Lyhyen pysäyksen merkki.
Aikoja on monenlaisia maailmassa. Mutta pää-aikoja on kaksi: sodan aika
ja rauhan aika. Tähän asti olin minä elänyt rauhan aikaa; nyt tuli
rauhan leutoisuudelle pysäyksen merkki. Sodan aika koitti. Kaksi vuotta
olen kulkenut koulua ja suorittanut kaikki, mitä Suomen kielellä voikin
suorittaa. Ruustinnan perheessä asuessani olen oppinut hiukan ruotsia
ja olisin enemmänkin oppinut, jos olisin sitä halulla harjotellut.
Mitään merkillisiä ei ole tapahtunut entisestä. Ainoastansa joku
suomalainen koulukumppanini on tuttavakseni tullut. Kaikki entiset
tuttavani Limingassa elävät terveenä ja minä itsekin olen siellä.
Mikä nyt on? Kaikki varusteleikse -- hirmun päivät ovat ovella. Kukaan
ei enää puhu muuta kuin sodasta. Se, kenellä pyssy, laittaa sitä
kuntoon, jolla ei ole, se koettaa sitä hankkia, joka ei saa pyssyä
ostaa, se katselee itsellensä jotakin muuta kättä pitempää.
Postit tuovat pahoja sanomia. Pitkä-silmällä on nähty pahoja enteitä.
Merellä luovailee peloittelijat laivain muodossa. Vielä istumme
kumminkin hyvässä turvassa, väylät on huonot, rannat ovat matalat,
meriviitat ja reimarit ovat poissa ja Marjaniemen pookista ei lähde
tulijalle apua.
Oulusta tulijat kertovat kummia: Laivat lähenevät kaupunkia hyvässä
järjestyksessä, vältellen sievästi kaikki karipaikat.
Maan kavaltaja, onneton, kurja, kuka lieneekään! kuuluu yhtenään --
varmaankin Luodon luutsit. Oli, kuka oli, mutta tuho on tullut,
mihinkäs nyt mennään!
Sydänmaan korpiin ja erämaihin kai täytyy lähteä, jääköön maat, metsät
ja manteret, jääköön pellot ja niityt. Poimikoot köyhät viljan
pelloilta, tehkööt heinää köyhät tulevain aikain varaksi, me mennään,
vaikka kohta matkan päämäärä olis Tuonela -- näin sanoivat pelkurit, ja
ne, joilla oli paljon tavaraa.
Sellaiset, jotka tiesivät, ettei heidän varansa kannata pitkiä
pakoretkiä, eivätkä myöskään peljänneet, uhkasivat mennä Lapinkankaalle
pitkään kuuseen, kurkistelemaan, mitä Limingalla tapahtuisi.
Meidän Temmes-varrella on myöskin kiirettä -- kalleuksia pannaan
säilöön. Minä muistan ruustinnan perheen. Maksoi mitä hyvänsä, se on
pois kaupungista saatava. Isäni on valmis heitä noutamaan ja me
lähdemme kolmella hevosella.
Yhtenä vilinänä menee koivun vesat ja pajupensaat silmissämme, meidän
ajaessa, sillä me ajamme hengen edestä eikä kauan kestä ennen kuin jo
olemme Kempeleessä. Kempeleestä lähtee paljo hevosmiehiä kaupunkiin,
sillä sana on tullut: Tulkaa avuksi!
Me riennämme kaikella kiiruulla kaupunkiin, niin kuin vaan hevoset
entää. Tullaan perille. Hälinä on hirmuinen kaupungissa. Me ajamme
ruustinnan asunnolle.
Täällä ollaan johonkin lähdössä, vaan ei tiedetä mihin. Sillä hämmästys
on vallan saanut. Me työnnämme kapineita kärryihin ja ihmiset nousevat
niihin myös, mutta yhtä joukosta kaivataan, se on Anna ryökkinä. Selma
ja Aina nousevat ruustinnan kanssa kärryille. Vielä vähän odotusta --
Annaa ei näy. Suru valtaa naisten, jopa meidänkin mielet. Sillä meren
hallitsija on jo kaupungissa. Rummut pärisevät, kansaa liikkuu kaikilla
kaduilla kuin pilveä. Rummun ääni ei ole sotarummun. Ääni on minulle
tunnettu. Kansaa ajetaan rummulla pois vihollisen jaloista. Päivä ei
paista, se kätkee kasvonsa ja Annaa ei näy. -- Miehet kävelevät vitkaan
kirveinensä, lapioinensa, seipäinensä, kirouksia kuuluu kaduilta ja
Anna ilmestyy pihaan erään herrasmiehen saattamana. Minä katson tuota
herraa silmiin ja näen hänen kasvoissansa tuomarin kasvot, jotka tunnen
välikäräjistä. Kaikki myöntyvät neuvoomme, että mennään, ja niin
lähdetään, sillä kalliimmat on pelastettu, jääköön romut. Minä katson
taakseni vasta tullin ulkopuolella ja mielestäni on kaupunki niin
ihana. Minä huokaan Herralle, ettei tarvitsisi nähdä maatamme
ruoskittavan ja häväistävän, eikä Oulun paennutta kunniaa.
Kempeleessä täytyi huokauttaa hevosia, sillä niillä oli ylen raskaat
kuormat ja kiireestä kulkemisesta ja paljosta vetämisestä olivat ne
pakahtumaisillaan. Kestikiervari oli mielestämme levähdyspaikaksi
sopivin, ja me ajoimme siis sinne. Samassa kuin pihaan pääsimme, ajoi
Tyrnävän pappi perässämme pihaan ja hänelläkin oli kääsyissänsä kaksi
rouvasihmistä. Kaikki herrasväki menivät sisälle. Minä jäin isäni
kanssa pihalle hevosia riisumaan, juottamaan ja ruokkimaan. Oi, kuin
olivat luontokappaleet vaahdossa! Sääli minun tuli hevosraukkoja.
Kun olimme hevosille holhousta antaneet, astuimme pirttiin.
Täällä oli rahvasta kaikenmoista. Ensinnä veti huomioni puoleensa
ovipielessä penkillä istuva, vanha ukko, joka saarnasi ihmisen
sydämen kuvakirjasta, ja oli hänellä siinä joukko hollipoikia
kuuntelijoina. Pöydän päässä istui kolme elähtänyttä miestä, enemmin
isännän-näköiselle vivahtavia, lyöden korttia. Karsinassa istui joukko
naisia ja sieltä kuului hiljainen rupatuspuhe. Minä tirkistin sinne ja
näin keskellä joukkoa istuvan vanhan nais-ihmisen, joka ennusti
korteista. Minä kuuntelin vähän, saadakseni tietää, mitä hän puhui,
mutta puhe oli kaikkea muuta, vaan ei järjestettyä. Siihen tuli
miehiä veheriäisissä vöissä, linjalaivoja ja liinaharja hevosia,
vaunulla-ajajia, pyssyn-kantajia, saarimaita, veden juoksuja, kuoleman
hautoja, onnettomia häitä, vasikan-nahkoja, vaarallisia vehkeitä,
meri- ja maamatkoja, oikeushuoneita, tukussa rahaa, j.n.e.
Aikani sitä kuunneltuani, silmäsin pirtin perä-akkunan edessä seisovaa
miestä, joka oli kuntien kauppias. Hän näytteli lapsille kuvaa, jossa
oli kellon kuva. Minä vilkasin myöskin tuohon tauluun ja luin siinä
sanat: Havaitse, o ihminen, sillä tuomiokello kulkee. Minä satuinkin
sanomaan sanat niin, että isänikin kuuli, joka takanani seisoi.
-- Se on tuomiokello, sanoi isäni ja osti sen.
Mielestämme oli pirtissä liian sekalainen seurakunta. Mentiin sen
tähden takaisin pihalle ja syötiin siellä evästämme.
Noin kolme tuntia viivyttyämme läksimme ajamaan. Tuomari, ruustinna ja
Anna ensimäisellä hevosella, Alina, Selma ja minä toisella, ja isäni
viimeisenä. Hänen kuormassaan oli tavattoman paljon tavaraa.
Ihmeeksemme ei tullut Limingan niityllä yhtään hevosmiestä vastaamme
eikä jalkamiehiäkään muita, kuin tuo vanha tarinoiva soturi Paavolasta,
jonka minä yksin siinä joukossa tunsin, sillä minä muistin hänen
Aspelan huviretkeltä.
-- Onkohan siellä kaupungissa linjalaivoja? kysyi ukko.
-- Kyllä kai niitä on linjassakin laivoja, sanoi tuomari. Menisittekö
ajamaan niitä pois?
-- Milläpä minä niitä ajan, vaan jos saisin niitä nähdä. Ehkä
antaisivat minulle vehnäkorppuja, arveli ukko.
-- Mitä turhia, älkää häpeän tähdenkään menkö viholliselta almuja
kerjäämään! sanoi tuomari.
-- Menenkö minä kerjäämään? Ilman pyytämättä minä heiltä korppuja saan.
-- Mitä puhutte? kysyi tuomari ja hyppäsi pois kärryistä maantielle.
-- Mitäkö minä puhun? Olenhan minä vanna soturi, tottahan sen verran
heille teen kiusaa, että yhdet vehnäkorput saan.
-- Minä en voi ymmärtää teidän ajatustanne, antakaa asiaan selitys!
-- Ei mitään selitystä sellainen herra tule minulta saamaan, joka
pakenee vihollista, vastasi soturi jatkaen kulkuansa ja työntäen
itseänsä sauvallansa eteenpäin.
Tuomari nousi kärryihin ja taas ajettiin edelleen.
-- Mikähän veruke tuokin oli! lausui tuomari.
-- Se on vanha sotamies Paavolasta, sanoin minä.
Tästä saivat he pitkiä jutun aineita, ruustinna ja tuomari. Jutut
kävivät läpi koko Suomen viime sodan. Se oli mitätöintä kunnottomuutta
ja velttoutta ja tavan takaa kuulin minä mainittavan Klingsporin nimeä.
Se oli tuomari, joka puheita piti, ja toiset kuuntelivat ja väliin
keskeyttivät. Ruustinna aina, niinkuin päätökseksi, sanoi: Se oli
mitätöntä kunnottomuutta ja velttoutta.
Vihdoinkin pääsimme kotipihallemme.
Täällä oli laitettu lämmin ruoka meitä odottamaan ja jokaisella oli
kyllin uteliaisuutta kysellä meiltä uusia tietoja sodasta. Isäni
naulasi tuomiokellon kuvan seinään ja alkoi sitten väelle kertomaan,
mitä hän sodasta tiesi. Hän kehoitti kaikkia mihinkään menemättä
urhoollisesti odottamaan, mitä tuleva olisi. Sillä me kyllä voimme, jos
pelkäämättä olemme, sanoi hän, tehdä ison aikaa vastarintaa. Me
pistämme sellaisia viisi yhteen vartaaseen.