Oli sataa kohissut rankasti. Pärskyen ja vaahdoten virtasi tuo
muutoin niin tyyni joki kahden kukkulan välitse; toisen huipulla oli
suuri, uljas kartano, toisen juurella pitkin jokirantaa matala rivi
pieniä hökkeleitä.
Viimeinen noista hökkeleistä oli vallan rappeutunut, ovenpielet
roikkuivat melkein irti halkeilleesta tiiliseinästä, akkunanpielet
olivat vinot, siellä täällä pilkisti paljas kivi esiin epätasaisesta,
kuluneesta rappauksesta, ja vaikka pahimmat reijät ja halkeamat
olivatkin savella silatut ja heinillä ja oljilla tukitut, ei sekään
tehnyt sitä paremman näköiseksi. Taampana oli kapea kaistale
muokattua maata, jossa viljeltiin monenmoisia vihanneksia; sitäpaitsi
kasvoi siellä kaalinkupuja ja perunoita. Tämän alueen aitaus oli
enemmän näennäinen kuin todellinen; köynnöskasvien peittämät paalut
olivat etäällä toisistaan ja niiden haarukkapäiden poikki oli
asetettu kuivettuneita, hienoja puunoksia.
Silloin kun joki, johon johdettiin ja heitettiin kaikenlainen
törky, väsyneesti solui uomassaan, tuotti se köyhille asujamille
paljon harmia; silloin saivat tuhmapäisimmätkin siellä alhaalla
epäselvän käsityksen siitä, missä ahdingossa, missä liassa he
elivät. Mutta nyt virtasivat siinä raikkaat vedet ja ilman viileään
kosteuteen sekaantui tuore maanhaju ja väkevä kasvien tuoksu, eikä
edes Sternsteinin kartanossa tuolla korkealla voinut tuntua sen
raikkaammalta ja terveellisemmältä.
Viimeisen hökkelin edustalla olevalla penkillä istui noin
neljäntoista vuotias tyttö; paitsi huivia, valkaisemattomasta
palttinasta tehtyä paitaa ja haalistunutta, sinistä, valkopilkkuista
röijyä, ei hänellä ollut mitään ruumiinsa verhona. Tyttönen oli
koukistanut jalkansa niin että ne heiluivat ilmassa; vain toisinaan
hän ojensi vasenta eteenpäin, painoi kantapäänsä kosteaan maahan ja
katseli sen tekemää koloa kunnes se täyttyi vedellä; ja silloin oli
kenkä valmis. Niin, kunpa olisi kengät jalassa, niin voisi kulkea
rikkaidenkin ihmisten parissa, voisipa kenties käydä tuolla ylhäällä
Sternsteinin kartanossakin.
Hän kohotti jälleen päätään. Hänen kasvoistaan ei ollut näkyvissä
muuta kuin pyöreä leuka, täyteläisten poskien alaosa ja pienen nenän
pää huivin reunojen lomasta, jonka hän silmien suojaksi oli vetänyt
syvään otsalle; ja se olikin tarpeellista, sillä kukkulan taakse,
jonne hän istui selin, laski aurinko parhaillaan, ja siksi leimusivat
kartanon akkunat, joihin hän niin kiinteästi katsoi, säihkyvää valoa.
Laajojen taloushuonerivien keskellä sijaitsevan asuinrakennuksen
märkä liuskakivikatto vallan suli taustalla olevien pilvien tummaan
harmauteen. Pilvien reunoissa vain oli hyvin kapea, tummanpunainen
juova, niin että Sternsteinin kartano näytti melkein ulottuvan
taivaaseen saakka.
Eikä lapsi sitä olisi ihmetellytkään. Niin kauvas kuin taivas ulottuu
-- oi, kuinka kauvas sitä riitti -- kuuluu kaikki maa Sternsteinin
hoviin ja vielä hyvän matkaa tasaista maata lisäksi. Minkä niityt
voivat karjaa elättää, pellot viljaa kasvaa, se oli Sternsteinin
omistajan talleissa ja ladoissa. Niinhän ne ihmiset kertoivatkin,
että kaikki hänelle ikäänkuin putosi taivaasta aina siitä saakka
kun hän otti ylös sen hehkuvan kiven, tähtihännän, joka juuri uuden
kartanon rakennusaikana putosi maahan, ja muurautti sen perustukseen.
Äkkiä tuprahti keskeltä harmautta vaalea, hiekankarvainen
pilvenhattara esiin; se oli savua, joka kohosi liuskakivikatolla
olevasta uuninpiipusta. Tyttö tuijotti siihen ja huokasi hiljaa.
Sivulta katsoen näytti hänen päänsä, se kun oli kääritty huiviin,
jonka kulmat terävästi ja kaartaen peittivät kasvot, ikäänkuin
lyhytnokkaisen linnun päältä; ja sitten kun hän vielä uudestaan
silmättyään pilvien kultajuovia nyt katsoi suoraan eteensä, näytti
kuin olisi lintu ensin kurkistellut niinkuin nuoren kylvön seasta
siniseen avaruuteen ja sitte yhtäkkiä huomattuaan jotain aivan
lähellä nyt olisi miettinyt käydäkö sen kimppuun vai ei.
Juuri sellaiselta näytti tyttö ainakin erään puolikasvuisen pojan
mielestä, joka jo pitemmän aikaa oli vakoillut naapurimajan puutarhan
miehenkorkuisten pensaiden suojassa. Kun tuo hullunkurinen lintu
painoi nokkansa alas, valtasi kuvittelun lystikkäisyys pojan niin
kokonaan ettei hän enää saanut estetyksi suukapulalla äänekästä
iloisuuden purkausta, vaan purskahti kaikuvaan, rähäjävään nauruun,
jota kuitenkin pian seurasi suonenvedontapainen, vinkuva yskä.
Tyttönen lysähti ensin säikähdyksestä kokoon, mutta sitten hän
taputti käsiään ja huusi nauraen: "kas niin, se on oikein, Muckerl,
sitä se tekee, mitäs niin säikähytät ihmisiä."
Mitä puhuteltu lieneekään mielinyt vastata, anteeksipyynnön tai
jonkun karkean sanan, tällä hetkellä oli hänen luovuttava molemmista.
Hän nojautui seinään ja nieli ilmaa, ja hänen yskiessään kaikui
kirkas, iloinen nauru ylhäältä.
Silloin ruumiikas, hyvinvoipa nainen asetti vihaisin liikkein padan
ja pannun, jotka hän juuri oli ottanut käteensä, takaisin liedelle ja
astui ovelle.
"Mitä tuhmuuksia siellä taas on tekeillä?" hän sanoi. "Muckerl, sinun
pitäisi jo olla tarpeeksi vanhan ja viisastuneen."
"Eihän tässä ole mitään muuta kuin hiukkasen hakkailua", sanoi poika.
Äidillinen viittaus hänen ikäänsä näytti epäilemättä hyvin osatulta.
Hänen seistessään siinä avopäin ja avojaloin, paitahihasillaan,
hämillään nykien yhtä ainoata housunkannatintaan, näytti hän kovin
typerältä ja kerrassaan kehityksessä takapajulle jääneeltä; hän oli
tuskin niin suuri kuin tyttönen viereisen majan edustalla, ja kai hän
lieneekin kerran toisensa perään unohtanut olevansa kokonaista kolme
vuotta vanhempi, ja niinpä ne ihmisetkin, joille tämä kerrottiin,
tavallisesti kuuntelivat jutun toiskertaan ja vielä lisäksi
puistelivat päätään.
Niistä, jotka jo useita kertoja olivat käyttäneet tilaisuutta
antaakseen hyvinansaittuja muistutuksia, ei suinkaan tuntunut
hämmästyttävältä, että Muckerl viiletti puutarhaan niin pian kuin
äiti käänsi hänelle selkänsä.
Hän lähestyi tyttöä.
"Hyvää iltaa, Helena!"!
"Hyvää iltaa, Muckerl. Istu tähän." Hän teki pojalle tilaa penkillä.
"Mitäs äsken niin nauroit, niin typerästi?"
"Sinun linnunhilkkaasi. Ota se pois." Hän päästi irti solmun.
Tyttö tarttui huiviin, joka valahti niskaan, ja pani sen syliinsä.
"Mitä se sitte sinuun koskee, tyhmyri?"
"Koskeepa tietenkin, sillä mielelläni katselisin kasvojasi."
"No töllistele nyt sitten." Tyttö käänsi päänsä toisen olan yli
häneen päin ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin nauramatta.
"Tokkopa lienetkään vielä ennen tällaisia nähnyt?"
Poika pudisti päätään.
Ne olivat täyteläiset lapsenkasvot, terve puna tuskin huomattavasti
ruskettuneella iholla, ympärillä paksut palmikot mustaa,
sinervälle välkkyvää tukkaa. Otsa oli avoin, kaareutui ylhäältä
hieman eteenpäin, suora nenä oli hienosti kaareva ja sieraimet
sirotekoiset, hehkuvanpunaiset huulet täyteläiset, ylempi näytti
hiukan ylöskääntyneeltä, alempi vähän sisäänpainuneelta; tuuheiden
kulmakarvojen ja paksuripsisten luomien alta loisti harmaa silmäpari
merkillisen suurin, tummin terin.
Oltuaan jonkun aikaa nuorukaisen ihailevien katseiden alaisena,
virkkoi tyttö pilkallisesti: "Vaikka minä miellytänkin sinua,
Muckerl, niin sen minä sanon sulle, ett'et sinä minua lainkaan."
"Sen uskon", nauroi poika. Olihan hänellä joka aamu kammatessaan
oma kuvansa peilissä edessään, ja hän tiesi hyvin miltä näyttivät
ruskeat, takkuiset hiussuortuvat leveällä otsalla, tylppö nenä, ohuet
huulet ja tuhkanharmaat, sisäänpainuneet posket; hänessä ei ollut
mitään muuta huomattavaa kuin suuret, mustat silmät, eivätkä nekään
olleet kauniit, sillä ne ulottuivat liian kauas kuopistaan.
"Sen uskon, Helena", toisti hän. Hän otti asian parhaimmalta
puolelta. "Ihmisen ulkonäölle ei kukaan voi mitään eikä hän itsekään."
"Aivan kepso olet, Muckerl", ärsytteli tyttö.
"Ja sinä kerrassaan näpsä", sanoi poika.
"Lopeta nyt", virkkoi tyttö vakavana, "mutta ajatteleppa kuinka paljo
minun on kasvaminen ennenkuin olen yhtä suuri kuin muut. Luuletko
minun pysyvän sievänä?"
"Sievimpänä näillä mailla."
"Jotain sekin on." Pikku tyttö nyrpisti nokkaansa.
"Sanonko minä täällä Zwischenbühelissä?" jatkoi Muckerl innokkaasti.
"Koko tässä maan kolkassa, minä tarkotan."
"Mene, tyhmyri, ja huiputa muita! Ikäänkuin sinä tuntisit kaikki
täyskasvuiset nais-ihmiset ja meidät pikku tyttölapset koko tässä
maankolkassa!"
"Ei se ole tarpeen ensinkään. Eikö ole käynyt niinkuin kaksi
vuotta sitten sanoin Reitlerin Evasta? että hän pitää itse pitkän
vartalonsa ja lyhyet jalkansa? No, eikö tuo nyt vielä tänä päivänä,
täysikasvuisena, astele kuin pöyhistelevä hanhi?"
"Oletpa oikeassa, aivan olet oikeassa, Muckerl", nauroi Helena;
sitten hän äkkiä tarttui pojan molempiin käsiin. "Sano, osaatko yhtä
hyvin ennustaa kuin mustalainen?"
"Älä ole lapsekas, minä ymmärrän kyllä mikä ihmisiä miellyttää ja
osaan antaa arvon, jos tänään näkemäni edelleen kehittyy, sen minä
olen huomannut puuveistoksia tehdessäni. Sinä tiedät minun -- tuskin
olin vielä koulusta päässyt -- alkaneen lusikoista ja kauhoista,
sittemmin olen kyllä myös jollekin oikulliselle talonpojalle
veistellyt tuolinselkää tai ovenpieltä, mutta siitä en ole enää
pitkään aikaan välittänyt, ja perin niukasti se tuottaa kolikoitakin,
sillä en elätä äitiäni ja omatkin elinpäiväni kulutan hukkaan.
Oppia tahdon enemmän, tiedä se. Niitä tahdon jäljitellä, jotka
tekevät maallisia korukaluja ja pyhäinkuvia. Herra pastori onkin jo
äidilleni luvannut ottavansa meidän kirkkoomme ensimäisen pyhäinkuvan
mikä minun kädestäni lähtee. Jo hyvän aikaa olen katsellut kaikkia
tarvittavia aineksia, olisiko sen arvoista puuta, että kannattaisi
veistellä, ja sen voin sitte kans niin elävästi kuvitella
pyhänkuvamöhkäleeksi, että luulen ettei sitä tarvitse muuta kuin
veitsellä vuolaista kerrassa valmiiksi; mutta liian kiireellinen minä
sen kanssa olen, ja monestipa lohkenee sieltä täältä lastu liikaa
ja koko laitos näyttää minusta kierolta ja väärältä. Kunhan käteni
vain varmistuu, silloin, olen mestari ja veistelen vain sirosti ja
sievästi, ja eipä silloin ole puuta hukkaan nuoltu."
Tyttönen oli pannut kätensä päälletysten pojan olalle ja nojautui
siten häneen. "Kuules", hän sanoi, "minut kai kelpaisi veistää?"
"Niinkuin siinä istut, päästä jalkoihin asti, mutta vielä mieluummin
sitte kun olet kasvanut suureksi. Usko vain, Helena, että sinusta
tulee kuvankaunis; sinun ympärilläsi pojat pyörivät."
"Muckerl! Sinä sakramenskattu vekara! missä piileksit?" huudettiin
läheltä. "Tule heti paikalla. Iltanen on pöydällä."
"Äiti", kuiskasi nuorukainen ja sujahti alas penkiltä. "Hyvää yötä,
Helena! Voihan sattua --"
"Mitä sitten?"
"Että minäkin sitte pyörin mukana."
Hän livisti tiehensä.
Hänen istuessaan pöydän ääressä puhtaassa ja sievässä tuvassa
torui äiti: "Kuinka usein pitääkään minun vielä sanoa sinulle: elä
vetelehdi suotta päiten tuolla ylhäällä. Ethän sinä enään ole mikään
lapsi, ja sinun ikäisesi poika osaa kieltäytyä jostakin; ja eihän se
ensinkään sovi että noin kuljeksit keskenkasvuisen tyttösen kanssa.
Suopea olen kernaasti kaikille naapureille, mutta en tuttavallinen
jokaisen kanssa ja zinshoferilaisten kaikkein viimeksi ja vähimmän.
Tyttö tulee aivan äitiinsä, ja hänet minä tunnen tyttö-ajoiltani
asti, hän on _sitä_ laatua, joka ei tee kenellekään hyvää ellei itse
siitä hyödy ja jota ei mikään paha kohtaa niin ettei toisille samalla
käy vielä huonommin."
Muckerl oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena; nyt sulki hän avoimen
suunsa pistettyään sinne liemilusikallisen. Hän söi vaieten edelleen.
Nähtävästi olivat nuo sanat hänestä niin käsittämättömiä, ettei hän
tiennyt niiden johdosta tehdä yhtään kysymystä.
Rappeutuneen hökkelin ovelle ilmestyi laiha, kuihtunut vanha
vaimo. Vanhuksella ja lapsella ei ollut mitään muuta yhteistä kuin
säkenöivät, suuret, harmaat silmät.
"Tule syömään."
"Syömäänkö?" kysyi tyttönen vitkastellen. "Taasenko rasvavoileipää?"
"Ole iloinen että meillä on rasvaa sen päälle, se ei kumminkaan maita
niin kovalta kuin kuiviltaan."
Haukotellen astui lapsi tupaan, mutta sulki äkkiä suunsa ja nyrpisti
nenäänsä tuntiessaan ummehtuneen kosteuden tuossa ahtaassa huoneessa;
se teki sen vielä tympäisevämmäksi, vaikka tarpeeksi kehno se jo
muutoinkin oli.
"Oljenpunojatarta kai kovasti harmittaa", sanoi vanhus, "että hänen
Muckerlinsa hiiviskelee sinun perässäsi?"
"Saattaapa harmittaa", vastasi tyttönen heittäen päätään taapäin
ja kohauttaen olkaansa ikäänkuin tahtoen osottaa oljenpunojattaren
suuren harmin olevan hänelle vallan yhdentekevän.
"Mutta sinähän annat hiukkasen liian varhain kiitellä itseäsi
kauniiksi", jatkoi vanhus hyväntahtoisesti pilkaten.
"En ole häntä kutsunut enkä antanut mitään aihetta puhutteluun",
virkkoi tyttö nenäkkäästi, otti vastahakoisin ilmein valuvalla
rasvalla silatun leivän käteensä ja lähti ulos majasta. Suurta, kovaa
kannikkaa järsien seisoi hän sitten katsellen Sternsteinin kartanoa,
joka kohosi ylhäällä kuin linna.
Kaikki tarinat, joista hän oli kuullut tai lukenut, sekaantuivat
hänen lapsenpäässään. -- -- --
Oli kerran hyvin nuori, aivan köyhä tyttö; kaunis kuin kuva hän
tosin oli, mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä hänellä oli vain
huonot vaatteet ja niillä hän makasi yönsä lieden tuhassa. Häntä
oli neuvottu hehkuvalla vantaalla kulkemaan järven yli, kiipeämään
lasiselle vuorelle. Vuoren huipulla oli linna, ja sen asukkaalta,
pahalta, vanhalta akalta, joka ei tahtonut luovuttaa avainnippua,
oli hänen litistettävä pää poikki rautaisen arkun kannen ja reunan
välissä; silloin oli linna kuin lumoten vallotettu, oli kaikkine
irtaimistoineen ja kaikkine maineen ja tiluksineen tuon köyhän tytön
oma, joka nyt elämänsä loppuun asti eli hauskasti ja iloisesti.
Todellakin, Zinshoferin pikku Helena oli hyvin viisas, päättäväinen
lapsi. Hän arvasi vallan oikein, että tiellä, joka vei sellaiseen
lumottuun linnaan, oli paljon ponnistusta, vaivaa ja tuskaa; hän ei
ensinkään luottanut hyväntahtoisten keijukaisten apuun, "kauniita
prinssejä" hän ei näyttänyt lainkaan kaipaavan ja "vanhat akat"
saivat varoa itseään.