Kassian puristi kätensä hatunlierin ympärille nyrkkiin, niin että
kynnet tunkivat syvälle siihen. "Siksi, että tahdon lyödä hänet
vaivaiseksi. Ja sitten tulee hänen naida hänet. -- Mutta hän ei sitä
ilmoita. Hänen kiellostaan ei voi erehtyä! On kuin itse olisi sen
suonut. Mutta nähkääs -- pastori voi saada hänet tunnustamaan. Uhkasin
häntä sillä, ja silloin hän pelästyi. Siksi minä tulin. Pastori saanee
hänet siihen taipumaan."
"Ei."
Ei! Hämmästyksessään katsahti Kassian ensi kertaa ylös. Papin
valkoisille kasvoille valahti äkillinen puna.
"Ei... en tiedä mitä se hyödyttäisi."
"Hänen tulee hyvittää häntä -- se hänen tulee tehdä!"
"Hyvittää -- niin, jos hän voi -- mitäpä tiedämme? Jos hän olisikin
kurja niinkuin sanotte!"
"Silloin voin ainakin tappaa hänet."
"Siihen ette saa minun apuani."
"Tahtooko pastori suojella _häntä_?"
"En -- mutta _teitä_, Kassian Gamper. On väärin kostaa."
Kassianin kurkusta lähti naurunsekainen ääni. "Ehkäpä minun tulisi
antaa hänelle anteeksi!"
"Ei -- se ei ole _teidän_ tehtävänne. Sitä vääryyttä, mitä on toiselle
tehty, sitähän ei _meidän_ tule antaa anteeksi. Luulen, että kaikki
viha, jota tunnette, on oikeutettu... mutta ei kosto."
"Niin, mutta meissä on sellaista, joka itse ottaa oikeutensa! Pastori
tietää, että minullakin on hurskauteni. En ole ollenkaan uskoton, enkä
ole koskaan tahallani jäänyt pois kirkosta pyhäpäivänä. Mutta tällä
asialla ei ole mitään tekemistä jumalanpelkoni kanssa. Voin olla
päättämättä kostaa, jos se on jumalaapelkäävämmin tehty -- mutta tiedän
kuitenkin, että kostan! Ja kyllä saan hänet käsiiniI Minusta tuntuu
nyt, että _jokainen_ mies, joka kulkee ohitse, vilkuaa niin
epäilyttävästi akkunoihini -- mutta kun ensi kiihko on asettunut, tulen
kyllä tarkkaavaisemmaksi. Ei se ole kukaan talossani asuvista miehistä.
-- Vanhaan Hanssiin luotan kuin itseeni ja Martin on erään
palvelustytön sulhanen. Täti ei saa päästään sitä, että se on joku
soittoniekoista, jotka olivat täällä minun ollessani Laasissa
Perkmannin luona -- hyvin nuori, villi ja kalpea poika, joka puhalsi
säkkipilliä ja tekeytyi niin murheellisen näköiseksi että Kathi alkoi
siitä itkeä. Heidän piti olla yötä Schlandersissa, ja kuka tietää, eikö
tuollainen ryöväri ole houkutellut häntä kohtaukseen metsään. Hän meni
kohta sen jälkeen vuorille ja sanoi jäävänsä Annan luokse. Ja hän
tulikin kotiin vasta seuraavana aamuna. Mutta hän ei ole ollut Annan
luona, sen olemme myöhemmin saaneet tietää."
"Entä Perkmann?" kysyi pappi. "Oletteko puhutellut häntä?" Hänen
äänensä oli väsynyt niinkuin olisi kaikesta tästä puhuminen häntä
kiusannut.
"Olen, minulla oli vaikea hetki hänen luonaan! Perkmann on kunniallisin
mies auringon alla ja hän sanoikin heti: Kassian Gamper, sanoo hän, en
mielelläni tahtoisi tehdä tyttöä onnettomammaksi kuin hän on. Olen
kyllä siitä vaikeneva ja voisinpa siitä huolimatta vieläkin mielelläni
ottaa hänet. Mutta jos hän on pitänyt yhteyttä toisen kanssa, sillä
aikaa kuin oli olevinaan minun morsiameni, niin ei kukaan voi vastata
siitä mitä hän saattaa keksiä tulevaisuudessa. Enkä nai joutuakseni
naurun alaiseksi Laasissa, sanoo hän. -- Hän on nyt saanut tarpeeksensa
nuorista, ymmärsin -- ja ajattelee ehkä ennemmin Lisa Dittlia,
joka niin monena vuotena on ollut hänelle uskollinen ja hyvä
taloudenhoitajatar."
Pappi katsoi permantoon niinkuin ei olisi kuunnellutkaan. Sitten hän
nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo, jossa hän hiukan liikutteli
papereita.
"Oletteko sanonut hänelle, että annatte hänelle anteeksi?" kysyi hän
toverillisella, hiukan epäröivällä tavallaan.
"En -- sillä sitä en tee."
Pappi seisoi kumartuneena paperien yli. "Ajatelkaa, että hänellä ehkä
on siinä hyvin vähän syytä -- ehkei yhtään. Tarkoitan -- hän on vielä
-- niin lapsi" --
"Ilmaiskoon hän silloin hänet! Muutenhan hän pitää hänen puoltaan."
"Mitä olette aikonut tehdä hänelle?"
Kassian loi silmänsä maahan. "Hänen tulee lähteä pois. Se voi tulla
välttämättömäksi."
Pappi käännähti äkkiä. Niin, eihän ollut hauska kuulla sellaista.
Sitten hän taas järjesteli papereitaan.
"Enkä myöskään tahdo pitää häntä talossani niin kauan kuin hän siitä
vaikenee. -- Eikö pastori tulisi kotiini ja koettaisi saada häntä
puhumaan?"
"En -- en... sitä en tee! Mutta luulen itsekin, että hänelle voi olla
parasta lähteä pois -- joksikin ajaksi. Varokaa vain olemasta hänelle
kova, Kassian Gamper! Olkaa varovainen hänen suhteensa -- kuuletteko!"
Kassian katseli taas permantoon. "Pastori voi olla levollinen! Minun ei
ole niinkään helppoa olla hänelle kova nyt, kuin olisin voinut luulla.
Minä voin muuttua pehmeäksi kuin räsy, kun hän vain katsoo minuun. Ja
sen hän kyllä huomaa. Mutta mitä olen sanonut -- siinä pysyn."
Kassianin ojentaessa papille kätensä jäähyväisiksi epäröi tämä
hetkisen, ennenkuin laski kapeat, valkoiset sormensa siihen.
Hänen kai oli vaikeata koskettaa isää, jonka tyttärestä oli tullut
sellainen -- --
* * * * *
Korkealla vuorella -- missä sileälehtinen kastanjametsä jo kauan sitten
on väistynyt kuusien mustan vyön tieltä, missä kuusimetsäkin häviää ja
ainoastaan harvalukuiset tuulen tuivertamat havupuut kasvavat sen
viimeisinä, kutistuneina versoina paljaalla vuorenkamaralla -- oli
yksinäinen valkea talo.
Sen kimmeltävät muodot heijastivat mailleen menevän auringon punaa
vielä kauan senkin jälkeen, kun laakson talot olivat vaipuneet
sinertävien iltavarjojen rauhaan. Viisi tuntia kesti nousua sinne ylös,
ja talvisin oli se lumen peitossa monta kuukautta olematta missään
yhteydessä muun maailman kanssa.
Siellä asui Kathin äidin vanhempi sisarpuoli miehineen ja poikineen.
Tytär oli äskettäin joutunut naimisiin ja nyt he hakivat itselleen
palvelustyttöä, joka olisi talon emännälle apuna. Elämä oli siellä
kovaa ja yksinäistä, ihmiset vaiteliaita ja itseensä sulkeutuneita.
Sinne aikoi Kassian Gamper lähettää Kathin -- jos he halusivat hänet
ottaa. He olivat hiukan kitsaita, sekä Anselm että Martha, niin että
heitä houkutteli, kun saivat hänet palkatta. Ensimäisenä puolvuotena
Kassian mielellään maksaisikin siitä -- olihan se vain kohtuullista.
Sinne hänen tuli jäädä -- ei ainoastaan täksi talveksi, vaan niin
kauaksi kuin hän ei tahtonut noudattaa isänsä tahtoa.
Varhain eräänä aamuna pani isä jalkaansa raskaat, piikkipohjaiset
kenkänsä ja lähti kotoaan kulkeakseen tuon pitkän matkan Anselmin ja
Marthan luo.
Hän ei salannut heiltä mitään, kertoi heille koko asian ja esitti
sitten pyyntönsä. Marthan rukki pyöri, Anselm imi lyhyttä piippuaan, ja
Peter, heidän poikansa, sitoi pieniä vastoja katajanoksista. Ei kukaan
heistä sanonut sanaakaan vastineeksi, kun Kassian oli puhunut loppuun.
Hän toisti silloin pyyntönsä -- ja kun ei kukaan heistä vieläkään
lopettanut itsepintaisia äänettömyyttä, vaikeni hänkin ja ajatteli,
etteivät he tahtoneet hänen tytärtään, koska hänen oli käynyt niin
ikävästi, mutta eivät tahtoneet pahoittaa hänen mieltään sanomalla
siitä mitään.
Hän lähti Anselmin kanssa lähellä olevaan alppimökkiin kuullakseen
miten karjan laita oli; Marian syntymäpäivähän läheni, jolloin niiden
taas piti tulla alas laaksoon. Kun he tulivat takaisin, oli Marthalla
liemi valmiina päivälliseksi, ja hän oli vielä leiponut munakakun,
jossa oli kinkkupaloja, koska se oli Kassianin mieliruokaa. Sehän oli
hyvin ystävällisesti tehty! He söivät koskettamatta sitä asiaa, jonka
takia hän oli tullut -- ja vasta kun hän teki lähtöään, sanoi Martha
verkkaan: "Niin, voithan sitten tuoda hänet tänne. Mitä arvelet,
Anselm? Voimmehan ottaa hänet?"
Mies nyökäytti raskaasti ja harkitsevasti päätään niinkuin olisi
tahtonut sanoa. "Kyllähän me voimme" -- mutta poika istui
liikkumattomana isoine jäsenineen ja oli hyvin haluttoman näköinen.
Eipä ollut kovinkaan ihmeteltävää, että he vähän epäröivät: nykyinen
Kathi ei ollut sama kuin entinen! Mutta osoittautui kuitenkin, että
vaikka Martha tuomitsi "kaikkea tuollaista" niin ankarasti kuin sitä
tuli tuomita ja piti ijäisenä häpeänä, että sellaista saattoi tapahtua
heidän suvussaan, niin hänellä oli sitä enemmän syytä ottaa Kathi
luokseen. Sillä hän oli itse ollut niin itsepäinen ja oikullinen, ja
sellaisesta ei ollut ollenkaan heille siellä vuorilla. Nyt saattoi
toivoa, että hän oli väsyneempi ja hiljaisempi ja alistuvaisempi --
sellaiseksi hän kai oli muuttunut kaikesta häpeästään -- ja silloin
ehkä uskalsi myöntyä.
Kassian ei palannut suoraan kotiin, vaan meni ensin papin luokse
kertoakseen hänelle, että hän nyt oli löytänyt paikan Kathille. Ja
tytön ei olisi pantava jalkaansakaan laaksoon ennenkuin hän olisi
myöntynyt. Hän ei saisi seurata muita pyhinäkään puolipäivämessuun. Hän
sai mennä pieneen kappeliin, jossa eräs luostarin veljistä luki messun.
Pappi antoi hänen puhua asiansa loppuun, sitten hän kysyi: "He ovat kai
hänelle hyviä, nuo ihmiset?"
"Kyllä -- mutta ankaruutta saa hän kokea."
Pappi sulki silmänsä. Sitten hän nyökäytti Kassianille: "Niin,
taivaaseen on vain kaksi tietä; viattomuuden -- tai _katumuksenteon_.
Me emme uskalla järjestää sitä muulla tavoin -- vaikka kuinka mielemme
tekisi! -- -- Mitä hän itse sanoo?"
"Hän ei vielä sitä tiedä. Voinhan pakottaa hänet muassani sinne ylös.
Mutta pelkään näkeväni hänen silmistään, että hän juoksee takaisin
laaksoon jo ensimaisena yönä. Jos pastori tulisi mukaani kotiin ja
selittäisi hänelle, niin että hän lähtisi sinne mielisuosiolla -- -- Ei
kai ole väärin saada hänet siihen suostumaan", lisäsi hän nopeasi, kun
nuori pappi pudisti päätään.
"Ei, ei", sanoi pappi, "mutta -- se olisi hänelle niin kiusallista.
Siitä tulee häntä säästää."
Ilta-auringon säteet lankesivat akkunasta hänen kalpeille kasvoilleen.
Sairautensa jälkeen, joka kuitenkin oli ollut niin lyhyt, näytti hän
usein kärsineeltä.
"Muilla ei ole oikeutta koettaa saada häntä siihen suostumaan -- eikä
valtaakaan. Ainoastaan sillä paikalla, jossa minä -- en ole kelvollinen
olemaan, mutta jossa _minä_ en puhu, jossa vain olen _toisen_ sijasta,
siellä odotan häntä -- sinne kai hän kuitenkin pian ikävöi. Sanokaa
hänelle, että siellä minä häntä odotan."
Eräänä lauantai-iltana hämärissä meni Kathi ripille. Täti oli hänen
muassaan. Kun he saapuivat lähelle, pisti Kathi kätensä tätinsä käteen
ja kulki kuin pieni arka tyttö.
Täti jäi puolipimeään kirkkoon Kathin ollessa rippituolissa. Ja täti
rukoili ettei hurskas mies sentään olisi liian ankara hänelle. Voi,
pyhä Maria! heidän suvussaan oli sellainen ennenkuulumatonta, ja
melkein ennenkuulumatonta se oli koko Goldrainissakin -- mutta hän oli
kuitenkin kuin lapsi!
Kathin saapuessa kotiin istuutui hän heti isänsä viereen ja kysyi:
"Mihin aijot lähettää minut?"
Hän vastasi mahdollisimman lyhyesti, että hän saisi lähteä piiaksi
Martha-tädin luo eikä saisi koskaan seurata muita laaksoon.
Täti alkoi heti nyyhkyttää ja nosti esiliinan silmilleen, mutta Kathi
myöntyi vain kaikkeen.
"Jos sanot minulle sen, minkä kyllä tiedät -- niin otan sinut kotiin
taas."
"Silloin jään sinne kuolemaani saakka."
-- Parin päivän kuluttua oli hän valmis heittämään jäähyväiset. Peterin
piti tulla noutamaan häntä. Viimeisenä iltana tuli Kassian Gamper
hämärissä suureen tupaan, jossa hänen vanha sisarensa istui neulomassa.
Hänestä näyttivät Kathin pitkät palmikot valuvan pöydän yli... Istuiko
hän penkillä akkunan ääressä pää pöytää vasten painautueena?
Hänen sydämensä heltyi äkkiä ja hän nosti toisen palmikon käteensä --
ikäänkuin punnitakseen sitä. Silloin hän kyllä ymmärsi -- paremmin kuin
jos hän olisi puhunut...
Mutta palmikko ei ollutkaan kiintonainen -- se seurasi kättä...
Hän päästi sen kauhistuen, ja silloin tuntui kuin olisi se muuttunut
eläväksi: se liukui alas omasta painostaan ja veti toisen muassaan
pöydän reunan yli, alas permannolle hiljaisella, kumealla äänellä, joka
saattoi kylmät väreet käymään hänen selässään.
Hän osoitti sormellaan permantoon, jossa pitkät palmikot olivat
toisiinsa kietoutuneina.
"Mitä tämä on?" kysyi hän käheästi.
Täti pyyhkäsi silmiään, kokosi palmikot permannolta ja pani ne
pöydälle.
"Hän leikkasi ne juuri poikki minun isoilla saksillani. Sitten meni hän
levolle -- hän oli niin väsynyt. Siinä lepää Goldrainin Kathi -- sanoi
hän, kun ne putosivat hänen päästään. On kuin ne voisivat olla minä
itse! Niiden tulee jäädä tänne, täti, sillä minä en tule enää koskaan
tänne. -- Sitten hän pyysi, että ne pantaisiin pyhän Joosepin
alttarille. -- Sillä minullahan ei ole mitään muuta, täti, sanoo hän.
Minä kysyin häneltä: siksikö sen teet, että hän sinua lempeästi
katselisi? Ja hän vastasi: _minuako_, minua! Oi, ei -- mitäpä minusta!
-- Niin, välistähän hän on hiukan masennuksissaan, sillä onhan selvää,
että hän on antanut parhaimman mikä hänellä on, sillä lepyttääkseen
suurta pyhimystä -- -- Tai ehkä se on katumuksenteko, jonka hän on
itselleen määrännyt."
Kassian katseli pelonsekaisin ilmein paksuja, poikkileikattuja
palmikoita -- --
Hän oli nähnyt niiden soluvan sileinä ja kullanhohtavina Kathin
pöyreätä, kumartunutta olkaa pitkin, kun hän oli istunut punottavana
kuumissaan rukin ääressä ja tahtoi pyörittää, pyörittää paljon
nopeammin kuin täti... tai nähnyt viuhtovan ilmassa kun hän tanssi
tuvasta tupaan... ne oli tytön ollut tapana kietoa hänen kaulansa
ympärille, kun hän tahtoi pyytää häneltä jotain -- ja sitten huutaa
nauraen, että nyt hän oli vankina kunnes suostuisi.
Kathin pitkät palmikot, jotka aina olivat valahtaneet alas, joita ei
mikään solki eikä kampa voinut pitää niskassa -- niin, ne olivat Kathi
itse! Goldrainin Kathi -- Kathi kokonaan, Kathi läpeensä, Kathi
reippaana ja iloisena, Kathi sellaisena kuin hän liikkui heidän
joukossaan, Kathi sellaisena kuin he kaikki tunsivat hänet -- jota
jokainen Goldrainin lapsi heti saattoi osoittaa, vaikkakin hän oli
ollut selin kääntyneenä, ja sanoa: tuo on Kathi! -- --
Hän työnsi raskaat, kuolleet palmikot sisarelleen: "Pane ne talteen",
sanoi hän, "pane talteen. Ne eivät saa joutua pois talosta. Sano
hänelle, etten saattaisi nähdä niitä siellä esillä, joka pyhäpäivä
-- -- Ja muidenkaan ei tarvitse tietää -- -- mitäpä luulisivatkaan; he
kaikki!" Hän lähti nopeasti huoneesta.
Mutta siitä päivästä alkaen alkoi Kassian Gamper kävellä niin paljon
edestakaisin omassa huoneessaan, edestakaisin -- kädet selän takana ja
pää painuneena eteenpäin -- joka käännöksellä mutisten hajanaisesti:
"Kathi -- Kathi" -- --
* * * * *
Syyspuolella kerrottiin seurakunnassa että pastori Joseph Wellner
ollessaan kesällä poissa matkoilla, oli ilmoittanut korkeille
esimiehilleen haluavansa päästä lähetyssaarnaajaksi.
"Tietysti kauneimpien ihmissyöjien luo", valitti huolestunut Marianne.
"Sillä vaikka hän täällä käy sairaitten ja murheellisten luona, niin
ettei hänellä ole ruoka- eikä yörauhaa, ei hän voi saada oloaan niin
vaikeaksi kuin haluaisi, jumala varjelkoon korkeita herroja! Minä
toivon, että jättävät hänet tänne kotiin."
Sitä toivoivat kaikki goldrainilaiset. "Ette voi saada minulta apua
tuumanne toteuttamiseksi, hyvä Wellner", sanoi kirkkoherra Andreas
Beizinger, joka ei mielellään tahtonut luopua väsymättömästä
apulaisestaan. "En voi sitä toivoa teidän itsenne enkä pakanainkaan
puolesta. Sillä teille ei tule onnistumaan saada noita ihmissyöjiä sen
kristityimmiksi -- kuin että ne mahdollisesti jättävät teidät
nylkemättä ja paistamatta!"
Kassian Gamper oli ihan suunniltaan sitä ajatellessaan. Kenen kanssa
hän silloin voisi puhua? Ei kulunut viikkoakaan pastorin käymättä hänen
luonaan tai hänen papin luona. Muuten oli hänen sisarensa ainoa koko
kylässä joka tiesi asian; kaikki muut luulivat, ettei Kathi, kun tosi
tuli, kuitenkaan tahtonut vanhaa Perkmannia ja että hänet oli lähetetty
vuorille uppiniskaisuutensa takia.
Kun Anselm ja Martha olivat kylässä sunnuntaisin, sanoivat he aina
vain: "Siinähän se menee" -- joka kerran kun Kassian tai täti kysyi
heiltä Kathista. Eikä Kassian tahtonut kysyä enempää, sillä he olisivat
siitä voineet pahastua.
Kun Kathi sairastui kuusi viikkoa sinne saapumisensa jälkeen, sai
Kassian siitä sanan Peterin kautta -- mutta vasta senjälkeen kun pahin
oli ohitse, niin ettei enään ollut levottomuuden syytä. Olihan suuri
helpotus, että _ulkonainen_ häpeä siten oli estynyt, mutta ei tytön
tarvinnut luullakaan muuttuneensa toiseksi hänen silmissään siitä hän
oli kai nyt vieläkin itsepintaisempi kieltäytyessään ilmoittamasta
nimeä, jota hänen nyt ei ollut pakko sanoa -- mutta ennenkuin hän
sanoisi hänelle sen, ei hän ottaisi häntä takaisin luokseen.
Kaikesta tästä puheli hän pastori Joseph Wellnerin kanssa. Mutta pappi
sanoi aina niinkuin ensi kerrallakin: "Mitä se teitä hyödyttäisi, jos
saisittekin tietää nimen! Ikävä muuttuisi teille itsellenne vain
pahemmaksi."
"Minulle! Minusta on tosin tullut yksinäinen, iloton ihminen -- ja
vanhan sisareni kohtaan joka aamu punaisiksi itkettynein silmin, ja
hän, joka oli minua lähinnä, sydänkäpyni, hänet olen lähettänyt pois,
ja hänen elämänsä on hävitetty -- mutta tämä kaikki ei ole mitään sen
rinnalla mikä kalvaa minua: että se mies on ehein nahoin päässyt tästä
ja saa kulkea pöyhkeillen ympäriinsä. Kaiken oikeuden nimessä tahdon
saada hänet käsiini."
Kassian oli tavannut papin pienen Marian-kappelin luona lähellä
vuoripolkua. Villiviini kasvoi pitkinä, verenpunaisina köynnöksinä
kappelin ulkoseinillä ja kallioitten syrjillä.
"Oikeus -- se kyllä elää ilman teidän apuanne! -- -- Niin, ehkä hän on
paennut rikostaan -- niinkuin meillä kaikilla on suuri halu tehdä.
Mutta silloin kulkee rikos hänen muassaan kuin askeleet perässämme...
Ja ne eivät pysähdy ennenkuin ovat saartaneet hänet -- takaapäin. Mitä
taitaa sitten hänelle tehdä joka olisi tätä pahempaa?"
"No -- niin, tiedetäänhän toki, että moni roisto jää rankaisematta
rikoksestaan."
"Luuletteko? -- Ehkä hän on myöskin voinut tunnustaa syntinsä ja
ottanut syyn kannettavakseen -- ja sovittaa sitä. Mitä te silloin
luulette voivanne hänelle tehdä, joka on pahempaa kuin hänen itsensä
hankkima kärsimys?"
"Sitä en tiedä, mutta tiedän ettei hänen ole kuljeskeltava täällä
ympäriinsä minun saamatta selvittää asiaamme hänen kanssaan. En tule
kirkkoon kertaakaan ajattelematta vanhaa kertomusta pyhästä Joosepista.
Sitä ehkei pastori tunnekaan? Kas, oli kaksi veljeä siihen aikaan,
jolloin löydettiin kultaa täältä joesta -- ja he laskeutuivat joelle
eräänä iltana säkkineen puhdistaakseen muutamia metallikappaleita
vedessä. Mutta toisen säkissä on melkein vain puhdasta kultaa. Silloin
sysää toinen hänet veteen ja ottaa säkin. Jälestäpäin löydetään ruumis,
ja hoetaan, että hän on luultavasti luiskahtanut jokeen. Mutta kun
murhaaja saapuu kirkkoon ja menee pyhän Joosepin alttarille -- sillä se
sattui keväällä juuri hänen juhlansa aikana -- ojentaa hyvä pyhimys
sormensa kuvasta ja koskettaa hänen otsaansa, niin että siihen syntyy
tumma pilkku kuin Kainin merkki. Ja mies kaatuu kuolleena kaikkien
nähden ihan papin jalkojen juureen. -- Nyt en kertaakaan voi katsoa
pyhän Joosepin pitkiä, valkoisia sormia ajattelematta miksei hän niillä
voi niinkuin muinoin osoittaa minulle syyllistä -- ja mikseivät pyhät
kuvat tee enää sellaista, mitä kerrotaan menneiltä ajoilta."
"Pyhä Jooseppi ehkä tekeekin sen", sanoi pappi, "kun itse olette
keksinyt syyllisen -- joka on kätkössä tuolla."
Hän ojensi valkeat sormensa ja kosketti Kassianin rintaa.
"Niin, olemmehan kaikki syntisiä Jumalan edessä! Mutta siinä suhteessa
en voi syyttää itseäni. Olen kasvattanut tyttöjäni kurissa ja Herran
nuhteessa yhtä hyvin kuin joku muukin Goldrainissa ja pitänyt heitä
silmällä kuin seppä rautaansa. Että se tapahtui, siihen olen yhtä
syytön kuin -- niin, kuin pappi itse."
Pappi nousi ja seisoi hänen edessään. "Mea culpa", sanoi hän, "mea
culpa, mea maxima culpa."
"Niin, jos tahtoo olla niin hurskas", sanoi Kassian, "niin voihan
mielellään ottaa omaksi syykseen, jos joku tappaa toisen kaukana Turkin
maalla."
"Ehkä niin", sanoi pappi. "Mutta meidän ei tarvitse lähteä Turkkiin
löytääksemme syyllisyyttämme. Meidän tulee ensin käydä omaan itseemme!
En luule olevan yhtään ihmistä, joka saa kokea sydämeen asti käypää
tuskaa hänen olematta tavalla tai toisella itse osallisena sen luodin
valamiseen. Jos teihin nyt, Kassian Gamper, on koskenut kovemmin kuin
koskaan ennen, tiedättekö mitä teidän silloin tulisi tehdä? Teidän
tulisi silloin koetella elämäänne ja sydäntänne tarkemmin kuin ennen --
olisiko niissä jotain kohtaa, jonka olette unohtanut, mutta jonka
kerran olette kylvänyt, ja jonka hedelmiä nyt saatte korjata. Ennenkuin
olette keksinyt syyllisen omasta itsestänne, ennen sitä ette voi toivoa
löytävänne ulkonaista syyllistä. Muuten ette ole varustautunut
kohtaamaan häntä."
-- Kassian jäi katsomaan hentoa, mustaa olentoa kunnes se hävisi
vuoripolkua pitkin. Sitten kääntyi hän kotiinpäin.
Hän oli kiintynyt nuoreen pappiin eikä voinut olla puhumatta hänen
kanssaan. Mutta noitten pappien piti aina puhua ikäänkuin kaikki olisi
tässä maailmassa niinkuin olla pitikin ja että itse vain käsittää _sen_
ihan väärin. Mutta hän ei sitä myöntänyt! Hän oli syntinen Jumalan
edessä, mutta häntä ei voinut soimata aviomiehenä eikä isänä.
Hän ei voinut lukea miksikään sitä, että hän aina nyt ajatteli erästä
taphtumaa -- tapahtumaa, joka oli sattunut ennen Kathin syntymistä.
Sillä se johtui vain siitä, että Kathi sinä yönä, jolloin hän
pysähdytti hänet joen rannalla, oli katsonut häneen ihan samanlaisilla
silmillä kuin Aloisia sinä kertana. Ei ollut siis ihme, että hän
muisteli sitä. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi että siinä olisi ollut
hänelle jotain soimausta. Hänellä oli täysi oikeus -- olihan Aloisia
hänen vihitty vaimonsa. Hän olisi voinut puhua siitä kenelle papille
hyvänsä -- ja pappien olisi täytynyt hyväksyä hänen menettelynsä. Että
nainen voi suuttua, ei merkitse mitään. Hän oli muuten lempeä ja
mukautuva, Aloisia, mutta sillä kertaa oli hän kuin poissa suunniltaan.
Hän oli huutanut: "Tahdotko saada minut hengiltä!" -- ja kävikin sitten
niin että hän kuoli. Mutta moni vaimohan on kuollut ensi kerralla --
sitähän ei koskaan voi edeltäpäin tietää. Eikä kukaan mies voi pitää
itseään sen takia murhaajana.
Hänelläkään ei ollut syytä siihen. Hän vain ei voinut vapautua niistä
silmistä sen jälkeen kuin Kathi oli katsonut häneen sinä yönä joen
rannalla -- --
* * * * *
Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta.
Laaksossa olivat hedelmät kypsyneet syksyn myrkkylijat kasvoivat
kalpean punaisina kaikilla kedoilla ruskeat kastanjat odottivat
korjuuta, ja syyslehdet loistivat kaikissa väreissä.