Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan.
Kesä kului melkein kuin rattailla ajaen. Äitini puuhasi häitä kaiken
kesää. Isäni asui meillä, niinkuin vaarinikin, ja työmme tulivat
tehdyksi liiaksikin, niin että olisimme välistä toistenkin työhön
joutaneet. Väliin autoimmekin Vierimän ukkoa niitty- ja peltotyössä
oikein miestuumasta. Kaikki olimme niin mieltyneet tuohon ukkoon, että
meitä huvitti hänen kieltoansa rikkomalla tehdä hänen suvityönsä
ilmaiseksi. Minulle erittäin oli se hauskaa, sillä niinhän sain
hiukankin takaisin maksaa vanhaa velkaani -- noita kirjoihin annettuja
rahoja, joita hän ei muulla tavalla myöntynyt vastaan ottamaan.
Isälläni oli hyvä joukko kultarahoja ja muuta rahaa siihen lisäksi.
Niillä sanoi hän ostavansa talon, kun sopiva ja mukava ilmaantui
saatavaksi. Isäni sai myöskin perintönsä förmyntäriltä puhtaassa
rahassa ja Huopalan uusi isäntä tarjosi hänelle takaisin ostettavaksi
Huopalan talon. Mutta isälläni oli toinen ajatus ja hän piti silmällä
erään toisen talon rientoja, ollaksensa valmis sen ostamiseen, niin
pian kuin sen omistaja siihen taipuisi.
Helmikangas oli joutunut koko kylän nauruksi poikansa tähden ja emäntä
sairasti kuoleman kielissä. Ennen häntä kuoli kuitenkin emännän isä,
Kerstilän vaari, herättäen kuolemallaan suurta surua kaikissa
taikakonsteihin luottavissa. Pahan-ilkinen mies jätti jälkeensä suuren
talon ja paljon tavaraa. Aina viimeiseen hengen-vetoonsa asti oli hän
näet itse taloansa hallinnut, mutta nyt oli kuokka kuoleman ja kirkon
rautalapio tehtävänsä tehnyt ja Helmikankaan isännälle aukaissut kaikki
Kerstilän ovet, arkut ja salvot. Se sattui muutoin hyvin sopivaan
aikaan, sillä Helmikankaan isäntä oli juuri tyttärensä myötäjäiset
maksanut Riikolan isännälle.
Helmikankaan emäntä vaipui kuoleman uneen kolme päivää isänsä kuoleman
jälkeen. Kaksia hautajaisia pidettiin ja kyläkuntaa kestitettiin. Rahaa
ei säästetty, vaan annettiin huilata. Olihan Helmikankaan isäntä siinä
vahvassa luulossa, että Kerstilän vaarin raha-arkku oli hopeata
kumminkin puolillansa, ja hän, ollen vaari-vainajan ainoan perillisen
leski, olisi kaiken tavaran herra.
Tavarain tutkinto pidettiin Kerstilässä ja Helmikankaan isännän toivot
toteentuivat ylenmääräisesti. Kerstilässä löytyi tavaraa ja rahaa niin
kosolta, että Helmikangas oikein oli hypähdellyt -- niin iloinen oli
hän saaliin jaossa, jaossa, jossa kaikki tuli hänen osaksensa.
Tutkintoa eli pesäkirjoitusta pidettiin myöskin hänen omassa
talossansa, eikä sielläkään huomattu ollenkaan velkaa. Kun kaikki asiat
oli selville saatu ja Helmikankaan isäntä upporikkaaksi julistettu ja
rahan paljous silmiä huikaisi, niin ei Helmikankaan ja Kerstilän
talojen omistaja tahtonut enään vaivata itseänsä huolehtimalla talon
hoidosta. Hän päätti muuttaa kaikki puhtaaksi rahaksi myömällä molemmat
maat päällisinensä, antaa osan kummallekin lapsellensa puhtaassa
rahassa ja itse elää huolettomasti päiviensä loppuun saakka.
Tehty kuin sanottu. Pian oli perillisten suostumus talon myymiseen
saatu ja Helmikankaan talo myytiin minun isälleni. Meidän vaarille,
entiselle Helmikankaalle, tapahtui se ilo, että hän näki tuhlaamansa
suuren talon takaisin ostettuna suvullensa. Toinen Helmikangas, hänkin
puolestaan tyytyväisenä syyti rahat arkkuunsa.
Sitten ilmaantui eräs äärettömän rahallinen herra Oulusta ja osti
Kerstilän talon, josta maksoi kelpo hinnan, ja nyt tuli Helmikankaan
raha-arkku aivan täyteen. Kauppakirjat tehtiin, harjallisia juotiin ja
tuo mainio talonkauppias joi itsensä juovuksiin; mutta rahansa
menettäneet talojen ostajat, minun isäni ja tuo Oulun herra, eivät
juuri mitään juoneet, kun eivät niin ylen iloisetkaan olleet.
Tuli yö ja yö oli pimeä kuin säkki, sillä oli uuden kuun aika syksyllä
Lokakuussa. Raha-arkkua säilytettiin Helmikankaan kamarissa, jossa
talonsa myönyt poikinensa asui. Siinä he myöskin molemmat lepäsivät
rahojansa vartioimassa; mutta aamu kun valkeni, ei kamarissa ollutkaan
kuin kaksi, Jaakko ja hänen isänsä. Kalliin kaikista, jota paitsi he
molemmat olivat kuin joutilaat maailmassa eli niinkuin läpikuultavat
varjot, nimittäin raha-arkku oli poissa! Se oli juossut pimeän yön
selkään, oli varastettu!
Nyt oli Helmikangas onneton. Sen hän itsekin sanoi kaikille, että hän
on onneton, ja pian koko kyläkunta, koko seurakunta, koko läheinen
maakunta uskoi, että hän on onneton. Kaikki saarnasivat sanaa hänen
kanssansa, että se on onneton, jolta yhdellä kertaa kaikki omaisuus
varastetaan. Kukaan ei voinut häntä lohduttaa. Hän oli lohduton,
toivoton. Ukko alensi itsensä ja meni asumaan vävynsä luokse ja sai
häntä seurata tuo viaton Jaakkokin, joka, kädet taskuissa kävellen,
naurahteli koko menolle ja isänsä surulle ja onnettomuudelle.
Aika-hullu oli tuo Jaakko -- naurusta koottu koko mies.
Oli kumminkin vielä vähän jälillä, jyviä oli vielä myymättä ja
kaikenlaisia hopia- ja muita metallikaluja ja vaatteita. Nämät kaikki
vietiin niin eheänä, kuin ne olivat, Riikolaan, sillä ukko ei
uskaltanut muuttaa niitä rahaksi, kun ei hänellä ollut onnea säilyttää
rahoja, ja nyt istui hän kädet poskella enimmät aikojaan, katuen
hulluuttansa, että paiskasi kaksi oivallista taloa kuin akanat tuuleen.
Väliin koetti hän kuulustella rahojansa ja nimismieskin oli siinä
apuna; mutta turhaan, ei sen verrankaan selvää saatu, että olisi
epäluulon alaisena ketään vangittu.
Isäni muutti Helmikankaalle minun ja äitini ja vaarin kanssa. Tottapa
tosiaan oli vaarini iloisin kaikista, kun sai, yksitoista vuotta
köyhänä miehenä oltuansa jälleen muuttaa kotikonnullensa, ja hän sanoi
samoin kuin ennen nuorena tuntevansa rakkautta joka paikkaa kohtaan.
Hän lupasi niin paljon, kuin vaan voisi, elämänsä loppuun asti
huolehtia talon koossa pysymiseksi. Syvään huo'aten kiitti hän Jumalaa
asiain onnellisesta päättymisestä.
Kun olimme muuttaneet Helmikankaalle ja turvetöllimme autioksi
jättäneet, silloin vasta olivat häät vietettävät. Tavalliset, häiden
edellä olevat puuhat, kankaiden kutomiset, sukkien ja paitojen
neulomiset olivat suritetut ja hääpäiväksi oli määrätty eräs
tiistai-päivä joulun edellä, noin kaksi viikkoa ennen tuota korkeata
juhlaa. Helmikankaan kaikki huoneet pestiin ja laitettiin mitä
täydellisimpään kuntoon ja koko meidän hyvä tuttukuntamme käskettiin
häihin. Olipa käsketyissä paljon sellaisiakin, joita en tuntenut. Enin
osa minulle tuntemattomista olivat Lumijoen ja Tyrnävän kappeleista,
ja syntymä-seurakunnallensa kunnian osoitukseksi käski isäni häihinsä
Lumijoen papin perheinensä, ja kaikki kolme Limingan pappiakin
kutsuttiin. Eipä Vierimän väkeäkään, ukkoa ja Loviisaa unhotettu,
enemmän kuin Pirttilän isäntääkään poikansa ja tyttärensä kanssa. Saipa
Helmikangaskin käskyn, niinkuin myös Riikolainen emäntinensä. Mutta
onneton Helmikangas ei tullut, eikä Jaakko myöskään; Riikolainen
emäntinensä tulivat.
Mitään suurellista tai ylöllistä en havainnut isäni häissä. Ruokaa
tosin oli runsaasti, mutta sekin sellaista laatua, joka tavallisesti on
kyllin voimallinen työtä tekevää rahvasta ravitsemaan, hienoja ulkomaan
juomia en nähnyt käytettävän kuin nimeksi. Kaksi koti-seurakuntalaista
viulunsoittajaa olivat soittajina. Toinen räätäli, toinen eräs renki,
molemmat kirkon kylästä. Ei Rittisiä eikä Mäläsköitä oltu hankittu,
vaikka olivat hyviä soittajia, kun eivät asuneet Limingan emäkirkon
seurakunnassa. Isäni tahtoi tulla toimeen omatakeisella, vaikka vähän
huonommallakin.
Niinkuin kuuna päivänä iloisissa häissä, niinpä isänikin häissä
tanssittiin, syötiin ja juotiin. Häät kestivät kolme päivää, jonka ajan
kuluttua kukin meni kotihinsa. Silloin olin minä yhteisesti isäni ja
äitini poika ja nautin suuressa määrässä heidän rakkauttansa.
Siten olimme isäni kädellä nostetut alhaisesta asemastamme. Entiset
Helmikankaan rengit ja piiat olivat mielellään ruvenneet isäni
palvelukseen. Niiden joukossa oli Laurikin, joka oli entisestä erittäin
tukevaksi mieheksi kasvanut. Vaarini oli meidän oikea pehtorimme, hänpä
tiesikin talomme kaikki koukut ja loukot. Vaarini sai määritellä työt
ja toimet ja minä isäni kanssa kuljimme myöskin vaarin määräämissä
töissä. Kaikki teimme työtä niin paljon kuin ehdimme, ja isäni sanoi
vaarini määräyksistä:
Vanhalla vallat paremmat,
Nuori työlle notkiampi.