Uutta kohti.
-- Joutuin, joutuin, Heikki, kaikki reilaan! Meidän täytyy vielä tänä
iltana olla kaupungissa, sanoi isäni minulle Elokuun viimeisenä
päivänä, kun päivälliseltä päästiin.
Äitini oli laittanut kaikki vaatteeni pieneen arkkuun hyvään
järjestykseen ja näytti olevan entistänsä nuorempi näköjänsä. Hän ehkä
oli iloinen siitä, että minua lähdettiin kouluun viemään.
-- Kumpa hänestä tulisi pappikaan, niin ei se sitten olisi turha
kustannus, sanoi vaarini haukotellen penkillä.
Minä kasasin pikku tavaroitani ja kaperrus-kalujani talteen poissaoloni
ajaksi.
-- Pappiko! lausui siihen isäni. Onko papiksi pääseminen ainoa elämän
ehto?
-- Niin, kelläs sen helpommat päivät on, arveli vaarini. Siinä minä
tein hullun kaupan, kun en lukenut itseäni papiksi niillä rahoilla,
jotka join. Olisinhan minä voinut olla niin hyvin rovastinakin, kuin
rovastin renkinäkin.
-- Niin, vastakos havaitsette, kunnian-arvoinen appi, sanoi isäni.
-- Vasta niin, vaan kyllä se ehkä on jo liian myöhäistä.
-- Melkein se sitä lienee, sanoi isäni vähän naurahtaen.
Pian olin minä täydessä reilassa lähtöä varten ja hevonen oli valjaissa
pihalla odottamassa. Vierimän ukkokin sattui olemaan meillä juuri
samana päivänä, sillä hän oli päivätöitä maksamassa. Kun ukko sai
kuulla, että minua viedään kouluun, huudahti hän:
-- Ohoh! vai kouluun. No, sehän hyvä on. Ei suinkaan vielä tiedetä,
miksi herraksi aikoo tulla.
-- Ei tiedetä, tulleeko tuota mitään, vaan joutaahan oppia edes aa:n
ii:stä täsmälleen eroittamaan. Vaan työtä hän on jo nähnyt tehtävän ja
kyllä hän siihen lisää oppii sitten kuin voimia tulee, sanoi isäni.
-- No niinhän se nyt onkin, vaan kyllä se koulukin paljon maksaa ja
hukkaan se kustannus koulun käynnistä menee, jos ei herraksi meinaa
tulla, sillä virkamiehen-palkallahan vasta koulun kustannukset
palkitaan, arveli Vierimän ukko.
Minä istuin kääsyihin isäni rinnalle ja sanoin jäähyväiset kaikille
saapuvilla oleville. Äitini puristi kauan kädestäni, vedet silmissä
seisoen kääsyin astimella. Yksi jupisi yhtä, toinen toista yhteen
ääneen, että, vaikka minulla olisi ollut viisi paria korvia, en
sittenkään olisi selvään kuullut niin sekaista puhetta.
Vihdoin jouduimme matkalle. Isäni ajoi hiljallensa liinaharja
ruunallansa ja hajoitti puheillansa minun mietteeni. Mitä mietinkään,
jota hajoittaa tarvitsi? Minä mietin sitä turhaa rahan kulutusta, jonka
koulunkäynti tuottaisi, ja luulin äitini kyynelten osottavan häviön
pelkoa.
Me ajoimme jo Limingan isolla niityllä. Sitä katsellen sanoi isäni:
-- Tarvitsis paremmin ojittaa.
Kova maantiehän siitä kulki. Olinhan pimp-pamppalanippuineni siitä
kerran juossutkin, olinhan muutamia kertoja sitä jo hevosellakin
ajanut, mutta suo siellä, vetelä täällä, äärin vierin pehmeä, siis
parempi ojitus tarpeen.
-- Voisinhan minäkin auttaa ojituksessa, sanoin minä, sillä minä
tiesin, että isäni tahtoi sellaista sanaa. Olihan meillä pitkä osa
tuossa äärettömän avarassa pajupensaiden kotomaassa.
-- Niimpä niin, vaan ensin opit jotakin tietämään, sillä Suomen maalle
uusi aika koittaa.
-- Mikä uusi aika se on?
-- Se on valon aika. Suomi on paljon takapajulla monen ulkomaan
suhteen. Enkö minä sitä tietäisi, kun olen niin paljon ulkomailla
kulkenut. Mutta kyllä täällä, pohjaisessakin, vaikka hiukan hiljemmin,
lämpimämpäin maiden rientoja toimeen pannaan, ja kun ne kerran jalan
sijan täälläkin saavat, niin ei niitä pane pakkainen -- minä tarkoitan
henkisiä, siveellisiä rientoja. Siis koeta sinäkin parastas, poikani,
ei oppi ojahan kaada eikä tieto tieltä työnnä.
Nyt heräsin minä juuri kuin unesta, kuultuani tuon sananlaskun. Mikä
ikuinen viisaus löytyy meidän sananlaskuissamme! Nyt käsitin minä, mitä
oppimisella tarkoitetaan, nimittäin ettei ojaan kaaduta eikä tieltä
horjahduta, ja voihan oppinutkin työtä tehdä, vaikkapa kyntääkin. Nyt
käsitin minä, mitä varten virkamiesten täytyi olla oppineita.
Arvattavasti sen tähden, ettei heidän tarvitse tiedon puutteessa häilyä
oikealle ja vasemmalle, vaan pysyä asioissa keskikohdalla ja ohjata
kansan kulkua ja heidän erhetyksiänsä oikoa.
Isäni huomasi pian muutamista sanoistani, että olin oikein arvostellut,
ja rupesi hän nyt minulle vapaasti juttelemaan uusista keksinnöistä
maanviljelyksenkin alalla, joita ei vielä montakaan Suomessa käytetty,
vaikka sanomalehdissä luettiin niitä ulkomaalla löytyvän. Pian olivat
suomalaisetkin niihin tutustuvat.
Isääni kuullen ja hänen sanojaan miettien oli melkein huomaamattani
matkamme kulunut, sillä hepomme oli oivallinen ja nopsajalkainen, ja
niin saavuimme Ouluun.
Kun olimme ajaneet Limingan tullista tuohon Oulun läänin pääkaupunkiin,
ajoimme vieläkin hitusen pitkin kaupunkia ja pysähdyimme Isolla uudella
kadulla erään matalan, viheriäiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä
ohjattiin hevonen hiljalleen portista sisälle. Isäni päästi hevosen
aisoista ja asetti sen syömään kärryistä eväsheiniänsä. Tämän tehtyä
astuimme porstuaan. Porstua oli melkein pimeä, varustettu kun oli vaan
pienellä, kolmiruutuisella akkunalla oven päällä, ja päivä oli juuri
laskenut. Hämärässä haparoitsimme ovea, josta sisään astuimme. Vihdoin
moneen paikkaan turhaan siveltyämme ja seinähirsiä tapailtuamme,
löysimme oven. Vaan kuinka nyt ällistyimme, kun ei avainta ovessa
ollutkaan! Isäni kolkutti hiljaa ovea ja niinkuin kaukainen kaiku
kuului vienosti ihmis-ääniä jostakin päin, juuri kuin haudan
syvyydestä. Oli aivan mahdoton tarkimmankin korvan huomata, mistäpäin
äänet kuuluivat. Ovi ei kuitenkaan au'ennut. Isäni kolkutti uudelleen,
ja sama aaveen-tapainen kaiku uudistui myöskin, vaan ovi ei au'ennut.
Nyt loppui isäni kärsivällisyys ja hän karjasi voimansa takaa, äänellä,
joka olisi ollut kyllin voimallinen yli meren kohinankin kuulumaan: Tuo
Jerusalemin pimeys, mikä näissä kurjissa hökkelissä sitten vielä onkin!
Se teki vaikutuksensa. Aivan toiselta puolelta porstuaa aukaistiin ovi
ja vahakynttilä jalkoinensa ja käsi pistettiin oven raosta porstuaan ja
sanat kuuluivat:
-- Älkää nyt kuitenkaan sinne menkö, jos kukakin olette!
Nyt huomasimme, että olimme yrittäneet pyrkiä talon ruokasäiliöön, joka
oli porstuaan laudoista laitettu, ja jos vielä olisimme hiukan
sivuuttaneet, olisimme olleet toisen hullun tien suulla, nimittäin
vinttiin menossa.
Kirkkaassa vahakynttilän valossa astuimme reippaasti päämaalia kohden
ja astuimme ovesta sisälle. Nyt näimme, että seisoimme entisen Limingan
ruustinnan edessä, joka vieläkin vahakynttilä kädessä vakaisesti meihin
katsoen keskellä laattiaa seisoi. Samassa tulivat ruustinnan
tyttäretkin siihen.
-- Antakaa anteeksi, kunnian-arvoinen ruustinna, vaikka vähän
tulistuin, kun pimeyden tähden en tiennyt, mistä sisälle päästä, sanoi
isäni.
-- Se on hyvin ikävää, vastasi ruustinna, kun on niin kummallisen
kolkoksi nuo porstuat rakennettu. Luulisihan niiden samalla vaivalla
suuremmankin akkunan saaneen, vaan kyllä se enkä on vähän siitäkin
syystä, ettei varas niin oistonaan, oven kiinni pantua, pääse
porstuaan.
-- Kyllä se niin on, mutta outo voipi sellaisessa pimeydessä pian
nenänsä taittaa ja tulla vieläkin oudommaksi, arveli isäni.
Nyt päästivät ryökkinät aika naurun. Ruustinnakin naurahti vähän,
vaikka vanhuus ja pitkänlainen elämän kokemus ei enään sallinut
hänessä ison naurun sijaa puheesta syntyneille, tapahtumattomille
varjokuvituksille.
Kun olimme istuneet, kävi yksi ryökkinöistä, jonka minä entiseltä
vanhimmaksi tiesin ja Annan nimellä tunsin, asettamassa kynttilöitetyn
lyhdyn porstuan seinään. Vähän sen jälkeen meni isäni ulos ja toi minun
vaate-arkkuni ja evässäkkini sisälle.
Pian olivat ryökkinät laittaneet, yksi tulen kakluuniin, toinen
porsliinit pöydälle, kolmas leipurinpuodissa käynyt. Sitten he jotain
muutakin puuhaa pitivät, ruustinnan isäni kanssa tarinoidessa, ja
kaiken seurauksena tulikin teejuomingit. Siksi oli kolmihaarainen,
hopeankarvainen kynttiläjalka sytytettyine kynttilöinensä keskelle
pöytää asetettu. Tämän ihanan valon heijastaessa loin silmäni salin
peräseinään ja näin siellä riippuvan rovasti-vainajan kuvan, sekin
vanha tuttu minulle entisiltä pienuuteni ja köyhyyteni ajoilta.
Mielestäni oli monta maailmaa yhdessä maailmassa, kun isäni isäntäväen
kysymyksistä innostuneena jutteli meri- ja maaretkistänsä, meidän
kaikkien kyyhkyisen hiljaisuudessa kuunnellessa. Usein oli jo
mielestäni ihan viimeiset sanat isälläni suussa, sillä luulin kaikki
maailmat ja maailmain asiat jo olevan lopussa; mutta silloin taas
ruustinna uudelleen pyysi tarkempaa selitystä hänelle näkemättömistä
maan paikoista ja jälleen avautui eteemme uusi näkö-ala. Minusta se
tuntui juuri kuin nuo etäiset seudut eivät olisikaan olleet koko meidän
maapallollamme, vaan äärettömässä avaruudessa, ehkäpä tähtien tuolla
puolen. Sillä minä ja ainoastansa minä yksin siinä seurassa en ollut
ensinkään maantiedettä lukenut. Jos olisi Aasiaa tai Afrikaa aivottu
sinä iltana ruveta lautaselta syömään maidon kanssa tai Eurooppaa
syömään teeleipänä, olisin ilman kieltämättä ollut valmis siihen.
Teeveden juotua läksi isäni kotimatkalle, jättäen minun Jumalan haltuun
ja ruustinnan hoitoon.