IV.

Muckerlin astuessa makuukammioon nousi oljenpunojatar vuoteellaan

istualleen.

"Oletko vielä valveilla, äiti?"

"Olen."

"Mutta mistä se johtuu, että vielä näin myöhään olet hereillä?"

"Arvattavasti siitä, etten voi nukkua."

"Niinkö."

"Onko sulla ollut hauskaa?"

"On kyllä."

"Olitko yksin?"

Muckerl ei kyennyt vastaamaan.

"Kysyin, olitko yksin. Ahdistaako omaatuntoasi, sinä viekas, kavala

poika, kun et saa enää suutasi auki? Luuletko asian paranevan sillä

että vieraat ihmiset sen minulle kertovat?"

"Ah, sekaantuvatko siihen jo vieraat!"

"Olet ollut Zinshoferin Helenan kanssa."

"Niin kyllä olenkin."

"Niin, Jumala paratkoon, olisipa se edes joku toinen --"

"Minä en välitä kestään toisesta."

"En puhuisi halaistua sanaa, mutta juuri tuo!"

"Tiedän ettet sinä voi häntä sietää, nyt tuhlaat vain sen vuoksi

liikaa sanoja riitaisuuksiin näin nukkumisaikana. Mutta minulla ei

ole minkäänlaista halua torata kanssasi ja menettää yöuntani, eikä se

olisi soveliastakaan, jos huomisaamuna varhain tahdon käydä työhön

käsiksi. Hyvää yötä!"

"Sepä kaunista! Käskeä äitin olla vaiti ja mennä pois näkyvistä, sen

siis jo olet häneltä oppinut ja luulet kai siitä olevan siunausta!"

"Siunaa ja varjele mitä mielessäsi kuvittelet! Jumala minua

rangaiskoon, jos sinusta oli puhetta. En tahdo muuta kuin lepoa,

koska asiasta ei kuitenkaan voi rauhallisesti keskustella kanssasi."

"Ellet voi levollisesti kuunnella, niin sano suoraan. Uskonhan

varsin mielelläni, ettei hän ole minusta mitään puhunut; hän tahtoo

kyllä päästä siihen mittaan, että saa sinut karsasmieliseksi äitiäsi

kohtaan, kuten on ilman yhtäkään sanaa saanut aikaan senkin, että

sinä hänen mielikseen olet tuhlannut rahoja yli varojesi."

"Se on tapahtunut omasta vapaasta tahdostani."

"Onhan sinulla vieläkin vapaa tahto!"

"Ja yli varojeni en ole tuhlannut."

"Niinkö? Onko sulla niitä niin runsaasti? Oletko saanut niitä niin

kasoittain kokoon, ettei sun ensinkään tarvitse laskea, sieppaat

vain käteesi? No, sepä minusta hauskaa on, mutta vasta ensi kerran

kuulenkin sellaista. Mutta sen kumminkin sanon, että jos hyväntekijää

haluat näytellä, niin anna almusi sellaisille, jotka niitä

tarvitsevat ja ansaitsevat."

"Ne eivät olleet almuja."

"Ei suinkaan, sen hyvin uskon, lahjoja ne olivat, joita antaessasi

sinun vielä täytyi kauniisti pyytää, että ne ystävällisesti

otettaisiin vastaan; sillä almuja ottamaan ovat zinshoferilaiset

liian kopeita, vaikkei koko paikkakunnalla ole ketään niin

puutteenalaista kuin he ovat."

"Mutta äiti", huusi Muckerl vihasta nauraen, "tämähän jo saattaa

ihmisen vallan epätoivoon; äsken juuri sanoit että minun tulisi antaa

tarvitsevammille ja sitte et itsekään tiedä ketään, jolla olisi

niukempaa kuin heillä! Sehän on järjetöntä!"

"Yhä parempaa, Muckerl, yhä parempaa! Sano sinä vain äitisi puhetta

järjettömäksi, mutta oli se järjetöntä tai ei, en ole puhunut

ainoastaan tarvitsevammista, vaan myöskin sellaisista, jotka almuja

ansaitsevat."

"No niin, sinä puhut niin nopeasti ja vallan sekaisin, niin että

loppuun kuullessa jo aamu valkenisi. Olen jo sanonut, etteivät ne

olleet almuja, joita jakaessa minun olisi ollut pidettävä silmällä

tarvetta tai ansaitsemista, minusta ne olivat lahjoja, ja omista

varoistani saan kai antaa pois sen, mitä ilman katson tulevani

toimeen."

"Sano ennemmin: mitä ilman muut eivät tule toimeen."

"Mutta minun rahojani ne kuitenkin ovat", sanoi nuorukainen

uhkamielisesti, "ja siitä vähästä minkä ansiostani olen saanut

säästettyä ja josta sinä et olisi tiennyt kerrassaan mitään, elleivät

vieraat ihmiset olisi sitä kertoneet, ei sinun tarvitsisi niin suurta

melua nostaa! Kaapin laatikkoamme olet saanut penkoa mielin määrin ja

katsoa ettei ainoakaan homeinen kolikko ole sieltä pudonnut siihen

saakka, kun minä alotin puunleikkelyn; kaikki raha, mitä talossa nyt

on, on tullut minun työstäni, siihen en ole mitään sinulta ottanut

enkä ota mitään, niin että voinet olla tyytyväinen!"

Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja katsoi ylös tuvan kattoon,

ikäänkuin olisi saanut kuulla hyvin kohtuuttoman vaatimuksen.

"Tyytyväinenkö?!" sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Olenko sitte

niin huono äiti, etten suo lapselleni mitään iloa, vaan vaadin häntä

raatamaan itsensä näännyksiin ansaitakseen minulle rahaa?! Oletko

milloinkaan kuullut minun valittavan sitä pitkää aikaa, jolloin minun

yksin täytyi puuhata ja huolehtia, jotta kunniallisesti tulisimme

toimeen? En ole kammonut vaivaa enkä tuskaa pitääkseni puutteen

meistä loitolla ja sen ohella en ole koskaan muuta ajatellut kuin

että teen vain sen mikä on tunnollisen äidin velvollisuus! Jos

yksinomaisesta vaimoväen työstä olisi jotain voinut saada säästöön,

niin ei laatikon olisi tarvinnut odotella sinun rahojasi, joista

nyt niin kerskailet ja joiden vuoksi minun pitäisi malttaa mieleni,

malttaa mieleni senkin loukkauksen jälkeen, että meidän välillämme,

jotka vielä emme ainoatakaan päivää ole olleet erossa, nyt yhtäkkiä

on vieras, minulle kerrassaan vennon vierain, mitä olet voinut

löytää! Ei, Muckerl, sitä et rahoillasi voi korvata, ja kun sanot,

ettet minulta niistä mitään ota, niin sanon minä, että voit olla

huoletta siitä etten minä koske _sinun_ omiisi, en kolikkoonkaan! Jos

olen tielläsi, niin lähden matkoihini. Kun kerran saatoin vuosikaudet

ahertaa elatuksesta kahdelle, niin voin kai Jumalan avulla vielä

tehdä työtä niin paljo että yksinäni tulen toimeen." Hän painoi

nyyhkyttäen päänsä tyynyyn.

Nuorukainen ojensi neuvottomana kätensä vanhusta kohden. "Äiti!

Rukoilen sinua, ole nyt toki järkevä! Älä vaivu sellaisiin

ajatuksiin, vaan mieti sanojasi, joilla saatat toisen vallan

epätoivoon! Ajattelehan, minkä minä sille voin, että juuri _tuo_

tyttö minua miellyttää. Vertaappas vain muita häneen! Useimmat

tekevät pahaa silmille, harvat kestävät lähempää tarkastelua eikä

kukaan ole hänen arvoisensa. Jo ennenkuin olen tiennytkään, mitä

kahdenlaiset ihmiset maailmassa merkitsevät, ei minua kukaan muu

ole miellyttänyt, ja nyt vasta ei ensinkään! Mitään suurempaa

onnettomuutta en voi kuvailla itselleni tapahtuvaksi kuin on se,

ettei hän tulisi omakseni. Todellakin, en tahdo kertoa nyt, vaikka

jo usein olenkin sitä tarkoin miettinyt, mikä siunaus koituisi

työlle, kun varhaisesta aamusta juhlanaattoiltaan saakka sellainen

kaunotar olisi kotona silmieni edessä. Tuntuisi vallan siltä kuin

joku taitavasti johtaisi kättäni puuta leikellessä ja pensseliä

käytellessä; mutta jotta minua oikein ymmärtäisit, täytyy minun sanoa

sinulle, kuinka iloiseksi ajattelen elämäni tulevan hänen kanssaan!

Sanonpa vielä, ettei elämäni tuota minulle maailmassa minkäänlaista

iloa ilman häntä! Sitä samaa huomiota vastaan olen jonkun aikaa

kovasti puolustanut itseäni, sillä en ole muistanut ainoastaan sinun

varotustasi, jos nyt ihminen sellaisessa sokkoleikissä mitään voi

varoa, vaan olen myös huomannut ensinnäkin mitä itseeni tulee, etten

kauneudessa voi asettua hänen rinnalleen, ja sitten olen hänessäkin

tullut näkemään yhtä ja toista mikä ei ole voinut minua miellyttää

eikä voi vieläkään, mutta kaikesta tästä huolimatta minulla ei ole

mitään muuta toivoa eikä tahtoa kuin saada ja pitää hänet. Niin,

hän on turhamainen, taloudesta välinpitämätön ja uhkamielinen,

mutta kuinka monet ovatkaan sellaisia, ettei maksa vaivaa totuttaa

heitä pois niistä vioista. Hän taas -- se johtui heti mieleeni --

voisi vielä tulla mieleiseksi, oikein mieleiseksi, jos hän olisi

alituisesti sinun seurassasi, oppisi sinusta! Sen vuoksi olen

toivonut, koska en voi erota hänestä ja hän mielestäni sittekin

on hyvä, että sinä kumminkin kerran minun mielikseni voisit häntä

sietää!"

"Niin, koska sinä et voi toista, pitää minun voida kerrassaan

toista", mutisi oljenpunojatar. "Sellaisia ovat lapset! Heidän ensi

huudostaan alkaen täytyy vanhempain mukautua heidän tahtoonsa. Siitä

hiukkasesta myöntyväisyyttä, mikä seuraa muutamaksi hetkeksi silloin

kun lapsenkengät on vedetty jalkaan siksi kunnes ne ovat rikki, ei

kannata puhuakaan. No, nukutaan nyt jo tämä juttu unhotuksiin. Hyvää

yötä!"

"Hyvää yötä, äiti", sanoi Muckerl ja veti syvään huoaten peitteen

päälleen.

Oljenpunojatar alkoi nyt pitää vakavaa itsetutkistelemusta. "Mitä

hyödyttikään tuo ikävä tora? -- nuhteli hän itseään. -- Enhän

sentään vielä ole niin vanha, etten voisi kuvitella, millainen on

nuoren mieli, Miksi kokoan heiniä vastatuuleen ja latelen pojalleni

moitteita tuosta tytöstä, jota ilman hän ei voi olla, kun voisin

olla iloinenkin siitä että tyttö on hänelle hyvä? Siksi etten tahdo

sen muitakaan miellyttävän, mikä ei ole minun mieleistäni, ja

oikeastaan minulla onkin ollut kaunaa yksistään vanhaa Zinshoferin

emäntää vastaan; häntä en ole milloinkaan voinut sietää, mutta minkä

voi tytär äidilleen? Pitääkö hänen juuri olla samanlaisen? Tuiki

kunnollisilla vanhemmilla on usein pahantapaiset lapset; voihan

asianlaita kerran olla päinvastainenkin. Kun Helena kerran tulee

sellaiseen kotiin, jossa hän ei näe eikä kuule mitään huonoa, niin

kyllä hän antaa oikaista itseään, niin taipumaton hän ei sentään

ole; miksi hänestä siis ei tulisi hyvä vaimo, varsinkin Muckerlille,

josta varmasti tulee kelpo mies?! Niin juuri! Mutta kaikkea tätä

minun olisi pitänyt ennemmin ajatella sen sijaan että käytän vihaisia

sanoja niin etten vihdoin enää voi pidättää myrkkyä ja sappea. Olenpa

tosiaankin oikein ilkeä, itsepäinen eukko!"

"Muckerl", huusi hän puoliääneen, "nukutko jo?"

"En, äiti."

"Mietin tässä juuri, että lienee viisainta kutsua zinshoferilaiset

tänne meidän luoksemme, jotta ihmisten puheet ja juorut loppuisivat

ja asia kehittyisi vallan sopuisasti. Jos sinulle sopii, niin

ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että pyytäisit heitä ensi

sunnuntaina pistäytymään tänne."

"Kyllä, äiti."

Enempää hän ei sanonut, mutta siihen, millä tavalla hän sen sanoi,

oli vanhus hyvin tyytyväinen.

* * * * *

Niin olivat sitten nuo neljä ihmistä sunnuntaina iltapäivällä

koolla oljenpunojattaren majassa. Emännät istuivat vastapäätä

toisiaan eivätkä lausuneet toisilleen hyvää eikä pahaa, vaan

juttelivat ilmasta ja taloustoimista; oljenpunojatar, tietoisena

etevämmyydestään, puhui laajasti ja seikkaperäisesti, ja Zinshoferin

emäntä pisti väliin jonkun lyhyen, vähäpätöisen lauseen, usein

salavihkaa haukotellen. Helena käyttäytyi pikemmin arvokkaasti kuin

ystävällisesti; hän katsoi enimmäkseen alas eteensä; harvoin loi hän

katseensa Muckerliin, joka istui häntä vastapäätä eikä kääntänyt

silmiään hänestä. Muckerl oli ainoa, jota ei ikävyys vaivannut, sillä

hän tunsi itsensä aivan rajattoman tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Seuraavasta päivästä alkaen pidettiin kylässä varmana asiana, että

nyt oli kaikki selvillä oljenpunojattaren Muckerlin ja Zinshoferin

Helenan välillä. Tyttö pysyi muutoin käytöksessään aivan entisellään,

mikä sai vanhan oljenpunojattaren yhä merkitsevämmästi pudistamaan

päätään. Helena ei lainkaan koettanut imarrella Muckerlin äitiä, ei

etsinyt hänen seuraansa ja kohteli tavatessaan häntä kylmästi; eikä

hän myöskään kiihottanut eikä vastustanut nuorukaisen ihailua. Niin,

vähemmän hyvänluontoista hän olisi varmaankin iskenyt lonkkaan, sillä

hän ei taipunut mihinkään pyyntöön eikä kiitokseen.

Pidettyään vaatteet tai kengät rikki sanoi hän Muckerlille: "Katsohan

sentään kuinka pian ne menevät pilalle! Ovatpa ne aika petollisia

ihmisiä, jotka tällaisia saattavat myydä, ja sinäkin annat tunkea

itsellesi kaikenmoista huonoa tavaraa." Tai jos hän halusi saada

jotakin, korukapineen tai muun sen tapaisen, kysyi hän: "Etkö sinäkin

luule että se olisi kaunis ja sopisi minulle hyvin?"

Nuorukainen koetti sitten hankkia parempaa tavaraa ja myöskin

kaunista ja pukevaa.

Helena kieltäytyi jyrkästi enää toista kertaa tulemasta Muckerlin

seurassa ravintolaan. Eihän hänestä ollut ihmisten seuraan ja

siksi oli vaikeaa istua hänen kanssaan heidän joukossaan. Mutta

kirkkojuhlana -- silloin tyttö lupasi lähteä Muckerlin kanssa

tanssipaikkaan.

"Voi hyvä Jumala", voivotteli oljenpunojatar, "enpä olisi uskonut

tuota tyttöä noin kopeaksi; mitä enemmän poika nöyrtyy, sitä

koppavammaksi se käy, ja kaikkeen on Muckerl olevinaan tyytyväinen."

Nuorukainen ei ollut olevinaan tyytyväinen, hän oli sitä

todella. Rakkaammalta kuin sellainen, joka pitää itsensä liian

halpa-arvoisena, tuntui hänestä toki tyttö, joka ehkä piti itseään

hieman liian arvokkaana, mutta ei kuitenkaan liian hyvänä hänelle.

Ei, sitä hän ei tehnyt. Tiesihän Muckerl mikä häntä odotti ensi

kirkkojuhlana!

Siihen oli vielä jotensakin pitkä aika.