"Se on tällaista siksi, että olemme alhaalla laaksossa. Täällä on niin
painostavaa! Voi, tulisimmepa sinne ylös missä isä tänään on ollut.
Siellä on niin helppo hengittää. Se käy niin kevyesti siellä."
"Oi -- menkäämme sinne!" Tahtomattaan kävivät isän askeleet pitemmiksi.
"Emme nyt yhtäkkiä voi päästä sinne ylös! Matka on pitkä. -- -- Ensiksi
täytyy meidän kulkea hyvän matkaa niittyjen poikki saapuaksemme vuoren
juurelle."
"Niin -- niin..."
Hän piti päänalusta kädellään korkealla; tytön pää lepäsi hänen
olkapäällään. Kuolema rinnassa raastoi raastamistaan, niin lähellä
hänen omaa sydäntään.
"Mutta kun olemme sinne saapuneet -- niin lähdemme heti kulkemaan
ylöspäin polkua kastanjapuiden alla. Siellä voimme poimia pieniä
orvokkeja ruohikosta -- niitä valkoisia, joista eniten pidämme -- jos
maltamme sen verran viipyä... Ei -- ei, ei se kannatakaan, se vain
meitä hidastuttaa!... Me hengästymme jo aikalailla täälläkin -- se
muuttuu mielestämme melkein pahemmaksi kuin mitä se on ollut, sillä me
nousemme nyt vuorta ylös. Mutta sitten perillä!..."
Edestakaisin hän kulki lattialla vuoristolaisen varmoin, tukevin
askelin, jotka eivät hiljentyneet, eivät pysähtyneet -- sillä oli niin
kiire! -- --
Hän muisti hyvin, että hän oli tuvassa. Tuolla seisoi sänky -- ja
pesuvadissa seisova kynttilä hiukan valaisi... Mutta kuitenkin hänestä
tuntui kuin olisi hän matkalla -- kuin olisi hänen pitänyt rientää.
Rinnassa sorisi, vaikeroi, ähki...
"En voi hengittää -- mikä siinä on! Täällä on pimeätä! Missä me
olemme?"
"Olemme nyt saapuneet kuusimetsään. Suhisee ja vinkuu ja voihkii -- se
on tuuli tuolla ylhäällä, sen kyllä kuulet! Täällä on niin pimeätä --
niin pimeätä ja niin jyrkkää! Se koskee rintaan. Emme kohta enää jaksa
-- mutta kyllä me sentään tästä pääsemme! Meillä ei ole enää pitkälti
jälellä!"
Edestakaisin lattialla hän kulkee varmoin, vakavin askelin, jotka
voittavat kaikki esteet eivätkä tiedä mitä väistyminen on. Hän kulkee
aamuista taivaltaan uudelleen. Siksipä hän niin tarkoin pani tien
mieleensä, jotta hän voisi kantaa hänet sinne ylös.
Rinnassa voihki ja sorisi. "Oi, oi, emmekö jo saavu sinne?"...
"Kyllä -- kyllä, nyt ei täällä ole enää puita, niin että olemme jo
korkealla! Ja täällähän on lunta; -- ihan se meitä värisyttää... Mutta
tie on vielä jyrkkä. Tämäpä on pahin osa -- kaikkein pahin osa
kaikesta. Se ihan salpaa meiltä hengityksen... Mutta nyt olemmekin heti
perillä -- olemme ihan kohta perillä."
"Meidän Herramme -- onko hän siellä ylhäällä?"
"On, hän on siellä -- ja sitten pyhimykset. Siellä on niin hienoa --
heillä on kaikilla yllään valkoiset kaavut -- ja kynttilät kädessä...
Loistaa niin kirkkaasti, että ihan häikäisee! Ja siellä on niin
hiljaista? He eivät melua niinkuin lapset täällä alhaalla -- niin että
sitä voi pelästyä. Nyt olemme siellä -- tuokiossa, tuokiossa!"
Edestakaisin lattialla hän yhä kulkee -- hiki valuu hänen koko
ruumiistaan -- pysähtymättömin askelin, joita sydämen lyönnit
kiihoittavat eteenpäin, jotka pakoittautuvat kaikkien vastusten yli --
kunnes saavuttavat päämääränsä. Hän ei saa hellittää -- hänen täytyy
kantaa pieni tyttönsä ihan ylös Herran luo. Hän on sen sanonut ja hänen
täytyy pysyä sanassaan, vaikka menisi henki.
Silloin -- yhtäkkiä -- hiljaisuus...
Tytön pää on hervahtanut taaksepäin hänen hartioitaan vasten -- siniset
silmäluomet ovat puoleksi kiinni... Sieraimet väräjävät, rinta nousee
ja laskee vielä -- mutta kauhea korina ja voihkiminen ovat lakanneet.
Saapuvat uudelleen -- -- pari lyhyttä, läähättävää vetäisyä... ja
vaikenevat taas.
Kaspar lankeaa lattialle polvilleen saadakseen parempaa tukea, nostaa
hänen päänsä käsivarrelleen -- ja tekee ristinmerkin hänen rinnalleen
ja kasvoilleen -- --
Silloin aukeavat hänen silmänsä kokonaan... jäykkinä, kirkkaina,
_näkevinä_... huulet puoleksi erkanevat...
"Jumala" -- --
Kaspar sulkee silmänsä... Loistaa, liekehtii... Maailma on hävinnyt.
Valkoisissa messukaavuissaan astuvat he esille, toinen toisensa perästä
-- pitkinä, loistavina saattueina...
Silloin hän tietää, että hän on saapunut perille. Että hän on kantanut
pienen tyttönsä ylös asti... katsomaan kasvoista kasvoihin
hiljaisuutta, joka on valoa -- valoa, joka on hiljaisuutta.
* * * * *
Kaspar Zinglerin pikku tyttö oli kuollut ja haudattu.
Kaikki kortschilaiset sanoivat, että oli hyvä kun hän pääsi vaivoistaan
-- ja Kaspar vapautui taakastaan. Sillä taakka hän oli, pikku raukka,
vaikkakin isä oli niin kiintynyt häneen.
Melkein kaikki olivat olleet häntä katsomassa -- perästäpäin. Hän
lepäsi niin kauniina. Itse oli Kaspar asettanut hänet arkkuun -- kukaan
muuhan ei saanut häneen koskea -- ja siroitellut paljon pieniä
vuoristokukkia hänen ympärilleen, ja myöskin ruukuista kaikki punaiset
geraniumit ja verenpisarat akkunalta. Hän lepäsi kauniina, vaaleat
hiukset kuihtuneita kasvoja kehystäen ja näytti siltä kuin aikoisi hän
hymyillä.
Kauniit hautajaiset hän sai -- ja aikaa myöten sai hän myöskin
kauneimman haudan Schlandersin kirkkomaalla -- kun Kaspar sitä hoiti ja
piti siistinä.
Niinpä oli kaikki ohitse -- ja elämä Kortschissa kulki entistä latuaan.
Mutta Anna oli ruvennut olemaan huolissaan Kasparin puolesta.
Kunhan ei vain hänkin kuolisi, ajatteli hän. Olisipa kummallista jäädä
niin yksinään! -- Kasparissa _oli_ jotain huolestuttavaa. Hän tuskin
yhtään puhui. No, se ei kuulunutkaan hänen tapoihinsa, ja pääsihän
siten kuulemasta hänen valituksiaan! Mutta hän mietti jotain. Sitä hän
ei koskaan ennen ollut tehnyt -- hän saisi sentään mieluummin puhua!
Muuten voi siitä ihan tulla sairaaksi.
Hän ei ollut ihmisarka. Oikeastaan hän oli muuttunut sellaiseksi, että
hänen kanssaan tuli hyvin toimeen, sanoivat muut. Jos joku sairastui
tai jos jollekin sattui vahinkoja, auttoi hän mielellään. Ja lapsien
päitä hän silitti kulkiessaan ohitse, nosti heitä pystyyn kun he
lankesivat ja oli hyvä heille.
Moni vaimo sai kyyneleet silmiinsä nähdessään hänet kaukana tiellä.
Voi, pyhä Maria -- katsohan miten hän on oppinut olemaan pienten äitinä
omaa sairas raukkaansa hoitaessaan!
Mutta hän ei koskaan ollut iloinen, sen huomasi selvästi. Ja kun hän
kulki omissa ajatuksissaan, vaipui hänen päänsä aina raskaana ja
painavana alas, ikäänkuin hän kantaisi taakkaa, joka oli ja pysyi
hänelle liian raskaana. --
Kuukauden kuluttua tyttönsä kuolemasta saapui hän eräänä päivänä
kyläpapin luokse.
"En voi sitä kestää", sanoi hän istuttuaan hetkisen äänetönnä
vastapäätä vanhaa, lempeätä pappia.
"Mikä sinun sitten on, Kaspar?" kysyi tämä. "Etkö voi suoda pienelle
tytöllesi sitä valoa ja rauhaa, jota hän nyt nauttii?"
Oli melkein kuin Kaspar olisi koettanut hymyillä.
Hänkö ei sitä soisi!
Hetken kuluttua alotti hän taas. "Ei se ole sitä, että minun täytyy
elää ilman häntä. Se voi olla kylläkin oikein -- siihen nähden miten
minä vastaanotin hänet. Ei se ole sitäkään, että minun nyt vain pitää
häntä kaivata -- sillä olen oppinut, ettei meidän koskaan tule vaatia
mitään! Mutta se, että _hänen_ piti kärsiä niin paljon! Hän ei koskaan
ole tuottanut minulle muuta kuin iloa -- mutta itse hänen piti vain
kärsiä ja kärsiä"...
"Ei, Kaspar, saat uskoa että hänen piti tehdä jotain muutakin. Mutta se
ehkä oli saavutettavissa vain kärsimysten kautta."
"En voi siihen tyytyä", sanoi Kaspar. "Sillä en voi sitä ymmärtää."
"Jospa voisimme _ymmärtää_, niin ei olisi niin vaikeata uskoa. Silloin
ei koettelemus olisi mikään koettelemus. Ehkei sinun _pidä_ ymmärtää
sitä, Kaspar, ennenkuin kaikki kirkastuu. Ja muista hänen
kärsimyksiensä _syytä_. Siitä et voi kokonaan panna edesvastuuta meidän
Herrallemme. Mutta, tiedätkö -- minusta tuntuu kuin voisin tässä niin
selvästi huomata, miten pahasta koitui hyvää. Sanonko sinulle, mitä
luulen?"
Pappi tarttui isoon kirjaan, joka oli hänen pöydällään. "Tässä kirjassa
on kirjoitettu meistä, Kaspar Zingler", sanoi hän, "sinusta ja minusta
-- vuosituhansia ennen meidän syntymäämme."
Hän asetti silmälasit nenälleen ja käänsi lehtiä. "Kuule nyt mitä tässä
luemme: 'Näin sanoo Jehova, Herra' -- Herra itse sanoo tämän pyhän
profeettansa kautta. 'Tahdon ottaa pois _kivisydämen_ teidän
rinnoistanne' -- -- Muistatko että sanoit kortschilaisilla olevan
kivikovat sydämet? Mutta" --
Kaspar katsahti ylös. "Kyllä", sanoi hän, "mutta nyt tiedänkin,
_kenellä_ oli kivisydän."
"Vai olet sen siis huomannut! Sen huomion teemme kaikki. Mitä
aikaisemmin, sitä parempi! Mutta tiedätkö minkälaista on, kun ihmisellä
on kivinen sydän? Silloin elää kuolema rinnassaan."
Kaspar kätkähti. Kuolemako rinnassa!
"Ja Herra tahtoo poistaa kuoleman rinnastamme -- sillä hän rakastaa
meitä! Kuulehan nyt: 'Tahdon ottaa pois kivisydämen rinnoistanne -- ja
antaa teille sydämen lihasta.' Tämä on ensin kirjoitettu koko
maailmasta -- sitten sinusta ja minusta. Koko maailma pii
kuolemaisillaan, sillä ihmisten sydämet olivat pahat. Sitten tuli yksi
-- jonka rinnassa oli koko maailman sydän. Hän antautui kivisydämien
murskattavaksi" --
Kaspar nyökäytti päätään. Niin, Calvarienbergillä, tuolla alhaalla --
neljällätoista kärsimysasemalla!
"Maailman elämän takia -- antaaksensa maailmalle sydämensä. -- -- Nyt
voimme saada 'sydämen hänen jumalallisen sydämensä mukaan', elävän,
hyvän, jos vain tahdomme ottaa sen vastaan. Mutta on vaikeata saada
meitä se tekemään. Herran täytyy käyttää monta tietä ja monta keinoa.
-- Tiedätkö, ketä luulen hänen käyttäneen antaakseen sinulle sydämen?"
Kaspar sulki silmänsä. Pienet, vilkkaat, värittömät sormet, jotka aina
olivat kylmät ja joissa oli pyöreät, sinistävät kynnet -- ja jotka
osasivat tehdä hienoimpia töitä. -- Hänestä tuntui kuin olisivat ne
liikkuneet hänen rintansa lähellä...
"Luulen nyt, Kaspar, että hänen täytyi kärsiä niin paljon saadakseen
muutoksia sinussa aikaan, saadakseen kivisydämen pois kiskotuksi ja
elävän sydämen sijaan. Jos hän olisi ollut tavallinen lapsi, terve ja
iloinen, niin olisit sinä kai ollut hänelle sellainen kuin ylipäänsä
olit kaikille muille kotonasi. Sinä avasit sydämesi hänelle siksi, että
sinun kävi häntä sääli ja siksi että kaikki mielestäsi oli sinun
syytäsi. Hänen kärsimyksensä -- ne kolkuttivat kolkuttamistaan sinussa
yöt ja päivät, kunnes et enää voinut vastustaa. Etkö luule niin
olleen?"
"Kyllä voi niin olla, kuin pastori selittää. Eihän meikäläinen ole niin
oppinut! Mutta -- sitä on kuitenkin vaikeata ajatella. _Minun
tähtenihän_ hän silloin sai kärsiä ja yhäti kärsiä niin paljon."
Vanha, lempeä pappi istui katsellen eteensä. Kaspar huomasi, että hänen
katseensa oli kauas tähdättynä. Kauas omaan elämäänsä se ehkä katsoi...
hyvään paikkaan, paikkaan, josta aurinko valaisi, hän varmaan katsoi --
sillä hänen katseensa kävi niin valoisaksi ja kirkkaaksi... se muuttui
kokonaan hymyksi.
Sitten hän sanoi: "Kaspar Zingler, jos jonakin päivänä saa tietää, että
täytyy kärsiä -- kaikkea sitä mitä ei itse ymmärrä ja missä ei huomaa
tarkoitusta -- että tulee itse uhratuksi, jotta toinen ihminen
vapautuisi kivisydämestään ja saisi elävän sydämen rintaansa, tiedätkö
mitä silloin tekee? Silloin ajattelee kaikkia kärsimyksiään -- eikä voi
koskaan kylliksi siunata niitä, kiittää niistä..."
Hän istui vielä hetkisen katsoen kauas omaan menneeseen elämäänsä.
Sitten hän kääntyi Kasparin puoleen ja lisäsi:
"Jos eräs nyt sanoo pienelle tytöllesi: kaikki se, mitä sinun täytyi
kärsiä, kaikki se, mikä oli niin tuskallista, teki isällesi hyvää,
sillä se teki hänet _hyväksi_ -- etkö silloin luule, että hän siitä
ilostuu? Etkä sinä kai tahtoisi riistää häneltä hituistakaan hänen
iloaan?"
Ei, sitä ei Kaspar Zingler tahtonut. Eipä hänellä sitten enää ollutkaan
mitään sanottavaa! Vaikkakaan -- sen hän tunsi itsessään -- hyväksi
häntä ei voinut sanoa...
Goldrainin Kathi.
Kun puhuttiin Goldrainin pyhästä Joosepista, tarkoitettiin tietysti
hänen kuvaansa kirkossa -- sivualttarin yläpuolella, jolla oli iso
kultainen sädekehä pään ympärillä, lilja toisessa kädessä ja toisen
käden kolme pitkää, valkoista sormea siunaten ojennettuina katsojaa
kohti.
Mutta ei ollut ketään, joka ei samalla ajatellut pappia. Ei
kirkkoherraa, lihavaa Andreas Beizingeriä, jolla oli punaisenturpeat
kasvot ja nuuskasta tummenneet sieraimet, vaan apulaispappia, nuorta
Joseph Wellner-herraa.
Ensimäisenä päivänä kylään tultuaan oli hän mennyt vanhan puolihullun
Linan mökin ohitse ja oli paljastanut päänsä, sillä siinä oli vieressä
tieristi. Ja vanhus, joka istui päätään ravistellen ja mumisten akkunan
ääressä, oli huutanut: "Voi, voi -- tuosta kulki ohitse pyhä Jooseppi,
välkkyvine, sädehtivine, kirkkaine silmineen ja valkoisine sormineen!"
Muitten mielestä vanhus oli lausunut merkillisiä sanoja ja kaikki
väittivät, että hekin olivat heti huomanneet kuinka uusi pappi oli
yleensä pyhimyksen näköinen ja -- nuoruudestaan huolimatta -- etenkin
pyhän Joosepin näköinen, hienopiirteisine, kalpeine kasvoineen,
loistavine sinisine silmineen ja hiuksineen, jotka olivat niin vaaleat,
että niissä oli enemmän loistoa kuin väriä.
Aikojen vieriessä, päivä päivältä hänen puhtaan elämänsä loistaessa
heille, yhdistyi hänen olemuksensa heidän mielissään yhä enemmän
suureen, puhtaaseen pyhimykseen, lempeään ja siveään Jooseppiin --
josta lapset lukevat -- häneen, jonka hänen pahat veljensä möivät.
Nuori pappi oli niin innokas toimessaan, että oli kuin olisi hän
etsimällä etsinyt kaikkia rasituksia -- niin henkisiä kuin
ruumiillisia. Tuskin hän malttoi syödä ja nukkua -- sanoi Marianna --
vanha taloudenhoitajatar, joka oli ollut hänen imettäjänsä ja tahtoi
seurata häntä kuolemaan saakka.
Pitäjän tiet olivat pitkät ja jyrkät, mutta pian ei ollut pientä
mökkiäkään -- vaikkapa se olisi piiloutunut kuinkakin syvälle rotkoon
tai kiivennyt kuinkakin korkealle ikuista lunta kohti -- missä hänen
lempeä tervehdyksensä ei olisi kuulunut.
Kaikki ajattelivat niitä sanoja, jotka dekaani oli lausunut hänen
vihkiäisissään. Hän oli kuvaillut _katolisen papin sydäntä_ -- jonka
rakkauden täytyy olla niin vahva ja rikas, että sitä riittää koko sille
suurelle perheelle, joka on hänen seurakuntansa: "Papilla tulee olla
suuri sydän, joka voi olla kaikkena kaikille -- äidinsydämenä
pienokaisille, sairaille, avuttomille, lapsensydämenä vanhoille,
yksinäisille ja ilottomille, veljen- ja sisarensydämenä niille, jotka
elämän taistelussa tarvitsevat neuvoja ja tukea. Hänen täytyy uhrata
sydämensä _omat_ vaatimukset ja ilot voidakseen antaa sen lämpimänä ja
osaaottavana kaikille muille."
He tunsivat että niin oli. Hän kohteli heitä kaikkia uhrautuvan
sydämensä lämmöllä, joka sydän vain ajatteli toisten iloja ja murheita.
Sellaiseen kohteluun ei kirkkoherra ollut heitä totuttanut. Hän istui
yhtä mielellään postitalon viinituvassa lyöden korttia postimestarin
ja lääkärin seurassa, kuin kiipeili vuohipolkuja, käydäkseen
seurakuntalaistensa luona. Hän ylisti myöskin vanhoja hyviä
aikoja, jolloin saarnattiin vain silloin tällöin, milloin sattui;
joka-sunnuntaiseen puolipäivämessuun kuuluva saarna oli hänen
mielestään liiallinen ja rasittava. Siksipä apulaispappi saikin nousta
useimpina kertoina vuodessa korkeaan, puuleikkauksin koristettuun
saarnastuoliin.
Andreas Beizingerin pääsääntönä oli aina olla malttavainen. Hän sanoi
usein nuorelle virkaveljelleen: "Jos olisin alottanut niinkuin te,
Wellner, niin en olisi nyt tässä pyhässä ammatissa, vaan minut olisi
viety kirkkomaahan monta vuotta sitten ja siitä ei olisi ollut
kenellekään hyötyä! Meidän ei pidä kaikkien pyrkiä pyhimyksiksi. Kun
pysyttelee maan tasalla, niin ei voi pudota kovin korkealta! Ja jossain
kohdin meidän toki tulee antaa pyhimysten olla meitä edellä."
Kunnon mies ja hyväätarkoittava oli Andreas Beizinger-herra; siinä
suhteessa ei kukaan voinut häntä moittia, ja aina hänellä oli pilapuhe
varalla kun hänet tapasi. Mutta hengenmiehissäkin on eroa -- se saatiin
huomata nyt.
Kaikki pitäjäläiset iloitsivat uuden papin tulosta -- mutta tuskin
kukaan enemmän kuin Kassian Gamper. "Hän tulee miuulle juuri
parahiksi", sanoi hän. "Jos joku voi vaikuttaa Kathiin, niin hän sen
voi."
Kassian Gamper oli arvossapidetty, rikas ja hyvin ankara mies, jonka
tahto ei ollut tottunut vastarintaan. Varttuneella iällään oli hän
nainut hyvin nuoren naisen, kauniin Aloisia Jandlin, joka eli
hiljaisena ja alistuvana hänen rinnallaan kymmenisen vuotta -- ja joka
sillä ajalla usein sai käyttää sitä elämänviisautta, jonka hänen
äitinsä oli hänelle opettanut: "Jos saat lapsia, Loisia, vaikka
kuinkakin monta -- ota ne kuin Herran kädestä! Muuten et voi kestää
kaikkea mitä pitää kärsiä! Miehiä ei siinä suhteessa saa järkiinsä --
mutta he eivät kärsikään niinkuin me."
Aloisia Jandl synnytti ankaralle kotityrannilleen kahdeksan lasta noina
kymmenenä vuonna -- ja hyvä oli hänelle, että hän saattoi ottaa ne
kaikki kuin Herran kädestä, sillä hän kärsi paljon jokaisesta
lapsivuoteesta. Hänen raitis terveytensä murtui kokonaan. Oli niitä,
jotka tuumivat, että hänen oli helpointa ottaa taivaan lahjana
viimeinen pienokainen, sillä se lapsi tuli päästämään hänet
"vaivastaan, joka oli ylen raskaaksi tullut." --
Viisi lapsista oli kuollut pieninä -- ainoastaan kolme tyttöä, jotka
nyt olivat täyskasvuiset, oli jäänyt leskelle.
Molemmat vanhemmat olivat hiljaisia ja alistuvia, niinkuin äitikin oli
ollut ja antoivat naittaa itsensä miehille, jotka isä oli valinnut. He
vaihtoivat isän ikeen aviopuolison ikeeseen vastaanväittämättä -- eihän
vastustaminen kuitenkaan olisi auttanut.
Mutta nyt oli Kathin vuoro -- hän oli nuorin, se lapsi, jonka syntymä
oli ollut syynä äidin kuolemaan -- ja silloin tapahtui mitä
käsittämättömintä: nimittäin, että Kassian Gamper puski leveän
häränotsansa urheaa ja itsepintaista vastusta vastaan.
Kathi oli hänen lempilapsensa ja kaunis kuin hänen äitinsäkin oli
ollut, silloin kun Kassian häntä kosi. Hän kyllä tiesi keneltä hän oli
saanut pitkät, punaruskeat palmikkonsa, joista auringonpaisteessa voi
säihkyä kuin kultasäkeniä, hoikan, solakan vartalonsa ja sametinpehmeät
silmänsä. Mutta mistä hän oli saanut taipumattoman tahtonsa, sitä ei
kukaan voinut ymmärtää!
Kassianin mieleen ei juolahtanutkaan hakea sitä omasta povestaan. Ja se
esiintyikin tyttäressä toisen muotoisena. Kassianissa ilmeni luja tahto
ankarana, itseensäsulkeutuneena, uhmaavana käytöksenä -- kun taas tytön
olento oli vapaa, iloinen ja huoleton.
Mutta omalla tavallaan oli hän yhtä omavaltainen kuin isänsäkin. Ja kun
vanha Perkmann Laasista kosi häntä, antoi hän muitta mutkitta kiellon,
huolimatta isänsä myöntämisestä.
Naimiskauppa vanhan Perkmannin kanssa -- joka tuskin oli
viisissäkymmenissä -- oli erittäin hyvä, niin että oli kovin
harmillista, ettei hän ollut kosinut jompaakumpea toisista, jotka ilman
muuta olisivat hänet ottaneet. Mutta on mahdollista, että vanha
Perkmann oli älykkäämpi kuin minä häntä pidettiin. Varmaa on, ettei hän
osoittanut kosimisen oireitakaan ennenkuin Kathin vuoro tuli joutua
miehelään.
Kassian Gamper sanoi uppiniskaiselle tyttärelleen, ettei voi tulla
kysymykseenkään sallia sellaisen vävypojan juosta tiehensä. Ei -- sanoi
hän -- sitä eivät hänen kankeat jalkansakaan sallineet. Mutta tyttöpä
saattoi juosta -- häntä itseänsä ja hänen kosintaansa pakoon. Niin hän
aikoikin tehdä!
Kassian sai ensi kerran tuntea miltä tuntui olla voimattomana
ankaruudestaan huolimatta. Sillä miten hän oli saava Kathin suostumaan?
Kiskoa hänet alttarin eteen ja vastata "tahdon" hänen puolestaan -- ei
käynyt päinsä. Lyödä häntä -- sen hän ehkä olisi mielellään tehnyt,
mutta Perkmann ei sellaisesta tahtonut kuullakaan.
"Hyvällä hänen pitää tulla", sanoi hän, "muuten ei siitä koidu hyvää."
Mutta sovinnolla yrittäminen silloin kun saattoi käyttää valtaansa, ei
voinut _juolahtaa_ Kassianille mieleenkään. Hän oli kyllä saava hänet
myöntymään, ajatteli hän. Ja niin hän käski, uhkasi, ei puhunut hänelle
sanaakaan moneen päivään ja teki elämän kotona niin epämieluiseksi kuin
mahdollista. Mutta tyttö ei alistunut. Ei siksi, että hän olisi
mieluummin nainut jonkun toisen kuin Perkmannin, vaan siksi että hän
Perkmannia ei tahtonut.
-- Juuri niihin aikoihin tuli uusi pappi kylään, ja kohta hänet
nähdessään juolahti salaman tavoin Kassian Gamperin mieleen, että pappi
oli se auttaja, jonka pyhä Jooseppi oli hänen luokseen lähettänyt
saattaakseen isällisen arvovallan kunniaansa.
Hän odotti kärsimättömästi, että hurskas mies kävisi hänen luonaan,
mutta pappi kävi ensiksi sairaitten, köyhien ja kurjien luona. Kassian
harmitteli jonkun aikaa sitä, miten paljon hyvää pappi sai aikaan
muissa kodeissa. Sitten hän teki äkkipäätöksen ja meni itse papin
luokse.
Hän kertoi, että hänellä, häpeä kyllä, oli kotonaan uppiniskainen ja
tottelematon tyttölapsi, joka ajoi pois luotaan oman onnensa ja tahtoi
saattaa isänsä harmaat hapset murheella hautaan. Eikö pastori tahtoisi
tulla heillä käymään saattaakseen tytön järkiinsä? Nuori pappi näytti
vähän epäröivältä -- ikäänkuin häntä olisi enemmän miellyttänyt
toisenlainen pyyntö, mutta lupasi kuitenkin tulla seuraavana päivänä.
Kiitoksia vain, sanoi Kathi tädilleen, hän ei tahtonut että vieläkin
yksi tulisi toitottamaan hänelle korvat täyteen vanhaa Perkmannia. Ja
kun pappi seuraavana päivänä saapui, oli hän pujahtanut tiehensä.
Mutta eräänä kauniina päivänä maaliskuun lopulla auringonlaskun aikaan
Kathin seisoessa pöydän luona talon edustalla ja lauleskellen
kiillotellessa kupariastioita kulki pappi ohitse ja pysähtyi.
Mailleen menevän auringon säteet lankesivat punaisille kupariastioille
heijastuen niistä liekkeinä tytön kaulalle ja poskille. Hänen
sametinpehmeissä silmissäänkin loisti tuo heijastus, ja ruskeat hiukset
säkenöivät hänen otsansa ympärillä.
Punaisen ilta-auringon loisteessa katsahti pappi häneen ja kysyi:
"Oletteko Kathi?"
Ja punaisen ilta-auringon loisteessa nosti tyttö silmänsä häneen, näki
hänen kalpeiden kasvojensa kuvastuvan loistavaa kultataustaa vasten --
ja vastasi: "Olen."
"Hyvää iltaa", sanoi pappi.
Kathi jätti kupariastiat -- mutta niiden hehku jäi hänen kasvoilleen ja
kaulalleen hänen mennessään papin luo ja kumartuessaan suutelemaan
hänen kättään.
Mutta ennenkuin hänen raitis suunsa kosketteli hänen kapeita sormiaan,
veti pappi kätensä pois. Sitten hän istuutui talon edustalla, ison
kastanjapuun alla olevalle penkille ja alkoi puhella hänen kanssansa.
Kotiin saapuessuan Kassian Gamper ilostui suuresti nähdessään papin
luonansa ja huomatessaan Kathin seisovan hänen edessään alasluoduin
silmin ja hyvin nöyränä -- niinkuin sopii nuoren tytön. Poissa olivat
nyt uhmaavat pään liikkeet, joita viime aikoina oli saatu nähdä.
Isän saapuessa niijasi tyttö papille ja hävisi taloon.
Nuori pappi nousi lähteäkseen. "Kassian Gamper", sanoi hän
levollisella, hiukan vitkastelevalla tavallaan -- "olen nyt puhunut
pari sanaa tyttärenne kanssa. Luulen, että teidän tulisi --- jättää
hänet joksikin aikaa rauhaan."
"Pitäisikö minun sallia hänen jatkaa vastustustaan? Ei, siitä ei tule
mitään!"
"Ei, ei, teidän tulee tietysti pysyä siinä minkä luulette olevan hänen
parhaakseen. Hän kyllä tottelee lopuksi. Minäkin olen kehoittava häntä
siihen. Mutta älkää puhuko asiasta -- toistaiseksi. Älkääkä olko
hänelle kova. Yksi auringonsäde voi tehdä enemmän kuin kymmenen
raekuuroa."
Pappi oli hyvin nuoren ja hennon näköinen puhuessaan järeätekoiselle
harmaahiuksiselle miehelle. Hän tunsi sen itsekin ja se teki hänet
hieman epävarmaksi.
Kassian ajatteli että olisi voinut olla hakematta pappia, sillä hänen
neuvonsahan eivät olleet minkään arvoiset. Hän itse tiesi paremmin
miten naisväkeä oli kohdeltava.
Mutta hänen tullessaan tupaan kävi Kahti äkkiä hänen kaulaansa ja
suuteli häntä, ja olihan silloin ihan luonnollista, että hän silitteli
hänen ruskeita palmikoitaan -- jotka tietysti olivat irtaantuneet ja
valahtaneet selälle hänen puhdistaessaan kupariastioita. Ne eivät
sitten koskaan voineet pysyä paikoillaan! Ne olivat niin painavat! Hän
punnitsi niitä kädessään, niinkuin hänen tapansa oli joka kerta kun hän
tunsi itsensä tästä tukasta ylpeäksi, ja tyttö kysyi, niinkuin hänen
tapansa oli, hymyilevin silmin: "Tahdotko myydä ne?"
Hän vastasi tapansa mukaan: "Kyllä -- sillä sinä olet pannut niihin
kultaa. Oikein näkee kuinka se kimmeltää auringonvalossa."
Ja tyttö sanoi: "Minähän olenkin Goldrainin Kathi, ja Goldrainissa on
kultaa." Ja sitten he molemmat nauroivat...
Hetki senjälkeen alkoi täti laittaa illallispöytää, ja Kathi auttoi
häntä, reippaana ja avuliaana.
* * * * *
Pappi oli joka tapauksessa merkillinen! Kassian oli tehnyt oikein
valitessaan hänet auttajakseen. Hänen käyntinsä jälkeen oli Kathi
muuttunut vielä lempeämmaksi ja sävyisemmäksi kuin mitä hän oli ollut
pienenä tyttönä.
Viikon kuluttua sanoi Kassian nuorelle papille, että hän nyt aikoi
puhua järkisanan tytön kanssa Perkmannista -- sillä nyt hän oli yhtä
taipuisa käsitellä kuin tuore voi.
Mutta pappi nosti kieltävästi kätensä häntä kohden. "Ei, Gamper, ei, on
liian aikaista! Hän ei vielä ole oppinut, että kuuliaisuus on iloa. Hän
luulee että se on pakkoon taipumista -- ja siihen hän ei suostu -- --
Sydäntä ei voi pakoittaa mihinkään -- se pitää voittaa. Teidän tulee
antaa hänelle aikaa."
-- Huhtikuu saapui ja meni ja oltiin toukokuussa. Laakso oli
viikunapuiden viehkeistä kukista punaisena -- sitten levittivät
päärynä- ja luumupuut valkoisen ja ilmavan kukkaisharson sen yli, ja
auringon lämmittämien seinien vierustoilla kukkivat kaikki
viiniköynnökset.
Senjälkeen nousivat isot, keltaiset kullerot, joita kasvoi niin
tiheässä Goldrainissa, että kaikki oli kuin kimmeltävää kultaa --
ikäänkuin kaikki kulta, jota oli ollut enemmän kuin sata vuotta sitten
vuorissa, olisi nyt levitetty niityille.
Kullanväristen niittyjen yli kulki pastori Joseph Wellner usein kylän
etäisimpään taloon nuhdellakseen Kassian Gamperin Kathia... Ja
kullattujen niittyjen yli kulki Kathi ahkerasti messuun ja ripille --
eikä koskaan laiminlyönyt yhtään sunnuntai-jumalanpälvelusta.
Sekä Kassian että hänen vanha sisarensa huomasivat selvästi, miten
pappi saarnassaan usein palasi kuuliaisuuteen, ehdottomaan, pyhään
kuuliaisuuteen, joka on paljasta iloa, sillä se on oman tahtomme --
kaiken meidän vaivamme karvaan lähteen -- alistumista siihen tahtoon,
joka on rakkautta ja siis suloista, mitä se antaa tai vaatiikin.
Kassianista oli päivänselvää, että Jumalan mies koetti taivuttaa Kathin
vastahakoista mieltä isällisen tahdon mukaan -- joka enemmän kuin
mikään muu maailmassa on yhdenmukainen meidän Herramme tahdon kanssa!
Hän vilkaisi lakkaamatta tyttöön ja oli hyvin mielissään huomatessaan
miten hartaasti hän kuunteli kehoittavia sanoja.
Ja kotiin tultuaan saattoi Kathi syvästi huoaten lausua: "Miten ihanaa
se oli!"
"Niin, ne olivat sanoja, jotka sopivat _noudatettaviksi_", sanoi
silloin Kassian painolla. Hän tarkoitti Karhille.
Kaikista laakson kukista vei Kathi kauneimmat pyhän Joosepin
alttarille, ja sen eteen hän useimmin lankesi polvilleen rukoillen.
Kaikki nämä olivat erittäin hyviä merkkejä! Kassian oli itse opettanut
hänelle lapsena rukouksen pyhälle Joosepille, jossa rukouksessa
sanotaan: "Kuuliaisuus Jumalalle ja vanhemmilleni on oleva sydämeni ilo
ja rakkain harrastukseni täällä maan päällä." Hän tunsi suuresti
mielihyvää siitä, että tyttö niin usein toisti tuota rukousta.
Tuntui todella siltä kuin Kathi mukautuisi hänen toivomukseensa. Mutta
hän ei ymmärtänyt, miksi pappi aina sanoi: "Älkää vielä siihen kajotko!
Antakaa hänelle rauhaa -- vähäisen kauemmin. Muuten voitte turmella
koko asian."
Kassian alkoi tulla hiukan kärsimättömäksi. Sillä ijankaiken ei
Perkmannin kosinta voinut jäädä vastausta vaille.
Kesäkuu saapui lämpimänä ja säteilevänä. Kathi kulki usein vuoria ylös
ja poimi alppiruusuja koristaakseen niillä kirkkoa.
Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina puolipäivämessun perästä --
edellisenä päivänä oli tyttö käynyt ripillä -- että pappi tuli
odottamatta ja äkkiä Kassian Gamperin luo kirkkomaalle ja sanoi --
ilman johdantoa ja nopeammin ja päättävämmin kuin hänen tapansa oli:
"Luulen, että teidän nyt tulee puhua hänelle -- niin, siitä asiasta --
ja koettaa saada hänet taipumaan siihen samalla. Nyt ei pidä kauempaa
odottaa. Perkmannhan on hyvä mies" --
"On kyllä, siinä suhteessa häntä ei vaivaa mikään -- ja varakas
mies" --
"Ja se, jonka nyt kerran olette hänelle valinneet. Ja sitten -- niin,
voihan hänelle tulla hyvä olo siellä Laasissa."
Sitten meni pappi takaisin kirkkoon, viitan pitkät, mustat poimut
solahtelivat hänen hennon vartalonsa ympärillä. Pyhän Joosepin alttarin
luona hän pysähtyi ja polvistui siihen hetkeksi. Siihen oli siroiteltu
paljon alppiruusuja...
Kassian oli usein tahtonut puhua tyttärelleen taas Perkmannista. Mutta
kun hänen nyt yht'kkiä piti se tehdä, ei hän tuntenut itseänsä oikein
levolliseksi. Jospa tyttö taas muuttuu uppiniskaiseksi tuota arkaa
asiaa kosketeltaessa!
Hän pani sekä kahdet että kolmetkin piiput tupakkaa päivällisen perästä
saamatta sanaakaan suustaan. Sitten vihdoinkin Kathin aikoessa mennä
ulos ovesta, hän ojentautui ja sanoi äkkiä väkinäisesti ja äänekkäämmin
kuin oli aikonut:
"Niin -- tarkoitan, että -- niinpä puhun siitä kohta Perkmannille.
Sillä nyt meidän täytyy järjestää se asia."
Kathi ei kääntynyt takaisin ovelta, vaan jäi seisomaan liikkumattomana,
käsi rautaisessa ovenrivassa.
Kassian kiirehti lisäämään: "Papin mielestä sen tulee nyt tapahtua --
hän sanoi sen ihan selvästi tänään -- ja niin minunkin mielestäni.
Voimme pian laittaa häät. Voit olla naimisissa ja elää oman katon alla
Laasissa jo ennen talven tuloa -- niin, sen sinä voit."
Hän yhä puhui ja sauhutti piippuaan peittääkseen tytön puuttuvaa
myöntymistä.