Odottamaton harmi.
Halullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen
viimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin
äitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo
varahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan
pihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän
lyömältä piti ruumissaaton lähtemän.
Tämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin
saapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo
entinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa,
komeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin
kävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän
pois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä
saapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat
niin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa
vettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni,
jopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse
ollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en
kiellä. Äitini vastasi sanoihini:
-- He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.
-- Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi
meidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti
olisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean
parannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana
siitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.
Nyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla.
Niiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi
pappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa
käskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan
ja niinmuodoin pois pappilan pihasta.
Nyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana "halulliset" tarkoitti.
Halullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus.
Kutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen
sukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat "halulliset"
nimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä
ehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja
aina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä,
vaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi
näki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä
kasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja
katselin, kuinka alkoi juhlakulku.
Edellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä
kumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen
tarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja
vieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He
kävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös
taivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee?
Kohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin
varovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse
tiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut
vanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:
-- Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.
Samassa hekin ovat sivu astuneet.
Nyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla
vaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä
heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat.
Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat
seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset
hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista
samanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa
täydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin
olis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon
saman huomaa äitinikin ja sanoo:
-- Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa
soittoon, se tietää ilman muutteita.
Mutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan
katselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna
kävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä.
Hänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret.
Heidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat
Limingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä
toisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa.
Joku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään
astuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan,
net ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko
vallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä
suurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi
liittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden
joukossa silmäni keksivät vaarinikin.
Jo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni
suurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo
ääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt
kirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin
mennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon
läntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään
kirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti.
Ken suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä
huonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme
niin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan
asti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla
alttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien
päissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi
kirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa
kuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja
silloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.
Hän saarnaa näitten sanojen johdosta: "Kristus on minulle elämä ja
kuolema on minulle voitto." Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja
totuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän,
Mutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät
luule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu
saarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän
alttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle
ja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun
rovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia.
Sen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa
saarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen
veisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella,
mustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan
kantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten,
ja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me
riennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on
ylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja
lasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä
lisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun
kaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista
kokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa,
ettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa
lapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja
niin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon
tomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!
Hautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä
emme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme
kohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran
katsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä.
Samassa saavuttaa meidän Vierimän ukko, ja kolmisin alamme nyt astua
terävin askelin. Äitini juttelee asioita kaikenlaisia, joihin ukko
vastaa milloin myöntäen, milloin kieltäen. Vihdoin tulee tien haara,
josta Vierimän ukon on eroaminen, mutta silloin huomaamme mustan
savupilven. Voi, mistähän se tulee? Vierimän ukkokin lähtee juosta
lönttyämään sitä kohden, ja kun hetken olemme juosneet, selvenee
meille, että meidän oma turvetöllimme on tulessa. Me juoksemme vielä
kiivaammin, siksi kuin saavumme pihaan ja katkera savu löyhähtää
silmiimme. Olemme aivan mökin tykönä, mutta mitä sen teemme. Ovi on
lukossa ja äitini aukasee sen kiireesti, katto kun on vielä
alasputoomatta. Nyt saamme kaikki kiirettä syytämään tavaroita ulos.
Niiden joukossa on säästökannunikin tuokiossa pihalla.
Jumalan kiitos, olemme jo kaikki tarpeellisimmat korjanneet ja pihalle
heittäneet. Silloin katto romahtaa pauhinalla alas. Seinät sujuvat,
turvaseipäät palavat ja itse seinätkin kyttelevät. Vihdoin viimein
meidän katsoessa on huoneestamme jälellä turvekasa, josta sakea savu
nousee tahi pieniä liekkejä leimahtelee.
-- Kukahan tuon teki? huudahtaa Vierimän ukko.
Äitini valitti: Pahus, kun tuli lähdetyksikin! Jos olisin kotona ollut,
olisin ottanut heittiöitä niskasta kiinni. Toisten vika se on, sen minä
tiedän; sillä minulla ei ole ollut tulta eilenkään, sitä vähemmin
tänäpäivänä.
Minä tiesin, että äitini puhui totta, sillä emme olleet kahteen päivään
keittäneetkään. Puolestani todistin äitini puheen Vierimän ukolle.
-- Se on harmillinen asia ja onnettomuus! mietti Vierimän ukko.
-- Onhan se, mutta tekemällähän noita tuonlaisia toisia saa, virkkoi
äitini, tullen tyveneeksi.
Nyt ei ukkokaan tahtonut jatkaa puhetta, vaan hän kehoitti kantamaan
joesta vettä turpeiden päälle, niin ettei valkia saunaan pääsisi. Niin
tehtiinkin. Ukko ja äitini kantoivat saavilla ja minä kannoin kiululla
ja ämpärillä. Pian oli tuli kipinättömäksi sammunut. Nyt ei ollut
meillä yösijaa omasta takaa, jollei saunassa; sillä ulkona oli jo niin
lämmin, että lehmä kyllä tarkeni pihallakin maata. Kuitenkin ajattelin
itsekseni, mihinkä tästä oikein asumaan mennään -- pyydettäisiinkö
Vierimän ukolta yösijaa.
Äitini ei näyttänyt olevan juuri milläänkään muusta kuin vaan saisi
tietää, kuka mökin oli polttanut, ja hän koetti ukon kanssa tutkia
asiata. He kulkivat ympäri pihaa, nähdäksensä ensin, oliko mitään muuta
pahaa harjotettu. Pian huomattiin, että keskellä pihaa oli tuhkaa ja
hiiliä maassa. Lähemmin kun tarkasteltiin, nähtiin, että siinä oli
olkia, heiniä ja kuivia varpuja poltettu. Kun tämä nuotion sija oli
päällä tuulen mökin raunioomme katsoen, niin tultiin siitä varmaan
vakuutukseen, että nuotio oli syynä mökkimme perikatoon. Oli näet
päivän selkeä, että niin suuren nuotion tuli, kuin se jäännöksistä
nähden oli ollut, oli voinut lennättää, jollei ilmeistä liekkiä, niin
kuitenkin kipinöitä meidän olkikattoomme, jossa oli kahdenlaiset hyvät
sytykkeet, oljet päällä, tuohet alla.
Näin oltiin kohta ja vähällä vaivalla saatu selville, että tuho oli
tullut jonkun ilkiön kädestä, vaan kuka oli tuo hirmuinen, joka toisen
pihaan oli tullut nuotioita virittelemään? Ruvettiin arvelemaan asiaa
sinne ja tänne, eikä voitu muita ajatella kuin onkipoikia, jotka usein
kulkivat meidän mökkimme alapuolella onkimassa. Heidän päähänsä siis
yksimielisesti vian langetimme.
Kun asia oli sen verran selvillä, että sytyttäjät olivat onkipoikia,
rupesi äitini itkemään ja hän itki oikein katkerasti. Lohduttaaksensa
häntä sanoi Vierimän ukko:
-- Älä itke, Mari, kyllä sinua Jumala ja hyvät ihmiset vielä auttavat.
Tästä ukon hellästä puheesta olin jo vähällä minäkin ruveta itkemään,
mutta ennenkuin vedet silmiini ehtivät, kuulin äitini vastaavan:
-- En minä itke sitä, että mökkini poltettiin, vaan sydäntäni
karvastelee noiden vallattomain poikain surkea tila. Kun jo niin
nuorena tekevät tämmöistä ilkivaltaisuutta, mitä he sitten tekevätkään,
kun vanhemmaksi tulevat!
Tätä sanoessaan katsahti äitini hyvin terävästi minuun, niin että
luulin hänen tarkoituksensa olevan vetää minun samaan nuottaan
onkipoikain kanssa. Mitä hän mietti, kävi kuitenkin kohta selville.
-- Muista nyt sinäkin, Heikki, varoitti hän, ettet koskaan nuotioita
sytyttele luvattomiin paikkoihin ja ettet missään milloinkaan mitään
pahuutta ja ilkivaltaisuutta harjota. Näet nyt omilla silmilläs, minkä
vahingon häijyys saa aikaan.
-- Kyllä näen, sanoin minä, luvaten elää siivolla, ja Vierimän ukko
taputti kädellänsä päätäni, lausuen:
-- Oikein, Heikki; kun siivolla aina olet, niin kyllä sinusta mies
tulee, jota olen aina toivonutkin.
Nyt vasta huomasin kaivata yhtä joukostamme, nimittäin Loviisaa. Olihan
Loviisa ollut seurassamme, kun menimme hautajaisia katsomaan; mutta en
ollut häntä huomannut, kuin viimeksi pappilan pihalla. Kysyin siis
ukolta, mihin Loviisa oli joutunut.
-- Kuinka niin? kysyi ukko naurahtaen. Kyllä se tallella on -- Loviisa
meni Pirttilän emännän kanssa, sillä Pirttilän emännälle Heikin Antti
oli tuonut tavaroita kaupungista, mutta vienyt ne kotiinsa, kun hän
asuu kirkonkylässä. Loviisa meni häntä auttamaan niitä kantamaan ja
taitaa jo olla kotona.
Samassa kuin ukko oli sanat sanonut, näinkin Loviisan juosta
piipertävän maantietä meille päin. Pian oli hän siinä ja rupesi
katselemaan ihmeissään, avossa suin, kun ei meillä enään mökkiä
ollutkaan.
-- Kyllä me Pirttilän emännän kanssa savun näimme, alkoi hän puhella,
vaan silloin kuin joen partaalle ehdimme, oli jo kaikki loppunut. Minä
läksin kuitenkin katsomaan, olisiko isä täällä, vaan kun tulin tälle
aukealle, nousivat silmäni pystyyn, kun ei enään Marin mökkiä
ollutkaan. Kuinka se on palanut?
-- Sytytetty kai se on, sanoi ukko, en minä muuta tiedä.
-- Häpeämättömät! huusi Loviisa.
Nyt neuvoi ukko, että kaikki meidän tavaramme kannettaisiin heille
vielä samana iltana. Suurimmat hän hakisi hevosella, mutta pienemmistä
otti kukin kantamuksensa ja sitten lähdettiin Vierimälle. Perille
tultuamme laskimme kantamuksemme pihalle ja ukko arveli:
-- Sopiihan se hyvin, että Mari tuopi meille kaikki tavaransa, koska
täällä jo on hyvä joukko ennestäänkin.
Se puhe tarkoitti sitä, että meidän jyvämme olivat Vierimän aitassa,
samoin kuin myös äitini liiat vaatteet. Vaatteita oli näet vielä
jälellä hyvä joukko semmoisia, joita äitini Helmikankaan tyttärenä
ollessansa oli laittanut. Kun ei meillä itsellämme ollut mitään aittaa
eikä luhtia, niin oli Vierimän väki hyväntahtoisesti ottanut ne
talteensa.
Mutta vielä oli yksi harmi tuleva.
Kun Vierimän ukko aukasi tallin oven, jossa ei ollut oikeata lukkoa, ja
rupesi ottamaan hevostansa, niin hevosta ei olutkaan. Nytkös ukko
rupesi viheltelemään ja sanoi:
-- Totta tosiaankin, voroja liikkuu paikkakunnallamme, hevosenkin ovat
varastaneet. Eipä totta toisen kerran olekaan jättämistä mökkiä
yksinään. Et sinäkään, Loviisa, huomannut katsoa talliin, oliko hevonen
jo silloin poissa, kun Marin mökille juoksit.
Loviisa vastasi, ettei hän ollut huomannut talliin katsoa.
Ukko juoksi hädässänsä niitylle katsomaan, olisiko joku veitikka
hevosen sinne laskenut, ja hevonen olikin niityllä. Silloin arvattiin,
että samaiset pojat, jotka epäilemättä olivat mökkimme nuotioineet,
olivat Vierimän talissakin käyneet viisauttansa jakamassa.
Nyt haettiin hevosella vielä samana iltana kaikki tavaramme pois ja
ehtoolla tuotiin lehmämmekin Vierimälle. Kun se oli tehty, saimme
levähtää ja miettiä päivän tapauksia. Rakkaan opettajamme olimme
hautaan saattaneet, harvinaisen juhlallisuuden nähneet ja mökkimme
palolla sen maksaneet; vihdoin Vierimän asukasluku oli vähäksi aikaa
lisääntynyt toisella vertaa.