Mutta talvi voi olla pitkä -- myöskin Kortschissa.
Kaspar heitti toisen polttopuun toisensa jälkeen takkaan, mutta
punainen tuli ei voinut poistaa kylmänsinistä väriä pikkutytön ohuista
sormista -- jotka nyt lepäsivät toimettomina sylissä, liian väsyneinä
jaksaakseen tarttua johonkin hänen taidokkaisiin töihinsä -- tai
lämmittää hänen pieniä jääkylmiä jalkojaan, jotka niin raskaasti
riippuivat lattiaa kohden. Oli kuin kaikki se punainen veri, joka vielä
liikkui hänen laihassa ruumiissaan, olisi kokoontunut hehkuviin täpliin
hänen molemmille poskilleen.
Kun Kaspar oli tuvassa, istua kyykötti hän usein tytön tuolin luona,
veti häneltä kengät ja sukat jalasta ja piteli hänen paljaita jalkojaan
suurissa, lämpimissä käsissään, kunnes tunto palasi niihin. Ja kun
tyttönen sanoi sen tekevän oikein hyvää -- niin mitä merkitsi silloin,
jos ruoka jäähtyikin tai piti kieltäytyä päivällisunestaan!
Joka aamu kun hän auttoi Annaa hänen pukiessaan tyttöä ja kantoi
hänet korituoliin ikkunan ääreen ja huomasi, miten hän tuli yhä
voimattomammaksi heidän käsissään, ajatteli hän: "Miten silloin on
käyvä, kun emme enää saa häntä vuoteesta?" --
Voi, ainoa, ainoa, joka välitti siitä, ettei hänen pieni tyttönsä enää
jaksanut!
* * * * *
Talvi tuli pitkäksi -- myöskin Kortschissa. Mutta vihdoin alkoi lumi
vetää valkoista vaippaansa korkeammalle ja korkeammalle ylös
vuorenrinnettä, ja kaikkialla laakson pohjassa hiipi heräävä elämä
pieninä, pulppuavina, vihreinä lähteensilminä esiin. Oli helpompi
hengittää, sillä tiedettiin, että tämä oli hyvän ajan ensimäisiä
oireita, ensimäinen kouraantuntuva todistus siitä, että kesä todella
oli tulossa.
Kylän lapsilaumat riensivät ulos ahtaista tuvista ja juoksentelivat
kevätauringon paisteessa. Kasparin pikku tyttö kuuli leikin ja naurun
terveen raikunan.
"Voi, kuinka he ovat _terveitä_", sanoi hän silmät suurina ja
ihmettelevinä.
Eräänä päivänä maaliskuun lopulla, kun Kaspar seurasi lääkäriä ovelle
ja jäi puhumaan hänen kanssaan tapansa mukaan, kädet hiukan kosteina ja
epävarmasti, kysyvästi hymyillen, sanoi tämä: "Nyt ei kai enää kauaa
kestä. Lehtien lähtö ja lehtien puhkeaminen tavallisesti vievät ne --
eikä hän taida elää tämän kevään yli."
Kaspar seisoi ihan äänetönnä ja veti otsansa syville rypyille,
ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt noita suoria sanoja.
Sitten hän sanoi, äänessä merkillinen vieras sointu ja hiukan kovasti
naurahtaen: "Ei suinkaan hän voi kuolla -- kun ei hän edes ole oikein
alkanut elääkään."
"On monta, jotka eivät koskaan pääse niin pitkälle", sanoi lääkäri,
"enpä tiedä pitäisikö siihen sanoa sitä parempi, vai sitä pahempi."
Kaspar jäi ovensuuhun otsa rypyssä ja kädet nyrkissä katsomaan lääkärin
jälkeen. _Sitä parempi!_ Niin, miksikä ei! Hänellähän ei ollut pientä
tyttöä, tohtorilla -- vain kaksi pitkää pojanvetkaletta, joista hän
varmaan ei pääsisi vaikka tahtoisikin -- sillä rikkaruohoa on melkein
mahdotonta saada häviämään.
Lääkäri ei tietänyt miltä tuntui omistaa pieni tyttö -- joka ei koskaan
ollut tuntenut itseänsä terveeksi, joka ei koskaan ollut nähnyt oikein
iloista lapsuuden päivää -- joka oli istunut ikäänkuin häpeänurkassa,
eroitettuna kaikista -- ja jolle nyt ei edes annettu lupaa elää! Hän ei
saisi edes istua nurkassaan ja nauttia siitä vähäisestä
auringonpaisteesta, mikä eksyi hänen luokseen!
Hän, lääkäri, oli seisonut yhtä levollisena kuin aina, lausuessaan
hänen kuolemantuomionsa! Hänelläkin oli paljon kivistä sydämessään!
Siitä alkaen kun tyttö syntyi maailmaan, oli hänen harteilleen yhä vain
lisätty kuormaa -- enemmän kuin minkä hän jaksoi kantaa, enemmän kuin
oli tarkoituksenmukaista ja tarpeellista ja inhimillistä -- --. Mutta
siinäkään ei ollut kylliksi. Nyt hänen piti vielä kuolla.
Kuolla -- kuolla! -- -- Ei, se oli mahdotonta'!
-- Miksi sitten kesän tarvitsi saapuakaan? Ketä saattoi silloin
ajatella -- kenelle raataa -- kenelle elää? Miksi aurinko silloin
nousisikaan? Silloinhan kaikki pysähtyisi! -- -- Olihan ollut, totta
kyllä, aika, jolloin häntä ei ollut olemassa -- mutta sellaista ei
voinut enää kuvitellakaan. Koko talo puutarhoineen ja talleineen,
härkineen ja lehmineen ja oven yläpuolelle maalattuine pyhimyksineen,
koko Kortsch, kaikki ympäristön vuoret ja Meran tuolla laaksossa --
kaikki tämä oli olemassa vain hänen takiansa! Jos hän oli poissa --
silloin luhistui kaikki kokoon! Silloin voisi koko Kortsch mennä
levolle -- sillä silloin ei enää _ollut_ mitään olemassa! Oli
suorastaan naurettavaa sitä ajatellakin -- niin mahdottomalta se
tuntui!
Kuolla -- kuolla... Voi ei, ei -- ei! Sellainen pieni tyllerö, joka ei
ollut muuta tuntenut kuin tuskia -- hänen toki ei tarvinnut kuolla! Oli
liikaa vaatia häneltä vielä sitäkin! Hänhän oli vain pikkuinen
kiusaantunut, peljästynyt olento! Hän ei jaksanut -- ei jaksanut enää!
Niin -- mutta kuka välitti siitä, ettei hän enää jaksanut!
Oli ihan epätoivoista, että sitä ainoaa, joka tahtoi armahtaa häntä --
häntä Kaspar ei voinut löytää. Tai -- hänelle ei voinut huutaa, ei
voinut saada kiinni hänen sydämestään!
Se oli kai siksi, ettei hän voinut rukoilla _oikein_. Sitä, mikä
hänessä niin kiihkeästi huusi apua pienen tyttönsä puolesta -- sitä hän
ei saanut sanotuksi.
Kun hän pysähtyi kappelin luona tai tienristeyksessä, kun hän iltasin
polvistui vuoteensa viereen, sanoi hän ennen jokaista isämeitää ja
jokaista Ave Mariaa: "Pienen tyttöni puolesta!" Sillä kaikki hänen
rukouksensa olivat hänen puolestaan. Ja kuinka monta kertaa hän olikaan
kirkossa hiljaisuudessa pyhittänyt hänelle pyhän messun!
Mutta se ei ollut auttanut! Eikä se häntäkään tyydyttänyt -- sillä
siinä ei ollut oikein tarpeeksi tehoavia sanoja _hänen puolestaan_.
Kunpa hän saisi sanotuksi oikean rukouksen hänen puolestaan oikealla
paikalla -- niin sen täytyisi voida auttaa! Rukous, joka selittäisi
asian hyvillä, selvillä sanoilla, jotka jokaisen täytyisi ymmärtää --
selittäisi asian juuri sillä tavalla kuin hän sydämensä joka lyönnillä
tunsi: "Pieni tyttöni -- ei saa kuolla!"
* * * * *
Eräänä iltana kun Kaspar Schlandersin postitalossa puheli postimiehen
Peter Reinstadlerin kanssa, tuli tämä maininneeksi, että hänen vanha
äitinsä Bozenissa oli ollut kuoleman kielissä, mutta silloin oli hänen
veljensä tehnyt ristivaelluksen "Calvarienbergiä" ylös ja rukoillut
hänen puolestaan jokaisen kärsimysaseman luona, ja nyt hän oli terve
kuin kala.
"Katsos vain!" sanoi Kaspar. "Katsos vain!"
Illalla, kun hän istui tuvassa Annan ja pienen sairaan kanssa, sanoi
hän aikovansa lähteä Meraniin huomenna aikaiseen postivaunuissa
käydäkseen katsomassa, miten Andreas-eno voi uudessa kodissaan "ja
voimmeko olla yötä hänen luonaan, kun kohta lähdemme sinne."
Mutta kun lapsi oli pantu vuoteeseen, lisäsi hän: "Aijon pistäytyä
Bozenissa samalla, Reinstadlerin vanhaa äitiä katsomassa, joka oli
kuoleman kielissä, mutta on parantunut niin että täytyy ihmetellä.
Niin, oikeinpa täytyy ihmetellä! Kestää, sen mukaan kuin kertovat, vain
tunnin ajaa junassa sinne."
Anna vastasi vähän kuin loukkaantuneena: "Saammepa nähdä, että
seuraavalla kerralla lähdet Hampuriin!"
Hän oli kuullut Hampurista -- sillä postinhoitajan Martha oli menneenä
vuonna seurannut rikasta perhettä sinne -- ja se oli hänen mielestään
ihan nurinkurinen paikka, ihan vuoreton, jossain maailman lopussa.
Mutta kun kerran tahtoi kulkea tuolla jumalattomaila kulkuneuvolla,
jota hän ei koskaan ollut nähnyt omilla silmillään -- miksei samalla
viedä asiaa loppuun asti!
-- Seuraavana päivänä kulki Kaspar Zingler leveätä tietä pitkin
Calvarienbergillä. Hänestä tuntui kuin olisi hän kantanut pientä
tyttöään käsivarrellaan. Nyt piti laskea hänet alas jokaisen pienen
kappelin eteen, -- ja jokaisen ristinvaellusrukouksen rukoiltuaan
tahtoi hän rukoilla hänen puolestaan. Hän tahtoi kertoa hänen tuskansa
ja vaivansa sanoin, jotka voisivat liikuttaa kiveäkin ja joiden täytyi
auttaa!
Koko hänen sydämensä oli täynnä sanoja hänen puolestaan. Tänään piti
hänen ne lausua.
Hän kyllä tunsi kärsimys-asemat kotopuoleltaan -- sekä kirkosta että
monesta muustakin paikasta. Hän osasi ne ulkoa kaikki neljätoista
tietämättä, milloin hän ne oli oppinut.
Mutta on merkillistä miten tutut asiat yhdellä kertaa voivat muuttua
kuin vieraiksi.
Joko se johtui siitä, että ympäristö oli hänelle vieras, niin että
kaikki oli toisen näköistä, tai siitä että henkilökuvat pienissä
kappeleissa eivät olleet sellaisia, joihin hän oli tottunut, vaan
olivat luonnollista kokoa ja seinistä ulkona, niin että melkein luuli,
että niissä oli eloa. Hänen täytyi oikein katsoa niitä. Ja sen ohella
tuli hän _ajatelleeksi_. Niin ei ollut hänen tapansa kärsimys-asemilla
kotona.
Täällä kaikki muuttui niin kouraantuntuvaksi -- melkein kuin se
tapahtuisi juuri nyt. Sen hän huomasi heti ensimäisellä asemalla, joka
esitti kuolemantuomion julistamista.
Kaspar teki ristinmerkin ja rukoili niinkuin oli tottunut tekemään:
"Tämän väärän tuomion nimessä, jonka niin usein olen synneilläni
vahvistanut" -- --
Mutta kun hän oli lopettanut, seisoi hän ihan äänetönnä. Kaikki mitä
hänen piti sanoa pienestä tytöstään, oli häipynyt mielestä.
Hänen kävi niinkuin usein käy, kun edeltäpäin ajattelemme mitä tulisi
toiselle sanoa: toinen alkaa puhua -- ja mitä itse olisi tahtonut
sanoa, jääkin sanomatta.
Kaspar ei saanut sanaa suustaan -- mutta hänen sisässään alkoi ääni
puhua. Ja hänen täytyi seisoa kuuntelemassa sitä...
Kas, tässä lausuttiin kuolemantuomio -- eikä ole vaikea ajatella miltä
kuolemantuomio tuntuu! Se käy läpi luiden ja ytimien! Vaikka olisi
sattunut ukkosilma tai maanjäristys, ei sitä olisi huomannut -- sillä
kuolemantuomio tuntuu paljon kauheammalta kuin ukkonen ja maanjäristys.
-- Tässä ei voinut suorastaan _kuullakaan_ mitään muuta -- --
Ja katsohan vaan, miten he olivat häntä kohdelleet! Olivat sitoneet
hänet ja laahanneet häntä perässään, lyöneet, pilkanneet ja
syljeskelleet häntä -- vieläkin he osoittivat häntä sormellaan --
painaneet orjantappuraseppeleen hänen otsalleen, lyöneet häntä
piiskalla, niin että saattoi nähdä verisen lihan hänen selässään. Eikä
hänellä ollut ollut paljoakaan parempaa aina siitä asti kun oli
syntynyt -- niin koditon hän oli, ettei ollut pientä sälesänkyä eikä
edes kehtoa jossa hän olisi voinut maata niinkuin muut, vaan sai olla
tallissa -- ja jo silloin vainottiin hänen henkeään!
Mutta tämäkään ei riittänyt -- nyt hänen piti myöskin kuolla.
Pontius Pilatus istui ihan tyynenä lausuessaan kuolemantuomion.
Kuolemantuomion -- tässä ei voinut muuta sanoa! Ei voinut puhua
kenestäkään muusta. Se sai jäädä seuraavalle asemalle.
Seuraavalla asemalla, jossa risti nostetaan hänen selkäänsä, sanoi ääni
heti Kasparissa: se nostettiin haavoittuneelle selälle -- kirvelevälle,
haavoja täynnä olevalle selkä-raukalle! Kuinka he saattoivatkin!
Hän ei koskaan ennen ollut ajatellut, miten joka askel, joka liikahdus
oli kirvellyt kuin tuli -- --.
Kaspar epäröi hetkisen pitikö hänen mennä seuraavalle -- sillä siinä
näkyi kaatuminen... kauhea maahan lankeaminen, jolloin ristin raskas
poikkipuu tunki veriseen selkään.
Mitä hän itse sanoikaan? Mitkä olivat ne sanat, joita hän niin usein
ennen oli toistanut -- mutta jotka nyt painautuivat hänen ajatuksiinsa:
"_Minun_ syntieni raskas taakka painoi sinut maahan."
Kasparia väristytti.
"Hän ei jaksa enää, hän ei jaksa enää", sanoi ihan selvästi hänen
sisässään, "mutta hänen täytyy ja täytyy vieläkin."
Hän katsahti vuoritietä ylös... Niin, vieläkin, vieläkin! Yksitoista
kärsimys-asemaa vielä -- kunnes ovat saaneet hänet hengiltä, kaikki nuo
kivisydämiset. Sillä olipa kivisydämisiä muuallakin kuin Kortschissa,
ja vielä kovempiakin! Niihin _hän_ oli satuttanut itseään kunnes he
hänet murskasivat -- ja saattoivat panna hänet kalliohautaan viimeisen
aseman luona -- --.
-- Kaspar luki kaikki ristinvaellus-rukoukset kulkiessaan hitaasti
mäkeä ylös -- kappelista kappeliin -- ja senjälkeen koko tuskallisen
rukousnauhan... Ja koko ajan puhui ääni hänen sisässään -- sanoja,
joita hänen täytyi kuunnella. Mutta hänen suustaan ei tullut sanaakaan
siitä, minkä takia hän oli tänne lähtenyt.
"Ei", ajatteli hän seisoessaan taas mäen alla, "täällä en mitenkään voi
puhua sanaakaan! Täällä puhutaan minulle liian paljon. -- Sen täytyy
tapahtua jossakin muualla." --
Mutta kun hän taas tuli kotia, tuntui käytöksensä hänestä
merkilliseltä! Hän ei ymmärtänyt, miten oli käynyt niin, ettei hän
voinut pakottaa itseänsä lausumaan kaikkea sanottavaansa pienestä
tytöstä. Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää koko kalliin matkan
tekemättä!
Hänessä oli kuitenkin herännyt siellä monta ajatusta. Ne liikkuivat
lakkaamatta hänen mielessään. Ja viimeisen kappelin raatiherra oli
ollut ihan hänen isävainajansa näköinen -- turbaania lukuunottamatta.
Vanha Benedict Zingler oli sanonut monta viisasta sanaa, mutta Kaspar
ei niistä ollut välittänyt, ei kuunnellut niitä niinkuin hänen olisi
pitänyt. Mutta hän muisti nyt, että hänen isänsä oli sanonut:
"Meistä tuntuu usein kummalliselta, etteivät kaikki meidän sairautemme
ja tuskamme tahdo jättää meitä. Mutta laita on nyt se, että maailmassa
tulee olla yhtä paljon kärsimyksiä kuin on pahuuttakin -- tasapainon
vuoksi. Siksi ei voi niin helposti päästä vaivoistaan; ne eivät voi
ilman muuta lentää tiehensä -- jos niiden _tulee_ olla täällä. Siksipä
Laasin tien varrella olevaan isoon ristiin onkin kirjoitettu: 'Hän
kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme hän sälytti päällensä'.
Meidän Herrammekaan ei voinut haihduttaa niitä ilmaan -- niinkuin ehkä
ajattelemme kuullessamme kuinka hän paransi sairaita."
Näitä sanoja Kaspar nyt ajatteli. Koska hänen pikku tyttönsä sairaus ei
voinut lentää tiehensä, se kai riippui siitä, että se oli osana sen
pahan määrästä, jonka piti olla maailmassa, jotta iso vaaka pysyisi
tasapainossa.
Mutta kärsimysten _jakautuminen_ oli ja pysyi selittämättömänä! Olihan
kylläkin järkeä siinä että kaiken tämän sairauden piti olla maailmassa,
koska ihmiset olivat sellaisia -- mutta miksi piti _niiden_ kärsiä
enemmän, jotka olivat tehneet vähimmän pahaa? Miksi piti hänen tyttönsä
olla niin saaraana? miksi piti hänen kuolla? eikä mieluummin jonkun
niistä toisista!
Kortschissa oli kyllä siihen tarpeeksi lapsia ilman häntäkin. Oli
iloisia lapsia, terveitä lapsia, vallattomia lapsia, joita ei koskaan
mikään ollut vaivannut, jotka olivat leikkineet ja telmineet niin että
se jo riittäisi, jotka huusivat niin että korvat menivät lumpeen kun
tuli ulos, ja jotka eivät koskaan voineet pysyä sovinnossa keskenään.
Yhtä vähemmän -- totisesti, se ei olisi vahingoksi!
Hän ei tahtonut olla suomatta heille kaikkea terveyttä ja iloa, jota
heillä oli ollut -- mutta voisihan toki sittenkin yksi heistä kuolla!
Sitä ei ollut niin vaikea ajatella eikä se ollut läheskään niin väärin
kuin silloin, kun oli kysymyksessä sellainen pieni raukka, joka ei
ollut koskaan ollut terve eikä koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa!
Joka kerta kun Kasparin katse sattui yhteen tai toiseen lapsista, nousi
hänessä ajatus: "Voisi hyvin kuolla joko tuo tai tuo." Hän ei tahtonut
siten ajatella -- mutta hän ei voinut olla niin tekemättä.
Esimerkiksi tuo Christoffer -- pieni lihavavatsainen Stofferl, joka oli
saapunut niin sopimattomasti Martin Hutterille -- yhdeksäntenä -- kun
kaikki muut jo olivat isoja. Sisaret olivat väsyneet ja suuttuneet
häntä hoitaessaan tai odottaessaan häntä hänen ollessa heidän muassaan.
He jättivät hänet ja hän tulla lönkytti aina kaukana heidän perässään
parkuen täyttä kurkkua.
"Tuollainen -- joka on vain kiusana!" Kaspar pysähtyi eräänä päivänä
pojan eteen ja pudisteli päätään.
Sitten hän äkkiä nosti hänet käsivarrelleen. "Koetetaanpa, emmekö saa
kiinni noita isoja tyttöjä", sanoi hän. "Eivät saakaan toista kertaa
juosta edelle!"
Lapsen itku oli jäänyt kesken ja hän katseli sanatonna Kasparin
käsivarrelta hänen kasvojansa.
"On väärin, ettette voi odottaa Stofferlia", sanoi hän sisarille. "Hän
luulee että jätätte hänet -- ja hänen pienet jalkansa lipeävät kun hän
tahtoo kiirehtiä perässänne."
Kun Kaspar jatkoi matkaansa ja vielä tunsi lämpöisen lapsen ruumiin
painon käsivarrellaan, ajatteli hän: "Ei, Stofferlin ei tarvitsisi olla
se! Tuollainen pikkuinen paksuvatsainen, joka käydä lyllertää eteenpäin
-- niin avuttomana ja luottavaisena! Ei, mutta onhan muitakin
valittavina."
Pitkällä Walpurgalla esimerkiksi oli monta hentokätistä pikku tyttöstä,
jotka raatoivat ja ahertivat siinä määrin, että täytyi ihmetellä,
etteivät heidän ohuet kätensä ulettuneet polviin asti -- ja joiden aina
piti kuulla äidin valittavan syöjien paljoutta.
Yksi heistä pysähtyi eräänä päivänä Kasparin talon edustalle
asettaakseen ison maitoruukun penkille ja pyyhkiäkseen kädellään
kasvojansa, joissa oli hiukan huolestunut ja puolihapan mummoilme.
Kaspar katseli häntä ikkunasta -- sitten hän meni ulos.
"Onko se raskas?" kysyi hän osottaen ruukkua.
Tyttönen pani molemmat kätensä ristiin pienelle vatsalleen ja seisoi
valmiina juttelemaan.
"Siksi varsinkin sitä on mahdoton käsitellä", sanoi hän, "kun se on
niin liukas! Kielen pitää olla keskellä suuta, kun kantaa sitä -- sillä
jos se liukuu käsistä, silloinpa tietää saavansa!"
"Miksei teillä ole maitoämpäriä?" kysyi Kaspar. "Sellaisen voitte saada
Schlandersista."
"Ei ole varaa siihen", sanoi tyttönen kerkein kielin. "Meidän täytyy
kantaa maitomme ruukussa -- kunnes jollekin meistä sattuu niin
onnettomasti että se särkyy."
Kaspar haki taskustaan. "Siinä saat viisikymmentä helleriä
maitoämpäriin, Resi", sanoi hän.
Tyttö suuteli ruskettunutta kättä. "Kiitoksia, Kaspar Zingler", sanoi
hän. "Kyllä muistan rukoilla kauniisti sairaan tyttösi puolesta."
Kaspar katseli häntä, kunnes hän katosi Walpurgan taloon. -- Ei,
pikkuiselle, hentokätiselle raatajalle, joka heti tahtoi palkita
vähäisen ystävällisyyden, ei voinur toivoa muuta kuin hyvää! -- --
Hän ei saattanut keksiä ketään, joka voisi sairastua ja kuolla hänen
pienen tyttönsä puolesta -- jonka harteille voisi sälyttää koko hänen
taakkansa.
Vihdoin hänestä tuntui, että vaikka lapset huusivat kuinka kauheasti
tahansa, ei kuitenkaan ollut ketään heidän joukossaan, ei edes ketään
Kortschin pisimmissä ja pahimmissa pojissakaan, jota ilman tahtoisi
elää -- ei ketään, jota olisi hennonut ajatella kylmänä ja äänettömänä
ja kuolleena!
* * * * *
Eräänä huhtikuun aamuna, kun Kaspar ja Anna tahtoivat auttaa tyttöstä
vuoteestaan, sanoi tämä: "Minä en jaksa", ja hänen silmänsä, jotka
tulivat suuremmiksi päivä päivältä, kasvojen yhä pienentyessä --
ikäänkuin silmät olisivat ne kokonaan vallanneet -- kääntyivät
tuskallisesti kysyen Kasparin puoleen.
Ja ennenkuin hän tiesikään mitä hänen piti sanoa, kuuli hän itsensä
vastaavan -- ihan tyynesti ja rohkaisevasti: "Ei, sillä olemme vähän
väsyneitä tänään. Se ei mitään merkitse. On paljon parempi, että
lepäämme päivän tai kaksikin -- että pääsemme väsymyksestä ja että
oikein voimme nauttia päästessämme taas ikkunan ääreen, tai ehkä
vähäsen ulos auringonpaisteeseen."
Hän sanoi aina "me" puhuessaan hänen kanssaan. Se olikin ihan
luonnollista, hänhän oli kaikessa mukana.
-- Päivän, kaksi -- ja jo montakin päivää oli pikkuinen tyttö ollut
vuoteessa. Mutta väsymys ei vähentynyt, se lisääntyi. Yskä riuhtoi
rintaa pahemmin kuin ennen ja ulkonevaa selkäraukkaa pakotti; sitä oli
vaikea pitää ehyenä, kun hänen aina piti niin raskaasti sillä maata.
Nahka alkoi kulua siitä rikki -- niin että tyttö kärsi kovasti kun
Kaspar sitä pesi ja voiteli lääkärin määräysten mukaan. Hän pelkäsi,
ettei Anna voisi tarpeeksi pehmeästi sitä hoidella -- hänen omat isot,
karkeat sormensa saattoivat olla varovaisemmat, kun hän niillä
kosketteli häntä, mutta tästä huolimatta tyttö vaikeroi. Niin, ihoton
selkä -- ajatteli hän -- ja sitä oli vain pieni osa!
Hänestä tuntui eräänä päivänä, että hänen piti tytölle kertoa, miten
verestävällä selällä oli kannettu isoa ristiä -- --
Mutta hän lisäsi siihen: "Katsohan, sinulla ei ole mitään hätää! Ensin
tulee käydä oikein pahoin, jotta kaikki voisi muuttua oikein hyväksi.
Nyt syntyy haavoja selkääsi ja siihen koskee kipeästi, mutta kun me
sitä näin kääreillä hoidamme niin saat nähdä, etteivät ainoastaan
haavat siitä parane -- vaan että se myöskin samalla oikenee."
Pienen tytön silmät kiinnittyivät häneen missä hän vain liikkui tai
seisoi tuvassa, ja niiden tuskallinen kysymys muuttui päivä päivältä
hänelle yhä vaikeammaksi kestää, mutta hänellä oli aina valmiina
lohdutus sitä rauhoittaakseen.
Monta kertaa hänen herätessään aamuisin tai noustessaan makuulta yöllä
tytön valittaessa, viilsi häntä ikäänkuin kuolemantuska, joka nosti
kylmän hien hänen otsalleen: "Mitä nyt, mitä nyt? -- ja mitä keksisin
hänelle sanottavaa, jotta hän luulisi, ettei se ole vaarallista?" --
mutta hetken perästä kuuli hän miten hän itse rohkaisevasti selitti
tytölle hänen sairautensa huononemista.
Häntä itseään ei tuska kuitenkaan päästänyt rautaotteestaan. "Kun
_pahin_ saapuu, ja hän sen _tuntee_, mitä silloin -- voi Herra Jumala,
mitä silloin?" -- --
Eräänä päivänä oli Anna juttusilla pitkän Walpurgan kanssa talon
edustalla.
"Ajattelepas sentään mitä Kaspar voi jutella tytölle", sanoi hän. "Hän
uskottelee hänelle toisen valeen toisensa perästä siitä, miten hänen
laitansa on! Mutta hän saa kuitenkin pian tietää totuuden."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kaspar, joka oli saapunut paikalle.
"Minkä totuuden?"
"Sen tietysti, ettei hänellä ole pitkiä aikoja enää elettävänä! Senhän
jokainen huomaa."
Mutta silloin Kaspar iski nyrkkinsä siinä tuvan edustalla olevaan
pöytään, niin että molemmat naiset hätkähtivät, ja huusi:
"Ei, _se_ se on muuttuva valeeksi! Kaikki mitä pienelle tytölleni
sanon, on totta, se on silkkaa totta! Minä itse siitä vastaan -- niin,
sen teen!"
-- Sillä nyt hän sen tiesi -- nyt se oli iskenyt häneen kuin salama:
_hänen itsensä piti kuolla_.
Kaikki ikävä ja paha mitä tytön oli pitänyt kärsiä siitä asti kun hän
oli liian pieni -- oli hänen syytään. Hän oli kauan sen tiennyt -- eikä
hän kuitenkaan ollut huomannut, että siis _hänen_ myöskin tuli se
sovittaa.
Hänhän oli ajatellut milloin yhtä, milloin toista Kortschin syyttömistä
lapsista ja tuuminut että se tai se kernaasti voisi sairastua ja
kuolla! Ja silloin oli vain yksi, joka sen saattoi tehdä, ei, vaan
jonka _piti_ se tehdä!
Ei ollut ihmeellistä, etteivät hänen rukouksensa olleet auttaneet ja
että oli ollut saman tekevää kävikö hän pyhän Aloysiuksen tai pyhän
Joosepin luona, vuoren pyhän äidin tai virran pyhän äidin luona,
kärsimys-asemilla täällä tai Bozenissa -- koska hän aina oli
samallainen pelkuri ja ryömi piiloon, ei ollut tietääkseenkään ja
vaati, että se paha minkä hän oli tehnyt, lähtisi ilman muuta tiehensä
taas -- siten kuin hänelle olisi helpointa ja mukavinta. Hän ei ollut
kertaakaan astunut esiin ja sanonut rehellisesti ja kunniakkaasti:
"Se on _minun_ syytäni kaikki! Suo siis _minun_ kuolla."
Sillä -- vaikkakin voisi tuntua siltä kuin tämä olisi liian ankara
rangaistus vain siitä, että hän oli hiukan viipynyt matkalla kätilön
luokse sinä päivänä, niin hän tunsi itsessään, ettei _se_ ollutkaan
pahinta. Ei, pahin oli siinä, että -- se ei tapahtunutkaan vain minään
määrättynä kertana! Vaan sellaisena kuin hän kuljeskeli sinä päivänä
tietä pitkin ja harmitteli kaikkea vaivaa ja vain ajatteli itseään --
juuri sellaisena hän oli elänyt kaiken aikansa ajattelematta ketään
muuta.
Miten kaikki selveni hänen ajatellessaan tätä! Kaikkina niinä vuosina,
jolloin Anna oli ollut hänen luonansa nuoresta asti, hän ei koskaan
ollut sanonut hänelle sanaakaan kiitokseksi hänen vaivoistaan.
Vaikkakaan sisar ei ollut erikoisen lempeä ja vaikkakin hän työstään
sai elatuksensa -- niin onhan kuitenkin tiettyä, miten vähäinenkin
tunnustus voi tehdä sydämeen asti hyvää. Hän olisi ehkä siitä muuttunut
lempeämmäksi.
Sitten tuli Bethi. Hänkin oli uskollisesti raatanut hänen puolestaan --
silloinkin kun hän kantoi pientä tyttöään ja oli niin vaivautunut. Eikä
hän koskaan ollut ajatellut säästää häntä tai hankkia hänelle siitä
syystä apua. Ei, hän oli häntä siitä moittinut ja torunutkin -- ja
kuitenkin se oli hänen oma syynsä yhtä paljon kuin hänenkin!
Bethi raukka! Synnytyksen perästä ei hän enää voimistunut entiselleen.
Hän kitui vielä parisen vuotta, kunnes hän seurauksien rasittamana
kuoli. Eikä hän koskaan, ei kertaakaan ollut sanonut: "Miksi olitkaan
niin kauan matkalla sinä päivänä?" Ei, vaan kun hän koetti vierittää
syyn pienokaisen selän viallisuuteen hänen niskoilleen -- niin oli hän
alistuvasti siihen suostunut.
Ja kun hän huononi -- silloin oli hän pudistanut päätään Annalle tai
isäpuolelle heidän käydessään häntä katsomassa ja sanonut: "Kyllä
varmaan loppu nyt lähenee -- ei hän enää koskaan siitä parane! Hän ei
enää kauan elä, saammepa nähdä."
Miten hän olikaan siinä seisonut oman vaimonsa vuoteen ääressä -- ihan
tyynenä! -- ja lausunut hänelle kuolemantuomion niin, että hän itse oli
sen kuullut -- ajattelematta, kuinka se varmaan viilsi häntä luihin ja
ytimiin.
Yhtä hyvänä ja sävyisänä pysyi hän kuitenkin loppuun saakka -- ja hänen
kärsivälliset silmänsä ilmaisivat hänen alistuvan kaikkeen, mitä hänen
piti kärsiä! -- --
Bethi raukka! Hänen olisi ennemmin pitänyt jättää hänet rauhaan
silloin kun Anna vihdoin tahtoi naida Hans-serkun! Hänen olisi ollut
parempi pysyä kotonaan, vaikkakin hän oli lapsipuoli, kuin joutua
hänelle! -- --
Koskapa hän kerran oli ollut sellainen kotiväelleen, niin ei voinut
ihmetellä että hän oli liikkunut vuosi vuodelta naapurien ja kaikkien
muitten joukossa välittämättä vähääkään siitä mikä heitä koski --
sanoen aina vain, että koska hän oli pitänyt huolta omista asioistaan,
niin saattoivat kai hekin omansa hoitaa! Hän huomasi kyllä nyt miten he
ihan ällistyivät kun hän vaan taputteli jonkun lapsen päätä tai osoitti
jollekulle heistä hiukan ystävällisyyttä. Tämä ihmettely todisti
enemmän kuin monet sanat! Se osoitti paraiten, minkälainen Kaspar
Zingler oli toisten ihmisten ajatuksissa täällä Kortschissa!
Hän käveli kauan talon edustalla senjälkeen kun naiset olivat menneet
sisälle hämärän langetessa laakson niittyjen yli, ja kaiken vaipuessa
pimeän ja hämärän valtaan ikäänkuin kietoutuen pehmeitten, harmaitten
varjojen hämähäkinverkkoon -- --
Hänen sielussaan kaikki kuitenkin yhä enemmän selveni. Oli kuin olisi
lyhdyllä valaistu pimeätä nurkkaa. Hän ei koskaan ollut luullut, että
sillä tavalla voisi nähdä oman itsensä! Rukoiltiinhan kyllä joka kerta
ripille mentäessä, että voisimme nähdä vikamme yhtä selvästi kuin
näemme ne tuomiopäivänä mutta emme ajatelleet, että niin tapahtuisi.
Mutta nyt oli kuin kuolemantuska hänen pienen tyttönsä puolesta olisi
tuonut muassaan tuomiopäivän ja pakoittanut häntä pitämään
perinpohjaisen ripin itsensä kanssa.
Kysymys ei ollut ainoastaan kaikesta, mitä hän oli tehnyt, sanonut tahi
ajatellut ja mikä ilmestyi uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksiinsa.
Ei, hän tunsi muistoissaan harhaillen sellaistakin tapahtuneen, mikä ei
ollut sanoja, ei tekoja, ei edes ajatuksia, mutta mikä oli ollut
taustana ja oli pahempaa kuin kaikki muu. Hän ei voinut pysähtyä --
hänen piti hapuilla perille asti, ihan perille, sinne mistä oli tullut
kaikki kova ja kiero ja taipumaton -- -- Ja mitä hän silloin
huomasikaan siellä? Eikö siinä ollut -- --
Ei, ei, sitä hän ei voinut myöntää -- ei edes itselleen -- että hänellä
olisi --
Mutta eikö hän juuri siksi ollut luullut, että kaikilla muilla oli
sellainen rinnassaan?
Ja juuri siihen oli hänen oma pikku tyttönsä satuttanut itsensä
vialliseksi sinä päivänä, jolloin hän syntyi maailmaan. Hän ei
satuttanut itseään lattiaan. Lattia ei ole läheskään niin kova kuin
ihmissydän voi olla!
Hän ei tahtonut nähdä asiaa siinä valossa, mutta hänen täytyi. Hän ei
voinut sulkea sielunsa silmiä päästäkseen näkemästä. Tahtomattaankin
täytyi hänen nähdä, mitä hänen sielussaan oli. Hänen täytyi nähdä --
_sydämensä_.
Kyllä sentään hän _tahtoikin_ nähdä! Sillä mitä kauemmin hän katseli,
sitä selvemmäksi -- päivänselväksi -- muuttui se, että juuri hänen nyt
piti kuolla! Hän ei ollut hituistakaan liian hyvä tullakseen sairaaksi
ja kuollakseen!
Hänen piti alkaa yskimällä öisin ja sitten hengästyä ja väsyä työssään
-- aina hänen piti tuntea kuumetta kuivissa, polttavissa käsissään
-- -- ja pian hänen piti käydä vuoteeseen, tytön alkaessa hengittää
vapaammin ja voidessa nousta ylös ja mennä ulos auringonpaisteeseen.
Tytön sisäänpainuneet posket muuttuivat hiukan punaisiksi ja pyöreiksi
-- ja vihdoin tuli hän ihan terveeksi sinä päivänä, jolloin -- -- --
jolloin hänet kannettaisiin ulos...
Kun tyttö ei enää olisi sairas eikä senvuoksi enää omituinen ja
erikoinenkaan, jommoisena muut häntä pitivät, silloin hänen ei suinkaan
olisi niin vaikea olla ilman isäänsä. Ja jos ei Anna tahtoisi jäädä
hänen luokseen -- niin olihan silloin Meranissa Andreas eno, jolla ei
ollut pienokaisia ja jonka vaimo oli vallan hullaantunut lapsiin.
Siellä hänen olisi hyvä olla -- ja kun rinta oli voimistunut, niin
saataisiin nähdä miten selkä oikenisi -- miten hän kasvaisi suoraksi ja
suureksi ja kauniiksi vuosien kuluessa... kantaisi hattua kauniilla,
vaaleilla hiuksillaan ja olisi oikein hienon näköinen.
Kunnollisen ja hyvän miehen hän kyllä löytäisi aikanaan, ja hän voisi
saada pieniä, vaaleakiharaisia lapsia -- joilla olisi hänen omat
siniset silmänsä ja hänen aikaisimpien vuosiensa kiertyvät
pikkukiharat... ja ne lapset olisivat suoraselkäisiä -- ja reippaita ja
terhakoita.
Mutta he eivät koskaan olisi niin iloisia ja mieluisia kuin silloin kun
isoisä tulisi Kortschista heidän luokseen. He kiipeisivät hänen
syliinsä -- yksi kummallekin polvelle -- kääntäisivät nurin hänen
taskunsa katsoakseen onko hän pistänyt niihin jotain hyvää -- repisivät
häntä hiuksista -- tarttuisivat hänen piippuunsa -- --
Ei, sehän olikin totta! -- isoisähän olisi levännyt aikoja sitte
Schlandersin kirkkomaassa...
Kaspar pelästyi ja veti syvään henkeä. Oli sittenkin vaikea ajatella
pienintäkään seikkaa tytöstä -- hyvää tai pahaa -- jossa ei hän ollut
osallisena!
Mutta hänenhän _pitikin_ kärsiä -- mikäli hän todella aikoi kantaa
hänen tuskaansa!
-- Joku kulki hämärässä ohitse, tervehti ja kysyi sairaan tytön tilaa.
Kaspar saattoi päättää äänestä että se oli Wenglerin nuori poika.
"Kiitos", vastasi hän. "Keväthän on vaikea aika. Mutta" -- sen hän
sanoi erikoisella painolla -- "kyllä saamme hänet ihan terveeksi, kun
pääsemme sydänkesään! -- Niin, _sitä_ kai sinäkin ikävöit?" lisäsi hän.
Kaikki tiesivät, ettei Wenglerin poika oikein elänyt ennenkuin niinä
kuukausina, jolloin metsästeltiin kauriita.
"Niin", sanoi nuori mies, "kohta en voi enää täällä tulla toimeen --
vaikka siihen vielä on aikaa. Pappi sanoi juuri minulle: pidähän nyt
huolta siitä, sanoi hän, ettei sinua kaivata sunnuntaimessuissa, kun se
aika tulee -- niinkuin viime vuonna! Ja minä, vastasin: kyllä, sanoin
minä, pastori on kyllä oikeassa siinä, että voi tuntua jumalattomalta
samota siellä ylhäällä vuorilla pyhät ja aret. Mutta pyhässä raamatussa
on useammin kuin kerran kirjoitettu -- sanoin minä -- että 'hän meni
ylös vuorelle rukoilemaan'. Ja niin se on, ettei ehkä missään tule
rukoilleeksi niin kuin juuri tuolla ylhäällä. Tuntuu kuin seisoisi itse
Herran kasvojen edessä. -- Niin sanoin suoraan papille." --
Kaspar seisoi liikkumattomana kuunnellen miten toisen askeleet
häipyivät pimeään.
Kas, miten Wenglerin poika ymmärsi selittää asian! Hän oli jotain
oppinut, hän!
"Hän meni ylös vuorelle rukoilemaan.".. Siellä oli varmaan oikea paikka
-- ja se olikin niin selvästi ymmärrettävissä. Eikö pappi itsekin ollut
sanonut, että "siellä missä maa loppuu, alkaa kristityille taivas" --
ja kyllähän nyt jokainen tiesi, ettei kukaan voinut koskaan vaeltaa
niin kauaksi, että tulisi maan loppuun, sillä maa oli pyöreä. Mutta
saattoi mennä _ylöspäin_ ja sieltä sen löytää. Ylöspäin maa joka
tapauksessa päättyi -- korkeilla vuorten huipuilla -- ja siellähän
silloin alkoi taivas.
Miten merkillistä, ettei tämä ennen ollut hänen mieleensä juolahtanut.
Huomispäivänä menisi hän tuonne ylös -- korkeammalle Kortschin
alppimajaa, jonne hän ajoi lehmänsä kesällä, korkeammalle niitä
seutuja, joihin hän oli opastanut vieraan naisen postitalosta, kun tämä
tahtoi välttämättömästi poimia jalovalkoja -- aina Martellerin
lumihuipuille. Siellä hän tahtoi rukoilla oikean rukouksensa. Nyt hän
kyllä saisi sanotuksi kaiken mikä oli hänen sydämellään, sillä nyt hän
ei enää itse tahtonut pujahtaa piiloon.
"Kasvoista kasvoihin Herran kanssa", juuri niin se oli tapahtuva!
_Hänen itsensä_ luo hän oli menevä rukouksessaan pienen tyttönsä
puolesta ja selittävä, että tytön taudin piti muuttaa häneen, sillä
hänpä siihen oli syypää. Hän oli kyllä selittävä niin että
ymmärrettäisiin, eikä hän lopettaisi ennenkuin tuntisi, että nyt häntä
oli kuultu, että tuli tapahtumaan niinkuin hän tahtoi -- sillä hänen
tahtomansa ratkaisu oli oikea, ainoa oikea.
* * * * *
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan kulki Kaspar Zingler kaukana
ylhäällä vuorilla pitkin jyrkkää, lumikinosten piirittämää
kivierämaata, josta valkeat huiput kohosivat ilmoille.
-- Ennen aamunsarastusta hän oli lähtenyt kotoa. Silloin oli hänen
pieni tyttönsä vihdoin vaipunut raskaaseen uneen tuskallisen yön
perästä, jolloin hän lakkaamatta oli ollut hänen luonaan. Viime päivinä
oli tytön rinnassa alkanut korista ja röhähdellä niin merkillisesti ja
hänen oli vaikea hengittää. Kaspar pani patjan toisensa jälkeen kipeän
selän taakse ja nosti hänen sänkynsä isoon tupaan, joka oli ilmavin --
mutta ei sekään auttanut. Hänen huoneeseensa vievä ovi oli avoinna,
niin että pieninkin voihkiminen saattoi herättää hänet. Anna, joka
nukkui yläkerrassa, oli tarjoutunut vuorotellen nukkumaan alhaalla,
jotta Kaspar saisi joskus hiukan yölepoa -- mutta siitä hän ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan.
-- Tunti tunnin perästä oli hän astunut vuorenrinnettä vuoristolaisen
tukevin, varmoin askelin -- ja rukous, joka hänen piti lukea, oli
tullut niin pitkäksi! Niin pitkäksi se oli tullut kuin matka laaksosta
tänne ylös.
Ensiksi vei tie isojen kastanjapuiden alitse, missä kasvoi valkoisia
orvokkeja ruohistossa. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle -- hän
kulki niin ajatuksissaan -- mutta kukat hän kuitenkin huomasi. Hän oli
luvannut tuoda pikku tytölleen kevätkukkia matkaltaan alppimajalle --
sinne hän oli selittänyt matkansa vievän.
Sitten matka johti jäykkien, tummien kuusijonojen läpi -- siellä
missä vuorenrinne tuli jyrkäksi ja epämukavaksi, missä kalliot
joskus pistivät esille uhmailevina, huimaavan jylhinä ja isot,
vaaleankeltaiset vuorivuohet pilkottivat tummien puiden lomasta, missä
aamutuuli huokui omituisesti, mietteliäästi humisten... Ylös, ylös --
tuonne missä matalat katajapensaat vaivoin löysivät jalansijan
terävien, kylmien kivien välistä -- missä lumi myöhään suli -- missä
pienet viluiset, kalpeat krookukset seisoivat kuin peljästyneet lapset,
gletschereiltä tulevan sinisenkirkkaan jääveden solistessa niiden
ympärillä...
Ylös, ylös -- vieläkin korkeammalle! Koko ajan olivat hänen ajatuksensa
lakkaamatta liikkeellä kooten kaikkea sitä mitä hänen piti sanoa
saapuessaan huipulle -- tai pikemmin kaivaen sitä esille. Sillä oli
kuin hänen olisi täytynyt jatkaa siitä mihin hän illalla jäi, täytyi
nyt kaivaa kaivamistaan yhä syvemmälle sielussaan saadakseen rukouksen
sieltä esille. Siitä tuli hänen omasta mielestään niin liikuttava, niin
sydämeen käypä, että sitä täytyi kuulla.
_Täytyi_ -- kunpa ei nyt vain kävisi niinkuin niin usein tapahtui, että
mitä mieluimmin halusi, sitä ei voinut saada -- sillä siinä, ettei sitä
saanut, oli korkeampi tarkoitus.
Oi, ei, mikäpä korkeampi tarkoitus saattoi olla siinä, että pikkuisen
tytön, joka ei koskaan ollut tuntenut itseänsä oikein iloiseksi, piti
kärsiä niin paljon ja sitten kuolla! Ei, mutta että tauti muuttaisi
häneen, siinä oli tarkoitusta, ja sitähän hän vain tahtoi pyytää.
Hän nousi nousemistaan -- ja hän kaivoi kaivamistaan -- löytääkseen
paraimmat, vaikuttavimmat sanat.
Hän kaivoi -- ei vain sydämensä mustinta multaa, missä hänen elämänsä
sitkeät juuret olivat, vaan hän kaivoi sen takana olevaa tyhjää, pimeää
kammiota, jossa nimetön tuska piiloitteleikse -- sielunsa siinä
syvyydessä, johon ihminen pelkää astua -- jossa moni ehkei koskaan ole
ollut, ennenkuin kuolema pakoittaa sinne koko hänen olemuksensa --
mutta jossa hänen kuitenkin täytyy aloittaa rukouksensa, jos sen mieli
ulottua taivaisiin.
"De profundis" -- --
"Syvyyksistä huudan minä sinua, Herra" -- syvyyksistä, missä kaikki
verhot häviävät, joissa kaikki puhuvat samalla tavoin, auttamattomasti
samalla tavoin -- joissa sielu joko lyyhistyy kokoon, voitettuna,
pimeän toivottomuuden masentamana, tai kohoaa, yhtyy huutoon, joka
ilmaisee sen sammumatonta tahtoa elää, huutoon: _pelasta kuolemasta!_
* * * * *
Saavuttaessaan aution, kivisen ylämaan, joka kohosi huippujen ikuista
lunta kohden -- hikisenä ja hengästyneenä tasaisesta vaeltamisestaan
huolimatta -- huomasi Kaspar alapuolellaan joka taholla olevan sumua,
joka ei ollut tiheätä eikä erikoisen näkyvää hänen kulkiessaan sen
läpi, mutta joka nyt peitti siellä alhaalla kaiken, mihin hän
katsoikin.
Vaivalloisesti hän kulki eteenpäin ja pysähtyi ylimmäiselle
vuoriharjanteelle -- siihen, missä rinne äkkiiyrkkänä painui syvälle
laaksoa kohden. Hänen täytyi hetkiseksi sulkea silmänsä -- sillä häntä
ihan häikäisi. Hohti niin valkoiselta.
Laaksoa ei enää näkynyt -- siellä oli vain ikäänkuin leveä,
hopeanharmaa joki vuorenhuippujen välissä. Maa oli ihan hävinnyt. Ei
ollut juuri minkäänlaista eroa ylhäällä eikä alhaalla -- oli yhtä
valoisaa, yhtä ilmavaa kummallakin puolen.
Ja joka taholta kohosivat lumihuiput toinen toisensa takana loistavassa
valkeudessaan. Mieleen juolahti iso, vanha kuva kirkosta, jossa
vapahdetut vanhurskaat oikealta puolelta pitkissä riveissä astuvat
valtaistuimen eteen, ja kaikilla on yllään valkeat messukaavut...
Oli kuin täällä olisi kulkenut pyhimys pyhimyksen jälessä pitkissä,
valkeissa messukaavuissa. Niin, olisipa voinut melkein ajatella, että
jokainen heistä toimitti jumalanpalvelusta oman alttarinsa ääressä,
kun taas ihan pienet huiput -- sellaiset kuin Lumikellot tuolla,
Ortler-vuoristossa -- olivat kuoripoikia... he pitivät hiljaista messua
täällä ylhäällä.
Hiljaisuus, äänetön hiljaisuus oli ehkä kaikista merkillisintä,
kaikkein juhlallisinta! Oli kuin olisi se levinnyt _valosta_, kaikesta
loistosta ja valkeudesta. -- Kun hän äsken oli kulkenut vuoren
jyrkännettä kohden ja hänen jalkansa oli kolahtanut kiveen, oli hän
tahtomattaan pysähtynyt. Oli kuin kolina olisi täällä häirinnyt -- kuin
olisi se himmentänyt loistavaa valkeutta.
Tuolla alhaalla -- kaukana, kaukana hohtavien sumujen alla -- oli
maailma. Siellä he ryömivät ja kömpivät, riitelivät ja melusivat
keskenään, valittivat -- ja syyttivät meidän Herraamme. Se oli
kummallista täältä ylhäältä katsoen.
Täällä oli kaikki vaipunut rauhaan -- ikäänkuin tahtoisi kaikki meille
muistuttaa, ettei koskaan ole mitään sanottavaa.
Täällä ylhäällä missä maailmaa ei ollut, missä hän oli ihan yksinään
suuressa, hiljaisessa messussa -- täällä hänen nyt piti rukoilla oikea
rukouksensa... rukous, joka oli niin pakoittava, koska hän pani siihen
sydämensä tuskan, rukous, jota _täytyi_ kuulla, koska hän siinä antoi
elämänsä... rukous, joka oli niin pitkä kuin laaksosta tänne ylös...
niin pitkä kuin ihmissydämen pimeästä syvyydestä ylös valoon asti...
Hän paljasti päänsä -- tuuli siveli viileästi ja viihdyttävästi hänen
kuumaa, hikistä otsaansa -- hän teki kasvoillensa ja rinnallensa
ristinmerkin ja risti kätensä.
Kauan seisoi hän äänetönnä ja liikkumatonna. Sitten avautui hänen
suunsa ihan hitaasti. Ja hän sanoi:
"Jumala..."
Taas hän seisoi äänetönnä ja liikkumattomana -- kasvoista kasvoihin
valon kanssa, joka oli hiljaisuutta, hiljaisuuden kanssa, joka oli
valoa -- --
Kaikki hänen monet sanansa olivat äkkiä hävinneet hänen mielestään.
Mutta hän pani koko sydämensä tuohon ainoaan.
Ja sitten hän kulki taas alas.
* * * * *
Kasparin saapuessa kotiin iltapäivällä seisoi Anna ovella odotellen
häntä.
"Jumalan pyhä äiti!" sanoi hän, "luulin jo hänen kuolevan käsiini. Koko
aamun hän on ollut hyvin huonona. Ja koko ajan hän kyseli eikö isä jo
pian tule? Ja sitten hän äkkiä katsoo tarkasti minuun ja sanoo: voitko
rukoilla kuolinrukousta? sanoo hän. Minusta tuntui kuin polveni eivät
olisi minua kannattaneet! Mutta puolenpäivän aikaan oli kuin tauti
olisi helpottanut ja lieventynyt niin merkillisesti -- ihan yht'äkkiä.
Ja sen perästä hän on nukkunut."
Kaspar nyökkäsi -- juuri puolenpäivän aikaan -- niin!
"Lähetin Bernhardiin lääkäriä hakemaan, niinkuin olit sanonut. Hän
tulikin, katseli häntä ja sanoi, että antaisimme vain hänen maata. No,
sen nyt olisin toki itsekin ymmärtänyt! Ja pappikin oli täällä -- ja
rukoili niin paljon. Silloin juuri hänessä tauti keventyi." --
Kaspar istui liikkumattomana sängyn vieressä iltapäivän viimeisen valon
langetessa kapeille, vahankalpeille kasvoille ja sinisille huulille,
joitten välistä kähisevä hengitys huohottaen kulki.
Hän istui liikkumattomana hämärän hiipiessä huoneeseen -- vitkallisesti
ja ikäänkuin murheellisena... liikkumattomana, kunnes ikkunaruudusta
näkyville iltataivaan neliskulmaisille läikille syttyi pieniä,
tuikkivia tähtiä...
Lakkaamatta, lakkaamatta korisi sairaan laiha rinta -- kaikki se tahmea
lima, jota hän ei jaksanut yskiä pois -- ja joka nyt kasautui yhä
enemmän ja enemmän yhteen...
Nukkuiko hän? -- Saattoiko hän herätä uudelleen raskaasta
horroksestaan? Eikö olisi paljon parempi, ettei koskaan enää
näkisi hänen aukaisevan silmiään -- eikä kuulisi hänen pyytävän
kuolinrukousta...
Alinomaa vaipui Kasparin pää rinnalle hänen siinä istuessaan -- ja
nykäisten hän taas nosti sen pystyyn... Hän ei ollut paljon ollut
vuoteessa edellisenä yönä, ja sitten tuo pitkä matka vuorille...
Hänen päänsä oli niin sekava. Hetkittäin oli hän vielä tuolla
ylhäällä... Hänen silmissään kimalteli valkeus -- Maailma oli poissa...
Kaukaa, kaukaa alhaalta kuului ainoastaan yksi ääni -- ei riitaa eikä
taistelua eikä huutoja, vaan korinaa ja voihkinaa pienen tytön
rinnasta! Se oli kuin kuolinrukous! Ja oli hyvä, oli hyvä tietää, että
se kuului sinne ylös asti -- valoon ja äänettömyyteen...
-- "Etkö tahdo käydä vähäsen levolle, Kaspar, minähän voin jäädä tänne
alas. Kello käy nyt kymmentä."
Anna oli sytyttänyt makuuhuoneensa pienen lampun ja asettanut kynttilän
pesuvatiin tuvassa, jossa se oli palanut edellisinä öinäkin.
Kaspar pudisti päätään hänen tarjoukselleen.
"Enkö sitten jää tänne luoksesi! Kyllä, kyllä -- sinähän voit myöskin
kutsua minut -- jos... Mutta ehkei se olekaan niin lähellä! Hän nukkuu
jokseenkin rauhallisesti." -- --
-- Kaspar oli pistäytynyt hetkiseksi ulos sulkeakseen ulko-oven ja
antaakseen jonkun käskyn Bernhardille. Saapuessaan sisään kuuli hän
tytön äänen. Hän pyysi vähän juotavaa.
Oi, hän saattoi tuskin niellä... Kunpa hän ei koskaan enää tahtoisi
koettaa juoda! Se oli niin kauheata.
Ja miten hänen silmänsä katsoivat häneen! "Olen niin väsynyt." -- Ääni
oli hyvin epäselvä, mutta hän ymmärsi kuitenkin heti.
"Nyt pitääkin isän tytön nukkua -- aina aamuun asti! Sitten katselemme
kaikkia niitä kauniita kukkia, joita isä on tuonut vuorilta."
"En voi -- en saa rauhaa." Ei -- hänellä ei ollut rauhaa. Rinnassa repi
ja raastoi, hän ei voinut enää yskiäkään, ainoastaan köhiä, ja se ei
saanut poistumaan...
Pää liikkui lakkaamatta tyynyllä. Sitten aukenivat silmät kokonaan.
Tuskat saapuivat.
"Täällä ei ole yhtään ilmaa!"
"Ei, sitä ei täällä olekaan! Meidän täytyy kai aukaista ikkuna."
Viileä yöilma levisi huoneeseen. Eikö se yhtään auttanut? Hän näki,
miten lapsi koetti tuntea sitä pienine avoimine sieraimineen.
"Minä en voi -- en voi hengittää!"
"Ei, niin on aina kun on pitkällään."
Hän pani tyynyt pystyyn selän taakse.
Tyttö makasi korkeata päänalusta vasten haukkoen ilmaa -- ja valittaen:
"Mitä minä teen? Voi, mitä minä teen?"
"Nousemme ylös, sen teemme! Isä kantaa omaa tyttöään. Se helpottaa!"
Varovasti hän pisti kätensä selkää lähinnä olevan tyynyn taa, kietoi
paksun peitteen huolellisesti hänen ympärilleen ja nosti hänet
syliinsä.
Ensin hän valitti. "Ei -- ei, koskee -- minua pyörryttää" -- mutta
sitten hän vaipui kokoon hänen sylissään ja antoi kantaa itseään
edestakaisin tuvassa. Hän vaipui siitä taas puoleksi horroksiin -- ja
liikunta tuotti lievitystä isän omalle polttavalle tuskalle.