Tolpan Pirjon nuttu.
Korvenpään isännän, Sakari Aspelan, emännän äidillä Tolpan Pirjo
vainajalla oli ollut pieni tölli Pirttilän talon maalla. Tölliä oli
kylän keskuudessa sanottu tolpaksi (oikeammin: torpaksi) ja kun ei
saman talon maalla ollut muita torppia, niin oli sille tuo nimi jäänyt,
jota Pirjokin sittemmin miehensä kuoltua sai ainoana nimenänsä kantaa.
Tolpan Pirjoa oli köyhänä pidetty, ja isännät olivat hyvillänsä siitä,
että hän ilman köyhäin apua tuli toimeen, elinkeinonansa käyttäen
kirjojen ja kuvien myyskentelemistä, ruumisten pesemistä, hieromista
ja taikomista, niinkuin sellaisten mummojen tapa yleisesti oli.
Lapsensa, tuon ainoan Katri tyttärensä, oli hän kumminkin toimittanut
ruotu-kasvatiksi, esiin tuoden lääkärin antaman todistuksen
kivulloisuudesta, joka esti häntä lastansakin elättämästä.
Paetessansa Kemiin tyttärensä luokse oli Pirjo pannut töllinsä lukkoon
viimeisen kerran. Kemistä palattuaan Katri aukaisi töllin oven ja otti
sieltä kaikki, mitä kelpaavata oli, ja vei ne omain tavarainsa mukana
Korvenpäähän. Merkillisimmät kaikista Tolpan Pirjon tavaroista olivat
matonkudekerät, joita hän pitkän ikänsä varrella oli hirmuisen röykkiön
koonnut, leikaten nauhasiksi ja päistä yhteen neuloen monen monta
rievun tilkkua, hameen ja vanhan nutun kaistaletta. Enimmäkseen kaikki
kerät olivat niin pilaantuneita kosteassa huoneessa homehtumisesta,
ett'eivät kelvanneet paljon muuksi kuin tunkiolle heitettäväksi. Kun
tuo Katri emäntä asetti kuteille mattokankaan ja alkoi käyttää paraita
noista äitinsä perintökeristä, tuli hän purkaneeksi keriä. Mutta kun
ensimmäinen kerä saatiin loppuun puretuksi, oli sen pohjalla kasaan
kääritty kangastilkku, varustettu kovalla, ympyriäisellä sydämellä. Kun
tuo kova riepukääre au'aistiin, oli sen sisällä vanhentunut, homehtunut
kupariraha. Vaikka kuparinenkin, on raha kumminkin aina rahaa, ja kun
sitä sellaisista paikoista löydettiin, oli se kaikkein saapuvilla
olevain mielestä vähän kummallista ja tuo keräröykkiö rupesi vetämään
huomiota puoleensa. Nyt oikein miestuumasta ruvettiin purkamaan keriä,
ja kun pohjalliseen päästiin, oli niinkuin noiduttu -- aina oli sisässä
kuparinen raha, vaikk'ei aina yhdenarvoinen. Niitä oli isompia ja
pienempiä ja kun kaikki kerät olivat puretut ja huone hometta ja
pahanhajuista tomua täyteen saatettu, luettiin Korvenpään pirtin
pitkällä pöydällä kuparirahoja, Tolpan Pirjo vainajan sääsämiä, 243.
Tämä tämmöinen innostutti Korvenpään emäntää hakemaan kaikki
äitivainajansa piilopaikat. Vanha, puoleksi mädännyt arkkukin
tutkittiin. Mutta äläpäs! kyllä Tolpan Pirjo oli ollut niin viisas,
ettei hän ollut rahoja varkaiden varalle arkkuihin pannut, niinkuin
muut ihmiset tekevät. Pitkän tutkimisen perästä päästiin selville, että
Pirjon koko aarre oli noissa. 243:ssa kuparirahassa, sillä muuta mitään
ei löydetty. Mutta toisena päivänä tuli Pirjon vanha päällysnuttu
päivän sankariksi, ja se kävi seuraavalla tavalla.
Kun suurin osa ennen leikatuista matonkuteista oli niin pilautuneita,
että niitä täytyi pellon höysteeksi kelpaavaksi julistaa ja uloskantaa,
ryhtyi emäntä toisiin toimiin ja rupesi ruotimuorin kanssa leikkelemään
maton kuteita. Hakiessaan kaikenlaisia vanhoja, kuluneita vaatteita,
tuli niiden joukossa Tolpan Pirjon vanha nuttukin näkyville. Sitä oli
mummo kumminkin 30 vuotta päällänsä kantanut, ja oli siinä ilman
leikittä kumminkin puolen toista sataa paikkaa. Niin oli tuo nuttu
sisältä ja päältä paikattu, että tuskin kukaan ihminen ennen oli yhteen
nuttuun niin monta paikkaa pannut. Nyt oli kuitenkin nutun olemassa-olo
katkaistava ja ruotimuorin sakset rupesivat sitä raatelemaan.
Pahasti räsähteli nuttu ja pölyä nousi vahvasti, kun sitä ratkottiin,
mutta tuskin oli yksi sauma auki, kun jo permannolle pirahti kappale
ruplan setelistä. Tuo vähänäköinen ruotimuori ei sitä huomannutkaan,
mutta sen huomasi emännän rahalöydöistä teroittunut, tarkka silmä. Hän
sen kohta koppasi käteensä, sanoen hätäisesti muorille:
-- Älkää repikö nuttua niin, siinä on rahaa.
Nyt ruvettiin hiljalleen päästelemään paikkoja auki ja havaittiinkin,
että etenkin nutun sisäpuolella olevilla paikoilla oli tärkeämpi
merkitys kuin reikien peittäminen, sillä paikkoja oli useassa kohden
neulottu aivan eheän vaatteen päälle, ainoastaan setelin säilöpaikaksi.
Mutta ei sentään joka paikan välissä rahaa ollut, niin rikkaaksi ei hän
kaikilla keinoillansakaan ollut ehtinyt, vaan olipa sitä siinäkin, kun
muutamissa paikoissa oli kallis-arvoisiakin seteleitä, esimerkiksi
viiden ruplan. Koko nuttu-aarre teki yhteensä 162 ruplaa. Merkillistä!
huudahtivat kaikki tämän nähtyänsä, kuultuansa.
-- Perinnöttärenhän olenkin tietämättäni nainut, sanoi Aspela, kun
emäntä hänelle rahaa tukussa antoi. Mutta vaikka olisinkin hiukan rahan
tarpeessa, en kuitenkaan niitä käytä omiin tarpeisiini. Aseta muuripata
tulelle, lisäsi hän vaimollensa, ja käske kaikki köyhät koko meidän
kinkerikunnasta syömään keittämääsi herkullista herneruokaa ja anna
heille kahvia myös, sillä tuo kurja mummo raukka vainaja ei raskinnut
niitä itse syödä -- vanhan päivän varaa hän ehkä säästi, mutta syököön
köyhät hänen vanhan päivän varansa.
-- Sama minulle on, vastasi siihen emäntä ja teki niinkuin miehensä
käski, ja köyhiä juostiin käskemässä, mistä vaan niitä löydettiin,
syömään Pirjon perintöä. Korvenpään pitkä pöytä notkui ruokien
paljoudesta ja pariin kolmeen kertaan oli pöydän ympärys täynnä
vieraita, melkein jok'ikinen paikatuissa nutuissa. Kahvia keitettiin
viiden kannun vetoisella pannulla, sillä isännän tarkoitus oli,
että kaikkein piti saaman. Moni-ääninen veisuu kuului Korvenpäästä
sinä iltana, sillä nuot juhlallisesti ravitut köyhät veisasivat
ruokavirren, kukin omalla äänellänsä ja nuotillansa. Kun oli juhla
vietetty, lähtivät vieraat matkoihinsa, siunaten ja kiitellen talon
hallitusväkeä. Mutta kun kaikki olivat poissa, sanoi isäntä vaimollensa
ja väellensä: Kaikki kiitokset, joita tänä iltana on satanut, pitäköön
Pirjo haudassansa. Pelkään pahoin, ettei mummoparka eläissään saanut
paljon sitä hyvää.
Mutta vielä ei puhdasta rahaa oltu ensinkään liikkeelle pantu, sillä
isäntä oli koko juhlan pannut toimeen omista tavaroistansa ja ennen
ostetuista kahveista. Nyt luki hän rahoista maksun siitä, mitä oli omaa
rahan-alaista tavaraa kuluttanut köyhien juhlassa, vaan ei siitä, mitä
maa oli hänelle antanut ja omat elukat. Niin hän ei ensinkään maksua
ottanut leivästä ja lihasta. Kun se lasku ja tili oli tehty, otti tuo
sukkelaluontoinen Sakari 50 ruplaa taskuunsa, pani hevosen valjaihin,
ajoi rovastiin ja tarjosi niitä kirkon kassaan ja vaivaisille tasan
jaettavaksi. Mutta rovasti ei ottanut rahoja vastaan, vaan käski hänen
viedä ne kirkkoväärtille. Aspela ajoi vielä senkin mutkauksen,
päästäksensä noista nuttuseteleistä. Kirkkoväärti ottikin rahat
vastaan ja ihmetteli suuresti Aspelan anteliaisuutta, mutta kun kuuli
koko historian kerrottavan, sanoi hän: Onpa se merkillistä!
Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnatuolista Aspelan lahja
seuraavilla sanoilla: Yksi hyväsydäminen ja kunnioitettava talon-isäntä
on erään oudon tapauksen johdosta lahjoittanut kirkkoon 25 ruplaa ja
vaivaisille 25 ruplaa, joka lahja kiitollisuudella mainitaan.
Aspela ei ollut itse kirkossa, mutta kun hänelle kerrottiin, että niin
mainittiin; sanoi hän:
-- Mainitkoot mitä mainitkoot -- Pirjo minulle ne toimitti. Hänpä
haudassansa niitä nauttikoon. Oiva vaimo on minulle hänen tyttärensä --
sen edestä häntä kiitän, vaikka hän itse eläissänsä olisi ollut akka
mustalainen.
Mutta ei vieläkään tuo loistava perintö ollut loppunut. Vielä oli
jälellä rahaa, vaan oli niiden tallehtijallakin sijojakin niille. Hän
oli kysellyt koko kyläkunnan köyhiltä, oliko heillä kirjoja, ja oli
saanut tietää, että monessakin perhekunnassa ei ollut katekismoakaan
joka hengellä, sitä vähemmin virsikirjaa. Olipa hän havainnut
kokonaisia perhekuntia, joilla ei ollut virsikirjaa ensinkään, vaan
joku vanha aapiskikirja ja monta miespolvea kulkenut, pahanpäiväiseksi
kulunut katekismo, jotka useampia vuosia vanhan, savustuneen almanakan
kanssa tekivät yhteiseen koko perhekunnan kirjaston.
Tätä turmiollista huolimattomuutta vastaan nousi Aspela Tolpan Pirjon
nuttu- ja mattokerä-rahojen jäännöksellä. Hän osti kaikilla jälellä
olevilla rahoilla kirjoja ja samalla hän tilasi myöskin sanomalehtiä.
Aivan köyhille antoi hän katekismoja ja virsikirjoja lahjaksi.
Toisille, jotka eivät niin perin köyhiä olleet, antoi hän kirjoja
puolesta hinnasta. Täten kun hän sai muutamilta rahaa vähän takaisin,
lisäytyi hänen kirjastonsa, että riitti aivan köyhille antaa lahjaksi
useampia kirjoja. Näin oli hän tähdellisimmän kirjatarpeen vähässä
ajassa omassa kylässänsä täyttänyt, mutta yksi temppu oli vielä
täytettävä, nimittäin herättää halu sanomalehtien lukemiseen sekä
köyhissä että rikkaissa. Nuo tilaamansa sanomalehdet tulevat aina
viikon päästä. Moni talon-isäntäkin arveli sitä hullutukseksi ja
turhaksi rahan haaskaukseksi, ja nousivatpa muutamat pohatat sitä
kiivaasti vastustamaankin, sanoen sitä vaaralliseksi ja turhuutta
opettavaksi kirjallisuudeksi oppimattomalle väestölle. He nimittivät
sanomakirjallisuutta herrasväen lelukaluiksi, joilla he joutilaina
ollessaan saavat aikansa hupaisemmasti kulumaan. Kaikista väitöksistä
huolimatta alkoi Aspela lukemaan sanomalehtiä. Hän luki itse
talvis-illoin tarkasti lehden jok'ainoan palstan, pani mieleensä
tähdellisimmät asiat ja jutteli niistä naapureillensa, jotka
ihmettelivät hänen suuria tiedonlahjojansa. Vähän aikaa pitkitti hän
käymistänsä naapureissa juttelemassa sanomalehdistä saatuja tietojansa,
ilmaisematta, mistä lähteestä hän oli tietonsa urkkinut. Kävipä hän
köyhienkin majoissa istuskelemassa, menetellen samalla tavalla kuin
pohattojenkin kamareissa. Vihdoin ilmoitti yhdelle rikkaalle isännälle,
että koko hänen tieto-aarteensa on sanomalehdistä urkittua. Tästäkös
nousi tuolla isännällä silmät pystyyn, sillä hän sattuikin olemaan
sanomakirjallisuuden päävastustaja koko paikkakunnalla. Silloin isäntä
käski Aspelan tuoda hänelle nähtäväksi nuo voimalliset tiedon lähteet.
Ilomielin juoksenteli nyt Aspela kotiinsa ja otti sieltä sanomalehdet
ja vei ne naapurinsa tutkittavaksi. Kauan selaili ja silmäili tuo rikas
isäntä sanomalehtiä, sanaakaan lausumatta. Vihdoin hän virkkoi:
-- Kyllähän niissä näkyy olevan tarpeellisiakin tietoja, vaikka kyllä
on paljon turhan-aikaistakin. Etpä sinäkään noista höpötyksistä ole
minulle mitään virkkanut. Mutta vähätpä siitä, saattaahan nuo
höpötykset jättää lukemattakin, eihän ne, mitä minä luulen, ole siihen
sitä vasten painettukaan, että luettavaksi, ne on vaan siihen pantu
lehden täytteeksi.
-- Mitenhän mahtanee olla, arveli siihen Aspela.
-- Niin, kyllä minä tiedän, että net ovat lehden täytteitä vaan, mutta
kyllä minä sentään tilaan sanomalehdet itselleni noiden tarpeellisten
tietojen tähden. Eihän siitä nyt maaltaan pois joudu muutaman ruplan
tähden ja kyllä minä voin, kun olen hyvä lukemaan ja sanomalehdet
minulle itselleni tulevat, lukea nuo höpötyksetkin naisväelle ja
uskottaa niitä, että ne on aivan tosia. Usein onkin noissa höpötyksissä
oikein naisten sydäntä liikuttavia paikkoja. Kyllähän minä juttujen
vaikutuksen tiedän ja silloin kun minä naisille juttuja luen ja ne sitä
ihmettelevät ja kukaties muutamissa kohdissa itkevätkin, niin saan ma
heidän ihmettelemisellensä nauraa.
-- No vaikka niinkin, arveli Aspela.
Olihan tuolla isännällä nyt johtavat syyt, joiden nojalla hän uhrasi
sanomalehtien tilaushinnan ja hankki lehdet itsellensä.
Ensimmäinen vastus oli voitettu ja Aspela ilmaisi nyt koko lukuisalle
tuttavakunnallensa, että sanomalehdet lisäävät ihmisen päähän tietoja,
ja sanoi vielä, että se, jolla on omat sanomalehdet tahi joka on
vähintäinkin osalla niiden tilauksessa taikka kaikkein vähintäin
kumminkin lukee niitä, on jo niinkuin sivistyneitten joukkoon luettava
henkilö. -- Nytkös nousi hälinää ja porinaa koko kyläkunnassa. Muutamat
irvistelivät ja haukkuivatkin Aspelaa takaapäin, vaan toiset ehättivät
mitä kiiruimmittain sanomalehtiä tilaamaan, muutamat yksin, toiset
yhtiöihin rupeamalla. Aivan köyhät saivat lainata rikkaammilta, joka
myöskin suurimmaksi osaksi kävi Aspelan yllyttäväisen toimen kautta.
Alituiseen hän kehoitti ja varoitti. Rikkaita hän kehoitti lainaamaan
köyhille sanomalehtiä. -- Köyhiä hän taas varoitti laiminlyömästä
niiden lukemista, muistuttaen tietolähteitten olevan maailman jaloimpia
lahjoja, etenkin kun niitä niin halvalla hinnalla, kuin lainaamalla,
saapi muistoonsa omistaa.
Niin oli sivistyttäminen alkanut Pirjon nutusta ja Korvenpään talosta.
Pirjo oli kaiken aikaa, kun oli nuttuansa kantanut, koettanut istuttaa
pakanallisuutta ja taika-uskoa ympärillensä, mutta nyt täytyi hänen
nuttunsa hänen kuoltuansa olla voimallinen keino hänen ynnä hänen
voimallisemman toverinsa Kerstilän vaari-vainajan pystyssä pitämän
paheen kukistamiseksi. Ja kuta laajemmin sanomakirjallisuus leveni
paikkakunnassa, sitä nopeammin rupesivat nuo taika-uskon satoja vuosia
voimassa olleet, pakanaliset kahleet riutumaan, jotka monenkin, muutoin
kunnon ihmisen ymmärryksen olivat pimittäneet.
Minunkin isäni oli ensimmäisiä, jotka Aspelan kehoituksesta tilasivat
sanomalehtiä. Olipa vaarinikin siinä toimessa miesten parhaita, että
lukemaan niitä; sillä hän oli jo pappilassa ollessansa siihen vähän
harjaantunut, kun oli saanut rovastin sanomalehtiä lainata. Yhdellä
haavaa alkoi siten uusi, valoisampi aikakausi koittamaan niin nuorille
kuin vanhoille, niin köyhille kuin rikkaille. Sivistys astui
seurakuntaan juuri kuin aamuruskon siivillä ja melkein jok'ainoa koetti
ajaa pois päältänsä sivistymättömän henkilön häpeällistä nimeä ja
tavotella ahkeralla lukemisella sivistyneen henkilön mainetta.
Tämä kaikki kuitenkin oli vaan paljas alku ja Tolpan Pirjon nutturahat
olivat loppuneet. Mutta olihan siinä jo kyllin yhden paikatun nutun
ansiotyöksi, että niin moni henkilö luki omasta katekismostansa,
veisaili omasta, uudesta virsikirjastansa ja kirkon ja köyhäin kassa
talletti 25 ruplaa kumpikin ja lukuhalu oli vireille saatetta. Aljettua
hyvää tointa oli voimallisesti jatkaminen. Uudet tiedot lisäsivät aina
enemmin uusien tietojen tarvetta. Pirttilän Paavon luvunlasku- ja
kirjoituskoulu havaittiin ennen pitkää riittämättömäksi ja kaikki,
joilla oli vähänkin sellaista taitoa, rupesivat sitä vielä ahkerammasti
harjottamaan. Rikasten talon-omistajain kodeissa ilmestyi useassa
kotisen alkeis-opettajan paikkoja ja ne, jotka vähänkin lukemis-,
kirjoitus- ja luvunlasku-taidossa olivat enemmin edistyneet kuin
tavallisesti, pääsivät talvisin koti-opettajiksi, saaden ruoan ja
hiukan palkkaakin. Mutta siten muodostui vähitellen pieniä kouluja,
sillä niihin monenmoisilla ehdoilla rupesi tukkeutumaan
vähävaraisempiakin lapsia ja monessakin talossa annettiin sijaa
useammalle kyläläiselle, kuin omia lapsia olikaan, ainoastaan sillä
ehdolla, että opettajalle maksoi kukin lapsi kopeikan päivältä.
Mutta vielä on yksi nutun vaikutus muistettava. Sanomalehdissä luettiin
muutamia kirjoituksia maaseuduilta, osaksi talonpoikien, osaksi
seurakuntien herrasmiesten piirtämiä. Tämä sai nutun hengestä
osalliseksi tulleetkin kirjeitä sanomalehden toimistolle kyhäämään ja
toimitus ehätti niitä kaikella kunnialla ensi tilaisuudessa
palstoihinsa asettelemaan. Sitten luettiin kirjeet sanasta sanaan
sanomalehden palstoilla, luettiinpa muutamassa rivissä Pirjon
nutustakin kertomus ja minkä hyödyn se oli tuottanut. Nyt olivat mielet
iloisia, ykä useammasti rupesi lehdissä näkymään tietoja Limingasta.
Sanomalehden entinen muoto ja koko tuli pian riittämättömäksi ja lehti
alkoi ilmestyä omia aikojansa, kenenkään edeltäpäin aavistamatta,
paljon suuremmalla arkilla. Ei mene rahat hukkaan sanomalehdissä,
paperiakin siinä on sen hinnan edestä, arveli moni, ällistellen
lehden suurta kokoa. Kymmenittäin sai lehti uusia tilaajia
naapuripitäjistäkin, joissa kuitenkin sanottiin: Ei meillä ole ollut
semmoista nuttua kuin Tolpan Pirjon nuttu oli, vaikka kyllä velkoja
olisi poiskin antaa. Mutta me Temmesläiset Limingassa kunnioitimme
tuota vanhaa nuttuvainajaa unesta-herättäjänämme.