Sunnuntailla on oma juhlallinen tunnelmansa aina kirkonkellojen
aamuvarhaisesta kajahduksesta iltapuoleen saakka, jolloin rukouksista
palaten jälleen astutaan kotikynnyksen yli; mutta sitten, auringon
laskeutuessa ja lintujen vaijetessa, "miesten ja nuorukaisten"
hälistessä ravintolassa, alkaa tuvassa istujoille, vaimoille,
poikasille, joilla ei ole ollenkaan rahaa, isännille, jotka tahtovat
sitä säästellä, heikoille, jotka juuri ovat taudista toipumaisillaan
tai sen vallassa -- kaikille niille alkaa yksinäinen, surullinen ja
ikävä aika.
Yksinäisyyttä vastaan auttaa kyläily ystävällisen naapurin luona,
surullisuutta vastaan virkistävä keskustelu, joka myös karkottaa
ikävän. Sen vuoksi teki Matznerin Resl, kylän yläpäästä, vallan
kristillisesti päättäessään mennä oljenpunojattaren luo alapäähän.
Vanha Resl-muori ei asustanut yksin tupasessaan, hänellä oli aina
luonaan ainoa lapsensa Sepherl. Jos hänen käyntinsä Muckerlin äidin
luona johtui hiukkasen itsekkäistäkin syistä, niin ei se vähentänyt
hänen tekonsa kristillisyyttä; kuka voi, seurustellessaan ihmisten
kanssa, pitää suurena tätä heikkoutta, josta hurskainkaan Jumalan
kanssa seurustellessaan ei voi vapautua, toivoessaan voittavansa
ijankaikkisen autuuden.
Niinpä kulkivat siis äiti ja tytär huonerivien ja jokirannan välistä
kapeaa tietä pitkin.
Sepherl oli naimaijässä oleva tyttö, keskikokoinen, pikemmin luisevaa
kuin pyöreätä tekoa, mikä samaten kuin hänen käsiensä karkeus
arvattavasti johtui varhaisesta, kovasta työnteosta. Hänellä oli
ympyriäiset, hyväntahtoiset kasvot, ja kauneinta niissä oli suuret,
iloiset, siniset silmät, jotka hän usein ikäänkuin ihmetellen levitti
selko selälleen; siitä kai syntyi se hieno, keskeltä katkeava juova,
joka kulki silmäkulmien yläpuolitse ohimolta toiselle. Suu oli
pieni, niinkuin kasvussa myöhästynyt, ja näytti suljettuna, jolloin
veripunaiset huulet päättyivät syviin uurtoihin, itkua tekevän lapsen
suulta.
Vanha oljenpunojatar istui lukittujen ovien takana akkunan ääressä
noiden molempien astuessa piha-puutarhaan. Hän riensi heitä vastaan.
"Sinä olet yksin", Resl virkkoi.
"Niin, Muckerlini on ravintolassa."
"Sen tiedän."
"Istukaa. Sepherl, ota itselles tuoli tuolta nurkasta. Ompa oikein
hauskaa että taas kerran pistäytte meillekin."
"Se ilahuttaa meitä, ellemme vain tule sinulle sopimattomaan aikaan.
Tänään on kaunis ilma ja matkaa meiltä tänne voi pikemmin pitää pikku
kävelyretkenä. Eikä se olisi ensinkään ikävä kulkea, kun vain jokea
ei olisi olemassa; se löyhkää niin pahalta."
"Niin, pahalta se löyhkää", sanoi Sepherl heikolla äänellä ja näytti
sen sanottuaan ihmettelevän, se tahtoo sanoa, levitti silmänsä
suuriksi, joko sitten joen huonon ominaisuuden vuoksi tahi siksi että
hän oli sekaantunut jutteluun, vaikkei häntä oltu puhuteltu.
"Mutta sinuapa ei juuri näe ollenkaan ulkosalla, oljenpunojatar."
"Minun on niin vaikea päästä lähtemään. Tiedäthän, Resl,
että Muckerlini työskentelee kotona. Peltotyössä ei kaipaa
jälkisiistimistä, mutta sisätyössä sitä tarvitsee, niin että siitä
ei tahdo tulla valmista. Niin, hän hommaakin ahkerasti viikkokaudet.
No, jos hän tänään tahtoo kerran huvitellakin, niin tehköön sen vain,
niin olen ajatellut."
"Olet oikeassa, oljenpunojatar. En voi muuta sanoa kuin että olet
oikeassa. Hän on kelpo nuorukainen ja suokin sinulle, äitilleen,
kaikkea hyvää."
"Sen hän tekee. Hyvä Jumala sen hänelle palkitkoon!"
"Amen!" lausui vanha Resl ja viittasi sitten leveän liinavaatekaapin
ylimpään laatikkoon. "Tuolla kai on nyt taasen niin paljon rahaa
ettei vanhassa arkussa ole moniin vuosiin ollut sellaista määrää
yhdellä kertaa?"
"Onhan siellä jo jonkun verran", virkkoi oljenpunojatar heilauttaen
vakuuttavasti kättään, "en sano ettei siellä ole mitään, mutta ei
niin paljoa kumminkaan kuin sinä luulet, rakas Resl! Täytyyhän sinun
muistaa, että kovilta ajoilta oli vielä velkoja maksettavana, ja
ajatella mitä työkalut maksavat ja värit, kuinka suureksi rahti
nousee ja mitä verot nielevät, Jumala paratkoon!" Hän kumartui
eteenpäin, käsivarret polvien nojassa, ja puhui kasvot lattiaa kohti.
"Voit uskoa minua kun sanon, että vaikka parhaimmat ystävät tulisivat
pyytämään, ei meillä olisi penniäkään lainata."
"Rakas oljenpunojatar, se joka niin hyvin kuin minä tietää, miltä
puutteenalaisen ajan jälkeen jokainen säästetty penni tuntuu, se ei
ystävyytensä vuoksi kehtaa tulla niistä lainaamaan. Älä siis luule
minun tulleen kolkuttamaan raha-arkullesi."
"Enpä luulekaan. Olethan aina ollut mestari säästämään."
"Äläkä myöskään luule minun arvelleen sinulla olevan ylen paljon,
laskutaitoa en jumalan kiitos ole vielä unohtanut. On kyllä totta,
että teillä nyt on sievoiset tulot ja että Muckerl on kerrassaan
ahkera, mutta hän tahtoo myöskin saada huvituksista osansa, kuten
kohtuullista onkin; ja vallan selväähän on, ettet sinä sentään voi
säästää kokonaista talon hintaa, kun hän niinkin paljon menettää."
"Minun Muckerliniko?"
"Niin juuri, eikä häntä kukaan moitikaan siitä, että hän nauttii
nuoresta elämästään ja kuten muutkin nuorukaiset istuu hempukkansa
kanssa ravintolassa."
"Minun Muckerliniko? Hempukkansa kanssa?"
"Ja sievä se Zinshoferin Helena onkin, siihen ei ole mitään
sanomista."
"Zinshoferin tyttökö?"
"Ja hänen köyhyyttään vastaan Muckerl kyllä keinon keksii. Häpeää
ei tyttö suinkaan tuota, hän voi varsin hyvin esiintyä Muckerlin
rinnalla niissä uusissa tamineissa, mitkä Muckerl on hänelle
hankkinut kiireestä kantapäähän asti."
"Kiireestä kantapäähän, niinkö sanot? Voi tuota tekopyhää heittiötä!
Enkä minä olisi tiennyt koko jutusta mitään, en edes jalkapuolesta,
ellei tuo hävytön ihminen minua suututtaakseen olisi näyttänyt
kenkiään ja sukkiaan, jotka poikani on hänelle ostanut."
"Jessus sentään! -- Kuinka kevytmielistä! -- Pyhä neitsyt Anna! --
Kunpa en olisi puhunut mitään!" Vanha Resl pani jokaisen huudahduksen
jälkeen käden suulleen, ottaen sen heti jälleen pois, ja viimeiset
sanat lausuttuaan tarttui hän Muckerlin äidin käteen. "Älä suutu
minulle, oljenpunojatar."
"Minun on kai sinua kiittäminen", virkkoi tämä alakuloisena,
"että tänä päivänä, vielä näin ajoissa, olet tullut minulle siitä
kertomaan, niin etten ole huomenna kaikkien seudun ihmisten narrina."
"Älä pahastu, oljenpunojatar, että olen sen avomielisesti kertonut,
minusta ei alunpitäen juttu ole tuntunut oikein todelta enkä olisi
sitä mitenkään uskonut, mutta sano itse, enkö tehnyt oikein? Olisinko
voinut ajatellakaan ettet sinä tietäisi mistään? Kyllä minusta oli
kummaa miten sinusta Zinshoferin väki aivan yhtäkkiä on käynyt niin
säälliseksi; sinähän et niitä milloinkaan ole voinut sietää!"
"Kaiken tuon jälkeen nyt vähemmän kuin koskaan ennen. Jestas sentään
sitä jumalatonta poikaa!"
"Mutta mikä on totta, oljenpunojatar, se on totta, kauneimman hän
tuosta tytöstä saisi."
Oljenpunojatar karkotti kädellään päättäväisesti kaiken kauneuden
luotaan.
"Niin, en minäkään sinun sijassasi välittäisi siitä vähääkään.
Poikasi on kelpo poika, hyvä poika, mutta kauneus sitä ei juuri
haittaa ja Zinshoferin tytön rinnalla se ei näytä miltään. Jos mies
nai köyhempänsä, niin talous menee hunningolle, jos hän taas nai
liian kauniin, niin on häneltä rauha mennyttä."
"Rakas Matznerin Resl, se on hupsua puhetta! Minun pojalleni on
kaikkein kaunein juuri ihan paikallaan, ja jos Zinshoferin tyttö vain
olisi toisenlaisten ihmisten lapsia, niin en huolehtisikaan."
"Anna nyt anteeksi, mutta minusta Zinshoferin emäntä voi pitää yhtä
paljon Helenastaan kuin sinä Muckerlistasi, sillä jokaisella äidillä
on kaunein lapsi, eikä vanhus suinkaan pitäisi sitä minään taivaasta
tulevana armona, jos poikasi ottaisi hänen tyttärensä vaimokseen!
Rakas oljenpunojatar (tämä puhuttelutapa sokuroi aina karvaan
pillerin, jonka toinen vanhus mieli antaa toiselle), pidä sinä
poikaasi niin suuressa arvossa kuin tahdot, mutta älä nosta häntä
kirkon katolle; kun nuoret ihmiset kerran vaivatta löytävät toisensa
tasaisella maalla, niin tuskinpa toisen äidin lapsi pääsee heidän
perässään. Tosiaankin, tiedänpä muutaman poikaparan, joka jo kauvan
on kuvitellut istuvansa korkeammalla kuin kaikki muut ja mielellään
tulisi alas, mutta ei ole tikapuita, jotka sinne asti ulottuisivat."
Hän silitteli Sepherlin päätä ja taputteli häntä poskelle. Tytön
kasvot sävähtivät aivan punaisiksi ja hän katsahti hämillään
ympärilleen. Resl-rouva nousi tuoliltaan. "No, nyt on luulen ma
jaariteltu tarpeeksi asti, ehkä jo liiaksikin; mutta nyt ainakin
tiedät miten asianlaita on, oljenpunojatar, ja kun pidät varasi, niin
ehkä vielä hyväksi kääntyy sekin mikä ei ole mieleesi. Niin, älä pane
pahaksi, Jumalan haltuun!"
"Jumalan haltuun! Onnellista kotimatkaa! Puheesi on saanut minut
vallan sekaisin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, oljenpunojatar!"
Tiellä kysyi tyttö hiljaisella, valittavalla äänellä: "Sanoppa miksi
juuri meidän piti saattaa hänet murheelliseksi?"
"Sinä tokero! Olisimmeko voineet häneltä sitä säästää? En tahtonut
antaa kenenkään keritä ennen minua oljenpunojattaren luo; hänen
täytyi nähdä vanhan ystävyyden olevan ennen muuta, ja hänen täytyi
kuulla se mikä minua jo kauvan on painostanut, ei suinkaan minun
vuoksi, vaan sinun."
Tyttö pudisti päätään. "Huomenna saa Muckerl tietää meidän käyneen
siellä ja sitten hän ei enää minua hyvin silmin katsele."
"Tähän saakka ei hän ole sinua katsellut minkäänlaisin silmin! Jos
sinä hänen katselemistaan niin kaipaat, niin voit olla tyytyväinen,
jos hän väliin sinua tirkistää pahoinkaan silmin. Aika neuvon antaa."
Niin he astuivat pitkin jokivartta, josta nyt illan viileydessä nousi
ilkeältä löyhkäävä kosteus.
Yksin jäätyään valtasi oljenpunojattaren sitä myöten kun aika kului
yhä suurempi ahdistus ja pelko poikansa petollisuuden vuoksi, niin
ettei vanhusparka lopulta saanut enempää lepoa kuin hiiri loukussa.
* * * * *
Ravintola oli kylän toisessa päässä. Kun piha oli hieman mäkinen,
ei siihen oltu voitu tehdä keilarataa, ei pitkin- eikä poikkipäin;
ylämäkeä ei kukaan pelaaja olisi voinut heittää palloaan keiloihin
saakka, se olisi itsestään vienyt alas, siinä ei olisi tarvittu
taitoa eikä se olisi huvittanut, ja poikittain radan toiselle sivulle
viettäen olisi jokainen heitto joutunut pois ladultaan ja saanut
parhaimmankin urheilijan pelkän juoksentelun vuoksi lopettamaan
pelin. Mutta keilaa tahtoivat kyläläiset heittää, ja siksi oli rata
tehty talon edustalle pitkin tietä, ja ken tahtoi sisälle astua, sen
oli kuljettava poikki katoksen ja astuttava meluavien, useimmiten
paitahihasillaan olevien pelaajien ohi.
Kun oljenpunojattaren Muckerl saapui sinne Zinshoferin Helenan
seurassa, katsoivat kaikki heitä ihmeissään.
"No hyvänen aika, Muckerl, pääsetkö sinäkin kerran irti
pyhäinkuvistasi?" huudahti isäntä ja saattoi molempia eteisen läpi
vierashuoneen ja keittiön ohi pihan puolelle.
Nuorukainen, joka juuri oli astunut esille työntöä varten, pani
suunsa irviin, mulkoili silmillään ja antoi, ikäänkuin olisi tämän
tapaamisen vuoksi unohtanut mitä oli tehtävä, raskaan pallon pudota
kädestään, päästäen sen jälkeen parahduksen ja hyppien yhdellä
jalalla niinkuin toinen olisi loukkautunut.
Se oli kai hupaista ilveilyä, koska kaikki sille nauroivat.
Pihanpuolella oli viileätä ja melkein autiota. Erään pöydän ääressä
istui kaksi vanhaa talonpoikaa ja toisen luona muuan renkimies
mielitiettynsä kanssa.
"Mitä saa olla?" kysyi isäntä. "Tahdotte kai viiniä, parempaa
tietysti, ja leivoksia? Et suinkaan anna tehdä pilaa itsestäsi?"
"Lempo soikoon!" huudahti muuan nuori mies, "Zinshoferin tyttärestäpä
vasta kaunis on tullut, hän on kaunein kaikista!"
Penkillä sen pitkän pöydän takana, jolla pelaajien oluthaarikat
olivat, istui moniaita tyttöjä; he katselivat sulhasmiestensä
pallontyöntöä tai juttelivat keskenään, ottivatpa silloin tällöin
kulauksen lasistakin. Jos jollakin oli lasillinen makeaa viiniä
edessään ja päällepäätteeksi vielä sokurileivos, niin oli hänen
osakseen tullut suuri huomaavaisuus, ellei hän -- kustantanut niitä
itse.
Tähän saakka olivat he pysyneet jokseenkin vieraina toisilleen ja
vaihtaneet vain muutamia sanoja. Useasti loi toinen sivultapäin
epäilevän katseen toiseen ja siitä jälleen keilaradalle, seuraten
innokkaasti pelin menoa tai ainakin ollen seuraavinansa, samalla
kun yritti lemmityllensä iskeä silmää ja sen ohessa tähysteli,
"eikö vierustoveri ollut ilkeä ihminen", joka pyrki sekottamaan
heidän välejänsä. Silloin tosin tapahtui, että lemmitty itsekin
hetkeksi unohti jo viikon verran seurustelleensa "uuden" kanssa,
vaikka vanhasta tottumuksesta hymyili "entiselle." Mutta nyt,
kun Zinshoferin tytön sanottiin olevan kauneimman, kerääntyivät
he nenäänsä nyrpistellen yhteen parveen, tulivat sääliväisen ja
ivallisen näköisiksi ja tiesivät hyvin, ketä tämä sääli ja iva koski.
"Merkillistä", sanoi ravintolan Hannsl, sivumennen huomauttaen isänsä
paras ryyppyvieras, "merkillistä, ettei kukaan meistä tähän päivään
saakka ole tiennyt hänen kauneudestaan!"
"Mikäs ihme se on", virkkoi toinen, "milloinka sitä on saanut nähdä?
Ei työssä eikä työttömänä. Hänen kotinsa on alimmassa päässä kylää,
ja ensin on tiedettävä mitä sieltä hakee ennenkuin juhlan aattona
juoksee itsensä näännyksiin sinne asti, ja päivätöihin ei äitinsä ole
häntä lähettänyt."
Se oli totta, Helena ei ollut vielä kenenkään töissä ollut.
Kun nyt muuan voimakas nuorukainen takkinsa hihaa nykäisten sanoi:
"Ketju on poikki ja hajoaa ilman minua, minä menen katsomaan noita
kahta ihmistä", silloin huusivat tytöt nauraen: "Älä vain suututa
oljenpunojattaren Muckerlia!" He muodostivat nyt ketjun ja kietoivat
molemmin puolin käsivarret toistensa kaulaan ja vyötäisille.
"Pitäkää vain varanne ettei teitä kukaan riistä Muckerlienne luota",
sanoi poika viekkaasti silmää iskien.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin toinen nuorukainen toisensa perään
katosi, ja tyttöjen luo, jotka nyt hajosivat kuten lampaat
ukkosilmalla, ei jäänyt ketään muuta kuin ravintolan Hannsl. Tuo
veitikka tiesi nyt "ainoana järkevämpänä" olevansa hyvissä kirjoissa
noiden yksin jätettyjen neitoraukkojen seurassa, ja koska loukattu
turhamaisuus näytti pakottavan hyvin monta käyttäytymään ikäänkuin
pyrkisi korvaamaan loukkausta jollakin ansiopuolella, oli hänellä
tiedossa hyvin hupainen ilta. Todellakin kaikui pian katoksen alta
pelkkä nauru ja huudahdukset, jotka väliin muuttuivat kimakaksi
kirkunaksi. --
Oljenpunojattaren Muckerl oli seudulla jotakuinkin suosiossa;
erikoista arvoa hän ei nauttinut, eikä se hänelle kuulunutkaan.
Ruumiinvoimaa, työkuntoa, ansaittua ja myöskin saatua rahaa pitää
talonpoika arvossa, niitä hän ymmärtää, ne hänen silmissään ovat
hyödyllisiä ja toivottavia; miehelle, jonka täysinäisen taskun
pohjaan ei voi nähdä, kohottaa hän lakkiaan ja antaa hänelle,
ikäänkuin Jumala olisi kohottanut hänet muiden yläpuolelle,
kunnioituksesta lyhyet vastaukset niinkuin jollekin esivallalle.
Kaikki muu kunnioitus ja arvonanto on hänestä liikanaista; mitä
itse rakkaaseen Herraamme ja kaikkeen hänen pyhään armoonsa ja
laupeuteensa tulee, luottaa hän pappinsa sanoihin ja opetukseen.
Kaikki mikä hänen ympäristössään on perinnäisen uskon perusteita
vastaan, saattaa hänet hämilleen ja epäluuloiseksi; tosin se voi olla
Jumalan sallimata, mutta voihan se olla paholaisestakin lähtenyttä,
kukapa sen taitaa ymmärtää? Ja sekin mikä on tuossa maallisen ja
hengellisen välillä, taiteen ala, se on aina jäänyt hänelle hämäräksi
ja sinä pysyykin; taideteosta katsellessaan hän tuskin uskaltaa
huolellisen varovaisesti lausua: Se näyttää kauniilta!
No niin, oljenpunojattaren Muckerl oli tosin kykenemätön peltotöihin,
pieni ja hintelä kun oli, mutta olipa todella onni, että hän oli
kyllin kekseliäs ja näppärä ansaitakseen kotonaan helpommalla
työllä enemmän rahaa kuin monet muut kovalla; mutta työttä hän ei
saanutkaan olla, ja kumminkin hänen taskunsa pohja oli kai vielä
näkyvissä. Muutoin -- voiko sellaista työtä mainita miksikään ja
siitä kunniaa saada? Sanotaan kyllä, että tuolla Zwischenbühelissä
asustaa eräs, joka osaa tehdä jumalankuvia ja pyhäinkuvia, mutta
(hyvät zwischenbüheliläiset käsittivät vaistomaisesti ettei heidän
kylänsä lapsi ollut mikään nero) jos hän nyt olisi niin kerrassaan
erinomainen ja koko maailmassa vertaistaan vailla, niin ei hän enää
olisikaan täällä meidän joukossamme. Juuri tämä tietoisuus Muckerlin
tavallisuudesta, joka johtui siitä ettei ollut riittävää perustetta
pitää häntä minään erikoisena, teki hänet suosituksi. Nuorukaiset
vain eivät keskuudessaan voineet pitää häntä vertaisenaan; ja mitäs
ollakkaan: tuo puolikasvuinen miehenalku, tuo tupatyöskentelijä
vallan yhtäkkiä ennen muita ryhtyy tuollaisiin hommiin ja riistää
itselleen seudun kaunottaren?!
Tämä tie häneltä oli suljettava ja katkaistava! Jos niiden iloisuus,
jotka istuivat tuolla katoksen suojassa, olisi sydämestä lähtenyt,
niin olisivat he voineet nauraa sille seurueelle, joka oli koossa
taampana pihalla, sillä se ei ketään huvittanut.
Tuo vankkaruumiinen mies, joka ensinnä oli hiipinyt esiin, oli
pitemmittä mutkitta istunut Muckerlin pöytään ja vaihdettuaan
pyhäinkuvientekijän kanssa muutaman sanan, jonka ohella hän tämän
olan yli iski silmää Helenalle, oli oitis tekeytyvinään leikkisäksi
ja tuttavalliseksi, sillä hän katsoi parhaaksi ryhtyä aikanansa
asiaan, tietäen etteivät toiset pojat kauvan pysyisi loitolla; mutta
jo seuraava tulija huomasi hänen olevan pahalla tuulella ja istuvan
siinä posket hehkuvanpunaisina.
Ja kaikki pojat, sen mukaan kuin tulivat, puhuivat ensin jonkun sanan
Muckerlille, sitten kurottivat kaulaansa ja juttelivat viereisen
pöydän äärestä tytölle ikäänkuin hän olisi istunut yksin heidän
keskellään.
"Zinshoferin tyttö, katseleminen on kai sallittua?"
"Ei ainakaan kiellettyä", virkkoi tämä.
"Voisitpa osottaa meille suosiotasi --"
"En tiedä mistä syystä."
"Sanoppas meille miten voit olla niin suloinen?"
"Kiitän kumplamentista, olen pahoillani etten voi antaa samalla
tavalla takaisin."
"Ei tee mitään. Muiden suloisuudesta sinä et ymmärrä kerrassaan
mitään. Sen hyvin huomaa."
Kaikki nuoret miehet nauroivat, tytön harmiksi Muckerlkin.
Siinä hän nyt istui, kuten oli tahtonut, ihmisten joukossa, mutta
toivoi olevansa kaukana sieltä. Jospa tuo tuhma juttu Muckerlin ja
hänen väleistään, jossa ei kuitenkaan ollut mitään perää, olisi
pysynyt salassa! Mitä hänen tarvitsi saattaa sitä koko paikkakunnan
tiedoksi ja huomisesta alkaen kuulla itseään sanottavan hänen
heilakseen? Siksi pojatkin hänet ottivat, koskapa puhuttelivat
ensin Muckerlia, ikäänkuin häntä ei olisi olemassakaan. Mutta sen
sijaan että Muckerl olisi puhutellut vain häntä ja siten näyttänyt
että tässä istui kaksi, jotka eivät siedä kolmatta rinnallaan,
antoikin hän hänen istua aivan kuin yksin; ja sitte ovat vielä muut
käyttäytyneet niinkuin häntä ei olisikaan saapuvilla ja kurottaneet
kätensä häntä kohti niinkuin mitäkin kapinetta, johon on tartuttava
niinkuin kissanpoikaa karvoihin. Ja Muckerl on vain istunut
vieressä, ei ole näpännyt ketään sormille, ei puolustanut häntä.
Ei, Muckerl on antanut hänen vain pitää puoltaan ikäänkuin olisi
hyvinkin varma hänestä ja niinkuin hänen kaikessa, niin myötä- kuin
vastoinkäymisessäkin, pitäisi tyytyä kiltisti häneen. Ja nauraa sitte
vielä sen sijaan että olisi lyönyt nyrkin pöytään silloin kun hänelle
vasten kasvoja sanotaan, että Muckerlin seuraan lähteminen oli uhraus
hänen puoleltaan!
Tällaiset ajatukset risteilivät hänen päässään samalla kun hän
terävästi vastaili poikain jatkuviin pistopuheisiin. Ilmeisesti
harmistuneena hän siinä istui, pyöritellen ja kierrellen nenäliinaa
käsissään, joilla nojasi edessään olevaan pöytään; selvällä äänellä,
joka nyt kaikui hieman kovemmalta kuin muulloin, singahutteli
hän vastauksensa ja vilkaisi samalla kulmiensa alta tyhjään
pöytään vieressään. Vain toisinaan loi hän vihaisen katseen
Muckerliin, joka istui kyyristyneenä hänen rinnallaan, silloin
kun tämä hyvänluontoinen nuorukainen yhtyi yleiseen nauruun ja
siten arveluttavassa määrässä lisäsi iloisuutta heidän molempien
kustannuksella.
Viereisen pöydän äärestä kuuluva kitaran ääni sai Helenan
säikähtämään. Hän tiesi mitä nyt oli tulossa. Kaikkea puhetta vastaan
uskoi hän voivansa pitää puoliaan jäämättä kenellekään velkaa, mutta
laulaa hän ei osannut, siihen oli hänen äänensä liian kimeä ja
sitäpaitsi hänellä ei ollut korvaa, sen hän tiesi kirkkoveisuusta;
sanasointujakaan hän ei ymmärtänyt eikä ollut milloinkaan sellaisista
hullutuksista välittänyt; härsyttäviä lauluja vastaan hän oli aseeton.
Silloin alkoi jo joku:
Jumalat veistän puusta
ja pyhänkuvat vuolen,
niin istun aamun suusta
ma päivän, yötä puolen.
Sitten lauloi toinen:
Ma oksia karsin
ja rosoja pois --
ja likka pulskin, se varsin
mun mieleeni ois!
Nyt yhtyi se isoääninen joukkoon:
Jos likkaan tartut pulskimpaan,
niin katso minne meet,
kuvia kuinka hakkaatkaan,
sä harhaiskun teet!
Se kiihotti. Mutta ennenkuin meluava ilo vielä kerkesi asettuakaan
oli Helena tarttunut Muckerlia kädestä, noussut ylös ja astunut hänen
kanssaan ulos käytävälle.
"Hoo! Hohoi!" huusivat nuorukaiset. "Nytkö te jo pois menette, kun
vasta lysti alkaa, ja päällepäätteeksi olette vielä kaunein pari?!"
Vaikkakin Muckerlille nyt oli käynyt selväksi, ettei hän juuri
ystävien parissa ollut istunut, minkä vuoksi hän käänsi heille
selkänsä jäähyväisiä sanomatta, niin sai kuitenkin tuo ivapuhe
kauneimmasta parista, jonka hän uskoi olevan hänelle tarkotetun ja
kateudesta lausutun, hänet hyvilleen.
Mutta tyttö tunsi piston sydämessään ajatellessaan poislähtöä niin
kehnon seurassa, joka kaiken lisäksi ei osannut käyttää suutaan eikä
kättään, joka antoi hänen puhua puolestaan ja johtaa itseään. Luoden
uhmaavan katseen kaikkiin noihin pilkallisiin kasvoihin kääntyi hän
kynnykselle ja astui pois käsikkäin nuorukaisen kanssa. Niin kauvan
kuin ravintola oli näkyvissä kulkivat he sillä lailla; sitten päästi
tyttö hänet vapaaksi ja astui etäämmäksi hänestä.
"Mutta minkä vuoksi, minkä vuoksi?" kysyi poika, joka mielellään
olisi kärsinyt tytön käden voimakkaan puristuksen.
"Ei se ollut sen vuoksi", vastasi tyttö. Hän ei ilmottanut minkä
vuoksi oli tarttunut pojan käteen ja mitä varten oli sen päästänyt
irti, mutta nuorukainen ymmärsi hänet ja kulki silmäillen eteensä
hänen vieressään.
He eivät puhuneet sanaakaan keskenään, vaan kulkivat nopein, kuuluvin
askelin kylän läpi.
Saavuttuaan oman majansa luo virkkoi tyttö lyhyesti: "Hyvää yötä!"
Hän ei pimeässä ollut huomaavinaan nuorukaisen ojennettua kättä, vaan
katosi nopeasti hänen näkyvistään.
Tytön kodin oven kuuli poika narahtavan ja vanhuksen lausuvan pari
äkäistä sanaa; sitten oli kaikki ympäristössä hiljaista. Tähdet
paloivat korkealla taivaalla ja kuun sirppi loisti. Jossain etäällä
haukkui koira, ja nyt kuuli hän myöskin joen hiljaisen solinan.
Huoaten kääntyi hän pois päin ja asteli kotiaan kohden.