Vehkeet huomataan.
Lieneekö ihanampaa aikaa milloinkaan, kuin kevät-aika Pohjanmaalla?
Eikö jokainen, jonka rinnassa vaan elävä henki huokuu, riennä tuota
suloista aikaa avosylin vastaan ottamaan? Silloinhan pitkän talven
perästä kuullaan karjan kellot laitumelta, lintujen laulu metsästä ja
kaikkialta ja maa on niin ihanaisen vihanta.
Oli ensimmäinen kevät meidän Helmikankaalle muutettuamme. Lumikin,
vaikka muutoin valkoista, voipi olla varkaan vehkeiden auttajana. Niin
oli nytkin käynyt. Meidän pellollamme ja meidän aittamme takana oli iso
kivi. Siinä oli alla hyvä piilopaikka talven aikana. Varsinkin jos
tuiskuisena yönä sinne jotakin piiloon sai, niin siellä se pysyi. Mutta
kevään tultua, kuu lumi suli ja minä isäni kanssa siitä sivu kuljin,
satuin minä tirkistämään kiven alle. Siellä näin minä arkun, jonka
isällenikin osotin. Isäni tunsi kohta arkun, että se oli meidän talomme
entisen omistajan Jaakko Helmikankaan oma. Kohta oli sana vietävä
Riikolaan, jossa nuot molemmat Jaakot, isä ja poika, asuivat. Mutta
oli asia sellainen, että piti saada sana isälle, salaa pojalta.
Senlaatuisessa tapauksessa oli sopivinta, että isäni lähti itse
matkaan. Hän panikin hevosen valjaihin ja ajoi Riikolaan.
Noin parin tunnin kuluttua tulivat isäni ja entinen Helmikangas
kaikessa hiljaisuudessa meidän pihaamme ja menivät suoraa päätä
aukolle, jolla arkku oli.
-- Minun arkkuni! kiljasi Helmikangas, nähtyänsä arkkunsa, ja veti sen
pois kätköpaikasta.
Ei ollut avainta, sillä se, joka arkun oli varastanut, oli vienyt
avaimenkin, ja Helmikangas käski sentähden tuoda hänelle kirveen. Se
kohta tuotiinkin ja pian oli arkku auki. Nyt rupesi hän lukemaan rahoja
ja luettuansa huomasi hän, että 160 ruplaa oli poissa. Vähät siitä,
arveli Helmikangas, kun ei kaikki ole hävinnyt. Sitten otti hän
povestansa pussin, kaasi rahat siihen, asetti pussin selkäänsä, astui
sen kanssa huoneeseen ja käski minun asettaa tyhjän arkun samalle
paikalle, jossa oli ollutkin.
-- Kyllä kai se Jaakko on, joka nämät rahat varasti, sanoi Helmikangas
istuen meidän pöydänpäässä, sillä mistä hän olisi muutoin saanut rahaa.
Olen kuullut, että hänellä on rahaa juodakin, vaikk'en ole koko talvena
antanut hänelle ollenkaan, syystä kun ei ole ollut itsellänikään. Mutta
kun rahat ovat minun huostassani nyt, niin antaapa pojan ottaa
perintöä, mistä saapi. Minä annan rahat kaikki Riikolalle, hän on
hyväluontoinen mies ja pitää Kreetaani juuri kuin silmäteräänsä. Hän on
luvannut minun elättää niinkin, vaikk'en rahojani löytäisi ikään.
Mutta, että se lurjus, oli se kuka hyvänsä, saataisiin kiinni, joka
minun rahani varasti, niin täytyy pitää vahtia yön aikana. Siten
saadaan nähdä, kuka ja minkä näköinen se on, joka tulee arkkua perimään
kiven alta. Minun on itseni mahdoton käydäkään täällä, sillä Jaakko
tulee huomenna Oulusta, jonne hän meni Riikolan kanssa ajamaan toista
hevosta. Jos hän huomaisi minun täällä kulkevan, arvaisi hän ehkä
meidän jo päässeen hänen jälillensä. Varkaalla on näetten hyvä haisti.
Pitkällistä aikaa kumminkaan emme tarvitse vahtimiseemme kuluttaa,
sillä Jaakko aikoo mennä ensi avovedellä merelle ja ennen lähtöänsä hän
epäilemättä aikoo ottaa rahat arkusta. Jos olette niin hyvät ja pidätte
yöllä vahtia ja saatte kiinni sen, joka sitä tulee ottamaan, niin minä
maksan 50 ruplaa.
Näin sanoen läksi Helmikangas ulos rahapussinensa.
Hänen mentyänsä ruvettiin neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Yksi
sanoi yhtä, toinen toista ja olikin meitä koko suuri neuvosto koolla.
Siinä oli isäni ja äitini, vaarini, Lauri ja Antti, Aapot, Tiltat,
Annit, Maijat ja Kaijat, sillä se oli juuri päivällisten aikana, kun
tätä kokousta pidettiin. Vaarini, joka oli vanhin joukossa ja jollakin
tavalla esimiehenä, puhui seuraavalla taivalla:
-- Pitää kaivaa reikä aitan peräseinään, ja siitä reijästä sitten
täytyy sen, joka on vahdissa, alituiseen tarkasti silmäillä; tuleeko
joku kiven luokse. Mutta aitassa täytyy olla useampia henkiä kuin yksi,
niin että voidaan kohta voimalla juosta kimppuun, kun jotakin nähdään.
On siis kaikista sopivin, että niin monta miestä, kuin suinkin
mahdollista, laittaa vuoteensa aittaan jo ensi yöksi ja aina edeskäsin
sitä nuottia kannattaa, siksi kuin asiasta tulee selvä. Kyllä minä
pysyn hereilläni pimeimmän ajan ja silmäni saan myöskin pysymään
reijässä ja ylös saan teidät myös -- siitä olkaa varmat! Mutta kun minä
jotakin outoa huomaan ja teidät ylös ajan, niin silloin pitää jokaisen
liikkuman juuri kuin yksi mies. Teettekö niin?
-- Kyllä, sanoimme kaikin.
-- Pitäkää myöskin sananne, lausui vaari, laskeutuen penkille
levähtämään päivällisen päälle.
Kohta ruvettiin puuhaamaan vuoteiden muuttamista aittaan, ja ennen kuin
vaari oli noussut päivällislevolta, oli kaikki jo täydessä reilassa.
Kun ilta tuli ja maata-panon aika, menimme jok'ikinen miespuoli maata
aittaan, vaikka hyvin tiesimme, ettei vielä sinä yönä mitään arkkua
tulla hakemaan. Sillä tiesimmehän Jaakon olevan kaupungissa.
Vaari vahtasi ja yö kului eikä mitään kuulunutkaan. Aamulla menimme
taas kaikki päivän töille, mutta vaari jäi kotiin, sillä hänessä hehkui
halu nähdä, uskallettaisiinko arkkua päivälläkin tulla hakemaan. Mutta
turhaan tuota odotimme. Menipä kaksi kokonaista viikkoa ja yöt tulivat
aina valoisammaksi. Jo ruvettiin arvelemaan, ettei niin valoisana
aikana kukaan uskalla tulla rahoja perimään. Salaisia tietoja urkittiin
Riikolasta Jaakon puuhista ja vihdoin toi Jaakon isä itse sanan, että
poika lähtee huomispäivänä merelle ja tietysti ensi yönä, jos
milloinkaan, ottaa hän kassansa kiven alta. Kun olimme vakuutetut
siitä, ettei Jaakko ole vielä saanut mitään tietoa rahojen löydöstä,
rupesimme innolla vahtimaan tuona määrättynä yönä. Luonto näytti
auttavan häntä, sillä illalla meni taivas paksuun pilveen ja yöksi tuli
jokseenkin pimeä.
Kun oli yösydän -- silloin ennustus toteutui. Kiveä läheni mies hyvin
hiljaa ja kuunteli joka haaralle, liikahtaisiko missään elävä henki.
Minä satuinkin juuri silloin pitämään silmiäni reijässä, sillä vaarini
ei ollut enää tarkkanäköinen ja minä olin hänen silmänänsä. Aitassa
vallitsi kuoleman hiljaisuus, sillä kukaan ei uskaltanut kovasti
huokuakaan. Muutamat olivat vaipuneet jo unen leutoon syliin, mutta
pian saimme avojaloin hiljaa hiipien kaikki ylös. Vaarini silmäili
tarkasti aukosta ja sanoi hiljaa: Mies aikoo kohta lähteä. Samassa
olimme kaikki aitasta ulkona, niinkuin yksi mies, ja niinkuin tulen
voimalla kiiti isäni miehen luokse ja tarttui häneen kiinni. Toiset
päästivät hirmuisen äänen, että seutu kajahteli. Minä juoksin lähelle
sitä paikkaa, jossa isäni ja mies olivat joutuneet kaksin-taisteluun,
ja ennen kuin ehdin hämärältä tuntemaan miestä, joka oli hyvin oudoksi
vaatetettu, kuulin korvissani äänen:
-- Kas, vanhasta pienennettykin tässä vielä piti olla.
Sen selvempää tunnussanaa en minä tarvinnutkaan, sillä sanat
ilmoittivat minulle Jaakon läsnä-olon. Hirmuisella voimalla rutisti
Jaakko isäni allensa, mutta silloin olivatkin kaikki hänen kimpussaan
ja isäni pääsi ylös. Nyt koetti Jaakko käydä kaikkein päälle yhdellä
haavaa, vaan siinäpä hän sai täyden työn. Jopa sieppasi hän puukonkin
tupestansa ja uhkasi aukasta kaikkein vatsat, mutta juuri kuin hän oli
lyömäisillään puukolla vaariani niskaan, sai hän semmoisen iskun
korvallensa, että hän meni yksissä jalkainsa sijoissa nurin ja vielä
pyöri pitkän matkaa. Se korvapuusti putosi meidän oivallisen renkimme
Piippolan Laurin kädestä. Samassa kuultiin ääni takanamme:
-- Oikein, miehet, sitä se juuri tarvitseekin, ja kun katsahdin
puhujaan, näin Jaakon isän lähestyvän.
Jaakko kömpi ylös, aikoen ruveta uudestansa koettamaan voimiansa ja
puukkonsa terää. Mutta kun näki isänsä seisovan edessänsä, säikähtyi
hän niin, ett'ei osannut mennä mihinkään. Isä kysyi pojaltaan:
-- Missä rahani ovat, koska sinä kumminkin olet ne varastanut?
-- Minä en tiedä, missä ne ovat, tuossa on vaan tyhjä arkku, vastasi
Jaakko.
-- Kuka arkun sinne kiven alle pani? kysyi taasen Helmikangas.
-- Minä sen panin, sillä pelkäsin teidän juovan kaikki rahat, sillä
silloin olitte juovuksissa, ettekö muista, isä.
-- Älä sinä kysele minulta minun muistiani. Sinä olet varas, sillä 160
ruplaa on rahoista poissa ja jos emme olisi ennen saaneet arkkua
käsiimme, niin nyt rahat olisivat huiskahtaneet. Etkös aikonut mennä
huomenna merelle? Mutta minä sanon, se on mennyttä ja sinä pysyt
maalla, sillä minä panetan sinun kiinni.
-- Minä olen tänään vihainen mies, ärjäsi Jaakko, sillä tuollaiset
harmilliset asiat minua suututtaa.
-- Arvattu se on, että se suututtaa, kun et rahoja saanutkaan ja vielä
lisäksi on vankeus edessä. Mutta eihän kukaan niin arka liene, että
sinun vihojasi pelkää. Kumminkin, hyvä talonväki, antakaa vähän nuoraa,
että saadaan tämä voro Helmikangas sievästi vankitaloon.
-- Hyi teitä, isä, te laitatte minun kaikkein nauruksi, huusi Jaakko,
polkien jalkaa isällensä.
-- Me menemme nyt, sanoi Helmikangas, ottaen Jaakkoansa kädestä kiinni,
ja rupesi häntä taluttamaan pihaan.
-- Mutta minä en mene sinne, johon te menette, sanoi Jaakko, rutistaen
isänsä maahan allensa.
Samassa tarttuivat Lauri ja isäni Jaakkoon kiinni. He saivat hänen
kätensä seljän taa ja isäni sitoi ne yhteen nahkaisella suolivyöllänsä.
Silloin nousi Jaakko oikein vimmastuneena ylös isänsä päältä, kun
tunsi, että isäni suolivyö surahti solkensa läpi ja kiinnitti seljän
takana yhteen hänen kätensä. Helmikangas nousi ylös maasta ja sanoi:
-- No nyt, Jaakkoni, sinä kaikessa väkevyydessä olet voitettu.
Vaan kun hän juuri sai nuo sanat sanoneeksi, kaatui hän seljälleen
maahan. Jaakko oli potkaissut häntä rinnan alle ja veri rupesi tulemaan
hänen suustansa.
Tämä oli surkea näytelmä enkä minä tahtonut voida katsella sitä, sillä
kovasti se hirvitti minua ja kaikkia läsnäolevia, kun tuon kauhean,
karvoja pöyhistävän työn teki oma poika.
-- Että sinä kehtaat potkaista vanhaa isääsi, sanoi isäni Jaakolle,
mitä sinä oikein ajattelet?
-- Minä en ajattele nykyään paljon mitään muuta -- kuin pääsisin vaan
käsistänne pois, niin minä tappaisin teidät jok'ainoan, huusi Jaakko.
Sen kyllä uskoimmekin, sitähän juuri ajattelimmekin. Hän ei kumminkaan
ollut enää niin löyhissä, sillä juuri saatiin hänen jalkansakin köysiin
ja melkein puoleksi kantaen talutettiin hän pihaan. Siinä hän
asetettiin kärryihin, hevonen valjastettiin eteen ja niin lähdettiin
viemään roistoa vankitaloon. Isäni Laurin kanssa läksivät hevosta
ajamaan, ja niin hän meni.
Helmikangas tointui sen verran, että pääsi omin voimin meidän pirttiin.
Kun hän rupesi liikkumaan, lakkasi veri tulemasta ulos suusta. Mutta
rintaansa sanoi hän pakottavan kuin olisi se tulessa. Hän sai hevosen
ja kääsyt ja Antti läksi häntä kyyditsemään Ouluun, sillä pikaista
lääkärin apua tarvittiin.