Saara Sulkavan toinen uni.
Me asuimme Helmikankaalla ensimmäistä talveamme silloin kuin Pirjon
perinnöt löydettiin ja tuo sanomalehtien lukeminen alkoi. Yhden talven
ajalla siis saatiin niin paljon toimeen, että koti-opettajiksi
haluavaiset opettivat itsensä ja alkoivat toisiakin opettamaan. Minulle
ei kuitenkaan mitään opettajaa hankittu, kun jo osasin melkein niin
paljon entiseltä kuin nekin, jotka opettivat, ja isäni kun itse osasi
myöskin minua neuvoa. Sitä hän tekikin joutohetkinänsä, vaikka näitä
joutohetkiä tosin oli meillä ani vähän, kun oli täytymys ahkerasti olla
työssä talon askareissa. Vaikka talvikin oli, oli kaikilla kyllin
kiirettä, sillä talossa löytyy kyllin työtä silloinkin, jos vaan
tahdotaan talon vastaista toimeentuloa parantaa ja maan viljelystä
edistää. Kaikenlaiset työkalutkin olivat melkein rappiotilassa. Sillä
entinen isäntä, joka talon kaupassa ne meille jätti, oli tosin kyllä
tahtonut paljon työtä tehdyksi, mutta vähällä väellä ja huonoilla
aseilla. Vaarini isäni kanssa panivat kohta toimeen, että otettiin yksi
renki ja yksi piika lisäksi, sillä tahdottiin oikein innolla käydä
käsiksi karjanhoidon parantamiseen kuin myös tekolannan laittamiseen
pelloillemme. Vieläpä jatkettiin samalla navettaa, liittämällä entisen
päähän uutta, johon mahtui kymmenen lehmää. Navettaan, johon ennen oli
mahtunut vaan 40 lehmää, mahtui nyt 50 ja ennen talven loppua
hankittiinkin jo lehmien summa viideksikymmeniseksi.
Suureksi hyödyksi saapi lukea sen, että meillä oli niin oivalliset ja
kaikenlaiseen työhön pystyvät rengit, kuin Lauri ja Antti, molemmat
hyvät salvuritkin. Siis ilman vierasta väkeä ja nurkanveistäjiä
ottamatta, saimme toimeen navetankin. Että se oli hyvä etu, päätin
siitä, kun kuulin isäntämiesten keskenään haastelevan, että mitä
talvella saadaan omien vuosirenkien kanssa tehdyksi, on pidettävä
melkein puhtaana voittona, sillä ainoastaan kesätöistä luetaan rengin
vuosipalkka. Itse Jaakon isä Helmikangaskin kävi meillä istuskelemassa
ja ihmettelemässä meidän toimiamme, mutta hän sanoi, ettei Helmikankaan
niityt voisi talven yli ruokkia viittäkymmentä lehmää.
Kenenkään kielloista ja yllytyksistä huolimatta jatkoi isäni tointansa
ja vaarini oli aina myöden kaikissa. Hän oli ensimmäinen ja viimmeinen
työpaikalla, niin että totta tosiaan täytyi kaikkein tunnustaa, että
hän oli ahkerampi nyt, kuin ennen isäntänä ollessansa. Tämä hänen
ahkeruutensa veti isäni huomion puoleensa, niin että hän monta kertaa
sanoi hänelle: Olkaa hyvä ja levätkää, vaari, te näytätte niin
väsyneeltä. Mutta vaari ei ensinkään valittanut vaivojansa, vaan oli
iloinen siitä, kun sai toimia samassa talossa, jonka hän kerran niin
keveämielisesti oli hävittänyt, ja nähdä ainoan tyttärensä, jota hän
isän rakkaudella sanoi aina rakastaneensa, emäntänä samassa talossa
heiluvan.
Torpparimme, Vierimän ukko, sai minun ja äitini pyynnöstä helpoitusta
päivätöissä ja vähän niittymaata lisää. Ukko siunasi meitä sydämensä
pohjasta ja hyvillänsä siitä tilasi hän tyttärellensä Loviisalle
sanomalehdet, josta Loviisa olikin erittäin iloinen. Itse ei ukko
sanonut erittäin sanomakirjallisuutta suosivansa, vaan ei
vaarallisenakaan sitä pitänyt. Mielellänsä hänkin kuunteli sanomalehtiä
luettavan ja joskus itsekkin töidensä lomassa niitä silmäili.
Tuo merkillisten uniensa kautta tuttaviensa seassa kuuluisaksi tullut
vanha nainen, Saara Sulkava, sai meidän turvetöllimme asunnoksensa.
Siinä hän pitkitti elatuskeinoansa nuuskan tekemistä ja teki joskus
lyhempiä ja pitempiä matkustuksia toisessa virkatoimessansa
hieromisessa. Näillä retkillään hän tavallisesti jutteli uniansa
naisille ja joskus merkillisempää unta nähtyänsä rohkeni hän jutella
sitä vaikka kenelle hyvänsä. Sattuipa kerran samana talvena, jonka
oloista tässä edellä olen puhunut, että Saara tuli käsketyksi meille
hieromaan isäni kylkeä, jonka hän oli vähän vikuuttanut isoa hirttä
nostaessansa. Kyljen hierottuansa alkoi hän juttelemaan erästä unta,
jonka hän oli nähnyt uuden vuoden päivää vasten yöllä, vaan josta hän
ei ollut vielä kenellekään jutellut, vaikka silloin oli jo kevät-talvi,
vähän ennen Pääsiäistä. Näin hän kertoi:
-- Raskaalla mielellä laskin itseni levolle uuden vuoden aatto-iltana,
sillä sydäntäni painoi vuoden loppuessa, niinkuin raskas kivi, koko
mennyt elämäni. Kuitenkin nukuin kohta maata pantuani ja olin
seisovinani Limingan kirkon mäellä. Yksi mies seisoi vieressäni
siistissä talonpojan puvussa, katsellen etelään päin. Minä rupesin
puhuttelemaan miestä ja kysyin ensiksi hänen nimeänsä, johon mies
vastasi: minä olen Pohjanmaan maanviljelyksen henki. Niinkuin ei
viljelystä kukaan säikähdä, niin en minäkään sen henkeä säikähtänyt,
vaan kysyin häneltä: Onko maanviljelykselläkin henki? Tuohon pudisti
henki päätänsä eikä virkkanut mitään ja minä huomasin sen olevan
merkin, ettei minun pitänyt turhia häneltä kyselemän. Vähän aikaa siinä
seisottuamme, aloin minä kuulla sotatorven pauhinaa ja hirmuista
kanuunain jyskettä ja savua ja tulta näin minä Oulusta päin. Minä
hämmästyin, että tahdoin kaatua, nähdessäni Oulun savun ja tulen, sillä
luulin tuon kauniin kaupungin pian vihollisten käsissä tuhkana olevan.
Hetken päästä kuitenkin taukosi jyske enkä enään tulta enkä savua
nähnyt. Mutta sen sijaan kuulin minä hirmuista rytinää etelästä päin ja
vähän ajan takaa alkoi sotajoukkoja hirmuisella kiireellä marssia läpi
Limingan kylän ja he paiskasivat talot tuleen ja monilukuisia, hätäisiä
ääniä ja porua alkoi kuulua tulessa palamien talojen seasta.
Veripunaisten lyhtyjen valossa marssivat joukot pohjoiseen ja pian oli
koko Liminka rauniona ja minä rupesin itkemään tuon kauniin kylän
surkeutta. Mutta henki sanoi: Älä murehdi, se oli vaan menneitten
aikojen kuvaus, joka siitä kulki, mutta tuo jyske Oulussa on ennustus
pian tapahtuvista. Minä katsahdin samassa Liminkaa uudelleen ja näin
selkeän päivän valossa, että tuo juuri äsken niin räiskyen palava kylä
seisoi entistänsä uhkeampana ja pellot laihossansa vihannoivat kuin
viherjäinen verka.
Saara taukosi puhumasta ja näytti hyvin huolestuneelta.
-- Ettekö ole nähnyt unta vanhan Helmikankaan rahoista? kysäsi äitini.
-- En ole nähnyt unta, vaan arvaahan tuon tuommoisen asian ilman unia
näkemättäkin, että rahojen varas ei voi kukaan muu olla kuin oma poika.
-- Se kyllä on uskottavaa, sanoi äitini, ja samaan mielipiteeseen yhtyi
isänikin.
-- Mutta mitä isäntä arvelee minun unestani? puhui Saara palaten
takaisin kertomukseensa. Sitä unta olen ajatellut ympäri pääni enkä
uskalla ottaa uskoakseni, että sota olisi tulossa.
Kappaleen aikaa mietittyänsä sanoi isäni:
-- Unet eivät koskaan ole aivan turhat, ja usein nähdään hyvin tarkasti
unessa, mitä tapahtuman pitää, ja teidän unenne on sellaista laatua,
että melkein sen ymmärtää, joka vähänkin ymmärtää. Onhan sotia ennenkin
ollut ja maamme on aina niistä uudelleen toipunut. Tarvitseehan lapset
vitsaakin -- ettekö, vanha ihminen, sitä käsitä? sanoi isäni.
-- Olettehan kummallinen mies, kun sodankin asetatte lapsen kurituksen
kanssa yhden-arvoiseksi.
-- Aivan niin tarpeellinen kuin vitsa on tottelemattomalle lapselle, on
sotakin uppiniskaiselle kansalle. Ettekö ole lukenut Israelin kansan
historiaa?
-- Emmehän kuitenkaan ole mitään Juutalaisia, olemmehan kristityitä.
-- Niin! kristityitä me tosin olemme, mutta siinä se kaikki. Olemmeko
nimellä "kristitty", kun emme kuitenkaan elä sen jälkeen, paljonkin
otollisemmat Herrallemme kuin Juutalaiset?
-- Menköön sitten kaikki asiat vaikka päin mäntyyn -- yksi sanoo yhtä,
toinen toista, niin monta mieltä kuin ihmistäkin. Vaan minä kuitenkin
aina sanon, puhukoot muut mitä hyvänsä, että surkiaa sota on! sanoi
Saara.
-- Niin, puhui puolestaan isäni, kaukana siitä on elämän leutoisuus,
kyllä minäkin sen myöden annan. Vaan aika aikaa kutakin ja niin sodan
kuin rauhankin aika on isän ylhäisen kädessä ja se on Jumalan armosta,
jos saamme jonkun pitemmänkin rauhaisen ajan joskus viettää ja levossa
ja turvassa asua, niinkuin Juutalaisetkin Salomonin hallitessa, ja
saamme istua peltojemme keskellä rauhan leipää syöden, niinkuin hekin
istuivat viina- ja viikunapuittensa alla.
Mutta Saara ei puhunut mitään enään, vaan antoi mennä kaikki asiat päin
mäntyyn. Niin kai, sillä hänen kasvonsa olivat tyytyväiset.