsansa kurttuun ja puri alahuultaan, kumartuen samalla
nopeasti veden yli.
Hetkisen kuluttua virkkoi poika: "Kuules, minulla oisi vähän
puhuttavaa sinulle."
Tyttö tempasi nopeasti vaatteen, sitten tarttui siihen molemmin
käsin, kääri sen kokoon ja pusersi kuivaksi; sitä tehdessään oli
hän toipunut säikähdyksestään, mutta vasta sitten kun oli työnsä
suorittanut käänsi hän kovasti punastuneet kasvonsa nuorukaiseen päin
ja sanoi tylysti ja tuikeasti: "En tiedä mitä sinulla olisi puhumista
minulle, enkä myöskään ole lainkaan utelias." Hän kääntyi mennäkseen.
"No, elähän nyt", sopersi poika ja pyörähti ympäri; tämän liikkeen
tehdessään luuli hän huomaavansa tytön majan ovella nauraen
katsahtavan häneen olkansa takaa. Siitä sai hänkin rohkeutta
kääntää päätään, mutta hän kohtasi vain tytön suuret, kerrassaan
epäsuopeat silmät, ja hän asteli harmissaan, lakki niskassa, kädet
housuntaskuissa, sääret koukussa pitkin tietä, jota oli tullutkin. --
Kun Sternsteinin kartanon väentuvan pitkällä pöydällä ruokavadit
höyrysivät, silloin astui isäntä esiin ja luki kovalla äänellä
ruokarukouksen; rengit ja piiat mutisivat sen itsekseen. Sitten
isäntä istuutui, otti pari lusikallista maistiaisiksi ruuasta, mikä
oli toisille merkkinä, että saivat ottaa lautasensa täyteen tai
kukkuralleen, kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Palvelusväen
syödessä leikitteli; isäntä lusikallaan, tarkkasi olivatko jonkun
kasvot "karsaat" ja kyseli joiltakin lyhyesti yhtä ja toista. Lopuksi
lausui hän kiitossanat ja meni Tonin kanssa ylös upeaan huoneeseen,
jossa nuo molemmat istuivat huolellisesti katetun pöydän ääreen,
kuten heidän sopikin, koska he kerran rakkaan Herramme kiistämättömän
tahdon mukaisesti olivat maailmassa paremmassa asemassa kuin muut
ihmiset. Illalla aterian jälkeen, kun vanha Kathel oli vienyt pois
pöytäastiat, jäivät isä ja poika häiritsemättömään rauhaan.
Sternsteinin kartanon isäntä oli, huolimatta siitä että hän käveli ja
istui hieman etukumarassa, puolta päätään poikaansa pitempi, ruumis
oli kookas ja häränniska kannatteli isoa, matala- ja leveäotsaista
päätä. Riippuvien poskien yläpuolelta vilkkuivat pienet, harmaat,
liikkuvat silmät, joita varjosti paksut kulmakarvat, ruskeat kuten
lyhyeksileikattu tukka ja poskipartakin, joka ulottui korvien
yläpuolelta aina poskien alimpaan osaan saakka; tylppä nenä pisti
esiin yläpuolelta suun, jonka paksujen pöhöhuulien välitse hän
huohottaen imi ilmaa ja yksitoikkoisesti äänteli.
Tonin mielessä pyöri kysymys: mahtoiko vanhus tietää hänen
niitynpolkemisestaan? Ei hän kuitenkaan kauaksi aikaa jäänyt siitä
epätietoiseksi.
Isäntä kumartui pöydän reunaan asti, tarkasteli "ainoaansa"
kulmakarvat rypyssä ja alkoi nyökytellä päätään. "Oletpa sinä aika
lintu sentään!" murahti hän.
"Minkä vuoksi, isä?"
"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Totta kai tiedät minkä vuoksi ja tiedät
senkin etten voi sietää tuota ulkokullaista kysymystä! Eikö tänään
ole melkein kokonaiset niitynalat pitkin ja poikin tallattu lakoon?
Mitä sinä oikeastaan ajattelet polkiessasi tilan maita, pidätkö
niitä minun ominani vai sinun? Minun mielestäni ne ovat minun
omaisuuttani niin kauvan kuin ne eivät ole sinun, ymmärrätkös, ja
sitä minä en kärsi että vahingoitat sitä mikä on minun! Älä vain
rupea hupsuttelemaan minulle sellaista, että ne muka kuitenkin kerran
tulevat sinulle, siihen on vielä, kuten sanottu, pitkä aika, ja
vaikkapa ajatuksissasi kuvitteletkin itseäsi tulevaksi omistajaksi,
niin on tuollainen tuhlaus sitä tyhmempää, ja minä näen kyllä, että
on sulaa Jumalan armoa, mitä kauvemmin hän antaa minun pitää täällä
isännyyttä. Eläkä sinäkään ajattele naimista, eläkä luule että minä
tästä sinun vuoksesi poistun niin kauvan kuin hiukankin vielä pystyn
liikkeelle. Ei hetikään! Sillä oitis kun oisit herraksi päässyt
juoksisit kai iloisten veikkojen kanssa pitkin peltoja ja niittyjä
ja polkisit Jumalan viljan maahan; mutta se olisi rappeutumisen
alku, ja saisinpa pian nähdä senkin, ettei minun mainiossa talossani
enää olisi kattoa eikä seiniä! Voi, ei, onhan minulla kekseliäs
notarjukseni, kun kerran lähden -- vielä en sitä ajattele -- mutta
silloin täytyy hänen jänkätä asia siten, että minä kuitenkin saan
olinsijani ja tarpeeni talosta, vaikkei sinun omaksesi jäisi yhtään
kiveä rakennuksesta eikä jalanleveyttä maata. Keittämäsi sopan
saat itse lusikoida, minulta sun ei tarvitse odottaa hatuistakaan;
ulosottajana en tarvitse mitään sisäänpanijaa. Ymmärrätkö? Niin,
siinä se pölkkypää vain istuu ja antaa puhua itselleen kuin tukille."
Hän löi nyrkkiään pöytään. "Sanoppa nyt, se minun ainakin pitää saada
tietää, mitä sinä oikeastaan olet tuolta niityltä hakenut?"
"Mutta enhän minä niin mitään, isä. Suoraan sanoen se oli vain
ajattelematonta kujeilua."
"Ajattelematonta kujeilua? No niin, johan minä sitä ajattelinkin, se
on siis kerrankin viimeinen sanasi. Ajattelemattomista kujeistasi
olen saanut kyllikseni! Elä laita niitä toiste!"
"Sitä ei enää koskaan tapahdu." Vanhus nousi ylös. "Puhua kyllä
osaat, mutta jos luulet voivasi leikitellä minun kanssani, niin kyllä
ensi kerralla näytän sulle täyttä totta."
"Ei sitä tarvita."
Isäntä painoi päänsä kohotettujen olkainsa väliin ja astui muristen
ovea kohti.
"Hyvää yötä, isä", huusi Toni ja katsoi salavihkaa hymyillen hänen
jälkeensä.
Ukko meni makuukamariinsa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin
yöpöytä, kaksi tuolia ja rautasänky; siellä eivät syöpäläiset viihdy,
ja olkialustalla, jouhimatrassilla ja jykevien kattopölkkyjen alla on
terveellisintä nukkua, niin oli Sternsteinin isännälle vakuuttanut
eräs, joka oli elänyt sotamies-elämää ja huolimatta kestetyistä
vaivoista päässyt satavuotiaaksi; ja niin vanhaksi toivoi hänkin
tulevansa. Hän ajatteli, ettei hänen vielä pitkiin aikoihin tarvinnut
luovuttaa taloa pojalleen ja että hän tämän "ajattelemattomalle
kujeilulle" kyllä aina keksii hyvän vastaväitteen, ellei hän ennen
aikaansa ja poikansa mieliksi tahtoisikaan luovutusta tehdä.
Se olisi Tonin pitänyt tietää; hän olisi lakannut nauramasta älykästä
isäänsä.