Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi.
Minä sain asunnokseni erään pienen ja sievän nurkkakamarin, jossa oli
kaksi akkunaa, toinen valtakadulle, toinen poikki-kadulle. Siinä oli
huonekaluina pieni piironki, yhden-maattava sänky, pöytä, kaksi tuolia
ja kirjahylly. Jo samana iltana saatettiin minä tuohon uuteen
asuntooni. Sanaakaan puhumatta istahdin minä tuolille pienen pöydän
eteen, jolla kynttilä paloi, ja katselin ympärilleni. Olin näet jätetty
yksinäisyyteen ja luulinpa ovenkin olevan vahvasti kiinni, kuni
vankilan konsanaan. Hetkisen hiljaisuudessa mietittyäni ja katseltuani
uutta olopaikkaani, kuulin minä toisesta huoneesta pianon soittoa.
Haluni hehkui nähdä sitä likeltä, vaan kun ovea lähestyin, palasin aina
takaisin, sillä en tahtonut heitä häiritä ja luulin, etten saisi ilman
luvatta jalallanikaan yli kynnyksen astua. Pianon soitto lakkasi väliin
ja alkoi taas uudelleen. Loma-hetkinä istuin minä miettien, vaan kun
soitto alkoi, oli täytymys lähteä liikkeelle -- minun oli perin
mahdotonta soiton aikana istua. Tällaisessa tilassa olin kumminkin
puolentoista tuntia arviolta.
Vihdoin au'aistiin oveni ja minä laskettiin illalliselle.
Kuka arvaa ihastukseni, kun sain seurata ruustinnan perhettä ruoalle --
samaan pöytään. Minä ajattelin itsekseni, syödessäni: minusta tehdään
kohta ensimmäiseksi syömään oppinut ja sitten vasta luku-oppinut.
Kaikkein vaikein temppu oli minulle syödessä veitsien ja kahvelien
käyttäminen enkä niiden asettelemiselta ehtinyt täysin määrin
syömäänkään. Kuitenkin astuin kiitollisella mielellä pois toisten
mukana pöydän luota:
Ehtoorukouksen pidettyä, jossa kaikki ruustinnan lukiessa olimme
seisoneet, astuin jälleen kamariini, ihmetellen sitä, että nyt jollakin
tavalla olin ruustinnan perheen jäsen.
Päävastus oli mielestäni se, että minun tieni kulki salin kautta ulos.
Mieluummin olisin suonut, että olisin kamaristani päässyt suoraa
porstuaan, sillä en olisi tahtonut tuota hyvin siistittyä salia
porstuani jatkona käyttää.
Plits plats, tararaaraa! kuului ehtimiseen kadulta maatessani, vaikka
meillä oli jo kaikissa huoneissa hiljaista kuin haudassa, ja yöleponi
tahtoi olla tukala saavuttaa. Vaan olikos ihme, jos tuo lakkaamatoin
plits plats hevosten kavioista ja tararaara kärryistä kadulla myöhään
yöhön asti kuului, kun oli huomispäivänä tuo lapsille tärkeä päivä,
jolloin koulut avattiin ja joksi kaikkien kouluun aikovien
välttämättömästi täytyi saapua kaupunkiin. Kun en muutoinkaan niin
helposti unta saanut oudossa huoneessa yksinäni ja kärryn-ajajat
ehtimiseen levottomuuttani lisäsivät, nousin ylös, raotin akkunan
varjostinta ja näin, että kuu himmeästi kaupunkia valaisi. Pitkin
valtakatua näkyi matkalaisia täysissä tamineissa, kärryissä istuen,
eteenpäin pyrkien. Huvikseni katselin minä sitä, ja matkustin
mietteiden valtakuntaan, jossa tutkin kaikkia ennen tapahtuneita
asioita ja haaveksin tulevia. Ennen kuin huomasinkaan, nukuin tuolille
akkunan pieleen.
Vihdoin herätti minut yövartia, kun hän kadulla huusi: kello
kaksitoista lyön', kaksitoista lyön'! Minulle teki melkein ilkeätä tuo
yöllinen vartian huuto. Minä katsahdin kadulle ja näin kaksi yövartiaa
kävelevän, pitkät puukanget olalla, ja menin hyvin liukkaasti sänkyyni,
sillä minua hiukan peloitti, jonka minun häpeäkseni täytyy tunnustaa.
Toisissa kadun kulmissa uudistivat vartiat jälleen suurella äänellä
huutonsa, mutta viimein etenivät niin, ett'ei kuulunut muuta kuin
kaukainen kaiku heidän äänestään hiljaisessa yössä.
Uni oli nyt kuitenkin paennut kauas minusta ja taas sai tunti
kuluneeksi. Surkiasti kuului torven toitotus tornissa yhden kerran,
eikä kauan kestänyt, ennenkuin jo samat saikkaniekat olivat huutamassa
akkunani takana. Silloin he kehuivat kellon yhtä lyöneen.
Tuosta sain minä uutta miettimisen ainetta. Minä ajattelin tuota
huutamista aivan tarpeettomaksi, sillä jos vartiat huusivat sen
merkiksi, että olivat valveella sekä että ihmiset yön pimeydessä
tietäisivät, mitä kello oli, ilman omiin kelloihinsa katsomatta, niin
oli se kuitenkin yhtä vaarallinen kuin hyödyllinenkin. Siihen
tottumattoman yölepo tuli näet häirityksi ja pahantekijät, joita heidän
myöskin oli määrä silmällä pitää, osasivat hyvin tuota tavallisessa
rajoituksessa olevaa kulkua ja huutoa välttää ja tietysti he ani
harvoin joutuivat heidän käsiinsä.
Aamu-yöstä nukuin ja heräsin vasta kuin herätettiin. Minun piti
varustautuman taisteloon, jota en ollut ennen koettanut. Pian olinkin
valmis lähtemään taistelutanterelle.
Ruustinnan seuraamana astuin aamulla kouluun, jonne saapui lapsia hyvä
joukko, kaikilta ilmoilta tulleita. Minäkin sain näyttää lukutaitoani
ja nimeni kirjoitettiin talteen vastaisen varaksi. Pian saimme mennä
pois ja annettiin lupa levätä koko päivä, vaan huomenna piti
välttämättä saapua jälleen.
Minä huomasin, että olin myöhästynyt ja liian paljo varteni venähtänyt,
sillä minut kirjoitettiin vasta-alkavien lukuun ja siis kaikkein
alhaisimmalle luokalle, johon muutoin kirjoitettiin enimmäkseen
kahdeksan- ja yhdeksän-vuotisia. Minun maine- ja ikätodistukseni osotti
sitä vastoin, että pian täyttäisin kolmetoista vuotta. Olisin melkein
antanut ikäni lyhentää ja itseni pienentää, jos se olisi ollut
mahdollista. Aika-lailla minä suuruuttani häpesin ja pelkäsin toisten,
nuorempain kumppanieni vähitellen rupeavan minua isäksensä sanomaan.
Kuitenkaan en voinut kohtaloani toiseksi muuttaa, vaan täytyi minun
olla niin vanhana ja suurena kuin olin -- pienennyskonstit kun olivat
niitä tarvittaessa kuivaneet kuin lasareetin suurus, niinkuin maalla
sanotaan.
Ei ollut muuta neuvoa siis, kuin ruveta käyttämään totuttua keinoani
ahkeruutta ja koettaa päästä toisten, ennen ehtineitten jälille. Se
auttoikin. Alku aina hankala, ahkera se voiton saa, sanoi usein
opettajamme koulumaisteri. Hän oli huomannut tarkoitukseni, vaikka
kohta maantiedettä lukiessani ja karttaa tutkiessani luulin välistä
pääni sekaantuvan. Olin usein tuntevanani kuumain maiden auringon
korviani polttavan ja kuumain, kuumain tuulten henkeäni salpaavan,
siksi kuin se taas jäähtyi kylmäin maiden merillä ja jäävuorilla.
Niin hyvin kartassa, maantieteessä, katekismossa, Piplian historiassa
ja luvunlaskussa, kuin myös kirjoituksessa, edistyin minä siihen
määrään, että jo ennen joululupaa maisteri eräänä päivänä sanoi: Ei
sinun tarpeen vuoksi enään tarvitsisikaan olla ensi luokalla, mutta
odotahan joululupaa, saat kevät-lukukaudeksi mennä toiselle luokalle.