Nyt täytyi enimmäkseen pysytellä huoneessa. Rukki ja kangaspuut
joutuivat ahkeraan ikeeseen ja kun miehet olivat lypsäneet lehmät ja
käyneet muita elukoita ruokkimassa, tulivat he sitomaan luutia tai
veistelemään puulusikoita.
Kathi liikkui siellä huivi lyhyen tukkansa verhona. Se oli taas alkanut
kasvaa, mutta ei se koskaan tulisi yhtä pitkäksi. Hiukset olivat yhtä
paksut kuin ennenkin, mutta tummemmat; ne eivät enää sakenöineet
kultana auringonpaisteessa. Hän teki mitä käskettiin ulkona tai
sisällä; nythän häntä ei tarvinnut säästellä niinkuin alussa, sen
jälkeen kuin se oli ohitse ja hän taas oli jotakuinkin saanut voimansa
takaisin. Työ oli hänelle raskasta ja tottumatonta. -- Kotona oli
palvelusväkeä kyllin ulkotöihin ja sisällä hän ei tehnyt muuta kuin
mihin hänellä oli halua. Hän kehräsi hiukan, hän nypläsi, hän leipoi
pannukakkuja ja lauloi kitarin säestyksellä, jota koulumestari oli
opettanut hänet soittamaan, tai hyöri ulkona ja sisällä mitään
tekemättä.
Siinä suhteessa oli isä kyllä hyvänsuopa; kunhan vain tyttäret
tottelivat hänen tahtoaan, niin hän ei pakoittanut heitä rasittamaan
itseään. Hän oli hiukan ylpeäkin siitä, että rikkaan Kassian Gamperin
tyttäret olivat hiukan paremmat kuin muitten Goldrainissa -- ja
osoittavat sitä työttömyydellään ja opettelemalla toimia, joihin muut
eivät saaneet tilaisuutta.
Ensimäisinä viikkoina hänen täällä ollesaaan, niin, aina siitä yöstä
jolloin hän oli juossut joen rannalle, hän ei tietänyt mistään, ei
nähnyt, tuntenut, eikä muistanut mitään paitsi _tuskaa_, tuskaa, joka
lepäsi kauheana painona hänessä ja tukahdutti kaiken muun -- joka
tuntui kaikissa hänen jäsenissään, joka painoi jokaista hengenvetoa
eikä kuitenkaan voinut häntä tappaa.
Kun sitten ruumiillinen vaiva saapui, oli se kuin tosi helpoitus, sillä
se pakoitti tuskan hiukan väistymään. Ja kun sitten tapahtui
uskomattomin, että tuskakin samalla täysin poistui hänen mielestään,
että hän yhtäkkiä vapautui siitä mikä oli tapahtuva ja kaikesta mitä se
oli tuova muassaan, vapautui kaikkein pahimmasta: nimittäin
ilmiantamasta toista vastoin hänen tahtoaan -- silloin oli siunattua
lepoa pitkällään surra, olla oikein murheellinen ja itkeä paljon --
sitä, joka ei koskaan ollut nukkuva hänen rinnoillaan ja oleva niin
lähellä hänen kasvojaan, sitä, jota hän ei koskaan saanut nähdä
silmillään eikä koskaan pitää sylissään... Hänen kätensä muuttuivat
äkkiä niin tyhjiksi, niin köyhiksi ja hyödyttömiksi...
Mutta tämä suru oli hyvä, se lopetti tuskan -- siksi hän kiitti siitä
yöt ja päivät. -- --
Myöhemmin tulivat vaikeudet. Silloin hänessä kaikki heräsi uudelleen --
sydän ja kaikki ajatukset, jok'ikinen tunne. Silloin kaikki koski.
Jokainen esine, jota hän kosketteli, jokainen sana, joka hänelle
sanottiin, jokainen työ, johon hän kävi käsiksi -- kaikki koski
suunnattomasti.
Ja koti-ikävä-- niin, se oli ajaa hänet vuoren jyrkimmille paikoille
joka yö... heittäytymään alas --
Sunnuntaisin oli ikävä voimakkain -- kun sää ja tiet tekivät muiden
menon puolipäivämessuun mahdolliseksi. Hän seisoi silloin
liikkumattomana ja katseli heidän menoaan -- ennenkuin hän itse lähti
kulkemaan pitkiä polkuja luostarikirkkoon -- katseli heitä kunnes he
olivat vain pieniä, mustia pilkkuja vuoren rinteellä. Eikä hän voinut
ymmärtää, miten hyviä, miten valittuja, miten Herramme rakastamia nämä
kolme ihmistä olivat -- koska heille suotiin tuollainen saavuttamaton,
käsittämätön onni saada kulkea rukousnauhoineen ja rukouskirjoineen
askel askeleelta alas vuorta kunnes tulivat laaksoon, Goldrainiin ja
kirkkoon. Eivät he sitä itse tienneet -- he eivät menneet vähääkään
kummempina kuin kulkiessaan tuvan poikki tai pihan. Miksi toisilla oli
sellaista, jota he eivät yhtään ymmärtäneet -- kun toiset taas
ikävöivät sen saamista, niin että tulivat sairaiksi?
Mutta oli hyvä, että kaikki tämä hänestä oli niin vaikeata -- sehän oli
katumuksentekoa hänen syntinsä, hänen suuren syntinsä takia. Ja saisi
olla vaikka kymmenen kertaa vaikeampaa, jos sillä silloin olisi hyvä.
Sillä oli jotain muuta, jota hän ei voinut tehdä.
Hänellä oli paikka itsessään, jossa hän eli -- johon hän saattoi paeta
ja jossa piileksiä kaikkea sitä, mikä oli ikävää ja raskasta ja
vaikeata kestää. Kun tuska hävisi hänestä ja hän taas saattoi ajatella
-- silloin olivat kaikki hänen ajatuksensa heti siellä... Niin kauan
kun hänellä olisi se pakopaikka, saattoi hän kestää kaikkea. Vaikka hän
eläisi sata, ei, tuhat vuotta -- niin ei hän koskaan kyllästyisi siihen
paikkaan!
Hän ajatteli rotkoa kastanjapuiden alla -- polkuineen ja
nurmikkoineen...
Hämärsi -- oli jo viileätä, ja vuohensilmät tuoksuivat -- sen tuli olla
mukana jotta se muodostuisi oikein todelliseksi. Askeleita -- askeleita
kuului polulta... Nyt hän tiesi, että hän oli kuullut ne, muttei ollut
sitä oikein tajunnut. Vavahtava käsi laskeutui hänen hiuksilleen -- --
niin että kaikki maailmassa muuttui hyväksi ja viihdyttäväksi ja
kauniiksi...
Oi, sitä kättä -- hän olisi voinut suudella sitä aina maailman loppuun!
Ja vavahtavin sydämin heittäytyi hän taas kaikkeen siihen, jota ei
voitu sanoin selittää -- jota saattoi vain _tuntea_ uudestaan ja yhä
uudestaan samalla riemuntunteella, pyörryttävällä, nimettömällä
riemuntunteella -- -- --
-- Mutta sinä päivänä kuin hän polvistui rippituoliin ja tunnusti
syntinsä, silloin sanoi se, joka puhui Herramme nimessä, ettei hän
saisi palauttaa sitä muistoa mieleensä, että hänen tuli _vihata_ sitä
hetkeä.
Kuinka hän voisi, kuinka saattaisi!
Kun synti oli jotain _pahaa_ -- silloin kyllä saattoi. Mutta kun nyt
synti oli parasta, kaikkein parasta, ainoa hyvä ihmisessä -- kuinka
silloin saattaisi!
Hän tiesi kyllä, että se oli kauhea häpeä, mutta hän ei voinut tuntea
että se olisi ollut pahaa. Ei, hän ei tiennyt ennenkuin sinä iltana
mitä oli olla hyvä. Koko elämänsä läpi oli hän vain ollut omavaltainen
ja välinpitämätön -- hän ei ollut välittänyt kenestäkään muusta
maailmassa kuin Goldrainin Kathista. Isästäänkään hän ei pitänyt,
paitsi niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli mukautunut Kathin
mielen mukaan tai oli ylpeä hänestä.
Mutta sinä iltana, jolloin hän rakasti, rakasti -- enemmän kuin
elämäänsä, paljoa enemmän kuin itseään -- oi, silloin hän rakasti
kaikkia Goldrainissa ja koko maailmassa eikä tiennyt mitä kaikkea hyvää
hän olisi heille tahtonut tehdä!
Jos hän ei koskaan enää ajattelisi sitä iltaa, tulisi hän siitä
pahaksi. Jos hänen piti karkoittaa kaikki ajatuksensa siitä ainoasta
paikasta, jossa ne olivat kotonaan, jossa ne saattoivat levähtää, jossa
niillä oli iloa, joka ei koskaan loppunut -- -- niin olisi se kärsimys
sellaista, joka hävittäisi hänestä kaiken hyvän!
Hän muisti eräänä lapsuutensa päivänä isänsä tulleen hänen luokseen ja
tahtoneen lyödä häntä -- hän ei muistanut enää minkä takia -- ja
pelästyksessään oli hän hypännyt ulos matalasta akkunasta ja juossut
alas tietä, johon äsken oli pantu uusia marmorisiruja. Hän oli paljain
jaloin -- ja tuntui kuin puukot olisivat viiltäneet häntä aina sydämeen
asti. Kun he saivat hänet kiinni, oli valkoisilla kivillä pieniä
punaisia pilkkuja.
Siten kävisi -- oi ei, paljoa, paljoa pahemmin -- jos hänen tulisi
karkoittaa ajatuksensa sieltä!
Oi, jospa Herramme, joka on kaikkivoipa, tekisi niin ettei olisi syntiä
sitä ajatella!
Hänellä oli muassaan kuva, jonka täti kerran oli hänelle ostanut
eräältä italialaiselta rihkamakauppiaalta, hänen pyhän kaimansa kuva,
pieni Kathariina, joka oli niin hurskas että hän liiteli koholla
permannosta polvistuessaan rukoilemaan.
Ja kun Kathi oli polvillaan -- niin raskaasti, niin raskaasti --
permannolla sänkynsä vieressä rukoillakseen, silloin hän ajatteli:
jospa kuitenkin pieni, lempeä pyhimys kerran armahtaisi häntä, astuisi
ulos kehyksistä -- niinkuin ennen oli kuultu tapahtuneen -- ja sanoisi:
"Kaihi, nyt olen saanut Herramme suostumaan, ettei enää ole synti
ajatella sitä -- sillä tiedänhän minä, ettet tahdo tehdä syntiä. Niinpä
sinun täytyy raataa täällä kuolemaasi asti etkä saa edes katsahtaa
laaksoon. Mutta _ajatella_ sitä, siihen sinulia ori lupa" -- --
Kun toiset saapuivat sunnuntai-iltoina kotiin kirkkomatkaltaan,
tapahtui joskus, että Martha virkahti muutaman sanan siitä mitä pappi
saarnassaan oli puhunut. Hän teki sen tahallaan joka kerta kun pappi
oli puhunut siitä, miten tulee vihata syntiä ja sitä paeta --
sisimmässä ajatuksessaankin -- sillä hänestä oli Kathin hyvä kuulla
tällaista. Ja Kathin kädet kylmenivät tuskasta joka kerta kun hänen
tätinsä alotti: "Hän sanoi muuten tänään", -- sillä aina hän oli
sanonut jotain, joka oli hänestä vaiketa kuulla. Mutta kun Martha
sitten lopetti sanomalla: "Niin, se Jumalan mies -- hän on oikein
niinkuin pyhimys" -- ja kun Anselm nyökäytti siihen painokkaasti, sanoi
Kathi aina: "Niin, se hän on!"
-- Sitten eräänä päivänä, jolloin hän oli auttamassa Peteriä lypsyssä,
hän äkkiä ajatteli, että sitä muistoa, jota hän ei ollut tarpeeksi hyvä
vihaamaan, josta hän piti kiinni enemmän kuin elämästään -- sitä toinen
vihasi eikä tohtinut eikä tahtonut koskaan johtaa uudelleen mieleensä.
Mutta ehkä hän ei voinut vapautua siitä -- niin kauan kuin ei Kathi
jättänyt muistoa.
Joka kerta kun hän antautui siihen koko vavahtavin sydäminsä -- veti
hän hänet mukaansa. Ja _jospa_ hän nyt tunsi jotain siitä, jospa
ajatukset heräsivät hänessäkin joka kerta kun hän sitä muisteli, ja
kutsui ja veti hänet siihen, johon hän ei halunnut... Jospa nyt oli
niin?
Hän ei voinut koskaan saada siitä varmuutta. Mutta hän tiesi samana
hetkenä ettei hän koskaan, ei koskaan tahtonut ajatella sitä enää!
Vaikkakin nyt pyhä Kathariina olisi kuinkakin astunut ulos kehyksistään
ja sanonut: "Se ei ole sinulle syntiä" -- niin hän vain vastaisi: "Se
on syntiä eräälle toiselle -- ja siksi en tahdo. Sillä jos sitä yhä
ajattelen -- niin ehkei hänkään voi olla sitä ajattelematta." -- joka
kerta sen jälkeen -- satoja, tuhansia kertoja joka yö -- kun kaikki
hänen ajatuksensa pyrkivät takaisin tähän ainoaan paikkaan -- --
karkoitti hän ne sieltä pois.
Tämä oli vaikeampaa kuin hänen leikatessaan pitkiä palmikoitaan
ja nähdessään niiden putoavan lattialle... Se oli suurempaa
tuskaa kuin haavoittaa pieniä, paljaita lapsenjalkoja teräviin
marmorisirpaleihin...
Mutta hän teki sen.
Hän rupesi harjaamaan ja puhdistamaan, sai sulkeutuneet ihmiset
lausumaan muutamia sanoja, alkoi laskea ääneen -- tai rukoili
rukousnauhansa.
Se oli kaiken ilon, kaiken levon riistämistä itseltään. Oli kuin
riistäisi hän elämän sydämestään -- --
Mutta hän teki sen.
Se ei ollut suurta, eikä edes ansiokasta! Se osoitti vain miten vähän
hän voi tehdä siitä mitä hänen tuli -- sillä jos hän olisi vihannut
sitä, niinkuin hänen piti tehdä, niin ei olisi ollut niin vaikeata
saada ajatuksiaan pois siitä. Hän ei todellakaan voinut siitä kerskua!