Sitten pimeyttä, hiljaisuutta -- mustaa, mustaa hiljaisuutta.
-- -- Aallon kehiä, jotka levisivät sisään- ja ulospäin -- sisään- ja
ulospäin eivätkä tahdo sallia kenenkään tarttua niihin... Missä olen,
kuka olen? Eikö koskaan saa selville itseään? -- --
Aallon kehiä... mustaa, mustaa pimeyttä -- pehmeätä, pohjatonta... Ja
kaikkialla sormi, pitkä, valkoinen sormi -- joka ojentuu ja _osoittaa_,
osoittaa...
Oi, mitä onkaan toivonut!...
Ei koskaan, koskaan tulisi kutsua pitkää, valkoista sormea --
osoittamaan kuka -- -- Se osoittaa vain yhteen paikkaan, kiduttaen,
kirvelien -- soraan, suoraan ihmiseen itseensä!
_Tuolla on hän_ -- tuolla sisällä. -- Kuka, kuka? Kaikki on mustaa,
hiljaista, käsittämätöntä taas... Olenko minä joku? --
Sitten ääni, ääni, johon kiinnittyy tuskasta että se pääsisi
häviämään... Se ääni on olemassa -- on todellakin olemassa. Siitä
kiinni pitäen voi pysyttäytyä pystyssä...
Ääni. Loiskis, loiskis -- sadekuuroja!...
Sitten torni -- kirkon torni... portaat... Gamper -- _Kassian Gamper_.
Hän nostaa kätensä kasvoillensa -- ne ovat kylmät kuin jää... Ja nenän
yläpuolella tuntuu kiskomista ja nykimistä. Pää on lyijynraskas. Suu on
ihan kuiva. -- Mutta hän istuu tässä -- tornin tikapuilla. Lyhty on
tuossa hänen vieressään. Se ei ole edes sammunut.
Palaako torni? Ei, on pilkkopimeätä. Ainoastaan silloin tällöin väräjää
nopea salaman valo, mutta heikompana, kauempaa. Ja ukkonen murahtelee
nyt vain niinkuin iso eläin, joka on juuri vaipumaisillaan uneen.
Kirkon kellot ovat vaienneet. Ne riippuvat liikkumattomina tornin
mustassa kidassa.
Hän pääsee kohottautumaan hiukan vaivalloisesti, ottaa lyhdyn ja nousee
viimeiset porrasaskeleet.
Hänen kulkiessaan lattian yli on siinä jotain raskasta -- pehmeätä,
johon hänen jalkansa pysyhtyy.
Hän laskee lyhdyn... Hänen jalkainsa juuressa makaa pastori Joseph
Wellner kasvot ylöspäin kääntyneinä, kalpeana, liikkumattomana...
Ylinnä hänen valkoisella otsallaan on tumma pilkku...
"Pyhä Jooseppi -- pyhä Jooseppi!" -- --
Kassian Gamper seisoo liikkumattomana kuin silloin, kun hän istui
lamautuneena tornin portailla. Hänen ajatuksissaan välähtää kuin
salama! Mutta salama on tunkeutunut syvemmälle -- ihan hänen sydämeensä
asti -- kun kuolema äsken oli tarttua häneen...
-- Hän kumartuu olennon yli, joka makaa häne jalkainsa juuressa.
Ja varovasti, pehmeästi -- johon ei luulisi häne suurten, karkeitten
sormiensa kykenevän -- vetää hän vaaleita hiuksia hänen otsalleen...
* * * * *
Koko Goldrain murehtii...
Olivathan he tietäneet että kadottaisivat hänet, että hän lähtisi
kauaksi, kauaksi pois heidän kaikkien luotansa -- ja tavallaan hän jäi
nyt heidän luokseen.
Mutta kaikki oli kuitenkin niin sydäntävihlovan surullista!
Seuraavana aamuna levisi tieto siitä koko Goldrainiin, ja muutamiin
taloihin jo samana iltana -- että pappi Joseph Wellner oli uhrannut
henkensä mennessään torniin soittamaan vanhan Matthiaksen sijasta --
johtaakseen rajuilman pois seurakunnastaan ja rauhoittaakseen kaikkia
pelokkaita sydämiä.
Hänen kuolemansa oli kaunis -- se oli kuin hänen viimeinen saarnansa!
Kassian Gamperin talo oli ensimäisiä paikkoja, missä saatiin se tietää.
Kathin ja Peterin tullessa oli talon isäntä poissa. Kathi pyysi silloin
heti päästä levolle, ja heti kun hän oli pannut maata oman pienen
huoneensa valkoiseen sänkyyn, vaipui hän uneen, niin syvään uneen,
ettei rajuilmakaan, joka kohta sen jälkeen puhkesi, voinut herättää
häntä.
Täti ja Peter istuivat huoneeseen, joka oli hänen huoneensa vieressä,
avonaisen oven luokse, ollaksensa siinä jos hän heräisi jyrinästä.
Rajuilman yltyessä tuli hän hetkiseksi levottomaksi ja nousi puoleksi
istualleen. Mutta samassa alkoivat kirkonkellot soida -- ja hän vaipui
takaisin tyynylleen syvään ja rauhalliseen uneen, hengittäen
levollisesti kuin lapsi.
"Voin lyödä vetoa ettei hän ole nukkunut tällä tavoin ainoanakaan yönä
siellä vuorilla", sanoi Peter. "Ei ollut mitään järkeä siinä, että
hänen piti lähteä kotoaan."
Räiskyvä, paukkuva ukkosen jyrinä, joka seurasi häikäisevää salamaa,
tuntui seuraavassa silmänräpäyksessä tärisyttävän taloa perustuksiaan
myöten.
"Jumalan pyhä äiti!" kuiskasi täti.
"Se iski johonkin", sanoi Peter.
Samassa soitto vaikeni -- ja pahin rajuilma oli ohitse.
Yhdeksän ja kymmenen tienoissa, kun kaikki oli ohitse, antoi täti väen
mennä levolle. Mutta hän ja Peter jäivät odottamaan Kassiania, jonka
viipyminen teki hänet levottomaksi.
Kun hän saapui -- niin kalpeana ja väsyneenä kauheasta jumalanilmasta,
että hän oli oikein vieraan näköinen -- ja hyvin lyhyesti oli heille
ilmoittanut järisyttävän tapahtuman, kesti kauan, ennenkuin kukaan
heistä lähti levolle.
Kassian ei hämmästynyt nähdessään Peterin täällä, eikä kuullessaan,
että Kathi nukkui huoneessaan. Oli olikeastaan kuin ei hän olisi nähnyt
eikä kuullut mitään. Ja kauan vielä sen jälkeeen kun hän oli paneutunut
vuoteeseensa, kuuli täti hänen astuntansa hänen omasta huoneestaan.
Edestakaisin -- edestakaisin...
-- Aina aikaisesta aamusta kokoontuivat kaikki goldrainilaiset
kirkkomaan takana olevan matalan talon edustalle, jonka seinustella
kasvoi kukkivia viiniköynnöksiä. Ja hyvin hiljaa he kaikki astuivat
sisään, toinen toisensa perässä, ja näkivät hänen siinä makaavan
valkoisella vuoteella mustassa papinpuvussaan -- hiuksien muodostaessa
kuin sädekehän kalpeitten kasvojen ympärille, jotka olivat niin lempeät
ja kirkkaat...
"Hän on sellaisen näköinen, jonka sydämen toivo on toteutunut", sanoi
itkevä Marianne. Hän oli valvonut yön kuolleen luona parin seurakunnan
miehen kanssa ja tahtoi olla siinä koko päivän, niin kauan kun hän
jaksoi pysyä pystyssä. Keskiyön tienoilla tuli sitten pari
luostariveljeä suorittamaan kuolinvalvomisen. Ja sen huoneen ovea
pieneen puutarhaan ei lukittaisikaan koko yönä. Hän rakasti pienten
kappelien öistä valoa; nyt tuli valon loistaa hänen omasta huoneestaan,
ja jos matkustavainen kulki ohitse ja katsoi sisään, kohtasivat häntä
hiljaiset, valoisat kasvot, jotka ikäänkuin toivottaisivat "Jumalan
rauhaa."
Kaikki toivat parasta mitä tiesivät. Toiset toivat tuoreita kukkia,
toiset suuria helmiseppeleitä, muutamat ruukkukasvinsa akkunoiltaan,
punaisia neilikoita ja pelargonioita, jotka he asettivat hänen
huoneeseensa. Toisilla oli vahakynttilöitä, toiset ripottelivat oksia
ja lehtiä.
-- Kassian Gamperilla kulki täti paremmassa puvussaan leikellen kukkia
kaikista ruukkukasveista. Hän menisi Peterin kanssa, joka sen jälkeen
taas aikoi lähteä vuorille. Vanhukset eivät voineet olla niin kauan
ilman häntä. Hän oli puhunut hiukan Kassianin kanssa, joka suostui
kaikkiin hänen toivomuksiinsa -- ja istuessaan katsoi järkähtämättä
hänen ohitseen kauas etäisyyteen -- eikä hän voinut odottaa saavansa
tavata Kathia, koska hän yhä nukkui.
"Ei, hän on juuri herännyt", sanoi täti, jonka poskia pitkin valuivat
kyyneleet, "mutta luulen olevan parasta, ettet mene hänen luokseen. Hän
nukkui niin rauhallisesti käsi pään ympäri taivutettuna... Mutta sitten
luulen hänen heränneen kirkon kellojen soitosta. Hän makaa silmät
raollaan kuin sellainen, joka ei tahdo ajatella, vaan on vain iloinen
-- niinkuin lapsi jouluaamuna. -- Onko pyhä, täti? kysyi hän. -- Ei,
sanon minä, etkö voi kuulla, että joku on kuollut! -- Hän kohoutuu
vuoteessaan ja hänen silmänsä sumenevat. -- Kuka? kysyy hän. Ja minä
sanon: eräs, josta kaikki olemme pitäneet! Silloin hän katselee minua
kuin se, joka rukoilee elämänsä puolesta. -- Ei, ei _isä_, sanon minä,
vaikka hänkin oli lähellä kuolemaa; vaan pappi, joka soitti vanhan
Matthiaksen puolesta, ja häneen löi salama. Isä löysi hänet sieltä. --
Sitten hän laskeutuu makuulleen ja kääntyy seinäänpäin. Luulen, että
hänen tulee olla ihan yksinään. Pastori neuvoi häntä niin kauniisti
aikoinaan. Ja nyt kaikki herää hänessä uudelleen -- se voi olla
kylliksi vaikeata hänelle, pikku-raukalle!"
-- Kun täti saapui kotiin taas tunnin kuluttua, istuutui hän Kathin
luokse, joka yhä makasi kasvot seinäänpäin, ja alkoi ihan hiljaa
kertoa hänelle miten kaunista siellä oli ollut ja miten kaikki olivat
tuoneet, mikä mitäkin muassaan tehdäkseen kaiken hänen ympärillään
juhlalliseksi. Kirkkoherra oli itse lukenut kuolinrukoukset -- itku
kurkussa... Eikö Kathi tahtonut nousta ja lähteä sinne? Hän oli
näöltään kuin pyhimys!
Mutta Kathi vain viittasi kädellään kieltävästi ja jäi makaamaan
tahtomatta syödä tai juoda.
Silloin kysyi läti Kassianilta, eikö hän tahtonut lähteä sinne? Mutta
hänhän oli siellä eilen illalla, vastasi hän. Oli mukana kantamassa
hänet kotiin -- -- Ja hänen kyllä tuli pysyä levossa tänään, sillä joka
hetki hän tunsi pyörrytystä.
* * * * *
Mutta kun kaikki talossa olivat menneet levolle, alkoi Kassian Gamper
kävellä edestakaisin niinkuin viime yönäkin -- ei huoneessaan, vaan
käytävässä ulko-oven ja yläkertaan vieväin portaitten välissä. Hän
kulki edestakaisin kädet selkänsä takana pienen lampun valossa, joka
riippui katossa -- hänen ajatuksiensa liikkuessa vain yhdessä asiassa.
"Ennen keskiyötä, mutta myöhään, kun kaikki on hiljaista. Saamme nyt
nähdä -- --"
Hän oli varma, ihan varma siitä. Nyt tulisi suuri tilinteko.
Viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina, jotka olivat olleet pitkät
kuin vuodet, oli hän yhä uudestaan ajatellut sitä mitä hän tunsi, kun
kuolema oli tarttunut häneen -- ja hän kyllä tiesi, että suurimman
tilinteon pitää ihminen _itsensä kanssa_. Ainoastaan siinä voi hän
oikein tuomita syyllisen.
Mutta tässähän hänellä oli isän-oikeus -- niin, isän velvollisuus. Ja
oikeuden tulee vallita. Siitä ei kukaan saa uskaltaa poiketa. Sen tulee
vallita.
Kirkontornin kello löi yksitoista, raskaasti ja voimakkaasti -- niin
kuin se olisi myöntänyt sen oikeaksi.
Niin, _sen_ tornin kello -- -- sekin voisi kertoa oikeuden
voimasta. -- --
Syntyi taas yöllinen hiljaisuus.
Sitten aukaistiin ylhäällä ovi -- ihan hiljaa. Kassian pysähtyi ja
asettui portaitten varjoon.
Portaita alas kulkivat hiipivät askeleet. Porras narahti -- ja ne
pysähtyivät.
Hän ihmetteli että niin pieni kolina saattoi pelästyttää kulkijaa ja
hänen sydämensä takoi, takoi aivan kuuluvasti.
Askeleet hiipivät eteenpäin -- saapuivat käytävään... ja silloin --
seisoi hän siinä.
Huusiko hän? Oliko joku huutanut? Ei, ei ainakaan hän! -- Sillä hän
vain seisoi -- niinkuin lapsi, joka tietää ettei se voi puolustautua,
liikkumattomana, kietoutuneena suureen, mustaan huiviin, joka oli
heitetty pään ylt ja jota hän piti tiukasti ympärilleen käärittynä. Hän
seisoi niin liikkumattomana, että silmäluomet, jotka raskaasti olivat
painuneet silmien yli, keltaisenvalkoisina ja vähäsen turvonneina,
näyttivät kuin vahaan leikatuilta.
Miksei hän mitään puhunut? Hän olisi voinut puhua -- sanoa jotain, joka
selittäisi kaiken... Sitä kai ei ollut niin vaikea keksiä! Miksi hän
seisoi vain kuin lapsi, joka ei voi puolustautua. Silloin piti
Kassianin puhua -- hänenhän täytyi...
Mutta hänen tuli alottaa varovasti... muuten salpaisi hänen henkensä se
suuri sana, joka nyt oli sanottava.
"Oletko se sinä? Sinäkö siinä olet, Kathi?" Hänen täytyi keskeyttää
kunnes sydän hiukan rauhoittuisi.
"Ja tahdot lähteä ulos, niinkö? -- -- sillä -- olet ajatellut että
voisit mennä sinne?"
Hänen huulensa liikkuivat kuiskaten myöntäväsi -- kuulumattomasti.
"Ajattelit heti, että sinäkin tahdot mennä -- niikuin kaikki muutkin."
Taas kuulumaton myönnytys.
"Mutta -- kun kuulit, miten kaikki sinne kokoontuivat -- tuntui sinusta
niin oudolta tavata heitä kaikkia yhdellä kertaa -- -- Eikö totta? Nyt
-- kun olet ollut niin kauan poissa! Silloin odotit iltaa -- ja tiesit,
ettei siellä ollut enää ketään."
Hänen huulensa liikkuivat taas myönnytykseksi:
"Mutta nyt tahdot sinäkin mennä? Sehän on ihan luonnollista!"
Mitä tämä olikaan? Eikö hän sanonut kaikkea mitä toinen olisi voinut,
mitä hänen olisi pitänyt keksiä sanoakseen! Mitä tämä olikaan? Tahtoiko
hän ensin rauhoittaa häntä -- ja sitten vasta sanoa sanottavansa?
Äkkiä hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen katseensa oli kohdannut paikan,
jossa hän piteli käsiään -- huivin alla.
"Hän vie ne muassaan", ajatteli hän, "hän vie ne todellakin muassaan!
Hän pitää niitä käsissään -- hän tahtoo panna ne sinne, jotta ne
pantaisiin mukaan -- -- ei, ei"...
Raskaana ja suurena laskeutui hänen kätensä tytön kädelle, työnsi
huivin syrjään -- ja veti esiin pitkät, kokoonkäärityt palmikot, jotka
olivat hänen käsissään.
Ei, hän ei huutanut... mutta silmäluomet kohoutuivat, tuskallisesti
väristen -- ja hänen silmänsä kohtasivat hänen silmänsä, silmät jotka
olivat kuin Aloisian...
Hän tarttui raskaisiin palmikkoihin, punnitsi -- -- niitä tahtomattaan
samalla kädellään -- vanhan tapansa mukaan.
Mutta siinä liikkeessä oli jotain, joka kääntyi häntä itseään vastaan
-- tarttui hänen sydämeensä...
"No niin -- -- olet myös kuullut, miten kaikki sydämensä
kiitollisuudesta ovat vieneet yksi yhtä ja toinen taas toista muassaan
sinne... parasta mitä saattoivat ajatella... Niin et sinäkään tahtonut
mennä tyhjin käsin? Sinäkin tahdoit -- koko sydämestäsi -- -- Ja niin
sinä otit -- sillä sinullahan ei ole muuta, Kathi"...
"Ei, minulla ei ole muuta."
Kassian päästi palmikot kädestään.
"Mutta älä nyt ole liian kauan poissa, Kathi. On myöhäistä"...
Tuntui kuin olisi tytär tahtonut rauhoittaa isäänsä sanoessaan: "Olen
kyllä taas pian täällä."
"Niin, sillä Peter käski minun pitää sinusta hyvää huolta. Hän sanoi
nimenomaan että pitäisin hyvää huolta sinusta... Ja hän uskoo varmasti
että sinusta tulee hänelle hyvä vaimo, reipas ja uskollinen ja hyvä
vaimo."
Kathi ei nostanut silmiänsä, mutta sanoi äkkiä äänekkäästi -- kuin se
joka puhuu unissaan eikä voi hillitä ääntään -- ja lujasti kuin olisi
hän antanut lupauksen: "Kyllä."
Kassian hengitti syvään -- hän tiesi voivansa siihen luottaa, ja
hetkisen seisoivat molemmat äänettöminä.
Sitten Kassian sanoi vain: "Niin -- mene siis. Jumala kanssasi,
Kathi... Jumala kanssasi! -- Annan lampun palaa niin kauan."
Kathi meni hänen ohitsensa -- ulos ovesta ja sulki sen jälkeensä. Hän
oli yksin käytävässä.
Miten oli? oliko hän sallinut hänen lähteä? Lähteä _sinne_... Oi, ei,
ei! Ei ikinä! Eikä hän näin pääsisi asiasta! Nyt oli hän hänen
käsissään -- tänä iltana vihdoinkin tuli puhua! Oli tapahtuva suuri,
suuri tilinteko...
Hän kiskaisi oven selälleen, juoksi ulos pimeään ja riensi hänen
jälkeensä.
Tyttö kuuli hänen tulevan ja pysähtyi, kääntyi ja nosti kasvonsa häntä
kohti niinkuin äsken -- käytävän ovesta valuvan valon liekuttavassa
loisteessa... Ja hänen silmänsä olivat kuin Aloisian...
Kassian viittasi hänelle kädellään.
"Niin -- mene -- Jumala kanssasi, Kathi", toisti hän soinnuttomasti. --
"Jumala kanssasi!" -- --
Mutta Kathi jäi paikoilleen. Ja hänestä tyttö äkkiä kasvoi -- tuli niin
suureksi öisessä pimeydessä.
Ja hän katseli häntä kuin sellainen, jonka suru on tehnyt
täyskasvuiseksi, kuin sellainen, joka on luopunut _kaikesta_ -- ja
jolla senvuoksi ei ole enää mitään peljättävää.
Sitten nosti hän kätensä, jossa hänellä oli pitkät palmikot. "Vien ne
jokeen", sanoi hän. "Sitten ei ole enää mitään jäljellä Goldrainin
Kathista" -- --
Hän oli vaiti hetkisen.
"Ja sitten tahdon mennä sinne -- _rukoilemaan_... Sillä silloinhan olen
vain eräs, joka on kuollut kaukana!"
Hän viittasi hänelle kädellään -- mutta tällä kertaa ei hän voinut
sanoa mitään.
-- Hetki sen jälkeen hävisivät hänen askeleensa pimeään hijaisuuteen...