Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta... Ja kaikki oli loppumatonta
talvea.
* * * * *
Kevät oli saapunut laaksoon. Kaikissa viikunapuissa oli kalpean
punaisia kukkia, päärynä- ja luumupuissa oli valkoisia.
Eräänä iltana istui pappi Joseph Wellner Kassian Gamperin tuvassa.
"Tahdon sanoa teille jotain ennenkuin muut saavat siitä tietää", sanoi
hän. "Nyt kay niin, etta tulen matkustamaan pois."
"Sitä tahtoisin päästä kuulemasta", vastasi Kassian lyhyesti ja
jäykästi -- sillä se oli hänen tapansa voittaaa murhetta. "Kun kaikki
niin olemme kiintyneet pastoriin, niin en ymmärrä, miksi pastori vain
ikävöi pois täältä."
Nuori pappi käänsi loistavat siniset silmänsä häneen. Ne muuttuivat
äkkiä niin kiiltäviksi.
"Jäisin mielelläni", sanoi hän matalalla äänellä. "Kuolisin mielelläni
täällä. -- -- Mutta tieni kulkee pois täältä."
Hän vaikeni hetkiseksi. Sitten hän jatkoi: "Se voi tapahtua muutaman
päivän, viikon, kuukauden perästä -- mutta joka tapauksessa olen
viimeisiä aikojani täällä. En tule enää takaisin. Olen kuin kuoleva
mies täällä Goldrainissa. Ja mitä kuoleva rukoilee -- sitä ei häneltä
kielletä... Minulla on teiltä jotain rukoiltavaa, Gamper. Kun olen
poissa -- niin sallikaa hänen tulla alas vuorilta taas ja antakaa
kaiken olla niinkuin ennenkin!"
Kassian rypisti otsaansa. "Jos pastori lupaisi _jäädä_ tänne -- niin
luulisin melkein voivani siihen myöntyä", sanoi hän hetken kuluttua.
"Muutoin hän tuntee ehdot."
"Sallikaa sen tapahtua ilman ehtoja!" sanoi pappi.
Kun Kassian oli ääneti, nousi hän. "Niin, niin, Kassian Gamper", sanoi
hän, "kun minä olen poissa, kun olen teille kuin kuollut mies -- niin
muistakaa, että tämä oli viimeinen pyyntöni teiltä."
Hän kulki tuvan poikki -- mutta pysähtyi sitten akkunan luo. "Niin,
vieläkin on minulla yksi asia", sanoi hän hiukan empien.
Hän jäi seisomaan ja katseli ulos akkunasta. "Voin kyllä -- rikkomatta
pyhän ammattini velvollisuuksia sanoa teille, että se mies" --
Kassian nousi äkkiä pystyyn -- silmät vesittyneinä. Pappi ojensi
kätensä ikäänkuin estääkseen kaikkia kysymyksiä. "Voin vain sanoa
teille, että hän on _katunut_" --
Kassian naurahti kolkpsti. "Se ei minua ilahuta kuulla", sanoi hän.
"Silloin kyllä tietää, että Herramme on suonut hänelle anteeksi -- ja
sitä en suo sille roistolle. Hän on sillä päässyt liian helpolla."
Papin valkoisille poskille nousi puna. "Ettekö yhtään tiedä, mitä
katumus on, Kassian Gamper?" kysyi hän.
"Kyllähän -- silloin vetistellään vähäsen ja luvataan, ettei tehdä
toiste niin. Mutta se ei muuta mitään minun suhteeni! Voiko se saattaa
asiat tekemättömiksi? Voiko se tehdä tyttöni samaksi kuin hän oli
ennen?"
"Ei -- mutta ettekö luule hänen kärsivän ajatellessaan sitä?" Pappi
puhui vastoin tapaansa äänekkäästi ja nopeasti. "Vetistellä vähän --
arveletteko, että meidän Herrallemme voi tarjota kaikenlaista
raukkamaisuutta! Ja että armo merkitsee kaikkeen tyytymistä? Ei,
katumus -- katumus ei ole vain itkua, se on todellista _tekoa!_ Silloin
käy käsiksi pahaan, jota on ruumiillaan tehnyt -- ja kärsii siitä
sielussaan, ottaa esiin muiston, jota vihaa -- joka kirvelee kuin tuli
ajatuksia - -- ja kärsii siitä... kunnes se on kärsitty loppuun
asti!"...
Hän kulki edestakaisin permannolla kuin suuressa mielenliikutuksessa.
"Ja te luulette, että Jumalan anteeksianto tekee sen helpoksi! Niin, se
tekee sen, jota todellakaan emme voi käsittää -- se poistaa meistä
kaikki tahrat ikuisessa merkityksessä, koko ijankaikkisen rangaistuksen
-- -- Se johtaa meidät taas armon tilaan -- sanomattoman ihanaan
tilaan, joka muuttuu sen ihmisen koko elämäksi joka on siihen
antautunut. Mutta se ei tee tekoja tekemättömiksi täällä maan päällä.
Jos rukoilisimme häntä yöt päivät: suo minun kärsiä kaksinkertaisesti,
kymmenkertaisesti, mutta tee se tekemättömaksi, tee niin, etten ole
sitä tehnytkään -- niin hän ei voi kuulla meitä! -- -- Siksi kuolema on
niin suuri vapahdus -- sillä sinä päivänä _ei ole sitä enää tehnyt!_ Se
lasketaan maahan kuolleen ruumiin mukana -- se muuttuu maan mullaksi!
Ja me kuljemme valoon puhtaina ja vapahdettuina -- täysin
vapahdettuina!"
Kassian katseli syvästi liikuttuneena pappiin ja nyökäytti päätään:
"Niin, pastori on pyhä mies", sanoi hän. "Te ottanette pienet viat,
joita teillä voi olla, sillä tavalla. Mutta se roisto -- mitä te
luulette hänen tuntevan, vaikkakin hän sanoo katuvansa! En tahdo urkkia
-- tiedän kyllä mitä ripin salaisuus merkitsee mutta aion häntä etsiä
niinkuin ennenkin."
Pappi pysähtyi hänen eteensä ja pyyhki kasvojaan. "Sinun tulee jättää
Herralle kostosi", sanoi hän, "se on hänen. Et voi kristittynä pitää
siitä kiinni. Suljet itsesi sen kautta armosta."
Kassian katsoi alas permantoon. "Ehkä voisin olla lyömättä häntä
kuoliaaksi", sanoi hän synkästi. "En sitä tiedä -- mutta sen tiedän,
etten saa rauhaa ennen kuin koko kylä tietää minkälainen hän todella
on. Tahdon merkitä sen hänen kasvoihinsa, niin että kaikki sen näkevät.
Sitä en jätä tekemättä. Kathikin on merkitty! Se tihkuu kyllä ilmi
jälestäpäin vaikka kuinka tahtoisi sitä salata. Lisa Dittl, jonka
Perkmann nyt on nainut, hän ei tahdo kuulla puhuttavankaan, että hänen
miehensä muka olisi hyljätty. Hän kertoilee sekä oikealle että
vasemmalle, että hän se ei tahtonut Kathia -- ja että sillä kyllä oli
hyvät syynsä! -- -- Minun tulee merkitä hänet hänen elinajakseen --
kaiken oikeuden takia! Luulen että Herramme on kanssani siinä suhteessa
samaa mieltä -- ja mielessäni aina odotan, että pyhä Jooseppi
osoittaisi hänet minulle. Kathin tapahan oli koristaa hänen alttariansa
niin kauniisti kukilla!"
"Oikeus kyllä saavuttaa määränsä", sanoi pappi.
"Herrammehan tahtoo johtaa oikeuden voittoonsa ja hän voi sen tehdä
niin ettei armo siitä pienene. Minusta tuntuu, että armo siitä
suurenee, ettei mitään vähennetä oikeudenmukaisuudesta." -- --
Hän tarttui leveään, mustaan hattuunsa. "Älkäämme puhuko tästä enempää
tällä kertaa, Kassian Gampar", sanoi hän väsyneesti, "ehkemme koskaan
enää sitä teekään. Kun joskus olen puhunut hyvän sanan hänen
puolestaan, niin se on tapahtunut teidän itsenne takia -- eikä hänen
takiaan. Saadakseni teidät luopumaan koston ajatuksista. Nyt johtakoon
Herramme itse teitä! -- Mutta mitä teiltä olen pyytänyt, sitä tahdon
viimeiseen asti toistaa." -- --
* * * * *
Vuorille oli vihdoinkin tullut kevät.
Eräärä päivänä oli Kathi kutsunut Peteriä päivälliselle ja seisoi hänen
kanssaan ovella. Hän oli juuri pannut kätensä raskaalle ovenrivalle --
kun Peter laski ison, hikisen kätensä sen päälle.
Ensimäinen tunne mikä hänessä heräsi oli pelon tapaisesti vetäistä pois
kätensä. Mutta sitten hän antoi sen olla. Ja vähän sen jälkeen menivät
he yhdessä sisään.
Hänen taloon saavuttuaan ei Peter alussa koskaan katsahtanutkaan
häneen. Saattoi olla niin siitä syystä että hän häpesi hänen puolestaan
ja oli vihainen siksi että heidän piti pitää hänet talossaan. Sitten
oli hän silloin tällöin puhunut hänelle, mutta monta sanaa he eivät
kuitenkaan olleet vaihtaneet kuluneena talvena. Joskus kun Kathi oli
työssään saattoi Peter työntää hänet sivulle ja ryhtyä hänen puolestaan
siihen -- mutta paremminkin tuntui kuin hän olisi tuuminut, että hän
teki työnsä päin mäntyyn, kuin että olisi tahtonut häntä auttaa.
Siksi tulikin tämä yllätyksenä. Ja jälestäpäin ei Kathi tiennyt, miksi
hän oli siihen suostunut. Ehkä siksi, että siinä oli sellaista
hyvyyttä. Ja siitä oli aikoja kuin kukaan oli hiukankaan välittänyt
hänestä!
Seuraavien viikkojen aikana tapahtui useammin, että heidän yhdessä
seisoessaan tai hetkisen kahdenkesken ollessaan Peter taas pani kätensä
hänen harteilleen.
Hän tottui vähitellen siihen -- hänen tavassaan oli jotain avuttoman
kömpelöä, joka häntä liikutti. Eikä se muistuttanut -- ei, ei
hituistakaan -- erästä toista.
Sitten eräänä kesäkuun iltana oli Martha lähettänyt heidät tähystämään
Anselmia, joka oli ollut laaksossa. Kun he olivat tulleet paikkaan,
jossa ensimäiset kuuset kasvoivat, näkivät he hänet kaukana alhaalla,
ja he istuivat kaadetulle puunrungolle odottamaan häntä.
Silloin pani Peter kätensä hänen vyötäisilleen.
Hän teki liikkeen kuin tuskasta -- mutta istui sitten liikkumattomana.
Ja äkkiä selveni hänelle, miksa hän oli suostunut kaikkeen tällaiseen
Peterin puolelta: siinä oli apua. Siten nousi kaksinkertaiset esteet
sille, jota ei edes saanut _ajatella_. Se loppui kokonaan -- myöskin
eräältä toiselta.
Sinä yönä, jolloin hän kulki joelle, oli hänellä ollut vain yksi selvä
ajatus: hän ei tahtonut olla syytöksenä toiselle, hän tahtoi kokonaan
hävitä. Sillä mitäpä hän oli, mitäpä hänen elämänsä merkitsi!
Mutta nyt oli tässä parempi keino.
Vähän sen jälkeen veti Peter kätensä pois. Ja sitten hän alkoi puhua --
ikäänkuin hänen olisi pitänyt lopettaa toinen asia ennenkuin hän
saattoi alottaa toista.
"On niin, että vanhukset tahtovat päästä talostaan", sanoi hän, "ja
muuttaa Innin laaksoon Annan luokse. He tuumivat, että minä lähtisin
mukana -- ja senhän voin hyvin tehdä, vaikkakin me kävisimme yhteen.
Mutta voimme myös ensin lähteä isäsi luokse -- ja kuunnella mitä hän
asiasta ajattelee. Hänen mielestään kai _sinun_ miehesi jäisi hänen
luokseen ja voisi sitten ottaa talon haltuunsa?"
Kyllä sellainen oli aina ollut isän toivomus -- mutta nyt! Hän kääntyi
ihan hämmästyneenä Peteriin, mutta hän istui katsellen suoraan eteensä
ja pureksi heinänkortta.
"Peter" -- hän sanoi sen melkein valittaen -- "Isähän ei tahdo enää
nähdä minua talossaan."
"Niin, niin" -- Peter pureksi yhä korttaan. Siitä herettyään hän sanoi:
"Voin hänelle sanoa: jos et tahdo tytärtäsi, voin sanoa, niin ehkei
sinulla ole mitään vastaan pitää kodissasi minun morsiantani. Ellet
tahdo, niin otan hänet mukaani Innin laaksoon, johon vanhukset
asettuvat asumaan. Silloin hän kyllä suostuu. -- Voimme jonakin päivänä
lähteä alas. Sinun ei tarvitse raataa täällä kauemmin. Sitten kun
elukat ovat alpeilla, voimme hyvin tulla toimeen yksinämme." Alas --
alas taas! Joki, vanha puusilta -- suuria keltaisia kulleroita --
Goldrain -- -- talo, kirkkotie... Saada istua kirkossa etäisimmässä
sopessa -- kuulia messuavan äänen alttarilta, suitsutuspilvet,
loistavat kasvot kuorin puolella...
"Oi, Peter!" Hän tarttui molemmin käsin hänen isoon päähänsä:
Mutta silloin Peter nousi äkkiä ja sanoi hyvin jurosti: "On kai
parasta, että menemme vähän kauemmaksi häntä vastaan." --
Paria päivää myöhemmin meni Peter alas puhumaan Kassian Gamperin
kanssa. Hänen olisi kai parasta mennä yksinään ensimäisellä kerralla,
tuumivat vanhemmat -- ja Kathikin tuli pelokkaaksi asian joutuessa niin
pitkälle.
Anselm ja Martha eivät koskaan olleet uskoneet, että Peterin mieleen
johtuisi naida Kathi. Mutta ajatus isän rahoista oli kai voittanut
hänen epäröimisensä. Vaikkakaan he eivät olleet erikoisen iloisia
asiasta, oli heistä kuitenkin parasta pitää mielessä pääasia ja
tekeytyä tietämättömiksi kaikesta muusta. --
Kassian Gamperkin kovin hämmästyi. Hän olisi aikaisemmin hylännyt
Peterin ei läheskään tarpeeksi hyvänä hänen tyttärelleen. Mutta
nykyinen Kathi -- hän ei ollut enää sama, ja kun kunniallinen mies otti
hänet, oli se kai paras keino tukkia suut.
Ja sitäpaitsi hän ikävöi Kathia enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää
-- ja toivoi vain keksivänsä jonkun keinon, jolla saisi hänet luokseen
taas sanaansa syömättä. Hän ei kuitenkaan varmasti luvannut.
"Hän voi jonakuna päivänä tulla kanssasi, niin saamme siitä puhua",
sanoi hän.
Sillä oli Peterin asia päätetty ja hän laittautui palaamaan vuorille
taas.
Mutta ovelle ehdittyään hän jäi seisomaan. "Ja hänen tulee saada kulkea
rauhassa, kun hän saapuu", sanoi hän päättäväisesti. "Häneltä ei saa
udella sellaista, josta hän mieluummin vaikenee."
"Tahtonet kai kuitenkin itse häneltä kysyä sitä?" sanoi Kassian
lyhyesti -- päästäkseen pakollisesta myöntämisestä.
"Se on minun asiani", vastasi Peter rauhallisesti. "Mutta en tiedä
tekisikö se minua iloisemmaksi tai paremmaksi, jos saisin sen tietää."
Seuraavana päivänä kun he nousivat päivällispöydästä, sanoi Peter
Kathille: "Pane nyt vähäiset tavarasi kokoon, sillä nyt me lähdemme."
Iltapäivällä he olivat matkalla. Kathista tuntui kuin kulkisi hän
unissaan. Ei ajatella -- ei, ei. Mutta hän ei voinut olla _tietämättä_
mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän juuri
tänään saapui laaksoon taas.
Mutia hän ei herättänyt mielessään viime vuoden samaa päivää -- se
saapui ihan itsestään. Se oli taas esillä, hänen ympärillään, ja se
pyrki _sisään_.
Polun viedessä kuusimetsään oli sen varrella kaikki paikat punaisina
alppiruusuja. Hänen täytyi poimia pari. Niinhän se alkoi viimeksikin --
päivällisen jälkeen hän lähti vuorille poimimaan alppiruusuja...
Hän antoi kukkien pudota. Hän tahtoi, hän tahtoi taistella sitä päivää
vastaan, joka halusi pyrkiä häneen -- ja ottaa hänet kokonaan. Tuo
rakas, rakas päivä, jota ei olisi saanut olla olemassa -- ei edes
ajatuksissa? Tänään, jolloin kaikki muistutti siitä, tuli sitä vastaan
taistella lujemmin kuin koskaan ennen!
Peter kulki hiukan hänen edellään kantaen hänen myttyjään kepissä
olallaan. Oi, jospa hän sanoisi jotain! Oli niin hiljaista metsässä.
Mutta hänen tapansa ei ollut puhella kulkiessaan.
"Kun tulemme alas, Peter", sanoi Kathi, "niin muista, että heti tahdon
mennä levolle ja nukkua koko illan. Väsyn niin tästä pitkästä
matkasta." -- -- Ja se joka nukkuu, ei tee syntiä, ajatteli hän.
He joutuivat ulos kuusimetsästä, ja tie vei yhä alaspäin. Silloin
tällöin Peter kuitenkin pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Oli kovin
kuuma.
Äkkiä kutsui Kathi häntä. "Peter, Peter, katsohan katsohan toki.
Luumupuita!"
"Kyllä niin", sanoi hän kääntymättä. Sen hän tiesi, että Johann
Niedermayerin luumupuut tästä alkoivat. Siinä ei ollut mitään
ihmeellistä.
Vähän myöhemmin Kathi taas huusi: "Peter, voi Petet, tässä on
pähkinäpuu" -- hän pysähtyi ja hieroi lehteä sormiensa välissä
toistaessaan: "Tässä on pähkinäpuu!"
Hän nyökäytti vain: Kyllä on! Sillä vanhan Ploggnerin talon edustalla
oli kaikkina aikoina ollut pähkinäpuu. Se ei ollut versonut ei tänään
eikä eilen.
Aurinko oli mennyt mailleen rosoisten vuoriharjanteitten taa. Sen
vaipuva loisto valoi Marteller-gletscherille punaisen hehkun... Polku
kääntyi Goldrainiin päin -- alas isojen sileälehtisten kastanjapuiden
alle.
"Peter" -- Kathi kutsui taas, mutta paljon hiljemmin, "tässä ovat
kastanjapuut.".. Tällä kertaa Peter kääntyi, sillä Kathin ääni vapisi
kovin.
Hän oli istuutunut tien reunalle -- piteli päätään käsissään ja
liikutti sitä edestakaisin.
"Oi, Jumalan pyhä äiti", sanoi hän itkien... "Tässä ovat kastanjapuut!"
Peter seisoi liikkumattomana hänen luonaan. "Tyttö raukka", ajatteli
hän, "hän on melkein unohtanut, minkälaista oli alhaalla laaksossa
päin! Ja hänen isänsä talon luona kasvaa myös kastanjapuu. Siksi se
niin koskee häneen."
Hän ei puhunut mitään, sillä hän tiesi, että koskee vain enemmän, kun
toinen rupeaa siitä puhumaan. Mutta oli parasta, että hän sai itkeä
loppuun.
Ja hänen vaikeroidessaan ja huojuttaessaan päätään edestakaisin
ajatteli Peter, että olisi hyvä jos hän pian lopettaisi, sillä
Sveitsinalppien yli nousi tummia pilviä. Siltä taholta oli myrskyn
tapana tulla -- ja olisi ehkä parasta, ettei kestäisi kauan ennenkuin
oltiin talossa.
* * * * *
Vanha Matthias kellonsoittaja ei ollut terve ja hanen oli täytynyt
maata pari päivää. Hän suri joka kerran kun hanen oli pakko jättää
virkavelvollisuutensa suorittamatta.
Pappi istui hänen vuoteensa ääressä. Hän kyllä tiesi miten soittajaa
tuli ilahuttaa. Nuori, kalpea pappi saattoi olla oikein leikillinen,
kun hän oli yhdessä lapsien ja vanhusten kanssa, ja hän sai aina ne
tyytyväisiksi.
"Niin, on merkillistä maata tässä ja kuunnella kelloja -- sen sijaan
että seisoisi siellä ylhäällä itse", sanoi Matthias. "On hyvä, että
minulla on naapuri, joka voi niitä hoitaa ja vuorotella veljensä kanssa
-- mutta se ei minusta kuitenkaan oikein soinnu. Niinkuin nyt äsken
angeluksessa; se kuului oikein vieraalta! On sellainen oma tapani
minulla... Ja sitten _ajattelen_ omaani joka kerta. Sekin ehkä voi
kuulua."
"Ihan varmaan se voi, Matthias", vastasi pappi. "Olen niin iloinnut
kellonsoitosta ensimäisestä illasta alkaen tänne tultuani. Antaisin
paljon, jos Matthias voisi soittaa minullekin kerran."
Vanhus sai kyyneleitä silmiinsä. Että hänen pitikin lähteä niin kauaksi
heistä kaikista, tuon hyvän pastorin!
He eivät ajatelleet muun kuin hämärän tekevän tuvan niin pimeäksi;
mutta papin noustessa lähteäkseen katsahti hän äkkiä ulos akkunasta.
"Saamme myrskyn", sanoi hän.
Läntisten vuorenkukkuloitten yläpuolella kohosi keltaisen musta
pilvijoukko. Se oli jättiläislinnun näköinen ojennettuine päineen,
kauheine, rikkirevittyine siipineen, jotka kiitävällä nopeudella
levisivät hartaan, selkeän iltataivaan yli ja sammuttivat kaiken sen
valon pahan pimeyden taa. Ja kaukaa kuului pahanenteinen pauhina.
Soittajan vaimo tuli sisään keittiöstä ja tarkasteli olivatko kaikki
akkunat tarkoin suljetut. "Ulkona nousee myrsky, isä!" sanoi hän.
"Pastori kai ei aio lähteä! Se on kohdallamme ennenkuin pastori voi
ehtiä kotiin."
Soittajan talo oli ensimäinen pitkässä maalaiskylässä ja oli hiukan
etäämpänä muista.
Vanha mies oli vuoteessaan käynyt hyvin levottomaksi. "Eikö näytä siltä
että se voisi mennä ohitse?" kysyi hän kasvoissaan jännittynyt ilme.
"Pyhä Jooseppi, mitä muuten teemmekään!"
Ulkona alkoivat puiden latvat huojua maata kohden. Sitten välähti
äkillinen leimaus tuvassa ja kuului ankaraa jymähtelemistä...
Pappi meni vuoteen luo. "Rakas Matthias, Jumalan käsi on mustien
pilvien yläpuolella!"
Roiskuva sadekuuro alkoi pieksää puukattoa.
"Ei, ei sentakia", sanoi vanha soittaja. "Mutta tässä minä makaan -- ja
nyt tulisi soittaa! Lähetä heti sana naapurille, Barbara! He ehkä eivät
ajattele, että tulee soittaa myrskyä vastaan. He eivät olekaan
tottuneet siihen niinkuin minä."
Ukkosen jyriseminen kuului yhä lähempää. Salama salaman perästä vaiaisi
tupaa ja vanhan miehen huolestuneita kasvoja.
Silloin ulko-ovi kiskaistiin auki ja naapurin veli juoksi tupaan isoon
päällysviittaan kääriytyneenä.
"Pyhä Anthonius", sanoi hän, "nouseepa jumalanilma! Olen tullut
likomäräksi vain juostessani tänne yli. Ja salamat ihan häikäisevät
silmiä! -- Niin, tahdoin sanoa, että Sebastian on lähtenyt ulos heti
iltasoiton perästä, enkä nyt tiedä milloin hän palaa. Enkä mielelläni
menisi hänen sijastaan. Tuskinpa voi päästäkään perille kirkkoon asti.
Vieläkin on yksi asia, se nimittäin, että vieras herra, jolla oli
silmälasit, oli sanonut veljelleni, että heiluva metalli voi myrskyssä
helposti vetää luokseen salaman, sanoi hän."
"Siten käy, kun tahtoo kuulla niitä, jotka luulevat olevansa viisaampia
kuin meidän Herramme", sanoi vanha soittaja vapisevin äänin. "Sen kai
tiedämme paremmin kuin mokomakin jumalattomista maista -- joissa ei
ole vuoriakaan -- että myrsky menee ohitse heti kun soitetaan
kirkonkelloja. Ja täällä seurakunnassa eivät ihmiset voi olla sitä
ilman. He eivät oikein voi koota ajatuksiaan rukoukseen ennenkuin
kuulevat kellojen puhuvan -- äänekkäämmin kuin rajuilma ja kertovan
heille, että Herramme on lähellä."
"Niin, mutta minulla ei ole halua lähteä sinne, eikä minulta kukaan voi
sitä vaariakaan."
Rajuilma oli nyt Goldrainin kohdalla; ukkosen uriseminen kuului
lakkaamatta, toinen jyminä kumisi vielä vuorien solissa, kun seuraava
jo räjähti, ja pimeässä loistivat suuret, monipolviset salamat.
"Pyhä Jooseppi! tässä pitää maata velvollisuutensa jättäen!" virkkoi
huolestunut Matthias.
"Anna minulle avain torniin, Nestor", sanoi pappi. "Minähän voin mennä.
Olen ollut useammin kuin yhden kerran Mattiaksen luona siellä ylhäällä.
Sopii paraiten että minä -- tällä tavalla kerran saarnaan kansalle."
"Ei, älkää sitä tehkö", sanoi mies. "Pastorihan tietää, että se voi
olla hengenvaarallista."
"Niin, onhan hengenvaarallista elää", sanoi pappi hiukan hymyillen. "On
melkein vain yksi varma tapa pelastaa elämäsi, Anton -- ja se on usko
se!"
"Ei ei, se ei käy laatuun", sanoi vanha soittaja tyrmistyneenä.
"Luuletko, etten voi? Etkö muista, että olen koettanut? Mutta nyt olen
oikein utelias kuulemaan saako kello oikean soinnun. Älähän nyt ole
minulle liian ankara, Matthias!" Hän nyökäytti rohkaisevasti
vanhukselle. "Sanon samalla jäähyväiset, menen suoraan kotiin sen
jälkeen, sillä silloin kyllä Mariannen hiukan täytyy hoitaa minua."
"Ei, ei, pastori ei saa lähteä", sanoi vanha soittaja. "He saavat
mieluummin olla ilman soittoa!"
Mutta ennenkuin nuo kolme ihmistä oikein olivat ehtineet käsittää, mitä
hän oli ehdottanut, oli jo nuori pappi lähtenyt ulos ovesta -- ja he
istuivat siinä äänettöminä.
Tuvassa oli ihan hiljaista -- rajuilman raivotessa yhä ulkona.
Silloin koputettiin kovasti ovelle ja Kassian Gamper astui sisään.
"Saanko jäädä kattonne alle kunnes pilvi on ohitee, Matthias?" kysyi
hän. "Se saavutti minut maantiellä. En voi kastua enempää kuin olen
kastunut, mutta on kurjaa olla ulkona."
"Oi, pyhä Jooseppi -- ja pappi, pappi!" sanoi vanha mies tuskissaan.
"Mitä papilla?" kysyi Kassian. Kun he sanoivat hänelle sen, hypähti hän
pystyyn. "Oletteko sallineet hänen lähteä?"
"Me olimme kuin järjiltämme", sanoi vaimo. "Eikä hän saanut edes lyhtyä
mukaansa! Kunpa hän ei vain taittaisi niskaansa tornissa!"
"Oletteko sallinut hänen lähteä?" toisti Kassian.
"Hän itse tahtoi välttämättä lähteä", sanoi Anton Hutter nopeasti.
"Tällaiseen ilmaan _yksinään_ -- ja pimeään torniin! Ei, se on jo
liikaa!"
Hän otti lyhdyn vaimon kädestä. "Nyt lähden hänen jälkeensä. Kuhan vain
saavutan hänet, niin kyllä pidän huolta soittamisesta. Hänellähän ei
ole voimia niinkuin meikäläisellä -- ja hänen elämänsä on kai enemmän
arvoinen!" --
Kassian pyrki eteenpäin roiskuvaa sadetta, ulvovaa myrskyä vastaan.
Salamat rätisivät ja loistivat hänen ympärillään ja ukkonen jyrisi
lakkaamatta. Mutta häntä vallitsi vain yksi ajatus: saavuttaa pappi ja
saada häned heti lähtemään kotiin.
Juuri ennenkuin hän tuli kirkkomaan veräjälle, alkoivat kirkonkellot
soida.
Ihan levollisina ja luotettavina ne soivat -- ikäänkuin olisivat
puhuneet hyvää kaikkien heidän puolestaan... Kuin olisivat tahtoneet
soittaa kaiken rauhansa jokaiseen pieneen mökkiin, jokaiseen
tuskalliseen sydämeen, rauhaa kirkkaiden levollisten pyhäpäiväin
ajoilta, jolloin se kutsui kansaa jumalanpalvelukseen. Niin, eikö
tuntunut kuin se kutsuisi kokoon nytkin! -- kutsuisi heitä kaikkia
tuntemaan itsensä Jumalan kansaksi kirkkotiellä, pyhän varjeluksen
alaisiksi...
Kassian kulki kirkkopihan yli, työnsi tornin oven auki ja jäi hetkeksi
seisomaan sytyttääkseen lyhtynsä -- kellojen yhä laulaessa hänen päänsä
yläpuolella.
Sitten hän alkoi nousta kapeita portaita. Kun hän oli tullut melkein
niiden päähän ja samalla kun hän nosti päänsä lattian yli, näki hän
pitkän valkoisen salaman kulkevan pimeästä torninaukosta ihan hänen
päältään -- näki sen tulevan ihan häntä kohti -- pitkänä, valkoisena...