Päivä jälleen paistaa.
Kauas on vihollinen karkotettu rannoiltamme ja vapaasti saamme jo
hengittää. Talvi on tullut. Minä tiedän jo; mitä vasten Anna ja tuomari
tahtoivat viimeisessä hädässä toisiansa tavata. Heistä on keskellä
hälinää muodostunut sievä pariskunta ja meillä on heidän häitänsä
vietetty. Ruustinna asuu meillä kahden nuoremman tyttärensä kanssa.
Ryökkinät neulovat ja kutovat mitä sievimpiä kankaita Oulun
herrasväelle ja ruustinna opettaa köyhiä lapsia lukemaan ja tyttöjä
neulomaan ilmaiseksi, sillä köyhillä ei ole varaa maksaa. Tuomari
on rikas, senkin olen saanut tietää, ja hän on heittänyt pois
tuomarin-viran ja ostanut suuren talon jossakin kaukana Savossa. Hän
näet ei viitsinyt palvella sijais-tuomarina -- ennen rupesi hän
maanviljelijäksi. Huolimatta siitä, etteivät hänen suuret sukulaisensa
hyväksyneet hänen menetystään, tekee hän, niinkuin hyväksi näkee, ja
elää onnellista, hiljaista maa-elämää rakkaan rouvansa keralla.
Mustia pilviä liikkuu vielä valtiollisella taivaalla, mutta toivotaan
kuitenkin rauhaa. Sillä aikaa pojat reippaasti äkseeraavat ja laulavat:
Jos vihollinen rannoillemme metelinkin tois,
Ol' valmis häntä pikaisesti pakoittamaan pois!
Jos hän uudistaisikin tulonsa ja alkaisi maatamme piirittää, niin
Limingassa kumminkin oltaisiin valmiina häntä tervehtämään, sillä nyt
ei kukaan pakenisi. Isäni sanat olivat menneet läpi koko seurakunnan,
että yksi Suomen mies helposti pistää heitä vartaaseensa viisi. Kunnia
olkoon jaloille Liminkalaisille siitä, etteivät sanaansa pettäneet ja
paenneet, vaan tyynnyttivät mielensä ja olivat kukin taloissansa,
jättäen korpiin ja erämaihin menemisen toisille, jos niin halusivat.
Viljamme on korjattu. Sato tosin ei erittäin runsas, kuitenkin
riittämään asti. Me harjottelemme ampumaan. Moni riihen-nurkka on
saanut luodin poskeensa, sillä olemme käyttäneet riihien nurkkia
maalitauluina ja valkoista tuohenpalasta pilkkuna ja tarkastipas meillä
moni mies, moni poika osaakin ampua. On siis hyvä toivo. Suurimmat,
pulskimmat miehet ovat ne, jotka palvelevat sotaväessä; välkkyviä
kiväärejä näemme usein, etenkin pirteissä, sillä ulkona on kylmä.
Vanhat soturit katselevat ilomielellä nuoria, uljaita sotapoikia, ja
itarat talon-isännät raapaisevat korvallisiansa ja sanovat: sotamiehen
palkka on ylen kallis, kunpa kelpaisivat isännät itse äkseeraamaan,
ett'ei tarvitsisi maksaa toiselle.
Sanomalehtiä luetaan ahkerammasti kuin ennen, sillä uutisille ollaan
erittäin kärkkäitä. Uusissa sotilaissa löytyy runsaasti opin-intoisia,
jos paljon haluttomiakin ja vetelehtijöitä. Ne, jotka eivät anna
velttouden vallita, ryhtyvät johonkin toimeen, mikä lasten opetukseen,
mikä mihinkin keveään työhön, mutta ani harva oikeaan talonpoikaiseen,
raskaaseen työhön. Siitä nurisevatkin muutamat talonhaltiat, peljäten
heidän unehuttavan työvoimansa ja jäävän sotilasviran loputtua
virattomiksi herroiksi. Jopa muutamat uskaltavat mennä niinkin
pitkälle, että pelkäävät heidän vanhana joutuvan nälän-näkijöiksi.
Olisihan se surkeata, mutta lienee siinä hiukan tosiperääkin, sillä se
on paha asia maalla asuville, jos ruumis totutetaan pois maan-työstä.
Mutta minä jätän pelkojen ajan ja menen joku vuosi eteenpäin. Silloin
olemme selvässä rauhassa, vaikka tosin jyskeiden muisto vielä korviamme
kuumottaa. Katsokaamme, mitä tuttavakunnassani on huomattavaa.
Menemme ensin Vierimälle.
Helläsydäminen ukko on näinä raskaina aikoina huolestunut ja saanut
puolen päätänsä paljaaksi. Jos kenelle, niin on sanoma rauhasta juuri
hänelle semmoinen ilonsanoma, että nuortuvansa ukko siitä luulee.
Loviisa on jo täysi ihminen ja tekee vielä työtä isänsä kanssa torpan
vainioilla ja huoneissa.
Aspela on ostanut itsellensä toisen talon entisen lisäksi ja hallitsee
nyt molempia. Sodan puuhista huolimatta on hän viljellyt maata
uutterasti ja hyvin edistynyt. Hänelle on onni ollut myötäinen,
niinkuin toimelliselle tavallisesti. Karjan enentämisessä ja voin
valmistamisessa puuhataan Aspelan taloissa. Voin valmistamista vasten
on Aspela toimittanut veivikirnun ja on Aspelan emäntä ruvennut
kirnuamaan kylmiltään, heittäen pois tuon tyhmän tavan, että
päällispönttöjä saunassa palvata, niinkuin muilla Limingan emännillä
tapa oli. Tästä saa hän tosin toisilta hienoja irvistyksiä, sillä
toiset emännät luulevat Aspelan emännän voimäärässä leivisköillä
hävinneen.
Pirttilän talossa on pientä riitaa Paavon ja hänen sisarensa välillä.
Paavo on palannut maanviljelys-opistosta ja ruvennut antamaan
sisarellensa neuvoja karjan hoidossa, sen mukaan kuin on siellä nähnyt.
Mutta sisar kun on vanhoillaan olija, ei tahdo entisestä tavasta
luopua. Paavo saa kuitenkin isänsä kanssa sisarestansa voiton, sillä
sisar uhkaa mennä maanviljelys-opistoon karjakko-oppilaaksi, muka
Paavolle harmia tehdäkseen. Kuitenkaan hän ei mene, vaan tekee niinkuin
veljensä häntä neuvoo.
Muuten on tullut koko seurakunnassa yleiseksi tavaksi, että olkoon
köyhä tai rikas, niin kahvipannun täytyy olla melkein aina puolitiestä
porossa. Hiiliä aina karhotaan ja häkää huoneeseen saatetaan ja
oivalliset rukiit ja ohrat kahvia vastaan vaihdetaan.