Pari viikkoa senjälkeen eräänä päivänpaisteisena iltapäivänä
juhannuksen tienoissa tuli nuori pastori kävellen Kassian Gamperin
taloa kohti. Hän oli ollut sairaskäynneillä ja palasi sitä tietä
saadakseen kuulla millä kannalla asiat olivat.
Hän tapasi vain tädin kotona. Gamper oli kahdeksi päiväksi lähtenyt
Laasiin Perkmannin luo, joka oli halunnut kuulla hänen neuvojaan
talonsa laajentamisesta tulossa olevien häitten johdosta. Häät piti
vietettämän syyskuun lopussa.
Kathikin oli lähtenyt vähän ulos päivällisen jälkeen -- poimimaan
alppiruusuja ja käydäkseen samalla vanhimman sisarensa luona, joka asui
puolimatkaa vuorta ylös. Ehkä hän jäisi sinne yöksikin, oli hän
sanonut. -- --
Pappi oli istunut tuolille Kathin rukin viereen. Hän oli väsynyt
kaikista sairaskäynneisrään. Hän taputteli Kathin pientä mustaa kissaa,
joka painautui hänen säärtänsä vasten, ja kysyi, millä mielellä tyttö
oli.
"Niin -- kyllähän hän on mukautunut", sanoi täti. "Mutta onpa hän
tarvinnutkin pitkiä aikoja siihen. Nyt sanon, niinkuin pastori sanoi
veljelleni -- ja minkä hän kertoi tytölle -- että nyt tulee pitää
huolta siitä, että hän mitä pikimmin joutuu naimisiin! Hänessä on
herännyt toinen mieli -- kaikkien papin hyvien sanojen ja kehoituksien
vaikutuksesta. Mutta kukaan ei tiedä miten kauan se pysyy."
Pappi silitti valkoisella kädellään kissaa. Se oli hypännyt hänen
syliinsä, johon se oli asettunut levolle, kehräten silmät ummessa.
"Onko hän levollinen ja iloinen valmistuessaan häihin?" kysyi hän.
"Kyllä, rauhallinen hän on. Oikein tyytyväinen hän kai ei vielä ole.
Mutta ehkä hän siksi muuttuu."
Hän seisoi silittäen esiliinaansa, ikäänkuin ajatellen jotain mitä hän
olisi halunnut saada sanotuksi. Sitten hän rohkaisi mielensä:
"Jospa minä olisin saanut määrätä -- mutta veljenihän on niin ankara --
olisin ennemmin valinnut toisen, nuoremman ja kauniimman miehen hänelle
kuin Perkmannin. Hän on nyt käynyt täällä monta kertaa senjälkeen kun
asiat järjestyivät -- ja kun näkee heidät yhdessä morsiusparina, ja hän
pitää (hän aikoi sanoa 'kättänsä hänen vyötäisillään', mutta
kunnioituksesta pappia kohtaan muutti hän sen 'häntä kädestä'), niin
huomaa miten huonosti he sopisivat yhteen! Vaikka ehkä on hupsua
ajatella niin."
Hän katsahti sivulta pappiin, mutta tämä ei virkkanut mitään. Hän istui
ihan tyynenä Kathin tuolilla ja nojasi vaaleaa päätään ruskeaan seinään
niin että hänen hienopiirteiset kasvonsa näyttivät kyvin kalpeilta
tummaa taustaa vasten.
"Olen niin kiintynyt tyttöön" -- täti tuli rohkeammaksi ja puhui suunsa
puhtaaksi -- "ja hän on tänään saanut minut ihan hellälle sydämelle.
Vähän jälkeen päivällisten saapui tänne joukko italialaisia
soittoniekkoja -- pappikin on ehkä nähnyt ne -- ja hän on aina pienestä
asti ollut sellainen, ettei hän voinut pysytellä sisällä heidän
soittaessaan... hän tahtoi aina lähteä ulos tanssimaan tielle niin että
palmikot huiskuivat. Ja suureksi tultuaan liikkuivat hänen jalkansa
kuin rumpupalikat, ja hän nyökytteli päätään ja nauroi ja lauloi
heille. -- Mutta tänään purskahti hän haikeaan itkuun, niin pian kuin
ne alkoivat. Sitten hän sanoo: Täti -- niin sanoo hän -- en voi
ajatellakaan miten olen voinut tanssia ennen! On kummallista -- sanoo
hän -- että olen voinut olla niin iloinen! -- Hänen silmänsä olivat
punaiset itkusta; ne olivat ihan kauhean näköiset hänen viedessään ulos
soittajille viiniä ja leipää. Yhdellä heistä -- eräällä hyvin nuorella,
jolla oli villi tukka -- oli sangen murheellinen katsanto. Hänen
viereensä hän istuutuu ja kysyy häneltä mikä häntä painaa. Ja hän
sanoo, että koko hänen ilonsa on kuollut. -- Ja soittoniekkojen
jatkaessa matkaansa Schlandersiin päin, seisoi hän katsellen heidän
jälkeensä ja heilutti huiviansa. Sitten hän sanoo: Täti -- sanoo hän
-- minä katselen hänen jälkeensä, sillä koko hänen ilonsa on
kuollut ja hän on kuitenkin niin nuori! -- Hän yhä vain huiskutti
huiskuttamistaan, kunnes se minusta oli ihan naurettavaa ja minä käskin
häntä lopettamaan. Täti -- sanoo hän -- hänelle minä huiskutan -- sillä
me olemme kuin saman äidin lapsia! -- Siinähän ei ollut järkeä, mutta
ymmärsin kuitenkin mitä hän tarkoitti. Oli kuin hän olisi ajatellut,
että hänen itsensä laita on samalla tavoin" -- täti pyyhki silmiään
esiliinansa kulmalla. -- "Mutta kunhan hän nyt joutuu naimisiin, niin
silloin kai kaikki muuttuu parhaaksi -- kaikki käy hyvin."
Pappi istui silittäen kissan selkää. Kesti kotvan ennenkuin hän puhui.
"Perkmann tulee olemaan hyvä hänelle", sanoi hän sitten. "Tapasin hänet
eräänä päivänä Laasissa -- olin siellä papin luona -- ja puhuin kauan
hänelle. Hän sanoi tahtovansa kantaa häntä käsillään... Tytöllä on
pehmeä sydän -- ja hän on vielä lapsi... sen sanoin hänelle.
Uppiniskaisuus on hänessä vain pinnalla. Sen läpi pääsee helposti. Hän
varmaan hellästi kiintyy siihen, joka on hänelle hyvä."
Täti katseli liikutettuna pappia. Miten hän tahtoi auttaa kaikkia,
miten hän piti huolta pienimmästäkin seurakuntansa lapsesta! Hänellä
oli todellinen äidinsydän heille kaikille!
Hän tahtoi tarjota hänelle viiniä, mutta pappi kiitti, hän ei halunnut.
Hän käski sanoa terveisiä talon isännälle ja Kathille sekä sanoa, miten
iloinen hän oli asiain näin kääntyessä.
Senjälkeen hän nousi ja sanoi jäähyväiset.
Hän oli jo mennyt ovesta ulos -- kun hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.
"Sanokaa hänelle, että toivon hänelle koko neljännenkäskyn lupausta nyt
kun hän alistuu isänsä tahtoon. Siinähän on kirjoitettu -- 'että
menestyisit ja kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra Jumala on
sinulle antanut'." --
Täti katseli häntä hänen hitaasti kulkiessaan alas niittyjen poikki.
Hän toisti hänen lausettaan kuin läksyä ja ajatteli miten kalpean ja
rasittuneen näköinen hän oli ollut -- ja miten hän kuitenkin oli pyhän
Joosepin näköinen! -- --
* * * * *
Oli hyvin selkeä ja hiljainen ilta, ja joka askeleelta minkä astui,
tunsi tuoksua ympärillään... Se hiveli kasvoja kuin arat ja lempeät
kädet -- jotka hävisivät, kun niihin tahtoi tarttua. Oliko se
vastaniitetyn heinän, kasteisten katajapensaiden, kukkivien
vuohensilmäin tuoksua? -- --
Vihdoin niittyjen yllä alkoi leijailla pitkiä, valkeita usvapilviä. Ja
ruohikon poikki kierteli pieni vaalea polku ylös vuoria kohti, jossa se
eteni syvään, sinertävän tummaan rotkoon ja hävisi rehevien, huojuvien
sanajalkojen ja vuohensilmäin sekaan -- niinkuin ihmisajatus, joka
vaipuu unelmiin...
Aurinko oli jo kauan sitten vaipunut teräväsärmäisten vuorenhuippujen
taa, jotka kuvastuivat sinisinä ja kylminä loistavaa kullanvaaleaa
iltataivasta vastaan.
Ainoastaan Marteller-Gletscherin huippua valaisi vielä auringon loisto.
Ja äkkiä levisi sille liekehtivä ruskotus -- se oli kuin kuumaa verta,
jonka nopeasti tykkivä sydän nostaa ihmisen poskille.
Oli kuin aurinko nyt, jolloin ei yksikään silmä laaksossa sitä nähnyt,
nyt, jolloin se tapasi vain yhden ainoan, olisi antanut syvimmän
hehkunsa levitä vaikoiselle gletscherille -- --
Kaukaisista pienistä kappeleista ylt'ympäri kukkuloilla alkoivat heleät
kellonäänet soida hiljaisuudessa -- niinkuin hurskaat, vilpittömät
lastenäänet, jotka toivottivat toisilleen hyvää yötä. -- --
Ei ollut mahdollista pysytellä huoneessa -- kaukana kaikesta tästä
loistavasta rauhasta!
Se kutsui, iltarusko, kohtaukseen -- siihen salaiseen, hiljaiseen
kohtaukseen, jota ihminen voi viettää _itsensä kanssa_ -- --
Sillä oli kuin ne pehmeät kädet, jotka hyväilivät kasvoja, myöskin
aukaisisivat oven jokaiseen sieluun. Kaikki aukeni siellä niin
tunteellisen syväksi, niin rauhallisen kirkkaaksi -- kuin jalostunut
tuska.
Ja tuosta kirkkaasta syvyydestä sielu kohosi ylös vavahtelevassa
kaipuussa -- sielu, joka yksinäisenä, hiljaisena ja ylevänä hetkenä voi
sulkeutua suureen hartauteen -- nousta korkealle pyhäkköä kohti,
unohtaen maan -- tähtien korkeuksia kohti...
Mutta tällainen juhlallinen, eloa täynnä oleva hetki voi muuttua
kohtalokkaaksi niinkuin kaikki parhain elämässä. Sillä ruumis maan
mullasta on heikko perustus ikävöivälle sielulle. -- --
* * * * *
Erään vuoripolun kohdalla isojen varjokasten kastanjain latvojen alla
on hieno ja valoisa nurmikko, joka sametin pehmeänä mattona pistäytyy
kallionseinämien väliin, joista karhunvatukkaköynnökset, vuohensilmät
ja vanamot villinä ja tuoksuvana rykelmänä kumartuvat sitä kohden.
Nurmella ihan polun vieressä istui sinertävässä hämärässä ihminen --
ikäänkuin äkillinen ylivoimainen tuskantunne olisi pysähdyttänyt hänet
keskellä vaellusta ja sortanut painollaan maahan.
Kaksi pitkää palmikkoa oli solunut rinnalle -- ikäänkuin olisivat
irtaantuneet pään vaipuessa käsiin -- ja joukko kukkia, joita hän oli
kantanut, levisivät kirjavana sekasortona hänen sylistään pitkälle
ruohikkoon. Niiden joukossa oli _valkoisia_ alppiruusujakin.
Mutta sen, joka löytää vuorilta valkoisia alppiruusuja -- mikä ylen
harvoin tapahtuu -- tulee olla varuillaan! Sillä ne ovat vuorenhaltian
sanomia hänen sanomattomista tuskistaan ja ikävästään -- ja se, joka on
poiminut valkoisia alppiruusuja, on ojentanut kätensä hänelle -- --
Vuorenhaltia voi saapua tietämättä. On kuin takana kulkisi kuunteleva
korva, vakoova silmä... Ja hän voi pukeutua mihin muotoon ikinä haluaa,
niin että luulee häntä joksikin, jonka hyvin tuntee -- voi, sangen
hyvin! -- ja vasta jälestäpäin ymmärtää tuskalla ja suurella
kauhistuksella, että siinä on ollut noidanilveitä. -- --
Hän istui ihan liikkumattomana -- päätään nostamatta -- ja kuitenkaan
hänellä ei ollut rauhaa. Pikemminkin näytti kuin illan viileä rauha
olisi kimmahtanut takaisin hänen ohimojensa tuskallisesta tykinnästä,
hänen sielunsa kalvavasta levottomuudesta -- ikäänkuin hän yksin olisi
hyljättynä, rauhasta ulos suljettuna... koditonna, eksyneenä --
keskellä hiljaisuutta ja kauneutta, täynnä hellittämätöntä murhemieltä,
jolle ei missään voinut löytää rauhaa -- --
Askeleita kuului polulta -- ne lähenivät lähenemistään...
Ne pysähtyivät siihen, missä hän istui.
Hän ei sitä huomannut.
Ääni puhui hänelle -- pehmeästi kuin hämärä... epäröiden, uneksivan
hiljaa...
Hän ei sitä kuullut.
Hän oli kuin kodittomaan tuskaansa heitettynä, kuin suljettuna siihen
lukkojen taa -- kaukana kaikista muista --
Silloin hän heräsi hiuksiensa värähdykseen... Käsi oli laskeutunut
hänen kumartuneelle päälleen.
Ja tämän käden vavahdus jatkui hänen sisimpään sydämensä pohjaan hänen
nostaessaan itkettyneet kaivonsa ylös...
Kuului parahdus -- neuvoton ja valittava kuin lapsen, joka huomaa
olevansa keksitty, ilmisaatu -- auttamattomasti ilmisaatu -- -- Ja hän
hypähti pystyyn paetakseen.
Mutta käsi, joka tarttui hänen tykkivään ranteeseensa -- niin
suojelevan lempeästi, niin rukoilevan pehmeästi -- esti hänet
pakenemasta.
Hän taisteli hetkisen raskaasti hengittävin rinnoin päästäkseen irti --
piiloutuakseen kauaksi, kauaksi kaikkine ajatuksineen, joita ei edes
saanut aavistaa, ei saanut olla -- --
Silloin hänen katseensa kohtasi kaksi silmää, jotka pidättivät häntä --
vielä suuremmassa määrin rukoilevan pehmeää, vielä vastustamattomammin
puoleensa vetävää -- voi, paljoa enemmän tuskallisen lempeää kuin käsi!
Kaksi silmää, jotka katsoivat häneen... kuin kirkkaan veden läpi aina
pohjaan saakka -- jotka tunsivat kaiken mikä siellä taisteli ja kärsi,
ymmärsivät sen täydellisesti, sillä --
Oi, ei, ei, se ei ollut mahdollista -- mutta niin oli kuitenkin! Hän ei
yksin kärsinyt siitä, mikä oli murtaa hänen sydämensä. Oli toinenkin --
rakastettu toinen -- joka tahtoi ottaa kaiken, sillä -- oi, niin, niin!
Hän tunsi itse samoin kuin hänkin! Hän kärsi itse hänen tuskaansa -- ja
ikävöi hänen ikäväänsä...
Ja voihkaisten -- missä voihkaisussa hänen sydämensä sanattomin riemu
ja suurin tuska, koko hänen arka hellyydentarpeensa tuli toista vastaan
kuin vapiseva, kotiinsa haluava lintu -- heittäytyi hän ruohikkoon.
Hänen päänsä pitkine, irtaantuneine palmikkoineen hervahti nyyhkyttäen
toisen syliin. Hänen yhteenpuristetut kätensä ojentuivat toisen sydäntä
kohden...
Ja kaksi kättä, ainoat maanpäällä, jotka saattoivat kietoa syliinsä
kaiken hänen tuskansa, painautuivat yhä kiinteämmästi -- kuin
sanomattoman hellyyden suoja -- sen ympärille ja hänen ympärilleen...
sulkivat hänet elämään ja lepoon... maailmaan, joka oli viihdyttävää,
käsittämätöntä, nimetöntä riemua.
-- Marteller-Gletscher hehkui syvemmässä punassa -- sitte oli äkkiä
kuin se olisi vetänyt hämärän hunnun laaksosta hehkuvan poskensa
peitteeksi ja piiloittanut rakkautensa valkoisen vaipan taa...
-- Kuu nousi taivaalle ja valoi väreilevää hopeata yli kaikkien niityn
sumujen.
Kapea ja selkeä, sinertävän valkoinen valo tunkeutui rotkon leveitten
kastanjanlatvojen ja tummien kuusien lomitse... Se liukui suuren
ristiinnaulitun kuvan ylitse, joka oli pystytetty vuoripolun viereen.
Puukuvan kohotetuissa, orjantappuralla kruunatuissa kasvoissa
kuvastui liukuvassa, valkoisessa kuunvalossa sanomattoman säälivä
tuskanilme -- -- --
* * * * *
Eräänä päivänä elokuun lopulla saapui Kassian Gamper pastori Joseph
Wellnerin luo.
"Onpa hyvä, että hän taas on täällä", ajatteli Kassian pyytäessään
Mariannea kysymään saisiko hän hiukan kahdenkesken puhutella pastoria.
Nuori pappi oli ollut jonkun aikaa sairaana rasittumisesta, senjälkeen
hän oli matkustanut pois äkkiä kutsuttuna isänsä kuolinvuoteelle.
Sisään tultuaan ei Kassian näyttänyt voivan alottaa puhettaan. Hän
istui tuolin reunalla ja pyöritteli korkeata hattuaan hikisten
sormiensa välissä...
Pappi antoi hänen koota ajatuksiaan. Hän istui ihan liikkumattomana.
Vihdoin oli kuin Kassian olisi nielaissut jotain, ja sitten hän sanoi
nopeasti ja käheällä äänellä: "En tule puhumaan häistä, Jumala
paratkoon" -- --
Taas syntyi kuolemanhiljaisuus. Pappi istui yhtä liikkumattomana kuin
pyhä Jooseppi komerossaan kirjoituspöydän yläpuolella.
Sitten sanoi Kassian äkkiä: "Kathini on joutunut häpeään ja
onnettomuuteen."
Hän katseli permantoon. Oli liian vaikeata katsahtaa ylös ja kohdata
hurskaan herran hämmästys, niin, hänen syvä vihansa. Mutta koska se nyt
oli sanottu, jatkoi hän kertomustaan nopeasti, sysäyksittäin,
soinnuttomasti -- melkein kuin olisi hän lukenut sanat pimennosta.
Hän kertoi miten tyttö viimeisenä parina kuukautena oli ollut niin
kummallinen. Hän oli kyllä mukautuva ja nöyrä, mutta aina hänen
silmänsä olivat punaiset itkusta, ja hän saattoi katsoa silmät niin
kauhuissaan, kun hänelle puhui. Etenkin kun Perkmann oli siellä oli hän
vieläkin arempi kuin muuten. Mutta ei siitä sen enempää ajateltu --
olihan muutakin tekemistä!
Sitten hän oli edellisenä yönä kuullut kolinaa ovelta ja ihmetellyt
mikä siellä oli. Hän oli pukenut hiukan vaatteita ylleen ja kiiruhtanut
ulos. Ovi oli avoinna -- ja kuunvalossa oli hän nähnyt Kathin menevän
melkein riisuutuneena niittyjen yli jokea kohden. Hän luuli hänen
kulkevan unissaan ja oli juossut hänen jälkeensä.
Joella tyttö pysähtyi kädet silmillään ja huojutti päätään
edestakaisin. Sitten hän ojensi kätensä eteenpäin, heitti päänsä
taapäin, niin että pitkät palmikot huiskahtivat Kassianin kasvoihin --
ja aikoi, kuten hänestä näytti, heittäytyä veteen.
Pappi peitti kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt.
"Voi -- että pitää olla isä ja kertoa sellaista omasta lapsestaan" --
Kassian huudahti äkkiä, mutta sitten hänen äänensä murtui... Ja hän
alotti uudelleen, hiljaa ja soinnuttomasti.
Hän oli tarttunut häneen kiinni, ja tyttö oli kaatunut rannalle hänen
jalkojensa juureen. "Tahdoitko juosta jokeen, vai kuljetko unissasi?"
oli hän kysynyt, ja tyttö oli vastannut: "En tiedä, en tiedä!"
Hän oli vienyt tytön kotiin ja heti asettanut hänet vuoteeseen, sillä
hän vapisi kuin kuumeessa. Sitten oli hän istuutunut hänen viereensä
tädin kanssa, joka myös oli tullut sinne, ja he olivat kysyneet
häneltä: "Teitkö sen päästäksesi eroon vanhasta Perkmannista?" Ja hän
oli sanonut: "En, en -- nyt hän ei kuitenkaan minusta huoli!" Sitten
oli hän painautunut tätiinsä kiinni ja huutanut: "Peitä minut, peitä
minut!"
"Niin, silloin saimme tietää koko häpeän ja onnettomuuden", lopetti
Kassian. "Hän luuli, että löisin hänet kuoliaaksi. Voi, mitäpä hän
ymmärtää! Hänhän se tappaa minut."
Hän vaikeni ja pyyhkieli suuria pisaroita otsaltaan. Komeron
yläpuolella, jossa oli pyhä Jooseppi, tikutti tikuttamistaan pieni,
väsymätön kello.
"Nyt olen tullut tänne, jotta -- olen tullut, jotta" -- -- hän vaikeni
taas hetkeksi.
"En saa häntä ilmoittamaan minulle sen kurjan nimeä. Ja minä tahdon
tietää kuka hän on."