"Mitä nyt on, Kaspar?" kysyi pappi.
"Hänen _selkänsähän_ on aina ollut viallinen", sanoi Kaspar, jonka
alahuuli liikkui niin kummallisesti, "mutta nyt on _rintakin_ tullut
sairaaksi -- eikä se voi käydä laatuun! Kun meillä on joku, joka raataa
puolestamme -- ajattelen esimerkiksi Marttia, häntä, joka auttaa minua
kastanjan korjuun aikana ja kantaa säkit vaunuihin Bernhardin kanssa --
niin sanomme: nyt et enää jaksa, sanomme me. Ja me sanomme samoin
äänettömille elukoillekin, jotka puolestamme raatavat."
"Niin, oletkohan aina niin sanonut, Kaspar, ennenkuin toisilla on ollut
liian raskasta, ennenkuin he ovat rasittuneet liikaa?" sanoi pappi,
pudistaen vähän päätään.
"Sanomme niin jo äänettömille elukoillekin", toisti Kaspar. "Niidenkään
ei pidä raataa liian paljon. Mutta pieni tyttöni -- hän ei enää jaksa.
Hän ei saa olla kipeänä sekä edestä että takaa. Hän ei jaksa! -- --
Eikä siinä ole oikeudenmukaisuuttakaan. Sillä se ei ole hänen syynsä --
se on minun!"
"Mikä on sinun syysi?"
"Se että hän vioittui. Sinä päivänä, jolloin hän syntyi ja jolloin
tapaturma sattui, silloin en pitänyt kiirettä hakiessani Liseliä --
minua suututti se, että olin turhaan kiirehtinyt kaksi kertaa. Sitä
vain kulkiessani ajattelin -- enkä mitään muuta."
"Eihän ole varmaa, että sittenkään olisit tullut ajoissa kotia, Kaspar
-- mutta on hyvä tehdä tiliä itsensä kanssa myöskin itsekkäistä
ajatuksista."
"En ole sitä ennen niin ajatellut -- en edes ripille mennessäni --
mutta nyt en voi enää päästä eroon näistä ajatuksista. Minusta tuntuu
koko ajan kuin astuskelisin tietä pitkin ja sanoisin itselleni: älähän
nyt juokse itseäsi hengästyksiin -- katsastahan vähän piippuasi --
sillä ei siitä suinkaan tälläkään kertaa tule mitään! -- -- ja kotona
-- siellä makaa Bethi tuskissaan, mutta se ajatus ei minua yhtään
liikuta! Hän tulee yhä sairaammaksi -- ja niin syntyy pieni olento...
Minusta tuntuu kuin näkisin ihan elävästi edessäni, kuinka hänen
siniset silmänsä ikäänkuin kysyvät: eikö ole ketään, joka tahtoo ottaa
minua vastaan? enhän voi itseäni auttaa! Minulla varmaan ei ole
lainkaan isää? Ei -- hänellä ei ollut _isää_. Sillä kun hän makasi
kovalla permannolla, käveli isä tiellä ja sytytteli piippuaan! Kaikki
pahahan on johtunut siitä kerrasta. Mutta ei suinkaan tytön tarvitsisi
kärsiä sentakia! -- Minusta on yhdentekevää, mihin ne käytetään" -- hän
sysäsi rahoja niin että ne kilisivät, "kunhan ne vain auttavat häntä."
"Tahdon rukoilla hänen puolestaan", sanoi pappi, "ja ajatella häntä
pyhässä messussa. Mutta sinunkin tulee rukoilla."
"Niin olen tehnytkin. Olen ollut kaikkien seudun pyhäinkuvien luona
rukoilemassa. Mutta tuntuu siltä, kuin ei se yhtään auttaisi."
"Kyllä se auttaa, Kaspar -- mutta tulee nöyryyttää sydämensä ja ottaa
apu sellaisena kuin se tulee."
-- Kaspar kulki kotiinpäin. Papin oli helppo sanoa, että tuli tyytyä
apuun sellaisena kuin se tuli. Tyttönen ei ollut hänen! Voi, jospa
voisi löytää yhdenkään -- ja sellainenhan pitäisi toki löytää monien
pyhimysten joukosta! -- jonka tunteet olisivat pienokaista kohtaan
vähänkin sellaiset kuin hänen, ja jolle voisi huutaa, niin että hän
heti sen ymmärtäisi: hänelle ei pidä antaa enempää kannettavakseen,
sillä hän ei jaksa! Ja joka sitten poistaisi painon minulta ja
oikaisisi samalla viallisen selkärangan.
Kun Kaspar kulki kyläkaivon ohi, näki hän, että vanha Marianna istui
siinä lepäämässä risukimppu selässään.
Kaksi miestä seisoi puhellen täyteläisen, punaposkisen tytön kanssa,
joka oli noutamassa vettä, mutta kukaan heistä ei huomannut vanhusta.
"Sellaisia ovat ihmiset Kortschissa", ajatteli Kaspar. "Siinä seisovat
tyhjäntoimittajat naureskellen Grethelin kanssa, eikä yksikään niistä
huomaa, miten väsyneen näköinen vanha, kulunut eukko-parka on! Niin on
kuin pappi sanoo, voisi luulla että heillä on kivi rinnassaan. -- --
Annahan kun kannan kimpun sinulle kotia, Marianna", sanoi hän äkkiä ja
kumartui vanhuksen puoleen. "Sinähän et jaksa pitemmälle!"
Nyt katsahtivat tyttö ja miehet sinnepäin -- yhtä hämmästyksissään kuin
vanhus itsekin siitä että Kaspar Zingler vaivasi itseänsä toisen
ihmisen puolesta.
Seuraavana päivänä kastanjoita noukittaessa sanoi Kaspar monta kertaa
Martinille: "Älähan rasita itseäsi -- lepäile vähäsen välillä. Ei niin
paljon yhdellä kertaa! jos emme tänään ehdi tehdä työtämme loppuun,
niin onhan päivä huomennakin."
Mutta koko ajan tuntui hänestä kuin tahtoisi hän saada jonkun
käsittämään, että siten tehdään toisia kohtaan, ja että hänen pieni
tyttönsä -- ei voinut kestää enempää. Ei jaksanut -- ei jaksanut! --
* * * * *
Päivät lyhenivät. Syysmyrskyt vinkuivat valittaen talon ympärillä,
keltaiset lehdet alkoivat varista. Niityillä Kortschin ympärillä pisti
syksyinen myrkkylilja kalpeat silkkilehtensä esiin ruskeasta mullasta,
värisi tuulessa ja varisti kukkiaan, ikäänkuin ihmetellen, mitä
tekemistä sillä oikeastaan oli täällä -- keskellä tätä kolkkoutta ja
pimeyttä, mihin se ei yhtään sopinut.
Kasparin pikku tyttö heikkoni. Hän yski niin että hento rinta oli
särkyä ja hän laihtui, vaikka Kaspar usein haki lääkärin ja toi hänelle
Schlandersin postihotellista kaikkia hienoja ruokia, joita Anna katseli
vihamielisin katsein eikä pitänyt niitä sopivina kristillisille
ihmisille, vaan ainoastaan tuollaisille puoli-pakanoille, jollaisia
tiedettiin vieraitten olevan. -- --
Joulu oli käsissä. Koskaan ennen ei Kortschissa oltu nähty niin
kauniita tavaroita kuin ne, joita Kristuslapsi tuli valkean lumen yli
tuomaan Kasparin kalpealle pikku tytölle -- sen tunsivat paraiten
Kasparin jalat ja kukkaro -- mutta terveys ei ollut päällimäisenä
kääröjen joukossa, niinkuin hän oli sanonut heidän voivan odottaa.
Joka kerta kun hengenahdistus tai vaikea yskänkohtaus vaivasi pikku
tyttöä, käänsi hän siniset, kuumekiiltoiset silmänsä Kaspariin -- ja
niissä ilmeni äänetön ja tuskaisa kysymys, jonka Kaspar ymmärsi yhtä
selvästi kuin jos hän olisi puhunut.
"Kyllä, kesäksi", vastasi hän heti ja nyökäytti rohkaisevasti isoa
päätään. "Sitten kun aurinko taas paistaa lämpimästi, ja kukat heräävät
puutarhassa ja sanovat: tässä olemme -- silloin isän oma tyttö tulee
terveeksi. Silloin heti. Kesällä -- silloin me --"
Ei ollut loppuakaan sillä kaikella, mitä heidän silloin piti tehdä.
Ennenkuin tuli liian kuuma piti heidän postivaunuissa lähteä Meraniin
Andreas-enon luokse, joka kaupitsee veisteltyjä puuesineitä. Siellä oli
niin korkeita taloja kuin Schlandersin kirkko, ja siellä kulkivat
kaikki naiset hattu päässä, ja siellä oli suurempia ja hienompia
puutarhoja kuin itse kirkkomaa. Ja sitten heidän piti -- joka kerta
keksittiin jotain uutta. Muuten ei Kaspar ollut laisinkaan kekseliäs,
mutta nyt oli ihan hämmästyttävää -- hänestä itsestään etupäässä --
kuinka hän keksi kaikenlaista.
"Kesällä muuttuu kaikki hyväksi", sanoi hän aina lopuksi.
"Selkäkö myöskin?" kysyi kerran tyttönen.
"Niin, selkä myöskin", sanoi hän ja hänen äänensä oli niin vakuuttava,
ettei sitä voinut epäillä. Hänestä itsestäänkään se ei tuntunut
valheelliselta eikä teeskennellyltä, vaan hän tarkoitti itse täydellä
todella sitä mitä sanoi.