Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa.
Ruustinnan poika oli jo aikoja sitten päässyt virkamieheksi ja
ainoastaan tyttäret olivat hänen luonansa. Niin oli ruustinna melkein
kuin pojaton. Tosi-olossa olin ruustinnan perheessä hyyrillisenä, asuen
heillä maksua vastaan. Ruokaa tuotiin minulle kotoa, vaikka se heillä
valmistettiin ja minä sain syödä heidän pöydässänsä. Mutta vieläkin
täydeilisemmässä tosi-olossa olin minä ruustinnan poika ja oikea
lempilapsi ja hänen tytärtensä veli. Ei äidillisempää hoitoa näet kuin
minä pruustinnalta sain, eikä sisarellisempaa lempeä kuin hänen
tyttäriltänsä nautin, voi mikään oikea sukulainen, äiti tai sisar,
antaa. Älköön tämä kuitenkaan millään muotoa oman äitini kirkasta kuvaa
himmentäkö, sillä vaikka heitä parhaimpina ihmisinä mailmassa rakastin,
niin ei se laisinkaan vähentänyt rakkauttani oikeita vanhempiani
kohtaan.
Kun isäntäväkeni teki minulle sellaisia, joita minä en heiltä vaatinut,
niin tein minä myöskin sellaisia, joita he eivät minulta vaatineet.
Minä hakkasin heille puita, ha'in vettä ja juoksin puodissa ryökkinäin
asioilla, sillä heillä ei ollut varsinaista piikaa, kun heitä oli neljä
naisihmistä ja he olivat jääneet rovastin kuoltua melkein tyhjälle
pussille, ainoastaan pienellä eläkkeellä. Tosin heillä oli eräs
elähtänyt vaimo, joka kotonansa asuen kävi heitä aina auttamassa,
niinkuin pyykillä, juoman-panolla, laattioita pesemässä j.n.e.; mutta
luulenpa vaan, että avuliaisuuteni oli heille mieliksi ja eduksi.
Jopa jouduimme joululuvan saaneeksi, noin viikkoa ennen joulua. Samalla
sain minä myöskin eron ensimmäiseltä luokalta ja niin oivallisen
todistuksen, että sitä kelpasi näyttää vaikka kenelle. Melkein olin
hypähdellä tuon lapun saatuani, siihen määrään olin vielä lapsellinen,
vaikka olinkin monta myrskyä maailmalla nähnyt, monta kovaa soutanut.
Mutta lapsella on kuitenkin lapsen mieli, ja se sallittakoon, sillä
liian aikaisena ollen voi pian tulla ylpeyden sarvesta kiinni
tarttuneeksi ja ehkä sitten korkealta pudoten taittaisi niskansa.
Isäni saapui kaupunkiin samana päivänä kuin koulut suljettiin. Minä
pyysin ruustinnan tulemaan kanssani maalle, isäni tahtoi häntä myöskin.
Ryökkinät olivat päättäneet mennä jouluksi Haukiputaalle sukulaisten ja
tuttavien luokse, jonka vuoksi heitä emme pyytäneetkään. Minä laitin
itseni valmiiksi lähtöön ja aukasin vaate-arkkuni. Isäni kurkisti
siihen ja näki siellä sellaisia, joita hän ei odottanut minulla
löytyvän. Hän luuli minun liinavaatteeni olevan kaikki likaisina, mutta
kaukana siitä. Ne olivat ruustinnan toimesta puhdistetut ja ryökkinät
olivat neuloneet minulle lisää paitoja omasta kankaastansa ja vielä
panneet niiden päälle kiiltosilityksen. Vieläpä olin saanut sukkiakin,
jommoisia ei meillä kotona ollutkaan, ne niin sieviä. Nämät olivat
annettu minulle joululahjaksi.
Nyt emme joutaneet paljon siekailemaan, sillä minun oli joutuminen isän
mukana pois kaupungista. Isäni aikoi tulla takaisin kaupunkiin vielä
ennen joulua Tuomaan markkinoille. Paras oli kaikkien oikein
ajattelevain mielestä, että koulunuoriso mahdollisuuden mukaan
toimitettiin pois markkinain jaloista, näkemästä sitä pahaa esimerkkiä,
jota markkinat tavallisesti synnyttävät. Syksymarkkinat olinkin nähnyt
ja joukon toisensa perästä humalaisia ja tappelukiihkoisia, siis en
lukua pitänytkään markkinoiden näkemisestä. Olinpa senkin nähnyt,
kuinka markkinoille kerääntyvät mustalaisjoukot pitävät hevossotaansa.
Aivan tyynellä mielellä ja suloisilla koti-unelmilla varustettuna
istuin sen tähden isäni rekeen, joka taaskin liinaharja-ruunan vetämänä
kiidätti meitä edelleen.
Ruustinnan oli muutamain väliin tulleiden asioiden tähden mahdoton
lähteä Liminkaan. Juuri meidän lähtöä tehdessä, sai hän kirjeen
velipuoleltansa Simosta, jossa tämä ilmoitti tulevansa markkinoille ja
sisarpuolensa luoksi majaa pitämään. Siinä este, muutoin en epäile,
että hän olisi mukanamme lähtenyt. Niin saavuin sievästi kotipihallemme
ainoastaan isäni kanssa.
Kaikkien silmät olivat minuun päin käännettynä ja enin osa kotini
väestä haeskeli sieviä lauseita suuhunsa minua puhutellessansa. Minä
huomasin selvästi, että he luulivat minun persoonani jo omivan
kokonaisen kasan herraa.
Ensimmäinen toimeni oli tarinoida äitini kanssa. Minä juttelin hänelle
kaikenlaisia tapahtuneita viimeisen syksyn yksityis-seikkoja ja sain
hänen välisti oikein hyvästi nauramaan.
Mutta hänpä vuorostansa sai minun ihmettelemään, kun hän syksyn
havainnoitansa minulle kertoi. Muun muassa hän sanoi saavansa uuden
äidin tahi oikeammin äitipuolen. Kuka oli tuo vaarini morsian? Ei
kukaan muu se ollut kuin erään lammen rannalla, joka oli minulle sieniä
syöttänyt, Tellin Amalia.
Ensiksi tuo outo uutinen minua vähän hämmästytti, mutta kun asiaa
paremmin tutkin, niin huomasin, että se ei lainkaan ollut ajattelematta
syntynyt. Äitini näet kertoi, että vaari saapi pihan sivulla olevan
pienen kamarin asunnoksensa ja ruo'an isäni pöydästä. Amalia sai
samaten ruo'an talosta, vaan oli hän aikonut tehdä sen edestä taloon
työtä, niin paljo kuin ehtisi. Siis oli koko naimisen perustus siinä,
että Amalia pääsisi pois tuosta yksinäisestä, kolkosta korvesta
ihmisten ilmoihin vanhoiksi päiviksensä -- eipä hän muutenkaan koskaan
ollut aikonut eräkäs-elämällänsä taivasta tavottaa. Vaarini taasen
toivoi naimisen kautta saavansa itselleen vanhoiksi päiviksensä
omatakeisen hoitajan. Hän olikin kappaleen vanhempi morsiantansa ja
siis ikänsä vuoksi pikemmin hoitajan tarpeessa, kuin valittunsa.
Vihdoin oli Amalia Jumalaa pelkääväinen ihminen ja vaarinikin oli
alkanut sielunsa autuudesta huolta pitään. Niin ollen vanhojen
avioliitolle kaikki toivottivat onnea.
Toinen äitini kertoma asia minua suretti. Se nimittäin, että hieroja ja
unen-näkijä Saara Sulkava oli kuollut. Hän oli löydetty kuolleena
omalla vuoteellansa meidän entisessä turvetöllissämme. Kuoleman
tapauksesta oli lääkärin tutkinto pidetty ja huomattu hänen kuolleen
sydämen-halvaukseen. Se minusta ikävä asia, että mummo raukka sai noin
yksinänsä olla ja kuolla, vaan mitäpä siihen enään voitiin. Mitä
Saaraan ja hänen elämäänsä tulee, niin oli hän tehtävänsä tehnyt, sen
kun hän voinut oli. Häntä oli pidetty melkein elinkautensa typeränä ja
taisi hän ollakin vähän vajavainen, mutta vaikka hän oli mikä oli,
enempää hän ei tarvinnutkaan, hän täytti kylläkin kutsumuksensa ja oli
hieromisella monta kertaa päästänyt ihmisiä lapa- ja käsisäryistä.
Monta kertaa oli hän uniansa kertomalla huvittanut, jopa toisinaan
itkettänytkin kuulijoitansa, ja toisinaan oli hänen uniensa kautta
isojakin asioita päivän valoon saatettu. Siis, vaikka hänen elämänsä
oli alhainen ja himmeä maallisessa merkityksessä eikä onnetar
elinpäivinänsä ollut hänelle suosiollinen, niin se oli hänen osansa ja
ehkäpä olikin taivaallisella tuomarilla toinen silmämäärä. Hänen osansa
voi kylläkin olla jalo ja loistava Herransa luona.
Vaarini ei ollut kotona minun tullessani, että olisin häntä
tervehtinyt, ja päätin sen tähden käydä Korvenpäässä, tervehtimässä
vanhaa ystävääni, iso-enoani Aspelaa. Pian olinkin siellä.
Ei siellä ensinkään näkynyt jälkiä Tolpan Pirjosta ja hänen perintönsä
tomusta ja homeesta. Niin oli kaikki siistiä, vaikka Pirjon Katri
emäntänä askaroitsi. Mutta niinhän Aspela jo aikoja ennen kehui, että
oiva vaimo minulle hänen tyttärensä, vaikka olisi itse ollut akka
mustalainen. Kyllä se siltä näkyikin.
Aspela oli itse hiljakkoin päässyt seurakunnan vanhimmaksi ja oli
ihmeissänsä siitä, että juuri hän siksi valittiin, vaikka hän omia
puheitansa myöden ei ensinkään ollut siihen virkaan sovelias. Vaan minä
luulen hänen seurakunnan vanhimman arvon kunnialla ansainneen.
Hänen kaksoispoikansa olivat terveet ja olipa heissä vähän ensimmäisten
kaksoispoikain kuvaa. He erisivät entisistä muun muassa siinä, että
olivat aivan yhden-näköiset. Katrin täytyi pitää toisen kaulassa nauha,
voidaksensa tuntea heitä, ja kun pojat olivat tuollaisella merkillä
merkityt, niin voi hän huoleti pitää heillä aivan yhtäläiset vaatteet.
Katri emäntä laittoi minulle ruokaa. Aspela otti esille kasan
sanomalehtiä ja antoi minulle yhden käteeni, osottaen sormellansa
erästä paikkaa, jossa seisoi päällekirjoitus: Limingasta. Muutoin
kuului kirjoitus seuraavasti:
Tämä suuri pitäjäs Pohjanlahden rannalla, johon kuuluu viisi
kirkkokuntaa, nimittäin Liminka, Lumijoki, Kempele, Tyrnävä ja Temmes,
on seudun rikkaimpia pitäjiä. Peltoja ja niittyjä löytyy runsaasti,
mutta metsät niin onnettoman huonot, että puu siellä, toinen täällä, ja
nekin enimmäkseen pajuja ja pieniä koivuja: rakennuspuuksi kelpaavia
täytyy etenkin emäkirkon seurakuntalaisten venyttää Temmeksen ylipäästä
asti. Köyhää kansaa on äärettömän paljo ja niiden seassa lukuisa joukko
työhön kykeneviä ihmisiä, joita täytyy elättää köyhäin kassasta.
Onnetonta on nähdä, että työhön pystyväin ihmisten täytyy syödä
armoleipää, mutta valitettavasti niin on, ja vaikea on käsittää, mistä
ensinkin se hirmuinen köyhäin paljous on tullut ja toiseksi, mikä olisi
tehtävä, että he voisivat saada työn ansiota. Sillä enin osa köyhistä
ei itsekään tahtoisi maata köyhäin kassan rasituksena, vaan kun täytyy.
Kurjuutta säälivä.
Minä olin ääneen lukenut tuon kaikki ja laskenut sanomalehden pöydälle.
-- Mitäs siitä arvelet? kysyi Aspela.
-- Minä arvelen, että se niin on, vaan millä sitä parantaa, en
kumminkaan tällä kertaa käsitä.
-- Katsos tuotakin paikkaa, sanoi Aspela, näyttäen minulle erästä
toista kirjoitusta, viikkoa nuoremmassa lehdessä. Siinä luin:
Vähäisen vastinetta kurjuutta säälivälle Limingassa.
Suurella tarkkaudella olen lukenut kirjoituksenne, joka harvoissa
sanoissansa sisältää niin paljon. Kauan olen minäkin jo ihmetellen
katsellut tuota Limingan köyhä-liumaa ja luulenpa huomanneeni ne
pääseikat, joista meidän köyhän kansan monilukuisuus riippuu. Ensinkin
on perhehallinto taloissa niin huoletonta, että eipä juuri viitsisi
siitä kertoakaan; mutta koska olen seurakunnan opettaja, niin pidän
velvollisuutenani puhua suuni puhtaaksi. Palvelusväkeä pidetään niin
huonosti silmällä, että isättömäin lasten luku vuosi vuodelta eneneo ja
jo ensimmäisenä talvena tulevat äidit lapsinensa seurakunnan apua
nauttimaan. Huomattakoon sitten tuo Kekrin jälkeen tuleva niin sanottu
römppäviikko, tuo palkollisten rahojen surma. Silloin juovat ja syövät
ja ylellisyys-tavaroihin tuhlaavat rengit ja piiat palkkansa niin
tarkkaan, että tuskin monellakaan on neljännes kopeikkaa taskussa
uuteen palveluspaikkaan tultuansa. Kaunista! Mutta vielä muutakin voi
mainita. Mikähän siinäkin on tarkoitusperänä, että jos muista
seurakunnista tulisi kuinka paljo palveluspaikan hakijoita, niin
tottapa kohta sijan saavat ja juuri nämät muualta muuttaneet ovatkin
ne, jotka enimmin isätöintä lapsi-liumaa lisäävät. Sillä tiettyhän se
on, että ne ovat paraat hulivilit, jotka lähtevät kotiseurakunnastansa
liesuun. Näiden seurakuntaan ottaminen olisi mitä kiireimmittäin
lakkautettava. Muutoin siitä tulee viimein sellaiset köyhäin markkinat,
ettei hirviämpää ajatella taida. Toimiin ryhdyttäköön mitä pikemmin
kaikenlaisten paheiden hävittämiseksi. Otettakoon joutilaiden maiden
päälle enemmän torppareita ja annettakoon heille niin riittävä määrä
maata, että torpparin perhe sillä voipi elää ilman seurakunnan
apua saamatta. Nyt ovat olot niin surkeat, että torpparienkin
täytyy talvis-aikaan seurakunnan apua saada. Koettakaa, hyvät
seurakuntalaiset, kansan turmiota estää.
L----n seurakunnan kappalainen.
-- Siit' sait, sanoi Aspela, kun olin loppuun lukenut. Sitten hän vielä
ojensi käteeni lehden, aina uudemman, jossa seisoi:
Kaikella kunnioituksella koetamme tästälähin seurata neuvoanne ja
parantaa niitä paheita, jotka ylimalkaan meidän piireissämme
vallitsevat, ja kiitämme nöyrästi neuvostanne, isällinen pastorimme
ja korkiasti kunnioitettava opettajamme.
Limingan isäntiä.
Sitten seurasi samassa lehdessä kohta perässä:
Pastorimme on ryhtynyt kynäkäteen paheita vastaan. Pantakoon hänen
neuvonsa käytäntöön, mitä pikemmin sen parempi, koko laveassa pitäjässä
ja etenkin kaikki isännät innolla ryhtykööt toimeen. Tätä minäkin
puolestani muistutan.
L----n pitäjään kirkkoherra.
Nyt olin minä vähän vihainen itselleni, ett'en ollut tarkemmin lukenut
sanomalehtiä Oulussa ollessani. Olin näet muiden lukujen tähden
jättänyt koko syksyiset sanomalehdet lukematta. Kirjoitusten johdosta
juteltuani Aspelan kanssa palasin illan suussa kotiin.