Että kerrankin saan nähdä.
Kolme vuotia on vierinyt siitä, kun tein tuon huvimatkustuksen äitini
enon kanssa. Kolme vuotta on pitkänlainen aika, jolla kerkiää tulla
paljokin muutoksia ihmis-elämässä.
Sanonko ensin sanasen Korvenpäästä. -- Kolme vuotta sitten tuli Kemistä
rikas leskimies ja köyhä, nuori leskivaimo. Kukas silloin taisi
aavistaa, että tuo Katri ennen vuoden loppua jo olisi Korvenpään
suuressa talossa Sakari Aspelan emäntänä ja kolmen vuoden kuluttua
kaksoispoikain äitinä.
Siis Aspelalla toinen vaimo, toiset kaksoispojat. Siis elämä
entisellään ja vajaus palkittu -- saa nähdä, onko nyt parempi onni.
Mutta onhan Helmikankaan talossakin tapahtunut jotakin. Sievä sinisilmä
Kreeta on joutunut naimisiin äitinsä entisen kosijan kanssa. Onhan se
jotakin, että joutua naimisiin sen kanssa, joka tyttären isän kanssa on
kilpakosijana ollut, mutta Kreeta ei pitänyt siitä lukua. Olihan Risto
Riikola varakas mies ja isäntänä suuressa talossa. Mikäs olikaan sinne
emännäksi mennä! Olisihan Kreetan äitikin nuorena mennyt Riikolan
emännäksi, mutta ei Riikola hänestä ollut huolinut, kun näki hänen
liian turhamieliseksi. Kaksikymmentä vuotta oli hän ollut aivan
yrittelemättä naimaan; mutta nähtyänsä ja kuultuansa, että Helmikankaan
tytär oli oivallinen ihminen ja paljon etevämpi äitiänsä, teki ukko
kaupat ja vei Kreetan kotiinsa, koko pitäjän suureksi kummastukseksi.
Vähät huoli Risto siitä, jos kylän ämmät sanoivat hänen olevan liian
vanhan niin nuorelle tytölle.
Samalla kolmen vuoden ajalla on Helmikangas myöskin saanut takaisin
kadotetun poikansa. Eihän kukaan ulkomaalainen niin hullu voinut olla,
että häntä olis edes ruo'ankaan edestä pitänyt, ja siis nälkä ja
laiskuus olivat hänen isän ja äidin sylivauvaksi jälleen ajaneet.
Kelpasihan nyt Jaakon loikoa isänsä sohvalla, kun kyllin hyvää ruokaa
ja juomaa eteen kannettiin. Kelpasihan hulluna olla, kun pulskasti
passattiin, ja näyttää suurta, meriretkellä opittua taitoansa
korttipelissä, jos joskus kumppanin siihen sai. Hätäkös hänellä!
Vierimän ukko elelee vielä entistä elämäänsä, tehden työtä Loviisan
kanssa torppansa vainioilla, eikä heillä minun tietääkseni ole mitään
puutosta. Ukko käypi ahkerasti kirkossa, niinkuin ennenkin, ja hän on
iloinen, niinkuin koko pitäjä, kun on saatu poismenneen sijaan uusi
rovasti ja sielunpaimen. Nyt onkin kolme rotevaa pappia seurakunnassa,
jotka kaikki ovat uutteria virassansa.
Aspelan ennustus Aspelan tytärten häistä on toteentunut. Molemmat ovat
emäntinä Limingassa, vaan ukko on itse nähnyt hyväksi muuttaa Tuonelaan
ja hänen talonsa on myyty eikä Lumisuo vieläkään kuiva. Siis kuoli ukko
ennen aikaa eikä Lumisuon kuivaajalle kukaan mitallia ole
toimittamassa.
Pirttilän talosta voin taasen kertoa sen kumman, että tuo kirjanlehtiä
syöpä Pirttilän Paavo on joutunut kirjoitusmiesten lukuun. Hän on
ostanut kaupungista kirjoituskaavan ja opetellut kirjoittamaan ja on
seurakunnan etevin talonpoika kirjoitustaidossa. Hän lukee kirjoitettua
melkein selvemmin kuin painettua; mutta ihmeellisin kaikista on
kuitenkin hänen luvunlasku-taitonsa, johon hän on saanut alku-opastusta
rovastin apulaiselta, nuorelta pastorilta. Sitten on hän itse
harjotellut talvis-illoilla lisää ja on tullut luvunlaskussa niin
mainioksi, että osaa sinisellä kivitaululla laskea vaikka mitä --
muunmuassa senkin tähän asti mahdottomana pidetyn laskun, sekuntien
summan Raamatun ajanlaskun jälkeen mailman luomisesta. Kaikki
ihmettelevät Paavon taitoa kirjoituksessa ja luvunlaskussa ja moni
harmaapäinen ukko ja talon-omistaja antaa nyt mielellänsä Paavon laskea
ja kirjoittaa talonsa vuositili-kirjat ja laskut. Mutta yksi on
kumminkin, joka ei ihmettele Paavon taitoa, vaan pyytää vielä
lisäpalkkiota hyvistä töistänsä, pitäen kaiken Paavossa ilmaantuneen
taidon yksin-omaisena ansionansa. Se on tuo itsensä ja toisia pettänyt
mies, tuo kepin nojassa horjuen kuleksiva Kerstilän vaari, mainio
paperi-puuron keitättäjä ja peuran sääriluun ytimen syöttäjä
kaikenlaista tautia poteville. Peuran sääriluun ydin oli näet viimeinen
parannuskeino, kun sitä kolme kertaa tikulla suuhun annettiin. Hän se
on, joka väittää noitakonstinsa vuosien kuluessa Paavon vatsasta
viisautta päähän nostattaneen. Mutta Paavo ei usko tietäjän puheita
eikä rupea maksamaan lisäpalkkiota, sillä Pirttilän emäntä, Paavon
äiti, on kuollut ja Paavo isänsä kanssa ovat toista mieltä eivätkä usko
velhon puheita. Paavo itse arvelee taitonsa ja kykynsä tulleen siitä,
kun oli miehistynyt ja saanut olla paremmin rauhassa ja omalla
ahkeruudellansa koettaa eikä kovistuksia saatuansa vesissä silmin
tuhrustaa, niinkuin äitinsä eläessä. Sen verran kuitenkin lukee Paavo
kaikista näistä tietäjä-ukon ansioksi, että hän on paperi-puuron
syötyänsä tullut huomaamaan noitakonstit turhiksi.
Vielä on Paavon ansioksi mainittava, ettei hän tahdo pitää pitkän ja
kiusallisen vaikeuden kautta saavutettua taitoa yksin omana hyötynänsä,
vaan jakelee sitä muillekin. Niinpä hän on minuakin opettanut
kirjoittamaan ja laskua laskemaan, eikä ole siitä vaivasta mitään
palkkiota ottanut. Monta muutakin on hän alulle pannut, kun vaan
oppivaiset ovat sen vaivan nähneet, että ovat hankkineet itsellensä
kirjoituskalut ja taulun ja lauvantai- ja sunnuntai-iltoina käyneet
Paavon luona opetusta saamassa. Aika jalo mies tuo Pirttilän Paavo!
Onnea ja siunausta hänelle toivottavat kaikki, jotka hänen koulussansa
ovat istuneet ja opetusta maksutonta saaneet.
Mutta vielä on sana sanottava ajan vaiheista. Ruustinnan ansiovuosi on
kulunut ja sitä seuraavat kaksi armovuotta ovat loppuneet. Kaiken
tämänkin ajan on vaarini vielä ollut pappilassa, mutta ruustinnan
muuttaessa on vaarikin muuttanut, ja hän on meillä. Vierimälläkö?
Ei. Äitini on minun kanssani rakentanut uuden paljo suuremman
turvemökin, aivan samalle paikalle, missä entinenkin seisoi. Siinä ukko
nyt asuu tyttärensä ja tyttärensä pojan tekemässä töllissä,
kaikenlaista tehden ja autellen meitä. Ensi talvena aikoo hän rakentaa
puusta aittaa, tallia ja sen semmoista -- onhan äidilläni vähän rahaa
ja vaarillani myöskin palkastansa säästettyä. Hän on lopen lakannut
juomasta ja on selvällä päällä miesten parhaita, niin että kyllä kelpaa
hänen kanssansa työtä tehdä ja mökkiä hoitaa, ja eteenpäin totta puhuen
menemmekin.
Mutta jopa ehdin samaan päivälukuun Heinäkuuta, jolloin Aspelan ja
minun huviretkestäni laskien täyttyy kolme vuotta. Ilma on sakea, sillä
ulkona sataa -- joka vuosi ei voi samana päivänä olla kaunis ilma. Me
istumme sisällä ja minä koetan juuri laskea taululla, montako kyynärää
tulee matkaa Suomesta Amerikaan. Vaikea työ. Helpommin piirtäisin minä
hiilellä puolipyörön tuolle uudelle permannolle, ja helpostihan se
kävisikin, jos saisin istua koivun kannosta tehdyllä tuolilla, niinkuin
pienenä; mutta pahaksi onneksi on tuoli mökkimme kanssa palanut, ja
samanlaista uutta ei ole tullut sijaan hankituksi. Mutta vaikka tuolin
samanlaisen saisinkin, en kuitenkaan enään puolen kahdettatoista
vuotiaana nokipiiruja permannolle vetelisi. Lasku ei vielä ole
onnistunut, kun kuulemme askeleita oven takana ja ovi au'astaan.
Sisään astuu pulskea mies, melkein läpi-märkänä sateesta. Puku on
oudollainen -- ei se ole Suomen vormua, sinertävää, oikein fiiniä
verkaa on takki ja housut, sievä hattu verhoaa päätä. Leikillisesti
hymyilee miehen suu punertavan parran alta.
-- Hyvää päivää! Terveisiä Amerikasta ja Kaliforniasta! sanoo mies,
puistellen vettä hatustansa ja vaatteistansa.
Vaarini pureskelee lujanlaisesti piippunsa hammasluuta ja vähän ajan
takaa vastaa:
-- Jumala antakoon! Mitäs muuta kuuluu?
-- Kaikenlaistahan sitä pitkillä matkoilla näkyy ja kuuluu, sanoi mies,
samalla antaen kättä vaarilleni ja sen perästä äidilleni. Mutta
olisitten, hyvät ihmiset, sen nähneet, mitä minä näin, kuinka monen
värinen äitini oli kasvoista ja kuinka hänen kätensä ja koko ruumiinsa
vapisi, antaessaan kättä tuolle oudolle miehelle, jota minä en
tuntenut. Sen kuitenkin selvästi huomasin kaikesta, että äitini ja
vaarini tuon vieraan tunsivat. Kun olivat toiset häneltä
kädenpuristuksensa saaneet, tuli minun vuoroni.
-- No mikäs sinun nimesi on, poikani? Onko sinun nimesi Heikki niinkuin
minunkin? sanoi mies puristaessansa minua kädestä.
Nytkös minäkin säikähdin, kun kuulin tuon oudon miehen niin likeisesti
minua puhuttelevan.
-- Heikki minun nimeni on, sanoin kuitenkin.
-- Tiedätkös, Heikki, mikä minä olen sinulle? kysyi mies.
-- En tiedä, sanoin, -- -- olisitteko isäni!
-- Oikein, poikani, isä sinulle, Heikki parka, luulisin olevani.
-- Että kerrankin saan nähdä isäni, sanoin hätäisesti. Sitä olen aina
toivonutkin, lisäsin vielä, enkä siinä valhetellutkaan, niin olinkin
toivonut.
-- Sitä en ensinkään ihmeeksi ota, että isääsi olet nähdä toivonut,
sillä mikä lapsi se olisi, joka ei isäänsä toivoisi nähdä, sanoi isäni,
ja vedet nousivat hänen silmiinsä.
Nyt olimme kaikki äänetönnä vähän aikaa.
-- Ihme, että sinäkin vielä näytit silmäsi, virkkoi vihdoin äitini.
-- Ihmettelen minäkin sitä, lisäsi vaarini.
-- Mari jos ihmetteleekin, mitä ihmettelee; mutta Helmikankaan ei sovi
mitään ihmetellä, sillä kun vaan muistelette omia asioitanne, niin
pääsette käsitykseen minun matkastani ja takaisin-tulostani.
-- Minä en oikein voi käsittää, Heikki Huopala, sinua -- mitä sinä
oikein ajattelet, puhui vaarini hitaasti.
-- Jos ette voi käsittää, niin kyllä minä itse käsitän, sanoi isäni
astuen vaarini eteen seisomaan. Mies minunkin isäni oli ja piti talonsa
kuolemaansa asti. Oli se niin etevä kuin tekin, kosk'ei taloansa
juonut, niin kuin te. Luulenpa, että oli hiukan etevämpikin, vaikka
silloin kuin olitte Helmikankaan isona isäntänä ja minä kosin
tytärtänne, lupasitte minulle juovuksissa ollessanne seivästä, jos minä
muka pitkittäisin kulkuani siellä, ja kehuitte tyttärenne saavan
kosijaksi, vaikka kuvernöörin. Muistatteko puheitanne, ukko?
Nyt nousi vaarini ylös, astui lieden luo, taittoi kumminkin seitsemän
päretikkua ja vuoli niistä piipun kaivimia. Hänen poskensa punoittivat
ja hiuksensa nousivat pystyyn. Tavan takaa pudotti hän piipun
kädestänsä permannolle, otti sen taas ylös, katseli väliin ikkunastakin
ulos, harppaili pitkillä askelilla edestakaisin, sytytti piippunsa ja
viimein yskäsi ja sanoi:
-- Tiedä kuitenkin niin paljo, Heikki Huopala, että itse minä olen
tyttäreni isä.
-- Itse minäkin olen isäni poika, jota te aina ynnä minua juopuneena ja
velkarikkaana Helmikankaan suurella nimellä halveksitte. Itse olen
myöskin poikani isä ja paljon enemmin vielä olisin ollut, jollei teidän
kopeutenne olisi välissä ollut ja minua niin tuiki suututtanut.
-- Minkä soppa-sotkun ja talkkuna-puuron luulet, Heikki Huopala,
viimeinkin tulevan kaikesta tätä? kysyi vaari, katsoen isääni hyvin
vihaisesti.
-- Minä luulen, mitä minä luulen, ja tiedän myös, että minä itse
korjaan sotkuni ja keitän puuroni, pyytämättä teiltä siihen
kopeikankaan apua.
-- Kiitä Jumalaa, että olet taas päässyt tälle mantereelle.
-- Sen teenkin sydämestäni, kun olen monen vaaran kautta jälleen
päässyt isänmaan kankahille ja armaani luo.
-- Maa on sinun, niinkuin minunkin synnyin- ja isänmaa, mutta minun
tyttäreni, minun ainoa Mari lapseni ei ole sinun armaasi, sanoi vaari,
polkien jalkaa isäni edessä.
Isäni tapaili vyöllänsä riippuvaa meripuukon tuppea oikealla kädellänsä
ja sanoi:
-- Koetetaan sitten!
Tämän nähtyänsä vaaleni vaarini, astui takaperin muutamia askelia ovea
kohden, mutta isäni asettui oven eteen seisomaan.
-- Etkö meinaa laskea minua ulos? kysäsi vaarini vapisevalla äänellä.
-- En.
-- Hirveäisitkö lyödä minua puukolla?
-- Kukaties, jos siksi tulisi.
-- Eikö sovinto ole parempi kuin tappelu?
-- Mikäs sen parempi on kuin sovinto.
-- No sovitaan ennenkuin viimeisen kerran suututaan.
-- Saman tekevä.
-- Vaan sinä haukuit minua äsken.
-- Sitten ei sovinnosta mitään tulekaan.
-- Kyllä siitä siltä voipi tulla.
-- Ei sitten auta muistella.
-- Minun sisuni ei tahdo antaa perään.
-- Se on paha se!
-- Jos vaihettaisimme korvapuusteja.
-- Eikö mitä, hullultahan se näyttäisi.
-- Kyllä minullakin voimaa on.
-- Kyllä minä sen uskonkin.
-- Minä en kuitenkaan tappele.
-- En minäkään.
-- Tule rauhassa vävykseni.
-- Niin tulenkin.
Nyt ottivat he toisiansa kädestä kiinni ja menivät penkille istumaan.
-- Jos minä olisin entisessä kuraasissani, sanoi vaarini istuttuansa,
niin en minä juuri hevillä antaisi perään, vaan pitäisin kiinni kuin
tahkiainen mielipiteistäni.
-- Siis olenkin tänne saapunut soveliaaseen aikaan, kun teiltäkin ovat
voimat loppuneet, sanoi isäni.
-- Ei voimani vielä ole vallan loppuneet, minä puhuin kuraasista.
-- Mistä semmoisen sanan olette löytänyt?
-- Yhdeltä viinaveikoltani.
-- Oivallinen ja komea sana -- vieläkö nytkin ryyppäätte?
-- En minä lukua viinasta pidä.
-- Sitten meitä on kaksikin juomatonta, arveli isäni, nousten ylös ja
samassa menivät äitini ja isäni ulos, jättäen meidät vaarini kanssa
kahden kesken.
Kun olimme kahden huoneessa, sanoi vaarini: Ei hän ole yksin
turhissaan, isäsi, kyllä minä arvaan, että hänellä on hyvästi rahaa,
kun hän Kaliforniasta tulee, ja sitten hänellä on vielä förmyntärin
takana rahaa, isänsä perintö Huopalan talosta. Niin muodoin hänestä
tulee upporikas. Minä tosin hyväksyn sen, sillä jos hän nyt, niinkuin
sanoi, ottaa äitisi emännäksensä, pääsee minun tyttäreni oivallisiin
naimisiin ja siitä on hyvää hänelle ja sinulle, Mutta, ja mutassa on
monta mutkaa. Mikä tulee minusta silloin? saanko edes asua tässä
turvetöllissäkään? Riitamiehiä kun olemme isäsi kanssa olleet, niin se
on niippis naappis. Mistä minä vaivainen sen rahan ja tavaran paljouden
otan, että minä hänen rinnallansa vähänkään mieheltä näyttäisin. Siinä
on, Heikki rukka, asia nyt tekeillä semmoinen, jota minä en olisi
suonut tällä puolen hautaa näkeväni. Mitä vasten palasi Heikki Huopala
Kaliforniasta ja laittoi tulollansa asiat niin hullulle kannalle, että
minusta tuntuu kuin jo rippuisin maan ja taivaan välillä. Ei, ja vielä
sittekin ei, ei se ole ensinkään hyvä, että juoda talonsa, äläkä sitä
tee sinä, jos joskus talon saat.
Nyt meni vaarinikin ulos ja minä seurasin hänen perässään. Ulos
tultuamme näimme, että sade oli laannut ja isäni istui äitini kanssa
huoneen seinuksella, multapenkin päällä. Me astuimme heidän luoksensa
ja vaarini sanoi heille:
-- Kuulkaas, nuoret, minun asiaani ja toivoani! Minä olen eperolla
omasta kohtalostani. Sanokaa suoraan, minkä tulevaisuuden te minulle
määräätte. Toivoni olisi, että saisin edes tässä töllissä asua
kuolinpäivääni asti.
-- Sano, Heikki, mitä teemme isän kanssa, sanoi äitini, nojaten
päätänsä isäni olkapäälle.
-- Helmikangas saapi tehdä, niinkuin itse hyväksi näkee -- kyllä saatte
seurata minua sinne, mihin minä menen. Kun ostan talon, niin saatte
olla siinä, juuri kuin olisitten oma isäni. Mutta suurta rikkautta ei
minulla ole, sillä minulla on ollut paljon vastuksia ja hankaluuksia,
vieläpä pelkkiä vahingoitakin matkoillani. Ensinkin ei ollut
Kaliforniassakaan kullan saanti minun kohdalleni myötäinen ja sitten
vielä siitäkin vähästä lainasin yhdelle veijarille tuhannen dollaria ja
sinne sekin meni. Sitten vielä sen lisäksi olen sairastanut kolmeen
kertaan, joka on ollut vähällä panna taskuni tuhisemaan; mutta
kuitenkin sain viimeisinä neljänä vuotena oivallista merityötä eräässä
englantilaisessa tullilaivassa, niin että sain säästöön sen verran kuin
tarvitsen kohtalaisen talon ostoon. Epäilemättä otatte minut
vävyksenne, vaikk'en niin upporikas olekaan.
-- Se onkin juuri minun mieleeni, ett'et ole kovin rikas. Kun minulla
ei ole mitään muuta omaisuutta, kuin se, jonka olen palveluksessa
ollessani säästänyt, niin en kehtaisi silmiänikään avata rikkaan vävyni
edessä.
Silloin nousi isäni seisoalleen, otti vaaria kädestä kiinni ja sanoi:
-- Hyvä Helmikangas, se on totta, että olette itselleni suuren vahingon
viinan kautta saattanut; mutta minä ole se mies, joka Jumalan avulla
tahdon teille omat rahani uhraamalla tallelle saattaa, mikä kadonnut on
-- sen teen teidän jalon tyttärenne tähden.
Silloin vaarini huusi voimansa takaa, kyyneleet silmissä:
-- Pidä lupauksesi, siunaukseni olet saavuttava, jonka minä sinulle
taivaasta rukoilen. Esikoisen siunaus langetkoon sinun päällesi, sinä
jaloluontoinen mies -- nyt sinun vasta oikein tunnen. Sinä olet
kätkenyt rakkauden povessasi ja kantanut eheätä sydäntä ja minä nurjaa.
Vasta havaitsen, että minä itse olen syypää ollut tyttäreni
onnettomuuteen, ja monta valheellista lausetta olen sinusta päästänyt,
peittääkseni omaa häpeätäni. Sinä olet mies ja miehen poika -- sinä
rakastit tytärtäni ja poikaasi ollessasi kaukaisella maalla. Sinä et
halveksinut tyttäreni köyhyyttä, vaan rakastit häntä hänen itsensä eikä
tavaran tähden. Sen osottaa selvästi se seikka, että tulit häntä
turvetöllin haltiattarena vaimoksesi ottamaan ja häntä ynnä minua
häpeästä päästämään.
Nyt oltiin kaikin hiljaa kauan aikaa. Viimein sanoi isäni:
-- Minä lähden pojan kanssa pappilaan ja otan samassa kuulutuksen.
Heikki, mene käskemään Vierimän ukkoa tänne, mutta älä sano, mitä asiaa
on.
Minä menin, että maa tömisi, Vierimälle ja käskin ukon pian seurata
minua. Ukko oli kohta valmis lähtemään, sillä meille olisi hän tullut,
vaikka olisin hakenut hänen sydän-yöllä, saati sitten kirkkaalla
päivällä. Ukko koetti kysellä minulta matkalla, minkä vuoksi häntä niin
kiireesti meille viedään; mutta minä en mitään selvyyttä antanut.
-- Kah! huudahti ukko, päästyänsä meidän pihalle ja nähtyänsä isäni,
olethan täällä, Heikki! ja niin pitkän ajan takaa.
-- Olenhan minä täällä; olen juuri lähdössä pojan kanssa pappilaan.
Ettekö tulisi, Vierimä, puhemieheksi?
-- Aivan mielelläni! Lähdetään paikalla, se minua mieleen, että häitä
tulee.
Silloin läksimme enkä minä voinut käsittää, miksi minua vietiin
pappilaan ja mitä tehtävää minulla olisi isäni kuulutuksen otossa.
Kuitenkin olimme pian pappilassa ja rovastin kamarissa.
Nuori rovasti, jota en koskaan vielä ollut puhutellut, kun oli vasta
seurakuntaamme tullut, kysäsi kohta:
-- Mitä on asiaa?
-- Minä pyytäisin avioliiton kuulutusta tämän pojan äidin kanssa,
vastasi isäni.
-- Kuka olette?
-- Heikki Huopala, merimies, talollisen poika Lumijoelta.
Silloin aukasi rovasti kirkonkirjan ja sanoi vähän ajan takaa:
-- Heikki Perttelin poika Huopala, Lumijoen kappeliseurakunnasta,
kihlattu talon tyttären Maria Helmikankaan kanssa. Morsiameksi siis
tulee Maria Helmikangas, talollisen tytär, ja hänellä on yhdentoista ja
puolen vuoden vanha poika. Se on arvatenkin teidänkin poikanne, vaikka
äidin nimelle kirkon kirjoihin pantu. Onko niin?
-- On, sanoi isäni.
-- Oletteko nauttinut sakramenttejä matkoilla ollessanne? Onko mitään
todistusta? kysyi rovasti.
-- Viimeksi Englannissa Liverpoolissa, sanoi isäni, samalla vetäen
povestansa paperimytyn.
Rovasti katseltuansa papereihin lausui:
-- Hyvä on!
Silloin sain minä käskyn astua ulos. Isäni ja Vierimän ukko jäivät
sisälle. Minä seisoin vähän aikaa pappilan pihalla ja ajattelin
edesmenneitä aikoja, jolloin olin pappilan palveluksessa, enkä silloin
isästäni mitään tietänyt. Nyt olivat asiat muuttuneet ja minä olin
saanut oman isäni nähdä elävien maassa. Kun katselin sitä paikkaa
pihalla, jossa rovasti vainaja oli viimeiseksi levännyt arkussansa,
nousi muutama kuuma kyynel silmiini. Silloin tulivat he ulos ja taas
läksimme astuskelemaan kotoa kohden.
Suloisempaa iltaa en ollut vielä ijässäni nähnyt, kuin ensimmäisen,
jonka vietin oman isäni seurassa, kuunnellen hänen tarinoitansa
kaukaisista maista. Ei kukaan mennyt pois; Vierimän ukko ja vaarinikin
kuuntelivat suurimmalla uteliaisuudella, samoin kuin minäkin. Mutta
äitiäni en ollut vielä milloinkaan nähnyt niin hyvällä tuulella kuin
sinä iltana -- ja oliko ihme, että niin oli? Olivathan kaikki siteet
sinä päivänä katkenneet, jotka hirmuisen pitkän ajan olivat äitini ja
vaarini sydäntä kiristäneet. Eikö silloin ollut ilta aamua viisaampi?
Isäni oli mies, jonka puheisiin täydellisesti voimme luottaa.
Silmän-iskut ja vikuroimiset olivat hänen kasvoistansa kaukana.
Asianhaarat ne olivat, jotka tähän asti olivat esteenä olleet. Nyt oli
uusi aika, hyvän sovinnon aika meille koittanut. Hymyssä huulin
odottelimme siis ja toivovin silmin katsoimme aikojen läpi
tulevaisuutta kohti.