Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan.
Kun tuo odottamaton harmi oli tapahtunut, oli äitini kahdella päällä,
istuttaisiko enään perunoita vai ei oman mökkinsä maahan. Arveltiin
näet sitäkin, että on melkein turha mökkiä uudestaan rakentaa. Usein on
täytyminen jättää mökki yksin, kun ei ole kotimiestä, ja suittaisi taas
tapahtua, että se poltetaan. Ja sama, joka mökkejäkin polttaa, voisi
tehdä pahaa istutuksillekin.
Aamulla läksivät Vierimän ukko ja äitini kylälle tiedustelemaan, oliko
kukaan nähnyt mökkimme luona eilen iltapäivällä ketään liikkuvan.
Ympäri kuleksittuansa tulivat he kuitenkin tyhjän-toimittajina
takaisin; ainoastaan sen olivat kuulleet, ettei ketään oltu nähty
onkimassa eilis-iltana. Sitä he eivät suuresti uskoneet, sillä heidän
varma vakuutuksensa oli se, että onkipojat olivat pahan tehneet.
Kuitenkin täytyi heidän jättää asia sillensä ja äitini huoahti:
-- Niin meni mökkini kirkkaalla päivällä, kuin koiran henki, ilman
rangaistusta.
Kun siis näytti mahdottomalta saada sen enempää selvyyttä, aloimme me
tehdä työtä ja muokata perunamaatamme entisessä pihassamme; yöt kävimme
makaamassa Vierimällä. Kaikkein suurin harmi oli kuitenkin äidilläni
enostansa, kun hän odotteli enoansa kohdakkoin Kemistä tulevaksi eikä
ollut kotoa enempää kuin taivaan linnulla, mihin vieraan sisään käskeä,
ja vallan tukalassa tilassa olisimme olleetkin, jos ei olisi meillä olut
niin kelpo naapuri kuin Vierimän ukko.
Oli noin kolme päivää rovastin hautajaisista, siis sunnuntai-ilta, kun
juuri maatapanon aikana astui Vierimän pirttiin eräs vähämielisenä
pidetty vanha leskinainen, nimeltä Saara Sulkava. Ensimmäiseksi
sanoikseen alkoi hän puhua tuosta meille tapahtuneesta onnettomuudesta.
Se oli kaikkein mielestä merkillistä, kun hän kertoi juuri tulevansa
kaupungista, johon hän sanoi menneensä tuorstaina. Silloin oli mökki
vielä ollut palamatta, mutta hän sanoi kuitenkin tietävänsä, kuka sen
oli polttanut.
Nytkös me kaikki oikein ihmeeseen tulimme! Mistä hän voisi tietää mökin
polttajan, kun oli ollut kaupunkimatkalla kaiken aikaa ja hänen
mennessänsä mökki vielä oli entisellään eivätkä nekään mitään
tietäneet, jotka samassa kylässä olivat.
Ukko ja äitini koettivat vuoroonsa kysellä häneltä, mistä hän sen
tietää ja kuka polttaja on. Mutta hän sanoi ei uskaltavansa sen enempää
puhua, valitti vaan maailmaa pahaksi ja ilkivaltaiseksi. Jos polttaja
olisi huonompia ihmisiä, arveli hän, niin hän kyllä uskaltaisi sanoa,
mutta hän pelkäsi rikasten päälle kannustaa. Minä olen vanha ja joudun
pian seurakunnan elätiksi; jos minä rikkaita laittaisin rikoksesta
rangaistukseen, niin rikkaat minun tappaisivat myrkytetyllä ruo'alla.
Hänen sanoissaan huomattiin tosin jotakin johtoa, mutta kun häntä
pidettiin vähämielisenä, niin arveltiin hänen puheensa olevan vaan
tuulen tuomaa.
Vaan äläpäs! Kun taas uudestaan kysyttiin, eikö hän oikeudessakaan
uskaltaisi totuutta sanoa, vastasi hän:
-- Kyllä minun oikeudessa täytyy totuus sanoa, vaan kun minua pidetään
vähämielisenä, niin ei heidän tarvitse minua valalle laskea ja toiseksi
eivät taida oikeudessa ottaa korvaansakaan, jos ma untani siellä
rupeaisin kertomaan. Mutta jos osaatte metkutella, niin kyllä siitä
vielä sittenkin voipi selko tulla. Jos vikapää saadaan itse
tunnustamaan, silloin ollaan asian perillä. Sitä varten pitää, kun
nimismies vikapäätä tunnustamaan vaatii, kohta käyttää kovia sanoja,
että on näkijöitä ja todistajia kyllä; silloin se pian tunnustaakin,
sen minä takaan, vaan minä en puhu asiata enkä nimitä vikapäätä muille,
kuin vallesmannille.
Oli siis jättäminen asia siksi kuin Saara nimismiehen edessä totuuden
puhuisi, ja kun hän oli kävelymatkastaan hyvin väsynyt, pyysi hän saada
yötä olla Vierimällä. Se hänelle sallittiin ja niin panimme kaikin
levolle.
Aamulla läksi Vierimän ukko sanaakaan hiiskumatta ulos, pisti hevosen
valjaihin ja ajoi Limingan kylään päin. Saara Sulkava nousi myöskin
ylös ja aikoi lähteä, mutta kun hän oli hieroja, pyysi äitini häntä
hieromaan kättänsä. Hän myöntyi pyyntöön ja alkoi kohta hieroa. Saara
oli myöskin nuuskan-tekijä ja hän oli tuonut kaupungista suuren nyytin
tupakanlehtiä. Hän pyysi äidiltäni lupaa, että saisi käden hierottuansa
kuivata padassa vähän tupakoita, sillä hän oli muutamille luvannut
samaksi päiväksi tuoda valmista nenänuuskaa. Äitini lupasi hänen tehdä
vaikka kaikki tupakkansa nuuskaksi ja antoi hänelle sitä varten puita
ja padan. Kun käsi oli hierottu, rupesi Saara kuivailemaan
tupakanlehtiä ja oli juuri täydessä touhussa työssänsä, kun Vierimän
ukko ajoi nimismiehen kanssa pihaan. Saara kuitenkaan ei toimessansa
tulijoita huomannut, ennenkuin nimismies seisoi hänen edessänsä. Nyt
Saara parka pahanpäiväiseksi hämmästyi, kun nimismies alkoi puhutella
häntä mökin palosta:
-- Te olette sanonut tietävänne, kuka Maria Helmikankaan mökin on
polttanut, sanoi nimismies.
-- En minä tiedä sen paremmin, minä näin vaan semmoista unta, puheli
Saara ja rupesi vapisemaan.
-- Mimmoisia unta näitte? Kertokaa uni minulle, käski toinen.
Saara istui rahille, otti tuohisen nuuskatoosansa, pisti nuuskaa
nenäänsä ja alkoi kertoa ja me kaikki istuimme ja kuuntelimme:
-- Minä menin tuorstaina kaupunkiin ja kuljin Marin mökin sivu
maantietä, sitä samaa, jota maailman kansatkin kulkevat. Minä en nähnyt
mitään pahoja enteitä, en niin missään, ja pääsinkin ehtoolla myöhään
Ouluun. Siellä menin majapaikkaani Kuusiluodossa, niinkuin kuuna
päivänä tavallisesti, ja väsynyt kun olin, panin melkein kohta maata.
Sisaren tytär näet aina laittaa minulle kohta vuoteen, kun sinne tulen,
vaikka se sitten olis sydänpäivällä. Kun maata panin, niin valvoin
kuitenkin kauan ennenkuin sain vähääkään unta silmiini. Minä kääntelin
itseäni vuoteellani sinne ja tänne ja olin levotoin. Oli kumminkin
kappaleen jälkeen sydän-yön, kun nukuin, ett'en itsekään huomannut,
koska olin nukkunut. Minä olin seisovanani Temmesjoen rannalla ja näin
siinä Marin mökin ja maantien ja kuulin äänen, vaikk'ei ketään näkynet,
ja ääni sanoi: He ovat rovastia hautaamassa. Sitten näin minä
Helmikankaan pojan Jaakon ratsastavan niitylle pienellä, punaisella
varsahevosella, ja hän astui alas varsan selästä erään vanhan
heinäsuovan luona, otti siitä heiniä ja suovan pohjarisuja, sitoi ne
taakaksi ja kantoi sen Marin mökille, keskelle pihaa. Vähä niitä vielä
on, sanoi hän sitten, ja uudisti niityllä-käymisen kolme kertaa, tuoden
aina taakallisen risuja ja heiniä. Sen jälkeen kävi hän Vierimän riihen
seinän vierestä ottamassa olkia kokonaisen kuvon ja kantoi senkin Marin
pihalle. Nyt toi hän varsansa niityltä myöskin Marin pihaan. Näin
toimitettuansa asetteli hän sievästi ja sukkelaan nuotion keskelle
pihaa kaikista kantamistansa aineksista, raapasi puikolla varsan
kylkeen ja sai siten puikon syttymään tuleen. Palavalla puikolla
sytytti hän sitten tuon pehkukasan, sanoen: Täytyy tehdä ilotulitus ja
huvitella itseäni, sillä välin kuin isä ja äiti ovat rovastia
suremassa, kosk'en minä sinne päässyt, jonne kaikki kerjäläisetkin ovat
menneet. Pian on koko pehkukasa tulen vallassa. Jaakko sieppaa aidasta
seipään kappaleen ja hämmentää sillä nuotiota. Minä juoksen lähelle
häntä ja kysyn, mitä vasten hän siinä nuotiota pitää, toisen pihassa.
Siihen hän vastasi: Minä keitän punaista maalia, jolla Marin mökki
maalataan; se on maalamatonna niin ruma, kun se on turpeista. Nyt
lentää kipunoita huoneen olkikattoon, joka syttyy tuleen. Tästä pojalle
hätä käteen, hän hyppää varsan selkään ja ajaa karauuttaa pois, vaan ei
pääse edemmäksi kuin huoneen kohdalle. Siinä hyppää tuo punainen
hevonen pystyyn ja on silmänräpäyksessä kasvanut mahdottoman suureksi
hevoseksi, lähes mökin kokoiseksi: Jaakko putoaa pois seljästä ja
lähtee juoksemaan ja pääseekin pakoon, mutta hevonen muuttui koko
huoneen kokoiseksi tulen-liekiksi. Minä juoksin pojan perässä
saadakseni kiinni hänet. Hän juoksi Vierimälle, aukasi tallin oven ja
laski Vierimän hevosen niitylle, sanoen: Tuosta kumminkin uskovat
voroja paikkakunnalla liikkuneen ja minä olen syytön. Sitten hän juoksi
kotiinsa ja minä heräsin. Mitä herra vallesmanni siitä minun unestani
nyt arvelee? päätti Saara.
-- Unestanne, muori parka, huomaan selvästi, että Helmikankaan poika on
syypää siihen työhön eikä kukaan muu; mutta me emme voi teidän
todistuksellanne näyttää asiaa todeksi, sillä te olitte Oulussa ja asia
tapahtui Limingassa. Unia ei taida niin lujasti uskoa, että ne
todistukseksi kelpaisivat.
-- Sen minä vallan hyvin tiedän, sanoi Saara, mutta koettakaapas saada
häntä tunnustamaan, sanokaa, että teillä on kyllä näkijöitä, jotka
tulevat todistamaan, jos ei hän hyvällä tunnusta.
Nimismies käveli takaisin laattialla muutamia kertoja hyvin
ajatuksissansa, sitten hän äkkiä sanoi:
-- Lähettäkää tuo pieni poika käskemään Helmikankaan Jaakkoa tänne. Jos
ei sitä tänne sievästi saada, niin asiasta ei tule mitään.
Silloin äitini sanoi minulle:
-- Mene nyt, Heikki, ja pyydä Jaakkoa tulemaan tänne, mutta älä puhu
mitään mistään, sano vaan, että Vierimän isäntä käski hänen tulla.
Silloin minä menin ja juoksin niin paljon kuin jaksoin. Perille
tultuani tapasin Jaakon seisomasta keskellä pihaa, kädet taskuissa
katsoen, kun isäntä kärryjä tervasi. Minä kuiskasin hänelle hiljaa
korvaan: Tule Vierimälle, Vierimän isäntä käski sinua.
Jaakko katsahti minuun vihaisesti ja sanoi: Mitä sinä, vanhasta
pienennetty, puhut? Mitä asiaa Vierimän ukolla minulle on?
-- En minä tiedä, vastasin minä, mutta tule nyt vaan, se tekee siellä
jotakin uuden-aikaista masiinaa, jota se varmaankin sinulle tahtoo
näyttää.
Jaakko ei kuitenkaan myöntynyt, vaan isäntä sanoi:
-- Voithan mennä, joudathan tuosta, mitäs siinäkään seisot.
Nyt Jaakko totteli, mutta ikävystyttävän vitkaan hän käveli. Viimeinkin
saavuimme Vierimälle ja astuimme pirttiin.
Täällä istui nimismies pöydän päässä paraikaa kahvia juomassa. Jaakko
käskettiin istumaan penkille. Hän istui, mutta monen-näköiset olivat
Jaakon kasvot väriltään. Vaikka hän koetti vakuuttaa itseänsä,
kuitenkin hän tutisi niin, että kaikki, jotka huoneessa olivat ja hänen
näkivät, selvästi huomasivat, että hänellä oli joku peljättävä asia
mielessä. Kuitenkaan ei hyvään aikaan sanottu Jaakolle mitään, vaan
puhuivat Vierimän ukko ja äitini nimismiehen kanssa kaikenlaisista
muista asioista. Joka kerta, kuin nimismies rupesi jotakin sanomaan,
säpsähti Jaakko, vaan kun ei sana häntä tarkoittanut, rauhoittui hän
jälleen. Kun nyt jonkun aikaa oli Jaakkoa noin puntarissa pidetty,
astui nimismies äkkiä Jaakon luo ja sanoi:
-- No, Jaakko! Kuinkas me nyt saadaan hyvin pian Maria Helmikankaalle
uusi mökki entisen sijaan? Minun ajatukseni mukaan olisi se nyt puusta
tehtävä, sillä rumahan turvemökki on -- eikö niin?
Nyt muuttui Jaakko valjuksi, kuin itse kuolema, eikä saanut hyvään
aikaan minkäänlaista sanaa suustansa, viimein puhui hän hiljaan
niinkuin huono sairas:
-- Onko Marin mökki poltettu sitten?
-- On -- etkös sinä sitä tiedä, asuthan samassa kylässä, sanoi
nimismies.
-- En minä tiedä, sanoi Jaakko, minä kumminkaan en, herra vallesmanni,
ole sitä polttanut.
-- Enhän minä ole sitä sanonutkaan, että sinä olet polttanut, minä vaan
tahdoin kysyä, kuinka saataisiin pian toinen mökki sijaan. Etkös sinä
ole Helmikankaan nuori isäntä ja tottahan tahdot katsoa maasi päällä
asuvaisten vastaista etua, ethän niin tunnoton mahda olla.
Tuohon Jaakko sanoa hökäsi:
-- Jos minulla olisi itselläni rahan, niin minä maksaisin vaikka mitä,
että minä pääsisin siitä asiasta hyvin pian erilleni.
-- Oletkos siinä asiassa kiinni sitten? kysyi nimismies.
-- Minä häm-äm-mästyin, anta-akaa ant-eeksi, herra vallesmanni, änkytti
Jaakko.
-- Mitäs siinä tarvitsit hämmästyä? Jos syytön olet, niin eihän se
mitään ole. Mutta sano nyt suoraan, mitä sinä siitä mökinpalo-asiasta
tiedät, niin pääset paljon vähemmällä selkkailulla, sanoi nimismies.
-- Totuudenko puhua, vai mitä? kysyi Jaakko.
-- Totuuden, niin, sillä ihmiset ovat nähneet sinun päästävän Vierimän
hevosenkin tallista niitylle, vastasi nimismies.
-- Ei siinä silloin ketään ihmisiä ollut, kosk'en minä ketään nähnyt.
-- No niinmuodoin sinä kumminkin olet kaikkeen syypää, niinkuin
puhuttu.
-- Kyllä, mutta en minä pahaa sillä tarkoittanut.
-- Kyllä, toisti nimismieskin; mutta kyllä minä nyt vien tämän Jaakon
takavarikkoon. Mars nyt ja sukkelaan! ei sellainen poika saa irti olla.
Pian sinä poltat taloja, kun olet mökeillä alkanut.
Silloin läksi nimismies ulos, taluttaen Jaakkoa mukanansa. Vaan kun
pihalle ehtivät ja me kaikki olimme sinne jälestä menneet, seisoi
Helmikankaan isäntä myöskin siellä. Kun hän näki poikansa nimismiehen
kourissa, kysyi hän säikähtyneenä:
-- No mitä Jaakko nyt on tehnyt? Minäkin tulin katsomaan sitä
uuden-aikaista masiinaa, jota Vierimän täällä piti tekemän.
-- Kyllä se on semmoinen masiina, isäntä hyvä, tuo teidän poikanne,
että se pian polttaa koko Temmesvarren autioksi, jos ei sitä
takavarikkoon pistetä, sanoi nimismies.
-- Totta toisen kerran, mitä minä nyt kuulen, ennenkuin kuolen?
Polttaako Jaakkoni taloja, vai mitä konstia se on? huusi isäntä.
-- Hän on polttanut Maria Helmikankaan mökin viime tuorstaina ja
päästänyt tämän Vierimän hevosen tallista niittyyn. Sen hän on itse
minulle tunnustanut ja onhan siihen vierasmiehiäkin, vastasi nimismies.
-- Kyllä minä sen pian uskonkin, sillä hän on hyvin vallaton ja
ylimielinen, eikä sille ole ollut minun sanastani mitään apua, hän kun
on kaiken ikänsä ollut äitinsä lempilapsi. Jota liian hellästi
kasvatetaan, ei siitä ikänä ilmoisena tule miestä. Mutta minä sanon nyt
sinulle, Jaakko! että ajatteleppas vähän kuitenkin perään, mitä äitisi
on sanova tästä ja mitä ajattelee isäsi. Mitä minä nyt sinusta
ajattelen -- sano suoraan, sinä hävytön poika, mitä minä sinusta nyt
juuri tällä hetkellä ajattelen.
Jaakko, joka entisestään oli jo hyvin hämillänsä, tuli nyt isänsä
kovasta puheesta aivan säikähtyneeksi, ja sen sijaan, että hänen olis
pitänyt jotakin isällensä vastata, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.
-- Niin, sinä itket nyt, kun tiedät, että sinulla on rangaistus
edessäsi, mutta miks'et silloin itkenyt, kun teit ihmisille pahaa?
Muutoin oli se oikea vastaus kysymykseeni, että itkemään rupesit, sillä
minun sydämmeni itkee sitä, että minulla on niin kelvoton ainoa poika.
Luuletko sinä, että se on maallemme kunniaksi, suvullemme hyväksi
maineeksi, että sinä tuommoiseksi lurjukseksi heittäysit? Luuletko
sinä, että isälläsi on kylläksi suuri rahapussi aina maksamaan sinun
vapautesi edestä? Tiedätkö, että se nousee summiin? Luuletko sinä, että
vanha, kunnialla elänyt isäsi on velkapää näkemään ja kuulemaan, kuinka
sinä ryösit pitkin vankiloiden ja linnojen penkkilöitä ja olet koko
suvullesi häväistyksen tauluna, niin että pian kaikki net ihmisraukat,
joiden täytyy kantaa Helmikankaan nimeä, ovat häpeän tähden, joka
sinusta vuotaa, pakoitetut muuttamaan nimensä. Ajattele! ja anna
pahuutesi jo jäädä tähän kertaan, puhui isäntä parka.
Sitten kääntyi isäntä nimismieheen päin ja sanoi:
-- Viekää, lähettäkää poika linnaan. Tästä lähtien ei ole Helmikankaan
isännällä yhtään poikaa.
Nyt alkoi Jaakko ääneensä itkemään ja sanoi itkiessänsä: Antakaa
anteeksi, isä, tämä kerta ja maksakaa minun edestäni.
-- Antakaa anteeksi tämä kerta, ei ole pitkältä toiseenkaan, ai'oit
sanoa. Vaan tiedätkös, siinä ei minun anteeksi antamiseni auttaisikaan,
vaikka vielä sen tekisinkin. Olethan jo kiinni. Tiedätkö, että
vallesmanni pitää sinusta kiinni, eikä hän voi sinua enään hellittää
eikä saakaan hellittää.
Nyt pyysi isäntä kaikkein astumaan Vierimän pirttiin, johon jälleen
mentiinkin. Jaakkokin sai tulla nimismiehen taluttamana. Helmikankaan
isäntä käski Jaakon nurkkaan seisomaan ja asetti pitkävartisen luudan
hänelle kouraan. Sitä hänen täytyi pitää edessänsä pystyssä, niin että
luudan varsi oli juuri nenän kohdalla. Sitten alkoi isäntä
neuvottelemaan asiasta nimismiehen ja äitini kanssa.
-- Onko tässä asiassa oikein täydelliset näkijät? kysyi isäntä.
-- Ei siinä ole ensinkään näkijöitä, sanoi nimismies, ainoastaan tämä
Saara Sulkava on nähnyt sen unessa ja me hänen omasta tunnustuksestansa
olemme huomanneet, että hän on syypää.
-- Merkillinen sallimus -- vai paljas uni todistajana, sanoi isäntä.
No, sama se, mutta voisiko siihen mitään auttaa, jos minä maksaisin
vahingon-kärsineille ja sopisin sen asian, koska hän on vielä
vallan-alainen eli ala-ikäinen?
-- Onko hän alle viidentoista vuoden? kysyi nimismies.
-- Sepä se, kun se jo täytti tuon henkiraha-ijän.
-- Niin, sanoi nimismies, pahanteoista täytyy itse vastata, niin pian
kuin on täyttänyt viisitoista vuotta, vaikka se ei ole naima-ijässä
vielä silloin eikä isännäksikään kelpaa. Mutta jos annettaisiin olla
naima-ikään asti pahanteoista isän kurituksen alaisena, niin sitte ei
tulisi tämän maailman elämästä mitään. Mies on nimittäin juuri kaikkein
pahimmillaan viidennestätoista kahteenkymmenenteen vuoteen, että
melkein on niin, että minkä pään se silloin ottaa, niin se semmoisena
pysyykin. Sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuneet ja tapahtuvat pahat ja
hyvät ovat vaan poikkeuksia. Silloin kuin mies rupeaa miehistymään,
mutta on kuitenkin vielä kasvava, on veri kaikkein kiihkeimmillään
rupeamaan kaikkiin hurjuuksiin. Sen tähden juuri on täytynyt panna jo
kova rangaistus pahantekiöille viidentoista vuoden vanhasta.
Nimismiehen juuri viimeisiä sanoja sanoessa, heitti Jaakko luudan
nurkkaan ja läksi juoksemaan ulos. Isäntä läksi kohta kiirein askelin
perästä ja saavutti Jaakon juuri kaivon luona, joka oli keskellä pihaa.
Tätä nyt rupesi Jaakko kiertämään ja me kaikki katsoimme ikkunasta.
Kaivon kehä kun oli siksi leveä ja korkea, ettei isäntä voinut ulettua
häntä ottamaan kiinni sen ylitse eikä juoksemallakaan häntä tavottanut,
niin hyppäsi isäntä kaivon kannelle, aikoen niin saada kiinni poikansa.
Mutta tämäpä muuttui pieneksi kaksintaisteluksi isän ja pojan välillä,
sillä Jaakko hyppäsi myöskin kaivon kannelle isäänsä vastaan ja
ennenkuin ukko huomasi olla varoillansakaan, oli hän suinpäin kaivossa
poikansa työntämänä. Nyt hyppäsi Jaakko alas kaivon kannelta, juoksi
sitten piililaukkaa navetan luo, kiipesi nurkkaa myöden ylös navetan
katolle, istahti katon harjalle ja irvisti. Me juoksimme kaikki
pihalle, nimismies etunenässä, ja laskettiin kaivon ämpäri alas. Ukko
astui ämpäriin ja tuo tukeva kaivonvintti nosti sievästi läpimärjän
Helmikankaan isännän ylös, ja hän astui kaivon kannelle.
Jaakko istui katon harjalla entisessä asemassansa, mutta kun isännälle
Jaakon olopaikka osotettiin, juoksi hän sinnepäin vimmastuneena. Nyt
tuli Jaakon asema arveluttavaksi, hän hyppäsi alas navetan katolta ja
juoksi niin kiivaasti kuin taisi alas joelle. Isäntä, joka näytti
päättäneen ottaa kiinni poikansa millä hinnalla hyvänsä, juoksi perässä
myöskin joelle. Mutta kun hän sinne ehti, oli jo Jaakko vaatepäällä
uinut lähes joen toiselle rannalle. Ei ukko kyytiä kysynyt, vaan
hyppäsi myöskin jokeen ja huusi uidessansa:
-- Poika! Anna kiinni itsesi, kynsistäni et ole pääsevä.
Mutta Jaakko oli jo ehtinyt joen toiselle rannalle, pian oli isäntäkin
siellä, ja nyt tuli kova peräkkäin juoksu. Jaakon kiinnisaanti ei
kuitenkaan onnistunut, sillä niin pian kuin ukko oli hänet juuri
saavuttamaisillaan, hyppäsi Jaakko jokeen ja rupesi uimaan. Isännän
voimat taasen alkoivat liiasta juoksusta ja uimisesta nähtävästi
loppua, ja nimismies kehoitti rannalla seisoen isäntää luopumaan
turhasta työstä. Isäntä tulikin maalle. Kaikki päättivät Jaakon
vähämieliseksi ja nimismies jätti Helmikankaan isännän haltuun tehdä
vähämielisen poikansa kanssa, miten hyväksi näkisi. Kuitenkin varoitti
hän isäntää kaikella mokomin maksamaan äidilleni vahingon korvauksen ja
läksi sitten pois.
Kun Jaakko kuuli nimismiehen puheet ja myöskin näki hänen pois menevän,
uskalsi hänkin nousta ylös joesta. Hänen tarkoituksensa oli täytetty ja
hänen hulluutensa tunnustettu. Mutta kun Jaakko tuli lähelle isäänsä,
tarttui isäntä häntä tukasta kiinni ja talutti hänen Vierimän pirttiin.
Siellä pantiin Jaakko entiseen asemaansa seisomaan luudan vartiana.
Hänen märjistä vaatteistansa valui vettä permannolle. Yhtä läpimärjät
olivat isännänkin vaatteet, mutta Vierimän ukko antoi hänelle kuivat.
Kun isäntä oli kuiviin pukeutunut, kääntyi hän äitini puoleen ja kysyi:
-- Kuinka paljon pyydätte, Mari, vahingon korvausta?
-- Sepä ei suuriin taida nousta, arveli äitini.
-- Piisaako 200 ruplaa?
-- Se on liiaksi paljon.
-- Ei se paljon ole, se lasketaan pois pojan perinnöstä.
-- Minä tyydyn viiteenkymmeneen ruplaan.
-- Se on liian vähän -- minä maksan sata ruplaa.
-- Se on oma asianne.
-- Niin on, ja Vierimälle maksan minä 25 ruplaa.
-- Minä en mitään pyydä, sanoi Vierimän ukko.
-- Minun kanssani ei saa kiistää. Minä maksan.
Silloin Helmikankaan isäntä sieppasi hattunsa pöydältä ja läksi kiirein
askelin kotiinsa päin.
Isännän mentyä astui Vierimän ukko Jaakon luo, joka vielä seisoi
samassa paikassa, ja alkoi häntä puhutella:
-- Mikä sinua vaivasi, että sellaisiin hurjuuksiin rupesit, -- tekemään
nuotiota toisen pihalle?
-- Minä en muuta tiedä, sanoi Jaakko, kuin ilvehdin vaan. Tosin olin
vähän vihainenkin, kun en päässyt rovastin hautajaisiin, sillä isäni
kielsi, etten saanut tulla katsomaankaan, ja minä rupesin tekemään
suitsua, joka näkyisi aina kirkon mäelle, saattaakseni heille, jotka
kirkolla olivat, hämmennystä ja säikähdystä. Muutoin ei aikomukseni
ollut mökkiä polttaa, vaan tuuli lennätti kipunoita kattoon ja minun ei
auttanut muuta kuin lähteä juoksemaan. Kotimatkalla juoksin teidän
tallin kautta ja päästin hevosenne tallista ulos, siinä tarkoituksessa,
että luultaisiin voroja paikkakunnalla liikkuvan. Sitä olen itsekin
ajatellut, että minussa oli vähän hassunvikaa silloin, enkä minä
ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa.
-- En minäkään ymmärrä, sanoi Vierimän ukko, mutta sen ymmärrän, että
sinussa vallitsee pahuus ja keveämielisyys, joka sinun ennen pitkää
saattaa suurimpaan onnettomuuteen, jos vaan et ajoissa lakkaa ja rupea
ihmisten tavalla elämään. Älä luule, että sinua monta kertaa
heittohulluus auttaa. Onhan lääkäreitä maassa, jotka ymmärtävät.
-- En minä siihen luotakkaan, arveli Jaakko, että minä hulluudellani
aina läpi pääsen; mutta nyt minun täytyy koettaa viimeiseen asti
hulluilla. Minä koetan, enkö pääsisi merelle, sillä minun on tehnyt
mieleni sinne kauan aikaa.
-- Vai niin, sanoi Vierimän ukko ja näytti pitkään miettivän Jaakon
sanoja.
Ukon miettiessä ja hiljaisuuden huoneessa vallitessa, astui
Helmikankaan isäntä pirttiin. Hän meni suoraa päätä pöydän luo ja laski
rahat pöydälle.
-- Tässä, lausui hän lujasti, on Marille 100 ruplaa ja Vierimälle 25,
ja ollaan sitten ystävykset.
Äitini otti rahansa ja kiitti. Vierimän ukko esteli ottamasta, mutta
hänen täytyi vihdoin, kun ei isäntä helpoittanut.
Kun vahinko oli palkittu, sanoi isäntä Jaakollensa:
-- Poikani, se on semmoinen asia nyt, että sinun on lähteminen tänä
päivänä minun kanssani Raaheen ja sieltä merelle. Olkoon se mieleesi
taikka ei, nyt sitä lähdetään, poika.
Samassa otti isäntä Jaakkoa kiinni kädestä ja talutti hänen ulos ja
pian olivat he poissa näkyvistämme.
Noin kolmen tunnin perästä näimme, kun olimme äitini kanssa
perunamaallamme, Helmikankaan isännän ajavan maantietä, istuen
kääsyissä poikinensa. Matkan suunta näytti olevan Limingan kirkolle
päin ja äitini sanoi: Nyt sitä Jaakkoa Raaheen viedään! Minusta oli
rangaistus kova, kun Jaakko paran täytyi mennä merelle ja erota
kodostansa, jonka isännäksi hän muutoin olisi tullut. Hänen halunsa
merelle lähteä, josta hän Vierimän ukolle puhui, oli mielestäni
teeskennelty.
Äitinikin oli hyvin mietiskeleväinen, juuri kuin sinä päivänä
tapahtuneet asiat olisivat häntä erinomaisesti liikuttaneet, mutta minä
olin jo täysin leppynyt ja ajattelin kauan niitä vaivoja ja vastuksia,
joihin Jaakon nyt täytyi antautua.