II.

Helenassa toteutui oljenpunojattaren Muckerlin ennustus. Niin,

voittipa hän, kuten Muckerlin itselleen täytyi tunnustaa, kaikki

hänen toiveensakin. Aikaa oli siihen kyllä kulunut, mutta kukapa

kyseli mihin se oli mennyt. Ei ainakaan Muckerl, sillä hänestä se

oli vierinyt kyllin nopeaan. Mitä se oli tuonut muassaan, oli hyvää,

mitä se vielä oli tuova, oli yhä parempaa, ja sitä hän ilomielin ja

kärsivällisesti odotti.

Hän osasi nyt veistää puuta, hän elätti äitiänsä ja piti huolen

koko taloudesta. Ensimäinen työ, johon hän ryhtyi tuntiessaan

kätensä varmaksi, ei ollut mikään helppotöinen kapine ja osotti

hyvää tahtoa ja itseluottamusta; kokonaisen "seimihistorian" hän

valmisti, pyhän perheen Betlehemin tallissa; härkiä ja aasejakaan ei

puuttunut, paimenet vain hän jätti pois; niiden sijalle kuvitteli hän

itse Zwischenbühelin hurskaan seurakunnan, sillä sehän oli siellä

rukoilemassa, ja sen vuoksi hän ei veistellyt puista hartautta siihen

lisäksi. Pappi asetti lupauksensa mukaan kuvateoksen kirkkoon, mutta

koska hän ei kuitenkaan pitänyt sitä minään taideteoksena, josta

jollekin kiertelevälle matkailijalle taikkapa vain virkaveljelle

saattaisi ylpeillä, päätti hän tehdä sen paremmin seurakuntalaistensa

maun mukaiseksi ja antoi erään kuljeksivan taiteilijan, joka sanoi

itseään kappalemaalariksi, koska hän käsitteli akkunalautoja,

ovenpieliä ja portteja, peittää kuvat räikeillä öljyväreillä.

Seurakunta piti sitä ylenmäärin kauniina ja yksistään tuoreen

maalin haju sai muutamat hartaaseen mielentilaan. Huomattuaan

tekeleensä värillä peitetyksi joutui Muckerl hyvin sekavien tunteiden

valtaan. Väri, niin, väri tekee varsin hyvän vaikutuksen, kaikki

näyttää elävältä, ja pappi oli kai oikeassa antaessaan sen tehdä

tuollaiseksi, mutta iho, puku ja tukka olivat vallan tuhritut ja

maalia loisti sellaisissakin paikoissa, joihin se ei kuulunut.

Muckerl näki hämmästyksekseen että monet leikkaamansa laskokset

tekivät rumia mutkia ja että toiset osat ulkonivat ruumiista siinä

missä niiden piti olla ruumiin mukaan; mitä hän vartaloon oli

tehnyt, se oli kyllä selvästi näkyvissä, kun sitävastoin pyhimysten

kasvonpiirteet, jotka hänen vakuutuksensa mukaan olivat paraiten

onnistuneet, hävisivät kokonaan paksulti tahritun maalin peittoon.

Olipa oikeita nukenpäitä niiden olkapäillä. Äkkiä johtui hänen

mieleensä pieni, puinen, kirjava turkkilainen, joka oli asetettu

rihkamapuodin oven päälle tupakkatavaran myynnin merkiksi.

"Tuo ijankaikkinen hirtehinen", ärähti hän jokseenkin äänekkäästi,

"on turmellut minulta kaiken." Säikähtäen lyyhistyi hän kokoon ja

risti itsensä.

Mutta tuo kunnianarvoisa herra ei tosiaan ollut tehnyt oikein

antaessaan kapineen tuollaisen käsiin! Eikö hän olisi voinut löytää

siihen toista? Eikö ollut vallan väärin ettei hän ollut vähintäkään

maininnut, että siinä piti oleman väriä ja että hän sitä siihen

halusi? Ei Muckerl väriä kammonut, sehän oli veitsen apuna, mutta ei

se saanut peittää sitä minkä veitsi oli hyvin tehnyt. Mutta kenen se

oli tehtävä? Kuka voi siihen paremmin sopia kuin se, jonka kädestä

itse veistos on lähtenyt? Sen oppiminen ei ole mikään taikatemppu, ja

Muckerl tahtoo sen saada opituksi.

Hän oppi sen. Pian ihmetteli koko kylä niitä kirjavia puukuvia,

jotka hän asetti näytteille akkunoiden väliin; ei yksikään almanakan

pyhimys saattanut häntä pulaan, sillä saatuaan valmiiksi taivaallisen

perheen tiesi hän selviytyvänsä apostolien, pyhimyksien, marttyyrien

ja pyhien neitseiden kuvista.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin ympäristössäkin puhuttiin, millainen

taituri tuolla ylhäällä Zwischenbühelissä asusti, ja sanottiin että

jos joku tarvitsisi jumalan, jumalanäidin tai pyhimyksen kuvaa, niin

oli vain mentävä hänen luokseen. Mutta ainoastaan harvat tulivat

tekemään oikeata kauppaa, ja enimmän tuskastuttivat Muckerlia

niin sanotut jumalan-kaupustelijat, jotka sellaisen pyhän tavaran

kanssa kolusivat joka maanääreen; he tahtoivat saada hänestä halvan

tulolähteen ja käyttäytyivät häntä kohtaan kuten suurkaupungin

taidekauppiaat lahjakasta maalaustaidon alottelijaa kohtaan.

Raskas suru valtasi usein Muckerlin. Harvinaista, perin harvinaista

oli, että joku talonpoika, vanha äiti, nuori tyttö kävi kyselyllä,

vielä harvinaisempaa, että hän tuntikausia kestäneen kaupanhieromisen

jälkeen möi jonkun jumalankuvan, joka ei voinut olla kyllin punakka,

tai suojeluspyhimyksen, joka ei milloinkaan näyttänyt kyllin

"hartaalta"; jumalankuvien kaupustelijoita hän useammin tapasi,

mutta ne saattoivat huomautuksillaan hänet tuskasta hikoilemaan ja

tarjouksillaan vallan masentumaan, ja usein huusi hän heidät kyynelet

silmissä takaisin, kun he ovella halveksivasti kysyivät: "No,

annatteko sen nyt vai ette? Toisella kertaa ei koko" -- tässä seurasi

hyvin voimakas sana -- "ole minkään arvoinen!"

Mutta sattuipa sitten kerran poikkeus. Eräänä iltana astui

Muckerlin majaan mies, joka sanoi itseään uskonnollisten kapineiden

kaupanvälittäjäksi ja kehui kuulleensa mitä parhaimpia lausuntoja

Zwischenbühelin pyhimysten tekijästä, jonka tavaroita nyt oli

tullut katsomaan. Hän lausui hyvin ystävällisesti mielipiteensä,

hymyili sääliväisesti kuullessaan hinnan, millä näitä teoksia tähän

saakka oli myyty, tarjosi heti viisi kertaa enemmän, antoi rahaa

etukäteen ja tilasi tusinamääriä. Kaupungissa, niin vakuutteli

herra kaupanvälittäjä, olivat ne enemmän tarpeen kuin maalla,

siellä oli enemmän rahaa, mutta myöskin enemmän jumalattomuutta;

sen vuoksi koetettiin nyt saada uskonnollista hartautta heräämään,

mikä parhaiten oli toteutettavissa levittämällä kovasti halpoja ja

miellyttäviä uskonnollisia kapineita, ja sitä varten oli nyt eräs

kauppaseura syntymässä. Herra oljenpunojan oli vain nyt pidettävä

huoli siitä, että tavara aina olisi yhtä hyvää; silloin saisi hän

olla varma tuottavasta menekistä pitkiksi ajoiksi.

Muckerl oli ylen onnellinen, melkeinpä oli unohtaa itsensä ja

langeta tuon pienen, vinosäärisen miehen kaulaan, mutta alempiin

kansankerroksiin valitettavasti juurtunut ennakkoluulo pidätti hänet

tästä, sillä mies, jonka toimena näin oli kristillis-uskonnollisen

mielialan kohottaminen, oli juutalainen, mikä seikka Muckerlista oli

häpeällinen.

Nyt koitti talossa hyvät ajat, mutta samalla tuli yhtä ja toista,

mikä ei tuottanut vanhalle oljenpunojattarelle iloa ja mikä häntä

lopulta vallan tympäisi.

Oli muuan lauvantai-ilta, jolloin Muckerl tuli majain takana olevaa

mäkeä alas. Hänellä oli yllään lyhyt kiiltonappinen takkinsa ja

siro rintalappunsa, jalassa hyvät kengät, lyhyesti sanoen hän oli

juhlatamineissaan; tomuttuneet jalat ja hiestyneet kasvot osottivat,

ettei hän ollut tulossa läheltä, vaan ehkä piirikunnan pääkaupungista

asti.

Hän kantoi pientä pakettia; se oli kääritty hänen punakukkaiseen

nenäliinaansa eikä se löytänyt lepoa kummassakaan kädessä; hän

otti sen milloin oikeaan milloin vasempaan käteensä, painoi vasten

rintaansa, piilotti selkänsä taakse, työnsi sen vuorotellen

kumpaankin kainaloonsa ja otti sen pian jälleen esiin.

Varovasti kurkisti hän elävän aitauksen oksien lomitse puutarhaansa

ja kun ei nähnyt äitiään lähistöllä, oli yhdellä hyppäyksellä

naapurin maalla ja astui takaovesta Zinshoferin majaan.

Hän tapasi Helenan istumassa vanhuksen seurassa, kuorimassa nauriita

ja leikkelemässä niitä pataan.

"Hyvää iltaa teille kummallekin", hän sanoi.

"Hyvää iltaa", vastasivat molemmat.

"Mitä kuuluu?" Muckerl kysyi. "Mitä kuuluu? Mikäli huomaan, ei

huonoa, luullakseni. Kaupungissa olen ollut. Niinpä niin. Väsynyt

olen, sallikaahan minun istahtaa."

Tyttö viittasi kädellään, jossa piteli veistä, läheisessä nurkassa

olevaan lepotuoliin.

Muckerl istahti. Hän piteli pakettia kiinni kummastakin päästä ja

pyöritteli sitä yhä kättensä välissä.

Hetkisen kuluttua katsahti vanhus ylös heittäen synkän silmäyksen

tyttäreen ja sanoi: "No, miltä kaupungissa näyttää?"

"Kiitän kysymästä", vastasi Muckerl, "siellä on hyvin kaunista,

ja niin oivalliset tietkin kun niillä siellä on, kerrassaan

kivilaatoista. Niin, Helena, siellä tasaisin askelin ravatessani olen

ajatellut sinua."

"Minuako? En ymmärrä mitä minulla on tekemistä kaupunkilaisten ja

heidän katukivityksensä kanssa."

"Siellä ei helposti lasinsiru, naula tai muu sellainen kiusankappale

pistä jalkaan, kuten meillä usein sattuu ja kuten vasta äskettäin

sinulle kävi."

"Ah, niin. Se on aikoja sitten parantunut. Katsohan." Tyttö ojensi

matalalta tuolilta, jolla hän istui, oikean jalkansa nuorukaista

kohden.

"Kautta sieluni", virkkoi tämä, "ihan sieväksi parantunut. Vahinko

olisikin, jos arpi rumentaisi hienon jalan."

"Jos se sinua huolettaa, niin pidä varalla missä kävelen ja pistä

olkimatto alle."

"Tiedänpä siihen paremmankin keinon. Minä annan suojustimet

jalkoihisi." Nuorukainen sanoi tämän lyhyesti, yskän tapaisesti

naurahtaen ja punastui sitten hiusmartoa myöten. "Nimittäin", jatkoi

hän sammaltaen, "se tahtoo sanoa, jos Zinshoferin äiti olisi asiaan

myöntyväinen, niin olisi jalassasi kenkäpari."

Tyttö katsahti häneen sivulta. "Äidin myöntymystäkö vain tarvitaan,

niinkö luulet? Minun mielestäni on kysymys siitä, tahdonko niitä

käyttää?"

"Etkö sitte haluaisikaan?" sopersi Muckerl.

"Sinulle, näen mä, täytyy tulla avuksi", sanoi vanhus. "Sinun on

ensin opittava tuntemaan nuoria naikkosia; ne kieltäytyvät usein

siitä, mitä heidän sydämensä ja kätensä halajaa."

"Mitä kaikkea sinä tiedätkään", ivasi tyttö; sitten hän kääntyi

Muckerliin päin. "Oletko tosiaan ostanut sellaista tavaraa? Annahan

kun katson, niin saan nauraa taitamattomuuttasi. Pitää kai ainakin

kiittää sinua hyvästä tahdostasi, ei ne mulle kuitenkaan sovi."

"Saadaanpa nähdä", huusi Muckerl, joka äkkiä taasen tuli

leikilliselle tuulelle ja heilutteli kääröä korkealla kädessään

ikäänkuin tähtäisi uhaten tytön päähän. "Heti sen näet."

"No, ole niin hyvä", huusi Helena, nousi istuimeltaan ja sieppasi

häneltä liinakäärön. Sen avattuaan katseli hän kenkiä. Hän asetti

oikean jalkansa matalalle tuolille ja piti kengän kantaa kantapäätään

vasten. "Katsoppas", virkkoi hän, "ne voisivat tosiaankin sopia

minulle ja kauniit ne olisivat kans, oikein kauniit." Hän hypisteli

niitä hetkisen käsissään ja antoi sitten takaisin. "Ota ne pois",

sanoi hän huoaten.

"Minkä vuoksi?" kysyi poika vallan neuvottomana. "Minkä vuoksi,

Helena?"

"Muckerl, minun täytyy kiittää sinua, tosiaankin kiittää oikein

kauniisti. Sanon asian niinkuin se on. Niihin kuuluu juovasukat,

sellaisia ei minulla ole, ja paljassäärin polen mieluummin maata kuin

nahkaa. Naurunalaiseksi en halua tulla."

"Sinä hupakko", sanoi poika voitonriemuisen näköisenä, "luuletko

minun ajattelevan vain helatorstaista pitkäänperjantaihin? Ei

toki sentään." Hän veti esiin pienen käärön, jonka oli tunkenut

takintaskuunsa. "Katsohan mitä tässä on."

Siinä oli juovasukat ja tulipunaiset sukkanauhat silkkisolmekkeineen.

"Muckerl", huusi tyttö, lyöden kätensä yhteen ilosta. "Oletpa sentään

hyvä poika."

"Niin, hyvä se on tuo Muckerl", virkkoi vanhus.

Helena istui nuorukaisen viereen. "No, saatpa nähdä myös, miten

vedän ne jalkaani." Olematta vähääkään hämillään pojan läheisyydestä

koetteli hän sukkia ja kenkiä. "Kuinka ne sopivat hyvin!" nauroi hän,

"sinä olet varmaankin ottanut mitan jalastani."

"Niin olenkin silmilläni; tottahan minun pitää ymmärtää minkä

kokoinen käsi, jalka ja pää sopii jonkun ihmisen ruumiiseen."

Tyttö piteli hameensa helmaa niin korkealla että sukkanauhat näkyivät

ja katseli itsetyytyväisenä jalkojaan. "Tähän asti", virkkoi hän

nauraen, "on prinsessa valmis, siitä lähtien alkaa kerjäläisnainen,

ja sitä on paljoa suurempi palanen."

Muckerl nousi ylös. "Älä ole toivoton. Aika neuvon antaa. Ei vielä

ole maailman loppu. Hyvää yötä, on jo aika lähteä, muutoin äiti on

huolissaan, toruukin vielä. Hyvää yötä teille kummallekin!"

Jo seuraavana aamuna oli hänellä syytä katua ettei ollut pannut

hyväntahtoisuudelleen mitään ehtoa. Helena tuli juoksujalassa heille

päin, mutta nähdessään hänet ja vanhan oljenpunojattaren seisomassa

keittiössä hidastutti tyttö hiukan kulkuaan. "Hyvää huomenta!" hän

huusi ja ojentaen nopeasti esiin vuoroin kummankin jalkansa jatkoi:

"ihan hullumainen ilo minulla on näistä sukista ja kengistä, on

vallan toinen käynti. Kiitos kaunis sinulle näistä, Muckerl."

Vanha rouva loi poikaansa katseen, jonka edessä tämä hämillään

kääntyi syrjään.

Tyttö näytti hohtavanvalkeita hampaitaan, heitti molempiin ilkeän

nauravan katseen ja juosta livisti eteenpäin.

Oljenpunojatar pani kätensä ristiin ja antoi niiden pudota syliinsä.

"Muckerl!" Enempää hän ei kyennyt lausumaan, hämmästys tukkesi

häneltä puheen. Tunnontarkka nuorukainen ei huolinut sen johdosta

ilmaista minkäänlaista tekopyhää sääliä; sen sijaan tuntui hänestä

hyvin vastenmieliseltä, että äiti tästä päivästä alkaen aina

pudisteli päätään joka kerta kuin hänet näki.

Noin viikko tämän jälkeen palasi Muckerl taas kaupungista, mutta

tällä kertaa ei hän kiertänyt kylän ympäri, vaan pysytteli oikotiellä

ja heilutteli huomattavasti käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut

näyttää samaa tietä kulkeville ihmisille olevansa tyhjin käsin

matkalla.

Samaa tietä oli Helena jonkun verran aikaisemmin nopein askelin

juossut läpi kylän, painaen jotain raskasta kääröä vasten rintaansa.

Nyt oli hän polvillaan keskellä tupaansa, ja hänen edessään lattialla

oli levällään liinavaatteita, esiliinoja, hameita ja samettipusero;

hän katseli pitkien silmäripsiensä alta kaikkea tuota ihanuutta,

sydämellisen tyytyväisyyden hymy kiinni puserrettujen huulien

pielissä.

Zinshoferin vanha eukko löi kerran toisensa perään käsiään yhteen.

Vihdoin hän kysyi: "Muckerliltako?"

Tyttö nyökäytti päätään.

"Minkä vuoksi hän on antanut ne sinulle?" kysyi vanhus terävällä

äänellä, joka ei kuitenkaan hänen vakoilevan katseensa ja terävän

hymynsä ohella kuulostanut äidilliseltä ankaruudelta, vaan karkealta

uteliaisuudelta, joka haluaa saada selville missä määrässä ollaan, ja

vallanhimolta, joka tahtoo määrätä mihin on pysähdyttävä.

Tyttö katsoi häneen otsa rypyssä. "Minkä vuoksi? Sen vuoksi etten

ulkona näytä hänelle tietä enkä täällä ovea. Ei minkään muun vuoksi!"

Hän nauroi ivallisesti. "Sinulla on kai aikoinaan ollut hyvin

kiitollinen mieli, kun noin saatat kysyä!"

Kun Muckerl loitolla eräässä pensaikossa antoi odottelevalle tytölle

käärön, otti hän tältä kädestä pitäin lupauksen kahdesta seikasta:

ettei tyttö uusissa tamineissaan menisi äitinsä näkyviin ja että hän

seuraavana sunnuntaina tulisi hänen kanssaan ravintolaan. Tokkopa

poika hetkeäkään ajatteli, kuinka järjetöntä oli koettaa äidiltä

salata mitä uutta sunnuntaina joka ihminen ravintolasta kotiin

tullessaan tietäisi kertoa? Ah, nuorukainen ei varmaankaan ajatellut

mitään muuta kuin sitä, kuinka kaunis, kuinka tavattoman kaunis tyttö

oli!

Lauvantai-iltana ennen nukkumistaan kääntyi Helena vuoteellaan

äitiinsä päin. "Kuules, olen unohtanut sanoa sinulle, että Muckerl

huomenna vie minut ravintolaan."

"Ja sinä menet?"

"Minkäpä vuoksi en? Mitä varten minulla olisi koreat vaatteeni?

Nyt, kun voin kulkea ihmisten parissa, ei minulla ole mitään syytä

pysytellä loitolla niistä."

"No, ja onhan sinua jo maanantaista asti sanottu oljenpunojattaren

Muckerlin hempukaksi."

"Sanokoot, ei se minua vahingoita ja Muckerlille se tuottaa iloa ja

sen hänelle suon."

"Suotko sen hänelle? Älä sinä ole olevinasi kiitollinen! Jos

sydämessäsi olisikin sellaiset ajatukset, niin saisi kai äitisi

etusijan kaikista! Eikö totta? Mutta kun sinä vain voit käydä

hepenissä, saan minä kuljeskella rinnalla kuin mikäkin rääsyakka.

Muckerlin pitäisi toki minuakin muistaman, kun sinä vain puhuisit

hyvän sanan hänelle."

"En ole asiani hyväksi tuhlannut hänelle ainoatakaan sanaa, enkä

muillekaan ruvenne kerjäämään."

"Niin, se ei olisi soveliasta mielestäsi, sinä kopea heilakka! Pidät

kai jo varmana että pääset kerjäämästä. Ota vain puunveistäjäsi!

Mutta jos häneltä veitsi kerran tapaturmassa loukkaisi käden ja

sormet menisivät poikki, niin olisi koko ihanuus lopussa. Olisitpa

voinut odotella hiukan viisaampaakin."

Itsetyytyväisen turhamaisesti, venytellen ja laulavasti vastasi

tyttö: "Odotteleminen ja tuppautuminen ei ole minun asiani." Hän

tunnusteli täyteläisiä käsivarsiaan, jotka olivat hänen edessään

peitteen päällä. "Tällaisilla käsivarsilla on vain pidettävä kiinni

siitä mikä kelpaa kaikkien niiden joukosta, jotka näitä tavottelevat."

"Niinpä kyllä, sinä hupakko! Mutta kun kerran sellaiseen rupeaa, niin

silloin ei vain itse pidä kiinni, vaan toinenkin pitää, eikä siitä

niin vain pääse irti."

Tyttö kääntyi seinään päin ja haukotteli. "Pyh, jos minä sellaiseen

pulaan joutuisin, niin kylläpä muutaman mustelman edestä

ponnistaisin."