Suomennos.
WSOY, Porvoo, 1915.
Tyroolin maa.
"Tyroolin uljas kotka, miks oot niin punainen? --
Punaisna hehkuu päivä,
punaisna virtaa viini
ja hurme vainolaisen --
siks olen punainen."
Kaukana etelässä päin, laakean, lainehtivan tasangon reunalla, lepää
suuria sinertäviä, kultareunaisia pilviä.
Siellä kohoaa Tyroolin maa.
Tyroolin maa ... Sen vuoret ovat korkeat valkoisine, lumenpeittämine,
ylpeine huippuineen. Kun aurinko laskee mailleen, pitävät valkoiset
vuorenhuiput sen viimeisiä liekehtiviä säteitä vankeinaan, kunnes ne
itse muuttuvat hehkuvan punaisiksi.
Kaukana alhaalla leveissä, vihreissä laaksoissa, missä virrat
juoksevat, kypsyy suuria, raskaita rypäleitä -- varjossa
tummansinisinä, auringonpaisteessa punaisina, ikäänkuin näiden
kuulaitten kuorien alla olisi tulta tai verta. Ja matalien, vaikeitten
talojen pihamailla viikuna- tai kastanjapuun alla tarjoillaan vieraalle
punaista viiniä ja leipää.
Vihollisverestä ei näe jälkeäkään -- maassa on syvä rauha -- mutta
monessa paikoin muistutetaan mieleen, miten verta virtasi ja kuinka
maan omat lapset uhrasivat itsensä. Muistan ison haudan pienellä
ötzthalilaisella kirkkomaalla; haudan vanhaan kiveen oli piirretty:
"Anno 1799 kuolimme me köyhät sotilaat Tyroolin puolesta ja olemme
tähän haudatut."
Kuulen Inn-virran kohisevan jyrkkien kallioäyräittensä välissä
Pontlatzerin sillan alla, jossa Tyroolin kotka niin lujasti iski
terävät kyntensä ryntäävien vihollisten parveen, että kaikki saivat
surmansa.
Näen luostaritornin kalliolla ja punaisen merkin sillä kohdalla muuria,
mistä nunna mieluummin heittäytyi syvyyteen kuin antautui ranskalaisten
sotilaitten käsiin...
Mutta punaisemmastakin verestä muistutetaan Tyroolin maassa. Pitkin
kaikkia laakson teitä -- missä marmorisirpaleet hohtavat ja postivaunut
matavat eteenpäin -- viiniköynnösten loppumattomien rivien välissä,
vuoren jyrkimmänkin polun reunalla -- kaikkialla on isoja ristejä. Ja
ristiinnaulitun käsistä ja jaloista, mutta eniten kyljen haavasta
tihkuu veripisaroita ristin puille -- lähtien punaisimmasta sydämestä,
mikä on sykkinyt tässä maailmassa.
Tähän pyhään, punaiseen sydämeen on Tyroolin maa vihkiytynyt
horjumattoman uskollisena -- jota uskollisuutta asukkaat itse sanovat
"Tyroolin tavaksi." Siitä laulavat he laulussa, joka on heille rakkain.
Kesäkuussa, jolloin vietetään juhlaa pyhän sydämen kunniaksi, ovat
kaikki vuorien rinteet hehkuvan punaisina puhjenneista alppiruusuista,
joita poimitaan alttarien koristuksiksi.
Merkillinen vetovoima on punakotkaisen vaakunakilven maalla! Sitä
täytyy rakastaa samansuuntaisella rakkaudella, jolla rakastaa omaa
maatansa.
Tyroolin maassa on kaunista... Kävely poikki alppiniittyjen kesäpäivänä
on jo juhla. Alppiniityt kesäaikoina, ne ovat kuin päivänpaistetta --
päivänpaistetta lähtee vihreästä maasta, kaiken värisiä välkkeitä ja
säteitä.
Loistavan keltaista, tulipunaista, liekehtivän sinistä!
Vaalean kullanhohtavia kevätkukkia, kulleroita, orvokkeja... Korkeita
tulililjoja, jotka kuin liekehtivät, vaniljakämmekkäitä lämpimine
purppuralehtineen, vähäisen vaaleampia neilikoita, kalpean punertavia
kevätesikkoja... Sametinsinisiä gentianoja, isoja, tummia lemmenkukkia,
sinikelloja, joiden väri on syvä kuin orvokin, akileijoja... Ja näitten
välissä pitkiä valkeita rivejä -- satakaunoja, valkoisia kellokukkia.
Niityn loistavan väririkkauden poikki juoksee kapea vesi, joka on
kimmeltävän kirkas, jäätävän kylmä -- vetäen perässään joukon nuokkuvia
kukkia, jotka ovat kuin lasipinnan alla kirkkaan veden virratessa.
Vuorien rinteillä humisevat metsät, joissa kasvaa tummia, jäykkiä
kuusia ja korkeita petäjiä kuparinkiiltävine runkoineen, pitkää mustaa
partaa oksissaan ja syötävät siemenet kävyissään. Metsän pehmeässä
maassakin kasvaa kukkasia -- niityn loistavan rikkauden leppeämpi
jatko: vahan-kuulakoita talvikkeja, väriseviä, hienoja vanamoita,
kalpeansinisiä, köynnöstäviä elämänlankoja. Tuoksu lepää siellä
paikoillaan, värehtien metsän syvyyksissä kuin pyhä suitsutus kirkon
holveissa...
Tyrooli on hurskas maa. Siellä loistavat monien pienten kappelien valot
laaksoista ja vuorilta. Kellot soivat pitkin päivää -- soittavat
kirkkoon varhain ja myöhään. Ja etäisimmistäkin pienistä vuorimajoista
tulevat kirkkomiehet joka pyhäaamu laaksoon -- lähtevät kotoa
ensimäisen kelmeän aamunsarastuksen koittaessa saapuakseen ajoissa
kyläkirkon päiväjumalanpalvelukseen. Talojen valkoisilla seinillä
taistelee pyhä Yrjänä lohikäärmettä vastaan, tai leikkaa pyhä Martti
leveän ratsukaapunsa kahtia kietoakseen puoliskon alastoman kerjäläisen
ympärille, ja vuoren rinteen metsien pimeimmissäkin syvyyksissä, missä
on niin eksyttävän autiota, niin ahdasta, että tuntee tuskan siellä
olevan väijyksissä, riippuu pyhä kuva, joka tahtoo jakaa yksinäisyyden
kanssamme ja muuttaa sen turvalliseksi. Tai myöskin on johonkin
korkeaan männynrunkoon kirjoitettu: "On hyvä muistaa vainajiaan. On
hyvä rukoilla vainajien puolesta", -- jotta väristys, joka syntyy
vastoin tahtoamme kulkiessamme pimeän metsän läpi, voisi muuttua
rukoukseksi niiden puolesta, jotka ovat kulkeneet suuren varjojen
laakson läpi. -- --
Ihmiset, jotka asuvat Tyroolin maassa, ovat sitkeätä ja neuvokasta
sukua, hiukan hitaita liikkeiltään, ajatuksiltaan terveitä; heidän
sydämensä on oikealla paikalla, ja verensä on punaista -- vaikkakin se
ehkä virtaa jossain määrin raskaasti ja vitkallisesti. Heissä ei ole
kotkan lentoa -- vaakunansa kotkasta huolimatta; juuret ovat syvällä
maassa, syvällä kotimullassa, mutta niissä piilee voimakkaita,
hiljaisia ylöspäin kasvamisen mahdollisuuksia.
Sillä se mikä on maasta ei kuitenkaan voi _lentää_ taivaaseen. Mutta se
voi _kasvaa_ sitä kohden. Ja mitä syvemmälle se on juurtunut, sitä
korkeammalle se voi kohota valoa kohti.
Tyroolin maa esiintyy ensin taivaan kaltaisena -- suurina
kultareunaisina pilvinä taivaanrannalla...
Se tulee _maaksi_ sille, joka on kasvanut siihen kiinni -- maaksi,
enemmän kuin moni muu paikka; se muuttuu siksi maaksi, josta ihminen on
luotu -- joka voi ottaa ihmisen niin kokonaan valtoihinsa, että hän
tulee maaksi jälleen, eikä miksikään muuksi -- mutta myöskin siksi
maaksi, josta ihminen voi _nousta_. -- --
Paljon enemmän olisi sanottavaa maasta ja kansasta -- ja tulisi sanoa
paljon paremmin. Mutta ei milloinkaan saisi sanotuksi kaikkea sitä,
mikä voi sisältyä pelkkiin sanoihin: _Tyroolin maassa_.
Kaspar Zinglerin sydän.
Kun Kaspar Zinglerin piti naida, sanoivat kaikki tytöt Kortschissa,
että niin hitaan ja laiskan ja tunteettoman miehen otti vain se, joka
ei voinut ketään muuta saada.
Kaspar oli monta vuotta asunut yhdessä sisarensa Annan kanssa, ja niin
oli hänen mielestään parasta -- sillä hän oli nyt kerran siihen
tottunut. Mutta eräänä iltana hämmästytti Anna häntä sanomalla:
"Kuulehan, Kaspar -- huomennahan hautaa Hans serkku vaimonsa ja jää
ihan avuttomaksi kahden ison poikansa kanssa. Hän ei voi uudestaan
naida ennenkuin vuosi ja päivä on kulunut -- mutta sinä voit sen tehdä
vaikkapa jo huomenna, jos tahdot. Olen ajatellut että minun on nyt
parasta muuttaa hänen luoksensa."
Kaspar istui vaiti jonkun aikaa ja mietti hänen sanojaan. Tämä oli
tullut niin odottamatta! Sitten aukaisi hän suunsa vakavasti
kieltääkseen, sillä hän ei todellakaan aikonut naida.
Mutta silloin juolahti hänen mieleensä, että Anna ehkä mielestään piti
tätä tilaisuutena, jonka ei pitänyt antaa luisua käsistään.
Hän oli luullut, että Anna jo aikoja sitten oli jättänyt sellaiset
tuumat; mutta kun nainen kerran saa päähänsä hankkia itselleen miehen,
ei mikään voi häntä siitä estää. Ja voisihan todellakin ajatella niin
käyvän, että Hans-serkku tarttuisi satimeen ja ottaisi hänet --
huolimatta kirpeistä sanoista, joita saattoi singahtaa hänen jossain
määrin hampaattomasta suustaan -- kun hän kerran ehti tottua pitämään
häntä talossaan.
Hän sanoi siis vain: "Niinpä kyllä, Anna -- mutta kenenkäs minä sitten
naisin?"
"Naapurin Bethin tietysti! Hän on nähnyt joka päivä miten minä täällä
hyppään ulos ja sisälle sinun vuoksesi. Hän tietää millaista sinulla
tulee olla. Kaikki voi käydä melkein yhtä hyvin, kuin jos minä vielä
olisin täällä. Ja hän tahtoo mielellään pois kotoaan. Hänellähän ei ole
niinkään hyvä olo isäpuolensa luona."
Hautajaisten jälkeisenä päivänä Anna puhui Hans-serkulle muutostaan
hänen luokseen. Senjälkeen pistäytyi hän naapurissa -- ja lyhyen ajan
kuluttua lähti Kaspar papin luokse puhuakseen häistä.
Jokapäiväinen elämä ei yhtään muuttunut siitä, että Anna muutti pois ja
Bethi tuli hänen sijaansa. Hän ei ollut kaunis, hiukan litteärintainen
ja pyöreäselkäinen ja oli sivuuttanut ensimäisen nuoruutensa -- mutta
sen oli Kasparkin sivuuttanut -- ja niin ei hänessä ollut yhtään niitä
hullutuksia, joihin mies pian väsyy.
Kasparin talo oli siisti ja valkoinen, sen katto oli uusi, ja pyhän
Antoniuksen kuva oli maalattu oven yläpuolelle. Hän omisti kaksi isoa
keltaisenharmaata härkää, joiden vertaisia ei ollut missään hänen
tuntemassaan kylässä, kolme lehmää, kaksi porsasta, kaksi vuohta ja
monta kanaa. Hänen palveluksessaan oli renkipoika, joka oli apuna
lehmiä lypsettäessä ja ulkotöissä -- mutta Anna oli jaksanut hoitaa
talouden ilman piikaa, ja samoin piti Bethinkin jaksaa. Bethin oli joka
tapauksessa käynyt hyvin, tuumi kylän vanhempi väki -- ja ennenkaikkia
Kaspar itse.
Kaikki kävi nyt hyvin noin puolentoista vuoden ajan. Mutta silloin
sattui ikävä häiriö, eikä kukaan voi ihmetellä, että Kaspar tuli vähän
nyreäksi. Bethi istuskeli voihkien eikä voinut käydä työhön käsiksi
niinkuin ennen ja valitti pienintäkin toimitellessaan.
Ja itse hän odotteli taloonsa pientä piimäsuuta, joka häiritsi rauhaa
sekä öin että päivin. -- Ja vihdoin piti kiireimmän kaupalla lähteä
Schlandersiin hakemaan kätilöä mitä sopimattomimpina aikoina -- kerran
ja kaksikin -- ilman että siitä mitään syntyi.
Niinpä ei kukaan voi moittia Kasparia siitä, että hän kolmannella
kerralla otti asian rauhallisemmin, kun Bethi sanoi sen nyt tapahtuvan.
Eihän ollut yhtään syytä juosta itseään hengästyksiin -- ajatteli hän
kulkiessaan tietä eteenpäin. Jos piippu sammuu, on kyllä aikaa sitä
uudelleen sytytellä, ja Hans-serkun kanssa, joka tuli tuolta niityn
poikki, ehtii kyllä puhua järkevän sanan härkien vuokraamisesta nyt
syksyksi, -- niinpä hän pysähtyy ja tekee hänen kanssaan valmiin
sopimuksen. -- --
Kun Kaspar sitten vihdoinkin saapui takaisin kätilö Liselin kanssa,
näkivät he surkean näyn: Bethi makasi puoleksi tajuttomana penkillä --
lapsi oli syntynyt ja pudonnut lattialle.
* * * * *
Kasparilla oli tapana saapuessaan työstään päivälliselle joka suupalan
lomassa vilkaista kehtoa kohti, jossa pikkuinen makasi -- enimmäkseen
liikkumattomana, päästämättä ääntäkään, ikäänkuin alituisessa
horroksessa. Kun ateria sitten oli päättynyt, asettui hän kehdon eteen
heilutellen suurta hopeakelloaan edestakaisin auringonpaisteessa.
Yleensä näytti siltä kuin se ei olisi huvittanut lasta, kuin lapsi ei
edes olisi huomannut sitä; mutta kun se joskus räpytteli sinisiä
silmiään ja hymy valaisi sen pikkuruisia kasvoja, sanoi hän heti:
"Katsoppas, miten se voi hymyillä! Miten siitä on hauskaa leikkiä isän
kanssa!"
Mutta aamuisin ja iltasin, kun lasta hoidettiin, piti hän huolta siitä,
että oli ulkona huoneesta. Sillä joka kerta kun siihen käytiin käsiksi,
huusi pienokainen surkeasti ja hillittömästi.
"Hän ei pidä siitä, että häntä riisutaan ja pestään", sanoi hän.
"Tuommoisilla pikkuisillakin on jo oikkunsa."
"Niinpä niillä on", sanoi Bethi, joka oli niin tottunut lapsen
kirkumiseen, että sitä tuskin huomasikaan. --
"Jos tätä menoa jatkuu, niin hän kasvaa ulos kehdostaan, ennenkuin
tulee vuodenkaan vanhaksi. Tuommoinen iso, reipas tyttö!" Niin sanoi
Kaspar joka kerta kun hän näytti pienokaistaan jollekin. Sillä hän
tiesi, että kaikki heti ajattelivat miten pienen tilan se otti patjojen
välissä, ja miten näytti siltä kuin ei se olisi yhtään kasvanut, vaikka
kuukausi kuukaudelta kului.
Eräänä päivänä sanoi Bethi: "Hänen laitansa taitaa sittenkin olla
pahoin. Sillä on varmaan jotakin vikaa selässä."
Kaspar nousi äkkiä tuoliltaan -- vihaisena ja puna kasvoilla. "Miksi et
ole siitä puhunut jo aikoja sitten? Ja kuitenkin olet muka äiti.
Sinunhan pitäisi tietää, vaivaako lastasi jokin vai eikö!"
"Kunpa olisin voinut estää lasta putoamasta lattialle silloin! Sillä
kyllä se siitä on johtunut."
"Sekin vielä!" Kaspar kiivastui huomatessaan että hän voisi moittia
Bethiä muustakin.
"Mutta eipä ole niin helppoa, kun on ihan suunniltaan tuskista eikä ole
ennestään kokemusta niissä asioissa."
"Nyt haen lääkärin", sanoi Kaspar, ottaen lakkinsa.
"Luuletko, että se on tarpeellista? Ajattelin, että Lisel voisi antaa
meille jotain millä voitelisimme."
"Minä haen lääkärin", toisti Kaspar päättävästi. "Onpa hänellä
kuitenkin isä -- raukalla!"
Lääkäri tutki lasta, ja tietysti oli selässä vikaa. Miksi ei oltu
haettu häntä ennemmin?
Kaspar nyökäytti merkitsevästi vaimolleen: "Siinäpä itse kuulet!
Minkälainen äiti oletkaan, kun et ole sitä ennemmin huomannut!"
Mutta Bethi tiesi siihen, ettei ollut tapana ajatella lääkäriä
ennenkuin pidettiin tautia varmasti vaarallisena. Paha oli jo aikaiseen
saanut alkunsa. Kesällä ennenkuin lapsi oli syntynyt, oli postitalossa
asunut ulkomaalainen rouva pienen, vaaleakiharaisen, heikon tytön
kanssa. Tytöilä oli tapana istua ulkona pieni kirja helmassaan, johon
hän piirteli ohuilla ja nopeilla pikkusormillaan. Hän oli myöskin
piirtänyt kuvan Kasparin talosta ja oli usein kulkenut siitä ohitse.
Häntä oli Bethi katsonut liian paljon. Kun sitten pikkuinen ilmestyi
maailmaan, ei hän ollut isän eikä äidin näköinen, vaan tarkalleen
muistutti tuota vierasta, vaaleakiharaista ulkomaalaista tyttöä -- ja
tietysti oli hän myöskin heikko, niinkuin se toinenkin oli ollut.
Ainoa mikä voisi auttaa, oli viedä pikkutyttö kyläkirkossa olevan ison
"Armonkuvan" luo, johon ne, jotka siellä olivat parantuneet, olivat
ripustaneet monta vahasta tehtyä kättä ja jalkaa sekä kultaisia ja
hopeisia sydämiä. Ehkä myöskin "joen pyhä äiti" tahtoisi armahtaa
pientä raukkaa!
* * * * *
Tapa, millä Kaspar Zingler puhui pienestä viallisesta tytöstään, oli
melkeinpä naurettava. Bethi, joka ei koskaan oikein voimistunut
synnyttämisen perästä, kuoli ennenkuin lapsi oli täyttänyt viisi
vuotta; mutta Kaspar oli lapselleen sekä isänä että äitinä, ja
enemmänkin.
Anna pudisteli usein päätään: "Hänestä ei toki pidä kasvattaa
prinsessaa!" -- Anna oli taas leskenä muuttanut Kasparin luokse.
Hans-serkku oli kuollut ja molemmat nuoret poikansa olivat naineet
äkkipikaa; toinen heistä oli ottanut talon haltuunsa. Mutta Anna oli
sieltä muuttanut rouvan arvoisena ja sievoinen rahasumma taskussaan --
paitsi sitä, mitä poika oli antava hänelle vuosittain.
Ei aiheuttanut sanottavaa muutosta sekään että Bethi muutti
kirkkomaalle ja Anna saapui hänen sijaansa. Yhtä seikkaa Kaspar
kuitenkin kaipasi, kun hänen vaimonsa oli poissa: sitä, ettei hänellä
enään ollut ketään jonka niskoille olisi voinut sälyttää lapsensa
heikkouden. Joka kerta kun hän katseli pientä, viallista olentoa, oli
kuin häntä olisi jokin kalvanut, jokin, mikä ei johtunut _ainoastaan_
säälistä lasta kohtaan. Ja olisi niin hyvä voida panna tämä jonkin
toisen syyksi. Mutta aina kun hän näin tunsi, ei hän tietänyt kuinka
paljon hyvää hän soisi pienelle tytölleen.
Talon etupuolelle aurinkoiselle paikalle, jossa ennen oli vain
roskaläjiä, oli Kaspar valmistanut pienen puutarhan -- se oli
ensimäinen ja ainoa Kortschissa -- ja istuttanut siihen joukon kirjavia
kukkasia. Hän kulki pitkiä matkoja hankkiakseen siihen muutamien oikein
kauniitten kukkien siemeniä. Lapsi rakasti aurinkoa ja punaisia
kukkasia ja istui siellä pienellä penkillä, jonka hän oli sille
laittanut.
Sitten oli hän myöskin postinkantajan kautta hankkinut pienet, sievät
keltaiseksi maalatut vaunut, joilla hän kuljetti tyttöstä suurien
kastanjapuitten varjoon vuorenrinteen alle, sillä tyttö hengästyi
kävellessään niin kauas. Hän kantoi hänet usein sylissään ylös
jyrkännettä, jos tyttö tahtoi katsella ympäristöä.
Nukenkin oli hän hankkinut lapselleen, ja sillä se leikki yksinään,
riisui siltä vaatteet ja puki sen taas, tuuditti sitä uneen ja puheli
sille niin kauniisti kuin pieni viisas äiti.
Hän ei voinut niinkuin muut lapset telmiä ja juosta ja huutaa -- ja hän
karttoikin mieluimmin muita. Ei voinut muuta ajatella kuin että he
olivat puhuneet hänelle hänen viastaan. Sellaisilla ei ole sen parempaa
ymmärrystä!
Mutta sitä ei ollut täysikasvuisillakaan Kortschissa. Saattoi tapahtua
että yksi ja toinen lausui ihan kuuluvasti, kun lapsi oli huoneessa:
"Kas kun ei se lapsiraukka kasva! Huomaa selvästi miten selkä yhä
enemmän ja enemmän käyristyy. Niinpä niin, hän jää ainiaaksi
kyttyräselkäiseksi!"
Alussa yhtyi tähän Anna sanoen: "Niin, Jumalan pyhä äiti, niin -- olisi
varmaan ollut parempi, että häneen olisi kuolettavasti sattunut sinä
päivänä kun hän putosi lattialle ja löi selkänsä vialliseksi,
pikkuraukka!" -- Mutta kerran, kun Kaspar sen kuuli, niin hän pui
nyrkkiä ja sanoi: "Jos kerrankin vielä lausut sellaisia sanoja, niin
voit lähteä hakemaan toista Hans-serkkua! Minun luonani et saa olla
kauempaa."
Toivottiin ettei pieni tyttö huomannut niin tarkoin näitä kovia sanoja,
ja ettei hän muistaisi niitä. Mutta eräänä päivänä kun Kaspar poltti
piippuaan päivällisen päälle puutarhapahasessaan, josta hän oli niin
ylpeä, kuuli hän tytön sanovan nukelleen, jonka kanssa hän penkillä
leikki: "Tahdon mielelläni tuoda sinulle kauniin, punaisen nuken; mutta
sinun tulee sillä aikaa maata kauniisti hiljaa! Muuten voit pudota
penkiltä ja satuttaa selkäsi. Ja se olisi itsellesi ikävintä! Silloin
voisit mieluummin samalla kuolla -- käsitäthän sen!"
Kaspar lähti nopeasti puutarhasta pelloilleen. Hänen kasvonsa olivat
vihasta punaiset. Tiellä osui hän suoraan kylän vanhaa pappia vastaan,
joka pysähdytti hänet, niinkuin hänen tapansa oli, ja kysyi, miten
hänen luonansa voidaan.
"Ajattelen tässä kulkiessani, miten ihmiset ovat kummallisia täällä
Kortschissa", sanoi Kaspar -- sillä papille saattoi puhua kaikkea. "On
niinkuin ei heillä olisi hituistakaan sydäntä rinnassaan."
"Näin kummallisia ovat ihmiset monessa muussakin paikoin kuin
Kortschissa", sanoi vanha, lempeä pappi. "Se sydän, joka meillä
itsekullakin luonnostaan on, ei ole paljon arvoinen. Sitä verrataan
eräässä kohdin pyhässä raamatussa kiveen."
-- Kiveen, juuri niin -- se oli oikea sana! Niillä on varmaan oikeata
harmaatakiveä rinnassaan, muutamilla, koska saattoivat katsella
tuollaista pientä, kultakiharaista tyttöstä ilman että heidän sydämensä
olisi heltynyt ja johdattanut heidän mieleensä vain lempeitä ja
rohkaisevia sanoja, jotka eivät olisi tehneet hänelle elämää vieläkin
vaikeammaksi.
Millaiset kasvot hänellä olikaan! Oikeat enkelin kasvot, joiden takia
olisi voinut sekä nauraa että itkeä -- ja joita katsellessaan saattoi
tulla paremmaksi ihmiseksi!
Ja millaiset olivatkaan hänen sormensa! Ohuet, nopeat, värittömät
sormet pyöreine kynsineen eivät koskaan olleet toimettomina; aina
niiden piti tehdä jotain. Kaikkea mitä hyvät luostarin sisaret, jotka
usein kävivät häntä katsomassa, hänelle opettivat -- hän heti oppi
tekemään. Hän oli tuskin kymmenvuotias, kun hän jo osasi kutoa niin
näppärästi, että pienet tikut kalisivat, ja valmistaa isoja, valkeita
liljoja paperista ja kauniita hopealankakukkia kirkkoon ja palmikoida
pieniä koreja ja kehyksiä oljista.
Aina kun Kaspar oli tuvassa, seisoi hän hiljaa, katsellen pientä
tyttöä, joka istui tehden yhtä tai toista ikkunan ääressä. "Voi, kuinka
nuo sormet voivatkin liikkua", sanoi hän. "On kuin ne lumoisivat. Pääni
ihan menee pyörälle niitä katsellessa!"
Silloin hän nosti pienet, vakavat kasvonsa isäänsä kohti niin
rauhallisesti ja tyytyväisenä, hymyn välke sinisissä silmissään.
Se oli toista kuin silloin kun hän pakotti itsensä hymyilemään oikein
koko suullaan -- silloin oli hän aina jostain peljästynyt, mutta ei
tahtonut sitä näyttää, sen isä tiesi. Sen hymyilyn, jossa suu oli kuin
voisi se yhtä hyvin kääntyä itkuun, tunsi isä kaikilta niiltä
kerroilta, jolloin muut puhuivat tytön viasta ikäänkuin olisivat
ymmärtämättömiä -- mutta mikä pahinta eivät äänettömiä -- elukoita, tai
silloin kun hän teki lähtöä kouluun tai tuli sieltä kotiin.
Opettaja häntä kiitti, sillä hän oli taitava lukemaan ja laskemaan, ja
muut lapset eivät suinkaan joka päivä kiusanneet häntä sillä, että hän
oli raajarikko -- mutta aina lähtiessään kouluun hymyili hän Kasparille
tavalla, jonka piti kuvastaa iloa -- mutta joka oli niin pelokas, että
isän sydäntä ihan vihlasi.
Kun hänestä tuli koulutyttö, oli Kaspar ostanut hänelle
kulkukauppiaalta seppeleen, niinkuin muillakin tytöillä oli, jotta hän
voisi kulkea toisten mukana kulkueissa suurien juhlien aikoina.
Hän ei ollut ostanut viheriän valkoista, kirjavaa, niinkuin useimmilla
oli, vaan loistavan sinisen -- suurista lemmenkukista solmitun --
vaikkakin se oli kaikkein kallein ja vaikkei hän muuten ollut juuri
altis luopumaan rahoistaan.
Kun pikkutyttö sai seppeleen käsiinsä ja alkoi koetella sitä kauniille,
vaalealle tukalleen, nousi kevyt puna hänen värittömille poskilleen.
Hän nousi tuolille kurkistaakseen seinällä riippuvaan pieneen pyöreään
peiliin ja sanoi: "Kunpa nyt selkäni olisi samallainen kuin muiden --
niin voisin olla oikein sievä, eikö totta?"
Tämä oli ensimäinen kerta jolloin hän puhui siitä isälle -- ja jotain
nousi tämän kurkkuun, joka teki hänelle vaikeaksi heti vastata. Mutta
sitten hän huusi: "Sievä! Sinä olet paljoa sievempi kaikkia muita --
vaikka ne ovatkin niin suorat, että -- -- että ihan kallistuvat
taaksepäin."
Tytöllä ei ollut tapana nauraa -- mutta nyt hänen siniset silmänsä
alkoivat nauraa... ne eivät ainoastaan hymyilleet, vaan oikein
nauroivat, isän tätä sanoessa.
Mutta ottaessaan osaa kulkueeseen Kristuksen ruumiin juhlassa ja isän
katsellessa häntä kulkueen miesryhmästä joka kerta kun pysähdyttiin,
oli hänen luonnottomasti avautuneen suunsa ympärillä tuo pelon
herättämä hymyily, ja Kaspar tiesi, että hän kulki siinä muiden
joukossa pelokkaana ja arkana ja onnettomana loistavan sinisine
seppeleineen.
* * * * *
Sinä syksynä, jolloin pikku tyttö oli täyttänyt kymmenen vuotta, tuli
häneen yskä ja hän hengästyi vähemmästä kuin ennen.
Kaspar osti hänelle kokonaisen pussillisen rintasokeria ja piti hänet
sisällä huoneessa, mutta siitä ei ollut apua. Silloin haettiin lääkäri.
Hän tutki pientä, laihaa rintaa, nyökäytti päätään ja sanoi: "Tästä
kyllä parannutaan." Mutta ulkona pudisteli hän päätään: "Keuhkoissa on
vikaa. Rinta on kärsinyt selän paineesta."
"Mutta siitä hän kai voi parantua aikaa myöten?" kysyi Kaspar.
Lääkäri kohautti olkapäitään.
-- Eräänä päivänä tuli Kaspar papin luokse ja laski kourallisen rahoja
hänen eteensä. Joka kerta viime aikoina kun oli rakennettava kappeli
tai pystytettävä pyhäinkuva, oli Kaspar ensimäinen joka antoi rahojaan
siihen, ja aina hän sanoi: "Jotta pieni tyttöni kasvaisi ja
voimistuisi."